Avainsana-arkisto: Rammstein

YouTube-ajan 10 ikonisinta musiikkivideota

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Loppusuoralla ollaan! Ennen kuin päästään 10 kaikkein ikonisimpaan videoon, vedän projektia hieman yhteen. Olen luonut YouTubeen soittolistan näistä 100 ikonisimmasta videosta. Järjestys on countdown-tyyliin sijalta 100 sijalle 1, eli ihan heti ei kymmenen kärkeä spoilaa itseltään.

Olen oikeastaan edelleen varsin tyytyväinen videovalintoihini, mutta niiden keskinäiset sijoitukset muuttuisivat aika paljon, jos saisin päättää nyt (ainakin This Is America olisi paljon korkeammalla). Ylläolevalle soittolistalle olen kuitenkin tehnyt yhden muutoksen blogissa esitettyyn listaan verrattuna: sijalla 69 ei olekaan Rammsteinin Pussy vaan Deutschland. Ensin mainitusta on YouTubessa vain epävirallisia huonolaatuisia sensuroituja versioita eli oikeastaan se ei alkujaankaan ollut järkevä valinta. Miten se voisi olla YouTube-ajan ikoninen video, jos sitä ei ole koskaan edes ollut siellä? Deutschland julkaistiin tämän listan aloittamisen jälkeen, mutta on mielestäni Rammsteinin uran paras musiikkivideo. Toki Rammsteinin (ja Die Antwoordin) ottaminen mukaan listalle tuntuu epäilyttävältä bändejä vuoden 2018 jälkeen kohdanneiden kohujen valossa.

Valtaosa listalle päässeistä videoista julkaistiin varsin lyhyen ajan sisällä. Vaikka listan koko aikahaarukka kattoi lopulta vuodet 2006-2021, melkein puolet videoista julkaistiin vuosina 2013-2015.

Pylväskaavio: Ikonisten musiikkivideoiden jakautuminen julkaisuvuoden mukaan.

Ikonisten musiikkivideoiden jakautuminen julkaisuvuoden mukaan.

Parhaiten menestynyt artisti listalla on Lady Gaga neljällä videolla. Myös Justin Bieber ylsi samaan, mikäli lasketaan myös videot joissa hän oli vieraileva artisti. Kolme videota listalle saivat Haloo Helsinki, Kanye West, Taylor Swift ja Jenni Vartiainen. Tässä voisin ehkä kuitenkin haluta tehdä sellaisen korjausliikkeen, että Westin tilalla ansaitsisi olla ennemminkin Beyoncé, joka sai lopulta vain kaksi videota mukaan. Pelkät pääesittäjät mukaan laskien naisoletettujen videoita oli mukana 48 ja miesoletettujen 34. Yhtyeiksi laskettavia esittäjiä oli 18 ja niistäkin vain noin 5 perinteisiä rock-bändejä.

Kameran takana eniten edustetut ohjaajat olivat Melina Matsoukas ja Dave Meyers kolmella videolla kumpikin. Artistit itse olivat ohjaamassa 13 musiikkivideota. Suomalaisedustus jäi kovasta yrittämisestäni huolimatta varsin vaisuksi, 21 videoon. Kotimaisten ja ulkomaisten musiikkivideoiden tuotantoarvot ovat sen verran eri tasoilla, että tasapuolinen vertailu ei oikein ole mahdollista.

Nyt viimein se kymmenen kärki:

Lue loppuun →

69. ikonisin video: Rammstein – Pussy (2009)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: Jonas Åkerlund
Ladattu Visit-X:ään: 16.9.2009
Katselukertoja: Kukaan ei voi tietää

Rammstein - Pussy (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Rammstein on aina saanut suuren osan taiteellisesta polttovoimastaan rikkomalla tabuja, joten ei pitäisi olla yllätys että juuri he ovat rikkoneet rock-soittovideon sääntöjä YouTube-ajalla ehkä rajummin kuin kukaan muu. Vuonna 2009 musiikkivideo taiteenlajina oli pisteessä jossa mikään ei ollut enää järkyttävää. Kaikki oli jo nähty. Paitsi valtavirtabändin video jossa on simuloimatonta seksiä. Osin kyse oli teknologisesta kehityksestäkin: siitä, että bändin jäsenten kasvot pystyttiin liittämään tietokoneella saumattomasti pornonäyttelijöiden kehoihin.

