65. ikonisin video: Iggy Azalea – Black Widow (2014)

Vieraileva artisti: Rita Ora
Ohjaus: Director X & Iggy Azalea
Ladattu YouTubeen: 13.8.2014
Näyttökertoja: 539 040 264 (9.4.2019)

Musiikkivideo on postmoderni taiteenmuoto, joka viittaa ahkerasti muihin teoksiin. Artistien sijoittaminen katsojille tuttujen tarinoiden ja kuvien keskelle on aina ollut suosittu ratkaisu, koska formaatti on narratiivisesti haasteellinen. Pop-biisin kesto on lyhyt aika kertoa tarina, varsinkin jos dialogia ei ole. Tämä ei tietenkään ole estänyt tekemästä biisejä pidempiä videoita joissa puhutaan musiikin päälle, mutta suosittu ratkaisu on myös luoda niin tuttu premissi, että populaarikulttuuria tunteva katsoja ymmärtää välittömästi mistä on kyse.

Iggy Azalean Black Widow hyödyntää molempia keinoja, sillä pastissimaisella tarinalla on myös musiikiton kehyskertomus. Video on viittauksissaan erityisen monikerroksellinen, koska se ottaa voimakkaasti vaikutteita Quentin Tarantinon Kill Bill -elokuvista, jotka itsessäänkin ovat suurelta osin pastissia.

Azalea esittää ravintolan tarjoilijaa, jonka työpaikalle saapuu fiittaaja Rita Oran ja Tarantinon vakionäyttelijä Michael Madsenin esittämä pariskunta. Madsen näyttelee samaa hahmoa kuin aina, eli on niin kusipäinen asiakas, että salaattia pilkkova Azalea alkaa haaveilla kostosta.

Kostofantasian alussa ollaan japanilaisissa maisemissa kuten Kill Bill, Vol. 1:ssä. Azalea treenaa miekkamestarin kanssa kun Ora pelaa toisaalla pokeria Paul Sorvinon ja räppäri T.I.:n kanssa. Molemmille tulee viesti, jossa tuntematon taho antaa heille tehtäväksi murhata Madsenin hahmon. Seuraa anime-vaikutteinen siirtymä moottoripyörällä, joka muistuttaa myös Kanye Westin Strongerista. Tätä fotorealismia välttelevää tapaa kuvata moottoripyöräilyä, samoin kuin Japanin eksotisointia/estetisointia, voikin pitää selvinä YouTube-ajan visuaalisina trendeinä.

Videon jälkimmäinen puolisko sijoittuu Amerikkaan ja sisältää Madsenin hahmon murhan – aivan kuten Kill Bill, Vol. 2.  Yhteys on selvä siinäkin, että Kill Billissä Madsenin näyttelemä Budd murhataan mustamamban avustuksella, tässä mustalesken. Keltaiseen haalariin pukeutuvan Morsiamen sijaan katanaa heiluttavat valkoiseen haalariin pukeutuva Fox ja punaista haalaria käyttävä Ora, mutta yhteys ei voisi olla enää yhtään alleviivatumpi. Koska kyseessä ei tässä ole kuitenkaan yksittäinen hahmo, ”Mustat lesket” kuulostaa ennemminkin salamurhaajien seuralta.

Black Widow ei silti ole ainoastaan kunnianosoitus esikuvilleen, jolla pelkästään myytäisiin tuotetta tuttuuden avulla. Se myös sopii hyvin biisin lyriikkaan, jossa voimaannutaan ja lähdetään onnettomasta ihmissuhteesta. Voi ajatella, että videossa näytellään biisin sanoja yllättävän suoraan. Oran ja Madsenin hahmojen suhde ei selvästikään ole hyvällä tolalla, minkä Foxkin huomaa. Kostofantasiassa ei siis ole pohjimmiltaan kyse ikävälle asiakkaalle suuttumisessa vaan siitä että Fox haluaa auttaa toista ihmistä pääsemään irti myrkyllisestä suhteesta.

