69. ikonisin video: Rammstein – Pussy (2009)

Ohjaus: Jonas Åkerlund
Ladattu Visit-X:ään: 16.9.2009
Katselukertoja: Kukaan ei voi tietää

Rammstein - Pussy (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Rammstein on aina saanut suuren osan taiteellisesta polttovoimastaan rikkomalla tabuja, joten ei pitäisi olla yllätys että juuri he ovat rikkoneet rock-soittovideon sääntöjä YouTube-ajalla ehkä rajummin kuin kukaan muu. Vuonna 2009 musiikkivideo taiteenlajina oli pisteessä jossa mikään ei ollut enää järkyttävää. Kaikki oli jo nähty. Paitsi valtavirtabändin video jossa on simuloimatonta seksiä. Osin kyse oli teknologisesta kehityksestäkin: siitä, että bändin jäsenten kasvot pystyttiin liittämään tietokoneella saumattomasti pornonäyttelijöiden kehoihin.

Porno on ajassamme ehkä hyväksyttävämpää kuin koskaan, mutta se on sitä hyvin tiukoissa raameissa. Porno halutaan pitää pornona, eikä sen tunkeutumista muihin taiteenlajeihin katsota hyvällä. Eikä se välttämättä ole huono asia. Itse kuitenkin koen, että pornon ehdoton sulkeminen pois muilta kulttuurin aloilta rajoittaa taiteellisen ilmaisun mahdollisuuksia. Esimerkiksi Tinto Brassin Caligula (1979) on yksi suosikkielokuvistani, koska siinä käytetään pornoa tavalla joka toimii mielestäni enemmän yhteiskuntakritiikkinä kuin runkkausmateriaalina.

Tämä ei tietenkään ollut elokuvantekijöiden tarkoitus, koska tuottaja Bob Guccionen lisäsi pornokohtaukset vasta jälkikäteen, aiheuttaen suurta närää elokuvan työryhmässä. Erityisesti pääosan esittäjät Malcolm McDowell ja Helen Mirren olivat syystäkin pöyristyneitä. Tästä huolimatta Caligulaa kutsutaan mielestäni harhaanjohtavasti maailman kalleimmaksi pornoelokuvaksi. Pornokohtaukset eivät nähdäkseni määritä teoksen luonnetta aivan noin suoraviivaisest, mutta niin asia kuitenkin nähdään usein kulttuurissamme: yksi pornokohtaus voi tehdä kokonaisesta elokuvasta tai musiikkivideosta pornoa. Siksi myös Pussyä on helppo pitää arvottomana roskana ja ohittaa se moralistisella olankohautuksella.

Miksi ihmeessä kirjoitin äsken jostain 40 vuotta vanhasta elokuvasta vaikka tässä piti käsitellä YouTube-aikaa? Koska tämä musiikkivideo on Caligulan tavoin erinomainen esimerkki siitä miten simuloimaton seksi toimii ”vakavastiotettavan” taiteenlajin puitteissa. Esimerkiksi Caligulan lopun erinomaisesti rytmitetty ja leikattu orgiakohtaus korostaa rajattoman vallan nousemista nimihenkilön päähän paremmin kuin ”oikean” elokuvan keinot. Vastaavasti Pussyn sanoma tulee parhaiten esille videossa jossa on pornoa.

Caligula on myös peräisin siltä ”pornon kulta-ajalta”, jolle Pussy on osittainen kunnianosoitus. Ainakin porno oli silloin taitellisesti kunnianhimoisimmillaan, ja Åkerlund on halunnut tällä videolla nimenomaan tehdä visuaalisesti laadukasta pornoa. Eli kyllä tämä video siis on yhdellä tasolla pornoa, mutta se ei ole se ainoa taso. Päällisin puolin Pussy näyttääkin olevan vain seksististen pornokliseiden kritiikitöntä toistoa, eikä se nyt missään nimessä ongelmaton teos olekaan.

Pussyn videota ei ole kuitenkaan syytä analysoida irrallaan kappaleen sanoista. Nekin kuulostavat päällisin puolin älyvapaalta ja itsetarkoitukselliselta järkyttämiseltä, mutta pinnan alta löytyy paljon enemmän. Rammsteinin nerokkuus perustuukin siihen, että he pystyvät yhdistämään älyttömän yksinkertaisen pintakerroksen monitahoiseen ytimeen. Biisi kertoo saksalaisten seksiturismista, mikä avaa laulukieltä erinomaisesti. Silloin harvoin kun Rammstein laulaa englanniksi, siihen on todella hyvä syy (vrt. Amerika). Tässä Till Lindemann kanavoi moraalitonta saksalaisturistia joka menee ulkomaille tarjoamaan rahaa seksistä huonolla englannilla.