Porno on ajassamme ehkä hyväksyttävämpää kuin koskaan, mutta se on sitä hyvin tiukoissa raameissa. Porno halutaan pitää pornona, eikä sen tunkeutumista muihin taiteenlajeihin katsota hyvällä. Eikä se välttämättä ole huono asia. Itse kuitenkin koen, että pornon ehdoton sulkeminen pois muilta kulttuurin aloilta rajoittaa taiteellisen ilmaisun mahdollisuuksia. Esimerkiksi Tinto Brassin Caligula (1979) on yksi suosikkielokuvistani, koska siinä käytetään pornoa tavalla joka toimii mielestäni enemmän yhteiskuntakritiikkinä kuin runkkausmateriaalina.

Tämä ei tietenkään ollut elokuvantekijöiden tarkoitus, koska tuottaja Bob Guccionen lisäsi pornokohtaukset vasta jälkikäteen, aiheuttaen suurta närää elokuvan työryhmässä. Erityisesti pääosan esittäjät Malcolm McDowell ja Helen Mirren olivat syystäkin pöyristyneitä. Tästä huolimatta Caligulaa kutsutaan mielestäni harhaanjohtavasti maailman kalleimmaksi pornoelokuvaksi. Pornokohtaukset eivät nähdäkseni määritä teoksen luonnetta aivan noin suoraviivaisest, mutta niin asia kuitenkin nähdään usein kulttuurissamme: yksi pornokohtaus voi tehdä kokonaisesta elokuvasta tai musiikkivideosta pornoa. Siksi myös Pussyä on helppo pitää arvottomana roskana ja ohittaa se moralistisella olankohautuksella.

Miksi ihmeessä kirjoitin äsken jostain 40 vuotta vanhasta elokuvasta vaikka tässä piti käsitellä YouTube-aikaa? Koska tämä musiikkivideo on Caligulan tavoin erinomainen esimerkki siitä miten simuloimaton seksi toimii ”vakavastiotettavan” taiteenlajin puitteissa. Esimerkiksi Caligulan lopun erinomaisesti rytmitetty ja leikattu orgiakohtaus korostaa rajattoman vallan nousemista nimihenkilön päähän paremmin kuin ”oikean” elokuvan keinot. Vastaavasti Pussyn sanoma tulee parhaiten esille videossa jossa on pornoa.

Caligula on myös peräisin siltä ”pornon kulta-ajalta”, jolle Pussy on osittainen kunnianosoitus. Ainakin porno oli silloin taitellisesti kunnianhimoisimmillaan, ja Åkerlund on halunnut tällä videolla nimenomaan tehdä visuaalisesti laadukasta pornoa. Eli kyllä tämä video siis on yhdellä tasolla pornoa, mutta se ei ole se ainoa taso. Päällisin puolin Pussy näyttääkin olevan vain seksististen pornokliseiden kritiikitöntä toistoa, eikä se nyt missään nimessä ongelmaton teos olekaan.

Pussyn videota ei ole kuitenkaan syytä analysoida irrallaan kappaleen sanoista. Nekin kuulostavat päällisin puolin älyvapaalta ja itsetarkoitukselliselta järkyttämiseltä, mutta pinnan alta löytyy paljon enemmän. Rammsteinin nerokkuus perustuukin siihen, että he pystyvät yhdistämään älyttömän yksinkertaisen pintakerroksen monitahoiseen ytimeen. Biisi kertoo saksalaisten seksiturismista, mikä avaa laulukieltä erinomaisesti. Silloin harvoin kun Rammstein laulaa englanniksi, siihen on todella hyvä syy (vrt. Amerika). Tässä Till Lindemann kanavoi moraalitonta saksalaisturistia joka menee ulkomaille tarjoamaan rahaa seksistä huonolla englannilla.

