48. ikonisin video: Alan Walker – Alone (2016)

Ohjaus: Rikkard & Tobias Häggbom
Ladattu YouTubeen: 2.12.2016
Katselukertoja: 1 139 869 190 (19.1.2021)

Alan Walker - Alone; kuvankaappaus musiikkivideosta

Toinen vuoden 2021 lisäys listalle on arkkityyppinen EDM-musiikkivideo viiden vuoden takaa, Alan Walkerin Alone, joka Aviciin Wake Me Upin tapaan on epätavallisen mainosmainen brändäyksen taidonnäyte. DJ/tuottaja-tähdet eivät ole läsnä videoissa fyysisesti vaan symbolisesti; riittää että artistin videoissa esiintyy ainoastaan artistin logo. Tämän opin ovat molemmat artistit sisäistäneet täydellisesti. Molemmat videot ovat myös tyylillisesti hyvin mainosmaisia: Alone näyttää Bergenin matkailumainokselta, kun taas Wake Me Up ilmiselvästi mainosti Ralph Laurenin tuotteita. Musiikin visuaalisen puolen tuotteistaminen onkin erityisen tärkeää silloin kun artisti ei perinteisessä mielessä laula tai soita mitään.

YouTube-ajalle yleisemmin tyypillistä Alonessa on sen visuaalinen ristiriitaisuus. 2010-luvulla musiikkivideoiden kuvanlaatu on parempi kuin koskaan, mutta silti niiden estetiikan keskiössä on kuvavirheiden tarkoituksellinen toisintaminen. Tässä videossa käytetään valvontakameroiden, webcamien ja kämäisten tv-näyttöjen kuvia sekaisin, minkä lisäksi siinä on paljon digitaalisia pikselöitymisefektejä sekä VHS-nauhoille tyypillistä analogista värinää. Nämä paradoksaaliset esteettiset ratkaisut yhdistelevät nostalgiaa ja modernismia ajallemme ainutlaatuisella tavalla. Toisaalta videossa halutaan korostaa nykyaikaisuutta – osin kuvasto on jopa futuristista (augmented reality on vahvasti läsnä) – mutta toisaalta siinä simuloidaan analogisen kuvan virheitä.

Ajatonta videossa kuitenkin on se, että muusikkomiljonääri yrittää populistisesti ottaa kantaa ja olla vastakulttuurinen (videoilla joilla on yli miljardi katselukertaa). Videossa Walkerin fanit – walkers – assosioituvat jonkinlaisiksi vastarintataistelijoiksi, sillä onhan heidän asunsakin selkeä viittaus black bloc -mielenosoitustaktiikkaan. Nykyään näistä musiikkivideon nettipuheluista ja mustista kasvomaskeista tulevat kyllä ihan eri asiat mieleen.

49. ikonisin video: Travis Scott – Sicko Mode (2018)

Vieraileva artisti: Drake
Ohjaus: Dave Meyers
Ladattu YouTubeen: 19.10.2018
Näyttökertoja: 762 705 735 (12.1.2021)

Trevor Scott - Sicko Mode; kuvankaappaus musiikkivideosta

Tämän listan oli tarkoitus valmistua nopeasti, mutta sille kävi samoin kuin kaikille muillekin blogin projekteille, eli ensin viivästyi ja sitten jäi kesken. Jossain vaiheessa alkaa vain tökkiä; tuntuu ettei ole enää mitään uutta sanottavaa koska kaikki paukut ja oivallukset on käytetty jo listan häntäpäässä. Motivaatio listan julkaisemiseksi on alhainen koska itse tietää jo ykkösen ja haluaisi vain hypätä suoraan sinne. Omassa mielessä ikään kuin on tehnyt jo suurimman työn ja haluaa vain jatkaa eteenpäin. Vaikka isoin hommahan on juuri tämä kirjoittaminen, ja siksi ne listat siihen aina lopulta kaatuvatkin!

Nyt kun jatkan tätä listaa vuonna 2021, on uusia musiikkivideoitakin ehditty julkaista jo yli kaksi vuotta sen jälkeen kun laadin listan. Venähtämisessä on myös se huono/hyvä puoli, että sijoituksia ja valintojaan ehtii kypsytellä pitkään. Siksi päädyinkin vaihtamaan vielä kolme top 50 -videota tässä vaiheessa. Voin paljastaa että pois jätetyt videot olivat Lady Gagan ja Beyoncén Telephone (koska molemmilla artisteilla on useita videoita listalla muutenkin), Iggy Azalean Fancy (koska se on pohjimmiltaan ihan samanlainen elokuvapastissi kuin Black Widow, eikä edes yhtä hyvä) ja Rihannan Umbrella (koska se on liian vanhanaikainen). Viimeksi mainitun ikonisuudesta ei siis ole epäilystäkään, mutta ehkä se ei kuitenkaan ollut vielä YouTube-ajan video.