Säkeistöissä lauletaan ”saksaa”, mutta käytännössä se on lähinnä saksalaisten stereotypioiden toistamista tyyliin ”steck Bratwurst in dein Sauerkraut”. Myös Saksan lippu esiintyy videolla ahkerasti ja minusta on hienoa että saksalaisen musiikin suurin vientituote tunnustaa ettei kotimaastaan nyt ihan aina voi olla ylpeä. Ei voi myöskään olla ajattelematta, että tässä kritisoidaan saksan kliseistä assosioimista pornokieleksi. Kappale ja video kommentoivat siis kulttuurisia stereotypioita ja eettisesti kestämätöntä turismia monitahoisesti. Myös videon porno-osuuksissa toistetaan kliseitä, Rammsteinin jäsenten esittäessä pornohahmojen arkkityyppejä kieli poskessa. Se on siis luettavissa paitsi kunnianosoituksena pornolle, myös sen kritiikkinä.

Pussy on tämän listan ensimmäinen video, jota ei löydy YouTubesta, koska sen sensuroitukin versio on liian NSFW. Vain harva tuon palvelun ulkopuolelle jätetty video saa osakseen laajaa huomiota. Samaiselta Liebe ist für alle da -levyltä julkaistu musiikkivideo Ich tu dir weh on katsottu YouTubesta 96 miljoonaa kertaa viimeisen kolmen vuoden aikana. Pussy on ollut Vimeossa nyt kaksi vuotta yhtäjaksoisesti, ja sitä on katsottu sata kertaa vähemmän.

On toki hyvä asia, ettei YouTubessa ole pornoa, mutta on tämä silti hyvä esimerkki siitä kuinka monopolimaisesta palvelusta on kyse. Eihän sitä pornoa Vimeossakaan ole, mutta se tarjoaa julkaisuväylän sen verran rajummille videoille, että Pussyn sensuroimaton versio täyttää edes heidän sisältövaatimuksensa. Jos sensuroimaton versio oikeasti kiinnostaa, niin se löytyy kyllä helposti googlaamalla usealta eri pornosaitilta. Itse olen siis sitä mieltä, että tämä video toimii huomattavasti paremmin nimenomaan hardcore-versiona. En silti suosittele sitä ihmisille, jotka eivät ole muutenkaan kiinnostuneita katsomaan pornoa.

Kaaoksen ruhtinaat, eli kuinka black metalista kerrotaan tarina

 

Lords of Chaos; kansikuvaTero Ikäheimosen Pirunkehdon (2016) jälkeen minun oli luonnollisesti perehdyttävä aiheeseen lisää, eli tartuin alan klassikkoteokseen, Michael Moynihanin (ja vähissä määrin myös Didrik Søderlindin) Lords of Chaosiin (1998/2003), joka käsittelee norjalaisen black metal -skenen historiaa.

Samalla sain myös hyvin selville, miten nautittava ja nimenomaan kertomuksellinen kirja tästä aiheesta kirjoitetaan. Ikäheimosen kirjan alaotsikkona kun oli harhaanjohtavasti ”suomalaisen black metalin tarina”, vaikka yhtenäisen narratiivin puuttuminen oli kirjan ehkä keskeisin piirre.

Lords of Chaos on tarina, jopa siinä määrin että Jonas Åkerlund on ohjaamassa siitä elokuvaa. Moynihan seuraa lähimmin Varg Vikernesin (Burzum) vaiheita vankilaan asti, mutta myös Øystein Aarsethin (Mayhem) ja Bård Eithunin (Emperor) edesottamuksissa on draamaa, verta ja liekkejä kunnon rikosjännärin tarpeisiin.

Ikäheimosen kirja suomalaisesta skenestä keskittyi laiskoihin kysymyksiin: mitä, missä ja milloin. Moynihania kiinnostaa eniten kysymys miksi. Toisin sanoen, hän on nähnyt vaivaa, selvittänyt taustoja ja hahmottanut kokonaiskuvaa. Mistään asiasta ei saa kunnollista käsitystä pelkästään sisältä päin, joten pelkkiä muusikoita haastattelemalla pääsee vasta alkuun. Moynihan onkin haastatellut norjalaisessa black metal -skenessä vaikuttaneiden henkilöiden lisäksi mm. teologeja ja kirkon edustajia. Ikäheimonen sen sijaan puhuu ”asiantuntijoista” halveksivasti lainausmerkeissä ja antaa puheenvuoroja ainoastaan tekijöille.