Säkeistöissä lauletaan ”saksaa”, mutta käytännössä se on lähinnä saksalaisten stereotypioiden toistamista tyyliin ”steck Bratwurst in dein Sauerkraut”. Myös Saksan lippu esiintyy videolla ahkerasti ja minusta on hienoa että saksalaisen musiikin suurin vientituote tunnustaa ettei kotimaastaan nyt ihan aina voi olla ylpeä. Ei voi myöskään olla ajattelematta, että tässä kritisoidaan saksan kliseistä assosioimista pornokieleksi. Kappale ja video kommentoivat siis kulttuurisia stereotypioita ja eettisesti kestämätöntä turismia monitahoisesti. Myös videon porno-osuuksissa toistetaan kliseitä, Rammsteinin jäsenten esittäessä pornohahmojen arkkityyppejä kieli poskessa. Se on siis luettavissa paitsi kunnianosoituksena pornolle, myös sen kritiikkinä.

Pussy on tämän listan ensimmäinen video, jota ei löydy YouTubesta, koska sen sensuroitukin versio on liian NSFW. Vain harva tuon palvelun ulkopuolelle jätetty video saa osakseen laajaa huomiota. Samaiselta Liebe ist für alle da -levyltä julkaistu musiikkivideo Ich tu dir weh on katsottu YouTubesta 96 miljoonaa kertaa viimeisen kolmen vuoden aikana. Pussy on ollut Vimeossa nyt kaksi vuotta yhtäjaksoisesti, ja sitä on katsottu sata kertaa vähemmän.

On toki hyvä asia, ettei YouTubessa ole pornoa, mutta on tämä silti hyvä esimerkki siitä kuinka monopolimaisesta palvelusta on kyse. Eihän sitä pornoa Vimeossakaan ole, mutta se tarjoaa julkaisuväylän sen verran rajummille videoille, että Pussyn sensuroimaton versio täyttää edes heidän sisältövaatimuksensa. Jos sensuroimaton versio oikeasti kiinnostaa, niin se löytyy kyllä helposti googlaamalla usealta eri pornosaitilta. Itse olen siis sitä mieltä, että tämä video toimii huomattavasti paremmin nimenomaan hardcore-versiona. En silti suosittele sitä ihmisille, jotka eivät ole muutenkaan kiinnostuneita katsomaan pornoa.

#20 Kraftwerk – Autobahn (1974)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


YouTube
Spotify

Kraftwerk: Autobahn; alkuperäisen UK-painoksen kansiTässä vaiheessa listaani tuntuu että olen jo käyttänyt puhki kaikki yleiset elektronisen musiikin historian narratiivit, ja päädyn lähinnä toistamaan itseäni. Pitäisi varmaan keksiä enemmän omia narratiiveja. Yksi tällainen kulunut narratiivi on se, jossa toisen maailmansodan jälkeinen saksalainen kokeellinen ja elektroninen musiikki on vastaus natsimenneisyyden jättämään häpeään ja kulttuurityhjiöön. Se on kuitenkin syytä ottaa jälleen käyttöön, koska saksalaisuuden käsite liittyy niin erottamasti Kraftwerkiin ja vielä erityisemmin heidän Autobahn-läpimurtohittiinsä.

Lue loppuun →

Kymmenen vuotta skroplausta, osa 1

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

10 years of scrobbling -logo vuodelta 2012 kun palvelu täytti vuosikymmenenPari viikkoa sitten, 7.11.2014, tuli täyteen kymmenen vuotta siitä kun liityin jännittävään verkkopalveluun Audioscrobbler, joka tilastoi käyttäjien tietokoneellaan kuuntelemaa (ts. skroplaamaa, englanniksi to scrobble) musiikkia internetiin kaikkien nähtäville. 7. marraskuuta oli mitä ilmeisemmin joku maaginen päivämäärä musabloggaajien keskuudessa, sillä Rosvoissa juhlittiin Ruudolfin 10-vuotista levytysuraa ja Rolf Jacksenin Levyhyllyssä blogin 7-vuotispäivää. Itselläkin oli tarkoitus julkaista tämä juuri vuosipäivänä, mutta kun on tässä muutakin elämää kuin musablogi. Jhonn Balancen kuolemastakin tuli juuri tasan 10 vuotta täyteen, joten marraskuu 2004 oli hyvin merkittävä kuukausi.