Ensimmäinen uusi lisäys listalle on Travis Scottin Sicko Mode, jonka tunnistaa välittömästi YouTube-ajan tuotteeksi sen runsaista glitch-efekteistä, voimakkaista väreistä ja HUMBLE.tyyppisistä perspektiivikikkailuista. Jälkimmäiset eivät olekaan mikään yllätys, sillä Dave Meyers on ohjannut molemmat videot. Erityisen merkillepantavaa on kuitenkin se, kuinka lukemattomista visuaalisista tyyleistä Sicko Mode koostuu. Videon irrallisia kohtauksia ei pidä kasassa mikään muu kuin musiikki. Välillä video muuttuu mustavalkoiseksi; välillä se on lyriikkavideo, jossa biisin tekstit ovat tatuointeja; välillä näytetään twerkkausta ja alusvaatteissa pyöräilyä. Selkein siirtymä tulee siinä ensimmäisen minuutin kohdalla, kun Draken laulama säkeistö päättyy ja tulee glitch-efektein tehty siirtyä Scottin säkeistöön. Samalla musiikki muuttaa luonnettaan radikaalisti eli mash-up-vaikutelma on vahva.

Sicko Modea katsoessa ja kuunnellesssa tunnen itseni vanhaksi, sillä tämän musiikin ymmärtäminen on vaikeaa. Onko tämän siis tarkoitus olla synkkä biisi? Jos on, niin miksi siinä on twerkkausta? Onko tämän tarkoitus olla seksikästä (ja naisia esineellistävää), vai onko twerkkauksella jokin abstraktiin tanssiin vertautuva taiteellinen funktio? Pidän kyllä biisin painostavasta äänimaailmasta paljonkin, mutta koska kaikki on niin vierasta, olen melko varma että kuuntelen ja katson tätä väärin. Koska tämähän on sitä nykynuorison eikä minun musiikkia. Koronapandemian takia se piti esittää livenäkin jossain nettipelissä!

 

50. ikonisin video: Luis Fonsi – Despacito (2017)

Vieraileva artisti: Daddy Yankee
Ohjaus: Carlos Pérez
Ladattu YouTubeen: 12.1.2017
Näyttökertoja: 7 153 403 801 (10.1.2021)

Kuvankaappaus Luis Fonsin musiikkivideosta Despacito

Miksi YouTuben katsotuin musiikkivideo on vasta 50. ikonisin musiikkivideo? Ikonisuus muodostuu yhdistelmästä videoiden tunnettuutta ja taiteellista laatua. Sanotaan vaikka että molempien painoarvo on 50 %; Despaciton tunnettuus on sataprosenttista, koska se on se katsotuin. Taiteelliseksi laaduksi laksen 0 % – en siksi ettei sillä olisi mitään taiteellisia ansioita, vaan siksi että muiden ”ikonisten musiikkivideoiden” joukossa siinä ei ole varsinaisesti mitään persoonallista tai innovatiivista. Jos video ei olisi ollut niin järjettömän suosittu, en edes harkitsisi sitä tällaiselle listalle. Eli kompromissina videon kuuluu osua suunnilleen listan puoliväliin.

Väitän myös, että Despacito ei ole YouTuben katsotuin, koska se on hyvä musiikkivideo. Suurin osa suosiosta johtuu siitä, että kappale on niin hyvä, ja suuri osa YouTuben käytöstä on oikeasti kuuntelemista eikä katselemista; IFPI:n mukaan 47 % musiikin striimaamisesta tapahtui vuonna 2018 YouTubessa. Despacito ei siis ole YouTube-ajan paras musiikkivideo vaan YouTube-ajan paras biisi.

Suurimpia hittejä ei lasketa enää myyntiluvuissa vaan YouTube-katseluissa, varsinkin Latinalaisessa Amerikassa. Despaciton katselujen jakautumista maittain ei ole ilmeisesti saatavilla julkisesti, mutta ensimmäisen puolen vuoden aikana sitä katsottiin yli 385 miljoonaa kertaa Meksikossa, missä YouTuben käyttö musiikin kuunteluun olikin vuonna 2017 suhteellisesti yleisintä koko maailmassa.