Eikä pidä tässä nyt luulla että Moynihan antaisi ääntä Saatana kutsuu minua -tyyppisille hysteerikoille; käsittely on koko ajan viileän asiallinen eikä tuomitseva. Asiantuntijoiden kuuleminen ei tarkoita sitä, että skenelle itselleen ei voisi antaa sensuroimatonta puheenvuoroa. Kyllä esimerkiksi Vikernesin korkealentoisimmatkin näkemykset tulevat ihan vääristelemättä selväksi.

Moynihan on niin valmis seuraamaan päähenkilöitään jäniksenkoloon, että jossain kirjan puolivälissä huomaa hämmenyksekseen lukevansa Moynihanin ja uskonnonhistorioitsija Michael Rothsteinin välistä keskustelua antarktisen napajään alla sijaitsevista natsien UFO-tukikohdista. Kirjoittaja osoittaa, että sisäpiiriläisten haastatteluaineisto ja ulkopuolisten laajempi analyysi eivät millään tapaa ole toisensa poissulkevia, kuten Ikäheimonen tuntuu uskovan.

Moynihan selittää myös esimerkiksi sitä satanismin ja saatananpalvonnan eroa tavalla, joka havainnollistaa black metalin historiallista kehitystä erinomaisesti. Sekä Norjassa että Suomessa varhainen black metal oli hyvin yksiuloitteista vihaa kristinuskoa vastaan. Mitään jalostunutta satanistista teo- tai demonologiaa ei ollut taustalla, eikä yhteyksiä ulkomusiikillisiin toimijoihin, kuten Church of Sataniin. Tämä jyrkkä viha purkautui myös väkivaltarikoksina. Käytännössä kyse oli kristinuskon piiriin kuuluvasta uskomusjärjestelmästä, jossa vain käännettiin moraali ylösalaisin ja palvottiin pahaa hyvän sijaan (eli tämä oli sitä ”saatananpalvontaa”).

Sen sijaan myöhempien polvien black metal on siirtynyt hienovaraisempaan suuntaan, mistä varhaisimpina merkkeinä voi pitää esim. Emperorin Ihnsahnin näkemyksiä. Saatanaa pidetään enemmän arkkityyppinä ja symbolina eikä kyse ole nimestään huolimatta erityisen kristillisestä ilmiöstä. Kyseessä ei ole myöskään pahuuden vaan voimakkaan ja itsenäisen ihmisyksilön ihannointi. ”Pahan” ja ”hyvän” konseptit pyritään pikemminkin hylkäämään täysin. Voisi oikeastaan sanoa että varhaisin saatanallinen black metal oli ulospäinkääntynyttä ja tuhoavaa, myöhempi sisäänpäinkääntynyttä ja rakentavaa.

Tämän lisäksi black metalin kehityksessä on tietysti vallinnut myös toinen tärkeä trendi eli saatanallisuuden merkityksen vähentyminen uuspakanallisuuden ja nationalismin, äärimmillään myös suoranaisen uusnatsismin, saadessa lisää tilaa. Lords of Chaos antaakin tälle aiheelle sivumäärällisesti enemmän tilaa kuin satanismille, sillä onhan tämän kehityskulun keskushahmona ollut kirjan päähenkilö Vikernes. Lyhyesti käsitellään myös black metalin suhdetta mainstreamiin ja Dimmu Borgiriin kulminoituvaa genren siloittelua vaarattomaksi massaviihteeksi.

Burzum - Aske; levy ja oheissytytin

Keskeinen artefakti norjalaisesta black metal -mytologiasta: Burzumin Aske-EP, jonka kantta koristaa Fantoftin kirkon rauniot. Ensimmäisten kappaleiden mukana tuli myös sytkäri osallistavassa ”burn your own church” -hengessä.

Valaiseva esimerkki Pirunkehdon ja Lords of Chaosin erilaisista lähestymistavoista tulee
Moynihanin tavasta kuvailla Suomen skeneä. Moynihanin näkökannassa Suomen tärkein black metal -hahmo on paloittelumurhaaja Jarno Elg; Pirunkehdossa hänet mainitaan vain yhdessä haastattelussa ja siinäkin tehdään epäilyttävän selväksi ettei hänellä ollut mitään tekemistä black metalin kanssa. Siinä mielessä tämä on totta, että hän ei varsinaisesti kuulunut skeneen, vaan ainoastaan kuunteli black metalia rikostoveriensa kanssa.

Lords of Chaosin heikkous ja vahvuus onkin siinä, että se ei ole musiikkikirja. Se on tyylilajiltaan rikoskirjallisuutta: pääpaino on muusikkojen tekemissä rikoksissa, ei heidän tekemässään musiikissa. Vahvuus tämä on siksi, että rikoksista on paljon helpompi tehdä mukaansatempaava tarina kuin musiikista. Heikkous se on siksi, että kirja hukkaa loppua kohti punaisen lankansa, ja pääpointiksi tuntuu jäävän terävän analyyttisyyden sijaan sensaatiojournalismi.