Kymmenen vuotta on nettiajassa ikuisuus, enkä ole käyttänyt yhtään toista nettipalvelua aktiivisesti näin pitkään. Vuonna 2002 perustettu Audioscrobbler ilmaantui nettiin kovin otolliseen aikaan, kun ihmiset siirtyivät joukolla CD-levyjen kuuntelemisesta MP3-tiedostoihin. Tilastoiden jännittävyys imaisi minutkin nopeasti niin syvälle, että pian kuuntelin musiikkia ainoastaan tietokoneella. Jo ennen last.fm:ää kirjoitin paperiseen vihkoon ylös viikoittaisia kuuntelujani (tämän piti olla vain aprillipila!). En tosin järjestänyt niitä kuuntelumäärän mukaan vaan sen mukaan mikä tuntui viikon lopussa paremmuusjärjestykseltä. Audioscrobbler siis todellakin vastasi kysyntään!

Nettiradio/yhteisösivu Last.fm:ään helmikuussa 2005 integroidut tilastot eivät olleet vain kylmän staattisia raportteja menneisyydestä, vaan palvelu osasi myös tarjota niiden pohjalta uutta kuunneltavaa. Audioscrobblerin erinomaisen suosittelualgoritmin ansiosta Last.fm onkin ollut kaikki nämä vuodet se paikka, josta olen parhaiten löytänyt uutta musiikkia. Rate Your Music -sivuston tapaan valtavan käyttäjämäärän luomasta datasta saadaan kaivettua esiin relevanttia ja koukuttavaa informaatiota. Kun Last.fm-dashboardilleni ilmestyy itselleni tuntematon artisti (tai nyttemmin säveltäjä), ryhdyn kuuntelemaan hänen/heidän tuotantoaan jotta saan lisää suosituksia tilalle (last.fm lopettaa artistin suosittelun kun sitä on kuunneltu yli 3 kertaa). Eikä se suositeltava tunnu koskaan loppuvan.*

Last.fm:n suosituksia swing-tagilla filtteröitynä. Kuvankaappaus Dashboardiltani.
Yritän tällä hetkellä saada otetta swingistä. Last.fm:n suositukset auttavat. Kuvankaappaus dashboardiltani. Kuvan saa isommaksi klikkaamalla.

Skroplaaminen on vienyt minut kierteeseen, jossa en voi olla jatkuvasti kuuntelematta jotain mitä en ole aiemmin kuullut. Aina kun olen tietokoneella, kuuntelen musiikkia, ja aina kun kuuntelen musiikkia, käyn jatkuvasti last.fm:ssä katsomassa mitä tuli juuri äsken kuunneltua! Omien tilastojen lisäksi katselen toki myös kavereiden kuunteluja ja kyttään kieli pitkällä uusia suosituksia. Tämä on sitä interaktiivista mediaa kirjaimellisimmillaan.

Skroplaaminen oli hetken muotia, karkeasti sanottuna palvelun kulta-aika kesti vuodet 2005-2009. Se alkoi Last.fm-integraatiosta, ja päättyi kun CBS osti palvelun 2009. Siinä välissä palvelu sai lukuisia nettisivupalkintoja ja kaikilla tuntui olevan tili siellä. Omistajavaihdoksen jälkeen palvelussa kuitenkin tehtiin putkeen paljon uudistuksia, jotka monien mielestä huononsivat palvelua liikaa, ja omassakin tuttavapiirissäni käyttöaktiivisuus alkoi selvästi laskea.