Latinalaisen Amerikan osuutta YouTuben suosiossa pohdin viimeksi Enrique Iglesiaksen yhteydessä (83. ikonisin video). Silloin jo totesin, että viime vuosien globaalisti katsotuimmat YouTube-musiikkivideot ovat tulleet nimenomaan espanjankielisiltä artisteilta. YouTuben aika on siis tehnyt musiikkimarkkinoista aiempaa globaalimmat, ja ei-englanninkielisillä biiseillä on paljon paremmat mahdollisuudet nousta kansasinvälisiksi megahiteiksi kuin aikana ennen YouTubea.

Ei siinä Despaciton musiikkivideossakaan siis mitään vikaa ole, sillä se tukee kyllä kappaletta oikein hyvin. Visuaalinen puoli tavoittaa saman tunnelman, joka musiikistakin välittyy. Erityisen avuliasta kansainvälistä yleisöä ajatellen on se, miten artistien käsiliikkeet korostavat sanan des-pa-cito rytmitystä. Melkein yhtä hyvä lauluapu kuin karaokevideon värjäytyvä tekstitys.

Despaciton video on hyvin samantyylinen kuin Iglesiaksen Bailando ja monet muut espanjankielisistä YouTube-megahiteistä. Se esittelee Latinalaisen Amerikan kulttuuria ja luontoa eli näyttää enemmän turismimainokselta kuin 2010-luvun kulttuurisesti määrittelevältä audiovisuaaliselta mestariteokselta. Sellaisena se olikin täydellinen napakymppi: videon julkaisun jälkeen turistien mielenkiinto kuvauspaikka Puerto Ricoa kohtaan kasvoi 45 % ja sen kuvauspaikoille alettiin järjestää kiertoajeluja.

Sapattivuosi 2020

Vuosi 2020 oli ensimmäinen Melomaanikon historiassa, jolloin en päivittänyt blogia kertaakaan. Syitä oli monia: mm. toiset kirjoitusprojektit (joita ei ole vielä julkaistu), vakituisen kokopäivätyön aloittaminen, Netflixin putkittaminen, mitä näitä nyt on. Kyllä joku pandemiakin taisi asiaan vaikuttaa.

Vuotta taaksepäin katsoessani huomaan että olen hakenut tutusta musiikista turvaa aiempaa enemmän, kuten varmasti hyvin moni muukin. En ole tehnyt sitä mitenkään tietoisesti, uuden musiikin etsiminen ei vain ole inspiroinut. Koska en ole löytänyt hirveästi uutta musiikkia, ei ole blogiinkaan ollut hirveästi asiaa; koska ei ole ollut paljon asiaa blogiin, en ole etsinyt uutta kuunneltavaa. Normaalistihan tämä kirjoittamistyö on melkeinpä se pääasiallinen asia, joka potkii minua eteenpäin etsimään jotain itselleni ennenkuulumatonta.

Tuttuun musiikkiin keskittymisellä en kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin vai kuunnellut samoja vanhoja suosikkilevyjä tai että en olisi seurannut vuoden uutuustarjontaa. Se tarkoittaa sitä, että halusin kuunnella lähinnä tarpeeksi tutulta kuulostavaa musiikkia (Adornon haamu jossain kaukaisuudessa huutaa että ESKAPISMIA!). Vuoden kovimmat albumijulkaisut tulivatkin Dua Lipalta, Antti Tuiskulta ja Lady Gagalta. Erityisesti Lipan Future Nostalgia on harvinainen napakymppi: mainstream-pop-albumi, jolla ei ole yhtään täytebiisiä. Tästä kiitämme striimausaikaa. Jos tuo levy olisi julkaistu 20 vuotta sitten, se olisi sisältänyt 18 biisiä ja kestänyt 74 minuuttia, eikä kukaan olisi jaksanut kuunnella sitä.

Dua Lipa - Future Nostalgia; levyn kansikuva Kuuntelin myös paljon metallimusiikkia: erityisesti My Dying Briden ja Anaal Nathrakhin tuotannosta rupesin koluamaan niitäkin kolkkia, joihin en ollut aiemmin uskaltautunut. Perehdyin monen tutun bändin varhaistuotantoon, jotka joskus nuorempana olin sysännyt sivuun ei-olennaisena lo-fi-örinänä. Paradise Lostin, Anatheman, Tiamatin ja Katatonian alkupään tuotanto tuntuu edelleenkin lähinnä kuoriositeetilta, mutta sen tuntemus syventää 1990-luvun gootti- ja vaihtoehtometallin ymmärrystä huomattavasti. Brave Murder Day (1996) jäi kuitenkin mieleen selkeänä death-doomin mestariteoksena. Ja sitten ihan toisessa päässä Nightwishin Human. :II: Nature. oli parempi kuin on mahdollista kuvitella. Tuo lause näyttää minunkin mielestäni aprillipilalta kun kirjoitan sen ruudulle näkyviin, mutta kyllä se on ihan vilpitön mielipide.