Norjan ulkopuolelle siirryttäessä Moynihanin keskittyminen herpaantuu ja huomio siirtyy muusikoista kuuntelijoihin. Ruotsin skeneä käsittelevä luku aloitetaan ”ensimmäisestä  dokumentoidusta black metal -transgressiosta” eikä esimerkiksi ensimmäisestä ruotsalaisesta black metal -levystä. Ruotsalaiset bänditkin ansaitsevat tulla mainituksi kirjan sivuilla ainoastaan, jos niiden jäsenet ovat tehneet jotain radikaalia tai vähintäänkin puhuneet antikristillisen väkivallan puolesta.

Lopulta käsittelyyn päätyy väkivaltarikoksia, joilla ei ole enää käytännössä yhteyttä black metaliin. Musiikin toissijaisuus tulee selväksi viimeistään siinä vaiheessa kun huomaa, että edes kirjan nimellä ei ole mitään tekemistä black metalin kanssa. Floridassa murhan, tuhopolttoja ja pienempää vandalismia keväällä 1996 tehnyt ”Lords of Chaos” oli kuuden nuoren miehen ryhmittymä joka poltti mm. baptistikirkon, mutta jolla ei ole mitään yhteyttä black metaliin ja satanismiin. Yhteys Norjan tapahtumiin tulee ainoastaan ryhmäpsykologiasta, kollektiivisen antisosiaalisen tuhon kierteen samankaltaisuudesta.

Lords of Chaos -kirjan tunnistaa 1990-luvun tuotteeksi (täydennetty painos v. 2003) siitä, kuinka pysäyttämättömänä voimana Moynihan pitää kirkonpolttovillitystä. En ole ilmiötä erityisen tarkasti seurannut, mutta minusta tuntuu (näin ei saisi sanoa tänä faktanvastaisena aikakautena) että vuoden 2003 jälkeen ei ole tapahtunut yhtään black metaliin ja satanismiin liittyvää tuhopolttoa tai murhaa.

Black metal on käytännössä jakautunut kahtia: sisäsiistiin ”kaupalliseen” kamaan, jota hipsterikin voi kuunnella, ja sisäänpäinkääntyneeseen undergroundiin jonka ulkomusiikilliset edesottamukset tapahtuvat yksityiskotien henkilökohtaisissa rituaaleissa. NSBM on sitten tietysti vielä erikseen, mutta ei siinäkään viitekehyksessä ole käsittääkseni murhattu ketään. Yhteydet rasistisia väkivaltarikoksia tekevään white power -liikkeeseen ovat ainakin Lords of Chaosin ja Pirunkehdon perusteella varsin löyhiä.

Sen sijaan nuorten vihaisten valkoisten miesten väkivallanteot tuntuvat keskittyneen kouluammuskeluihin – Columbinen kouluammuskelu tapahtui vuosi tämän kirjan julkaisun jälkeen. Samalla black metalin roolin syntipukkina on ottanut vihainen ja vieraantunut vaihtoehtometalli Marilyn Mansonin johdolla. Myös Lords of Chaosissa mainitaan jostain syystä Luke Woodham, joka murhasi opiskelijatovereitaan koulussa lokakuussa 1997. Hän kuului ryhmään poikia, jotka olivat yrittäneet summonoida demoneita saatanallisissa rituaaleissa, mutta itse murhissa ei kyllä ollut enää mitään mikä sitoo tapauksen tämän kirjan aihepiiriin. Kirja siis itsekin jo ennakoi käsittelemänsä ilmiön väistymistä uudenlaisen nihilistisen nuorisoväkivallan tieltä.

Lords of Chaos on siis ristiriitainen lukukokemus, ja haluaisin tietää kuinka paljon tästä johtuu vuoden 2003 painokseen lisätystä materiaalista. Ensimmäiset 10 lukua nimittäin muodostavat hyvin mukaansatempaavan ja perusteellisen kokonaisuuden norjalaisesta black metalista. Näissä luvuissa black metalin musiikillisiakin piirteitä käsitellään ihan kiitettävästi. Moynihan suostuu jopa mainitsemaan Immortalin kaltaisia bändejä joilla ei ole mitään yhteyttä rikollisuuteen! Viimeiset 3 lukua sen sijaan haahuilevat päämäärättömästi ympäriinsä niin, että tuntuu ettei Moynihan ole enää tiennyt millaista kirjaa on kirjoittamassa. Puutteineenkin tämä on silti perusteellisin ja asiantuntevin aiheesta lukemani kirja.