Keskeisin huono kehityskulku oli luultavasti Last.fm-radion muuttuminen maksulliseksi. Siihen asti sieltä oli pystynyt kuuntelemaan ilmaiseksi musiikkia omien kuuntelutilastojen, tilastollisten naapurien tai käyttäjien luomien tagien perusteella. Kun se ei ollut enää mahdollista, uuden musiikin löytäminen palvelusta muuttui aiempaa vaivalloisemmaksi. Mutta minulle, ihmiselle joka suorastaan nauttii kuunneltavan tonkimisesta Spotifysta, kirjastosta, tai milloin mistäkin, siitä tuli lähinnä mieluisa haaste. Last.fm:stä saan edelleenkin parhaiten selville itselleni aiemmin tuntemattomat artistit/säveltäjät, joista todennäköisesti pidän.

Last.fm:n kulta-aika oli MySpacen aikaa, jolloin musiikin nettikaupassa ei ollut mitään iTunesia parempaa, eivätkä Google ja Facebook olleet vielä ahmaisseet käytännössä koko sosiaalista verkkotodellisuutta omistukseensa. Spotify lanseerattiin Suomessa 2008 ja pian se päihittikin last.fm:n kuuntelupalveluna. Spotifylla ei ollut aluksi käytännössä lainkaan suositteluominaisuuksia (ja nykyäänkin ne yhä kalpenevat last.fm:n rinnalla), mutta ratkaisevampaa oli se, että löytämäänsä musiikkia pääsi kuuntelemaan välittömästi. Onneksi last.fm:kin on osittain vastannut näihin haasteisiin, ja nykyään artistisivuille on upotettu YouTube-videoita helppoa ja nopeaa testikuuntelua varten. Ja tietenkin niiden katselut/kuuntelut myös skroplaantuvat eli näkyvät omissa tilastoissa.

Last.fm-logo

Vuonna 2007 perustettiin SoundCloud ja BandCamp, mikä taisi puolestaan koitua last.fm:n bändeille kohdistettujen promootio-ominaisuuksien tuhoksi. Uudet palvelut rynnivät markkinoille, eikä last.fm osannut uudistua tai kehittää kilpailukykyisiä ominaisuuksia. Palvelun ydinvaltiksi jäivät kuuntelutilastot, eikä niillä enää pötkitä pitkälle. Aiheesta on kirjoitettu tuomionpäivän ennustuksia jo kolme vuotta sitten.

Tietysti auttaisi varmaan jos esimerkiksi maksaisin last.fm:n käytöstä ja antaisin maksulliselle radiolle mahdollisuuden. Valitettavasti maksullinen tili ei vain tarjoa minulle riittävästi lisäarvoa ilmaiseen verrattuna, kun kuitenkin maksan Spotifysta joka tapauksessa. Itse olisin kyllä täysin valmis maksamaan ihan vain pelkistä kuuntelutilastoista, mutta sitten niiden pitäisi olla paljon nykyistä kattavammin ja helpommin analysoitavissa. Suhteutettuna kaikkeen siihen datan määrään jota tietokanta käyttäjiltään saa, sitä hyödynnetään onnettoman vähän.

Uudentyyppisiä tilastoja ei ole ilmaantunut vuosikausiin Last.fm-käyttäjien profiileihin ja mielekkäimmät lisäominaisuudet ovat poikkeuksetta tulleet ulkopuolisten harrastajien tekemistä API-sovelluksista. Niillä olenkin sitten analysoinut viimeisten 10 vuoden kuuntelutottumuksiani oikein urakalla tämän juhlavuoden kunniaksi; seuraavaksi saatte tietää kaiken siitä mitä olen kuunnellut vuoden 2004 jälkeen!