Tuli niitä uusiakin tuttavuuksia silti vastaan jonkin verran, ja vuoden ehdoton musiikkilöytö oli Lingua Ignota. Ne genret, joista Kristin Hayter ammentaa eniten musiikkiinsa – death industrial, power electronics ja black metal – ovat pitkästyttävän maskuliinisia genrejä. Erityisesti power electronics, jossa kärjistäen on kyse lähinnä siitä että valkoinen heteromies karjuu hälytaajuuksien päälle kuinka paljon harmittaa, ettei ole enää maailman keskipiste. Lingua Ignotan tapauksessa tulee tunne vilpittömästä itseilmaisusta. Siitä, että musiikkia on tehnyt joku jolla oikeasti on joku syy olla vihainen; Hayterin tärkein inspiraation lähde on hänen kokemansa perheväkivalta ja siitä selviäminen.

Ehkä siltä oman turvallisuusalueen ulkopuolelle menevää musiikkia ei kuitenkaan tarvita määrällisesti paljon. Lingua Ignotan äärimmilleen tiivistetyssä vihassa oli ihan tarpeeksi kaaosta minun vuoteeni, vaikka toki kakkosalbumi Caligulalla (2019) on myös levollisempia kirkkauden hetkiä – rauhallisiksi tai kauniiksi niitäkään en silti sanoisi. Tärkeää on tietysti myös se, että puhdasta ja teknisesti taitavaa laulua löytyy kirkumisen ja karjumisen joukosta. Hayter on kuitenkin klassisesti koulutettu laulaja; projektin nimikin on Hildegard Bingeniläisen kehittämä keinotekoinen kieli, jota hän käytti mystisiin tarkoitusperiinsä. Vuonna 2020 projektilta kuultiin lähinnä yksittäin julkaistuja cover-biisejä, ja Dolly Partonin Jolenen raadollisuus aukenikin kunnolla minulle vasta nyt, kun sitä ei oltu enää kätketty tarttuvan poppibiisin kaapuun.

Lingua Ignota on musiikkia, joka vaatii kaiken huomion. Sitä ei voi kuunnella taustalla, se pitää kuunnella täysin eläytyen, ottaen jokaisen sanan ja äänen täysin vakavasti. Ja siitä huolimatta Caligula oli suosikkilevyni kesäisillä työmatkoilla. Assosiaatio on jo vähän liian voimakas, koska Do You Doubt Me Traitoristakin minulle tulee mieleen lämmin kesäilta ja laskeva aurinko. Ja pahimmat asiat, joita ihmiset voivat toisilleen tehdä.

Työmatkat määrittelivätkin kuunteluvuottani vahvasti, kuten alla olevasta Last.fm-kuuntelukellostakin näkee. Ne kaikki isommat palkit selittyvät kaksivuorotyön matkustusajoista. Future Nostalgiakin toimi niin hyvin albumikokonaisuutena, koska se on melkein täsmälleen työmatkani pituinen.

Kaavio kuuntelemani musiikin jakautumisesta tunneittain vuonna 2020Metallipuolelta löytyi Humanity’s Last Breath, jonka viehätyksestä suuri osa perustuu jo bändin nimeen, joka kuulosti vuonna 2020 faktalta eikä profetialta. Genre on kuulemma ”progressive deathcore”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Vielä enemmän fiktiiviseltä bändiltä kuulostaa tunisialaista kansanmusiikkia ja ranskalaista industrial rock/metalia yhdistelevä Ifriqiyya Electrique. Yhdistelmä näyttää oudolta paperilla, mutta kuulostaa hyvältä levvyllä.

Vuoden lohdullisin musiikki ei kuitenkaan löytynyt kevystä valtavirrasta tai raskaasta vastavirrasta, vaan Julia Holterin Ekstasis-albumilta (2012). Rauhallisesti hönkivä laulutyyli ja pehmeät dream pop -soundit olivat juuri sitä, mitä vuoden levottomimmat hetket vaativat.

Vuonna 2021 Melomaanikko lupaa taas päivittää blogia aktiivisesti ja tutkia uusia tapoja kuulla. Tavoitteena on saada ainakin Ikonisimmat YouTube-videot -lista valmiiksi, ennen kuin siitä tulee ihan totaalisesti vanhentunut.