70. ikonisin video: Major Lazer – Lean On (2015)

Vierailevat artistit: DJ Snake & MØ
Ohjaus: Tim Erem
Ladattu YouTubeen: 22.3.2015
Näyttökertoja: 2 513 347 320 (28.2.2019)

Major Lazer - Lean On (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Yhdysvaltalainen, trinidadilainen, jamaikalainen, ranskalainen ja norjalainen matkustivat Intiaan kuvaamaan musiikkivideota. Näin ei ala rasistinen vitsi vaan oppitunti kulttuurisesta appropriaatiosta. Ilmiöstä on puhuttua tällä vuosikymmenellä varmasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Normaalina pidetyt asiat ovat joutuneet kyseenalaisiksi eikä mikään ole enää itsestäänselvää.

Musiikkivideotkaan eivät ole jääneet sivuun tästä keskustelusta. Lean On on tässä suhteessa suhteellisen vaaraton esimerkki. Iggy Azalean Bounce on tähän verrattuna kammottavaa katseltavaa, sillä siinä artisti pukeutuu perinteiseen intialaiseen asuun ja esittää vielä hindujumalaakin. Suurimman kohun taisi kuitenkin nostaa Coldplayn Hymn for the Weekend, jota kritisoitiin Intian pelkistämisestä köyhyyden ja hengellisyyden stereotyyppeihin. Kaiken lisäksi se tehtiin tavalla, joka asetti valkoiset eurooppalaiset paikallisen holi-juhlan keskipisteeksi.

Lean Onin tapaus on huomattavasti epäselvempi ja Major Lazer myös esimerkki siitä, miten syytöksiä kulttuurisesta appropriaatiosta heitellään ilmaan myös melko kevyin perustein. Jotkut tietämättömät ihmiset ovat kritisoineet yhtyettä karibialaisen musiikin piirteiden omimisesta. Väite on erittäin omituinen kun ottaa huomioon että 2/3 yhtyeestä on syntynyt Karibialla. Yhtye on kuitenkin henkilöitynyt ilmeisesti niin vahvasti yhdysvaltalaiseen Diploon, että ihmiset kuvittelevat tässä olevan kyse vain valkoisen miehen sikailusta. Ja vaikka yhtye olisikin kokonaan valkoinen, kulttuuristen vaikutteiden ottaminen ei ole sama asia kuin kulttuurin omiminen. Näiden kahden erottaminen toisistaan on toisaalta hyvin vaikeaa, varsinkin kun on itse siinä kulttuurisesti etuoikeutetussa asemassa.

Pohjimmiltaan kyse on kulttuurisen valta-aseman väärinkäytöstä. Kulttuurivaihdosta asia eroaa siis epäsymmetrisyytensä vuoksi: valtakulttuurin edustaja hyötyy, mutta vähemmistökulttuurin edustaja ei. Kapitalistisessa ympäristössä tämä ilmenee useimmin siten, että enemmistökulttuurin edustaja hyödyntää taloudellisesti vähemmistökulttuurin kollektiivista immateriaaliomaisuutta. Osin tämän on mahdollistanut yksilökeskeinen tekijänoikeuskulttuuri, jossa kansa ei voi laillisesti omistaa kulttuurisia elementtejä.

Se ei tietenkään ole vielä kulttuurista omimista että matkustaa länsimaiden ulkopuolelle kuvaamaan musiikkivideota. Lean Onin keskeisin ongelma onkin enemmän kulttuurinen misrepresentaatio, sillä Coldplayn tavoin sekin pelkistää Intian karikatyyreihin: slummeihin ja Bollywood-tanssiin isoissa palatseissa. Ulkomaalaiset tulevat hakemaan tuotteeseensa eksotiikkaa sen sijaan että todella haluaisivat perehtyä paikalliseen kulttuuriin ja antaa jotain takaisin. Major Lazerin ansioksi on laskettava se, että videon kuvauspaikka valittiin kunnianosoituksena Intialle sen jälkeen kun bändi oli tehnyt kiertueen maassa. Paikalliset tanssijatkin olivat varmaan mukana vapaaehtoisesti ja saivat maksun työstään, eli paljon huonomminkin olisi voinut mennä.