Lue loppuun →

Soundi-lehden kansissa 2000-2013

Julkaistu , kirjoittanut
2

Palaan kesälaitumilta samalla tavalla kuin niille lähdinkin, eli ajankohtaisilla aiheilla. Suomen pop/rock-media on ollut melkoisessa myllerryksessä viime aikoina ja varsinkin nyt syyskuussa: hyvä että Radio Helsinki saatiin myytyä, niin uutisista sai lukea että Soundi on myyty Pop Medialle. Soundin perinteisen arkkivihollisen Rumban lisäksi firma kustantaa mm. hieman vanhemmalle lukijakunnalle suunnattua Rytmiä ja raskaaseen musiikkiin erikoistunutta Infernoa. Kehitys on huolestuttavaa siinä mielessä, että mediasisältöjen keskittyminen harvojen yritysten käsiin ei yleensä ruoki journalistista moniäänisyyttä, joka kuitenkin on yksi demokratian ja sananvapauden kulmakivistä. Poikkeuksiakin tähän yleiseen trendiin toki on. Pop Median ulkopuolisista rock/pop-lehdistä merkittävin taitaa vastaisuudessa olla ilmaislehti Sue, joka onkin Suomen luetuin musiikkilehti (115 000 – 127 000 lukijaa/kk).

Tämä taitekohta suomalaisen rock-median historiassa on hyvä hetki katsoa taaksepäin. Soundi (101 000 lukijaa/kk) ja Rumba (48 000 lukijaa/kk) ovat Suomen tilatuimmat ja tunnetuimmat pop/rock-lehdet, enkä itse ole juurikaan muita missään vaiheessa lukenut. Preferoimani lehti on vuoroin ollut Rumba, vuoroin Soundi. Ensin mainittu on petrannut huomattavasti uusimman uudistuksensa (2011) myötä, koska se on ryhtynyt julkaisemaan pidempiä ja perusteellisempia juttuja – sellaisia, joita minä rock-journalismilta toivon. Se on myös visuaalisesti tyylikkäämpi kuin kilpailijansa, joten en ole enää Soundia pahemmin lukenut. Rytmi (43 000 lukijaa/kk) taas on itselleni liian pappalehti ja Inferno (30 000 lukijaa/kk) turhan puristinen genrerajoituksensa suhteen. Sue puolestaan vaikuttaa enemmän mainoslehdeltä kuin kriittiseltä journalismilta.

Ennen tuota uudistusta luin pääasiallisesti Soundia, koska silloin se tuntui antavan niille minun suosiossani oleville pitkille ja perusteellisille jutuille paremmin tilaa kuin köykäiseltä ja epäesteettiseltä läpyskältä vaikuttavanut Rumba. Varsin pian minulle kuitenkin muodostui hyvin voimakas mielikuva siitä, että Soundi käytti pitempää muotoa lähinnä hyvin rajatun artistikirjon mainostamiseen. Ihan kuin lehdellä olisi ollut 12 vakiobändiä jotka pääsivät lehteen kerran vuodessa, eri järjestyksessä vain, ilman että kenellekään muulle annetaan tilaa. Tästä syntyi ajatus tilastoida asiaa jotenkin, mutta se jäi moneksi vuodeksi kytemään jonnekin mieleni perukoille.

Viime keväänä sitten viimein otin, syystä jota en muista, idean projektikseni – tämä ei siis liity varsinaisesti mitenkään Soundin myyntiin, koska homma sai alkunsa kauan ennen sitä. Ajattelin että yksinkertaisin ja helpoin tapa tilastoida näitä Soundin ”vakiobändejä” ovat lehden kansikuvat, koska ne koostuvat yleensä yhdestä isosta bändi- tai artistikuvasta, jossa on se lehden pääartisti, jota käsitellään useimmiten sivumääräisestikin eniten.

Aineistokseni valikoituivat Soundien kansikuva-artistit numerosta 1-2/2000 numeroon 8/2013 eli tämän vuosituhannen kaikki numerot Soundin myyntiin asti. Yhteensä numeroita kertyi tuolta ajalta 150, ja niissä esiintyi 223 artistia tai bändiä. Joskus kannessa on siis kaksi eri kuvaa eri artisteista, joskus useampi artisti on saatu yhteiskuvaan. Poikkeuksellisten juttusarjojen yhteydessä voi olla myös kollaasi monesta eri esiintyjästä. 2000-luvulla ei ole julkaistu yhtään kantta jossa olisi muuta kuin valokuvia muusikoista.

Lue loppuun →