70. ikonisin video: Major Lazer – Lean On (2015)

Vierailevat artistit: DJ Snake & MØ
Ohjaus: Tim Erem
Ladattu YouTubeen: 22.3.2015
Näyttökertoja: 2 513 347 320 (28.2.2019)

Major Lazer - Lean On (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Yhdysvaltalainen, trinidadilainen, jamaikalainen, ranskalainen ja norjalainen matkustivat Intiaan kuvaamaan musiikkivideota. Näin ei ala rasistinen vitsi vaan oppitunti kulttuurisesta appropriaatiosta. Ilmiöstä on puhuttua tällä vuosikymmenellä varmasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Normaalina pidetyt asiat ovat joutuneet kyseenalaisiksi eikä mikään ole enää itsestäänselvää.

Musiikkivideotkaan eivät ole jääneet sivuun tästä keskustelusta. Lean On on tässä suhteessa suhteellisen vaaraton esimerkki. Iggy Azalean Bounce on tähän verrattuna kammottavaa katseltavaa, sillä siinä artisti pukeutuu perinteiseen intialaiseen asuun ja esittää vielä hindujumalaakin. Suurimman kohun taisi kuitenkin nostaa Coldplayn Hymn for the Weekend, jota kritisoitiin Intian pelkistämisestä köyhyyden ja hengellisyyden stereotyyppeihin. Kaiken lisäksi se tehtiin tavalla, joka asetti valkoiset eurooppalaiset paikallisen holi-juhlan keskipisteeksi.

Lean Onin tapaus on huomattavasti epäselvempi ja Major Lazer myös esimerkki siitä, miten syytöksiä kulttuurisesta appropriaatiosta heitellään ilmaan myös melko kevyin perustein. Jotkut tietämättömät ihmiset ovat kritisoineet yhtyettä karibialaisen musiikin piirteiden omimisesta. Väite on erittäin omituinen kun ottaa huomioon että 2/3 yhtyeestä on syntynyt Karibialla. Yhtye on kuitenkin henkilöitynyt ilmeisesti niin vahvasti yhdysvaltalaiseen Diploon, että ihmiset kuvittelevat tässä olevan kyse vain valkoisen miehen sikailusta. Ja vaikka yhtye olisikin kokonaan valkoinen, kulttuuristen vaikutteiden ottaminen ei ole sama asia kuin kulttuurin omiminen. Näiden kahden erottaminen toisistaan on toisaalta hyvin vaikeaa, varsinkin kun on itse siinä kulttuurisesti etuoikeutetussa asemassa.

Pohjimmiltaan kyse on kulttuurisen valta-aseman väärinkäytöstä. Kulttuurivaihdosta asia eroaa siis epäsymmetrisyytensä vuoksi: valtakulttuurin edustaja hyötyy, mutta vähemmistökulttuurin edustaja ei. Kapitalistisessa ympäristössä tämä ilmenee useimmin siten, että enemmistökulttuurin edustaja hyödyntää taloudellisesti vähemmistökulttuurin kollektiivista immateriaaliomaisuutta. Osin tämän on mahdollistanut yksilökeskeinen tekijänoikeuskulttuuri, jossa kansa ei voi laillisesti omistaa kulttuurisia elementtejä.

Se ei tietenkään ole vielä kulttuurista omimista että matkustaa länsimaiden ulkopuolelle kuvaamaan musiikkivideota. Lean Onin keskeisin ongelma onkin enemmän kulttuurinen misrepresentaatio, sillä Coldplayn tavoin sekin pelkistää Intian karikatyyreihin: slummeihin ja Bollywood-tanssiin isoissa palatseissa. Ulkomaalaiset tulevat hakemaan tuotteeseensa eksotiikkaa sen sijaan että todella haluaisivat perehtyä paikalliseen kulttuuriin ja antaa jotain takaisin. Major Lazerin ansioksi on laskettava se, että videon kuvauspaikka valittiin kunnianosoituksena Intialle sen jälkeen kun bändi oli tehnyt kiertueen maassa. Paikalliset tanssijatkin olivat varmaan mukana vapaaehtoisesti ja saivat maksun työstään, eli paljon huonomminkin olisi voinut mennä.