Toisaalta täällä huomautetaan, että mistään ei voi tietää onko oikeasti kyse paikallisista tanssijoista. Lisäksi Diplon lausunto ”India feels like some kind of special creature with one foot in history and one firmly in the future” on oppikirjaesimerkki nolosta romantisoivasta yksinkertaistuksesta joihin länsimaalaiset aivan liian usein sortuvat. Intia ei ole mikään eksoottinen ”olento” vaan ihan oikea maa muiden joukossa, ja vieläpä erittäin suuri ja monimuotoinen, joten sitä ei voi pelkistää yksittäisiin kliseisiin. Lisäksi maalla on juuret kolonialismissa, mikä tekee paikallisen kulttuurin esittämisestä länsimaisen linssin läpi erityisen ongelmallista.

Ihan hyvää tässä siis tarkoitettiin, mutta kulttuurista appropraatiota tehdäänkin todella harvoin tarkoituksellisesti. Melkein aina kyse on etuoikeutetusta ajattelemattomuudesta. Siitä, että valtakulttuurin edustajan ei tarvitse murehtia vähemmistökulttuuriin kuulumisen huonoista puolista kuten syrjinnästä, vaan voi milloin tahansa halutessaan palata omaan norsunluutorniisa jatkamaan kulttuurista dominointia. Nämä artistit voivat mennä slummeihin kuvaamaan videoitaan, mutta heti kuvausten loputtua unohtaa köyhyyden olemassaolon. He voivat jättää kohdemaan oman onnensa nojaan koska ovat jo saaneet siitä irti sen mitä halusivat.

Lopulta videossa on kuitenkin varsin neokolonialistinen asetelma: länsimaalaiset tanssivat keskellä ja välillä ihan vain poseeraavat laiskasti; siirtomaalaisten rooli on vain olla huomaamattomasti taustalla tukemassa heitä. Edelleen on tervettä verrata Coldplayhin joka teki tämänkin paljon huonommin: heidän videossaan Chris Martin menee intialaiseen elokuvateatteriin katsomaan Bollywood-elokuvaa, jonka pääosaa esittää kappaleessa feattaava Beyoncé. Tässä videon sisäisessä elokuvassa esiintyy myös oikea Bollywood-tähti Sonam Kapoor, mutta vain sivuosassa. Kulttuurisesti kunnioittavaa olisi ollut laittaa oikea Bollywood-tähti pääosaan, jolloin intialainen kulttuuri olisi ollut läsnä enemmän omilla ehdoillaan.

Lean Onissa on sama ongelma, vaikkakin lievempänä. Jos Major Lazer olisi todella halunnut kunnioittaa ja juhlistaa intialaista kulttuuria, he olisivat voineet päästää videonsa pääosaan intialaiset tanssijat ja käyttää monipuolisempia kuvauspaikkoja. Nyt Lean On on ikävän perinteinen video, jossa kaiken on toimittava tähden/tähtien näkyvyyden maksimoimiseksi. Videon länsimaisista lähtökohdista kertoo sekin, että bändi ei itse tanssi intialaista tanssia, eikä biisi itsessään liity Intiaan tavalla joka luontevasti oikeuttaisi videon sijoittamisen sinne. Lisäksi kritiikeissä on kiinnitetty huomiota norjalaislaulaja MØ:n seksuaalisiin lantioliikkeisiin vähissä vaatteissa, mikä on hyvin vierasta intialaiselle kulttuurille.

Lean On on kieltämättä visuaalisesti hyvin näyttävä ja mieleenpainuva video, eikä tavallaan ole mikään ihme että se on YouTuben historian 15. katsotuin. Mutta hyviin puoliin keskittymisen sijaan on ehkä tärkeämpää lopettaa siihen toteamukseen että tämä turistivideo on vain yksi monista esimerkeistä siitä, kuinka huolettomasti muita kulttuureita edelleenkin käytetään länsimaisen popmusiikin näkyvyyden ja tuottavuuden maksimoimiseksi.