Toisaalta täällä huomautetaan, että mistään ei voi tietää onko oikeasti kyse paikallisista tanssijoista. Lisäksi Diplon lausunto ”India feels like some kind of special creature with one foot in history and one firmly in the future” on oppikirjaesimerkki nolosta romantisoivasta yksinkertaistuksesta joihin länsimaalaiset aivan liian usein sortuvat. Intia ei ole mikään eksoottinen ”olento” vaan ihan oikea maa muiden joukossa, ja vieläpä erittäin suuri ja monimuotoinen, joten sitä ei voi pelkistää yksittäisiin kliseisiin. Lisäksi maalla on juuret kolonialismissa, mikä tekee paikallisen kulttuurin esittämisestä länsimaisen linssin läpi erityisen ongelmallista.

Ihan hyvää tässä siis tarkoitettiin, mutta kulttuurista appropraatiota tehdäänkin todella harvoin tarkoituksellisesti. Melkein aina kyse on etuoikeutetusta ajattelemattomuudesta. Siitä, että valtakulttuurin edustajan ei tarvitse murehtia vähemmistökulttuuriin kuulumisen huonoista puolista kuten syrjinnästä, vaan voi milloin tahansa halutessaan palata omaan norsunluutorniisa jatkamaan kulttuurista dominointia. Nämä artistit voivat mennä slummeihin kuvaamaan videoitaan, mutta heti kuvausten loputtua unohtaa köyhyyden olemassaolon. He voivat jättää kohdemaan oman onnensa nojaan koska ovat jo saaneet siitä irti sen mitä halusivat.

Lopulta videossa on kuitenkin varsin neokolonialistinen asetelma: länsimaalaiset tanssivat keskellä ja välillä ihan vain poseeraavat laiskasti; siirtomaalaisten rooli on vain olla huomaamattomasti taustalla tukemassa heitä. Edelleen on tervettä verrata Coldplayhin joka teki tämänkin paljon huonommin: heidän videossaan Chris Martin menee intialaiseen elokuvateatteriin katsomaan Bollywood-elokuvaa, jonka pääosaa esittää kappaleessa feattaava Beyoncé. Tässä videon sisäisessä elokuvassa esiintyy myös oikea Bollywood-tähti Sonam Kapoor, mutta vain sivuosassa. Kulttuurisesti kunnioittavaa olisi ollut laittaa oikea Bollywood-tähti pääosaan, jolloin intialainen kulttuuri olisi ollut läsnä enemmän omilla ehdoillaan.

Lean Onissa on sama ongelma, vaikkakin lievempänä. Jos Major Lazer olisi todella halunnut kunnioittaa ja juhlistaa intialaista kulttuuria, he olisivat voineet päästää videonsa pääosaan intialaiset tanssijat ja käyttää monipuolisempia kuvauspaikkoja. Nyt Lean On on ikävän perinteinen video, jossa kaiken on toimittava tähden/tähtien näkyvyyden maksimoimiseksi. Videon länsimaisista lähtökohdista kertoo sekin, että bändi ei itse tanssi intialaista tanssia, eikä biisi itsessään liity Intiaan tavalla joka luontevasti oikeuttaisi videon sijoittamisen sinne. Lisäksi kritiikeissä on kiinnitetty huomiota norjalaislaulaja MØ:n seksuaalisiin lantioliikkeisiin vähissä vaatteissa, mikä on hyvin vierasta intialaiselle kulttuurille.

Lean On on kieltämättä visuaalisesti hyvin näyttävä ja mieleenpainuva video, eikä tavallaan ole mikään ihme että se on YouTuben historian 15. katsotuin. Mutta hyviin puoliin keskittymisen sijaan on ehkä tärkeämpää lopettaa siihen toteamukseen että tämä turistivideo on vain yksi monista esimerkeistä siitä, kuinka huolettomasti muita kulttuureita edelleenkin käytetään länsimaisen popmusiikin näkyvyyden ja tuottavuuden maksimoimiseksi.

#27 Kraftwerk – Numbers (1981)

YouTube
Spotify

Kraftwerk - Computer World; levynkansiKraftwerkin huippukaudeksi lasketaan yleisesti vuosien 1975-1981 neljä konseptialbumia Radio-Activity (1975), Trans-Europe Express (1977), The Man Machine (1978) ja Computer World (1981). Viimeksi mainittua voi monessa mielessä pitää bändin uran huipentumana, sillä se on kaikkein voimakkaimmin ja eheimmin yhden konseptin ympärille rakennettu kokonaistaideteos, eikä yhtye ole enää sen jälkeen pystynyt luomaan mitään yhtä uraauurtavaa ja nykyaikaisen ihmisen kannalta olennaista.

Radioaaltojen, junaliikenteen ja robotiikan jälkeen yhtye valitsi tematiikakseen tietokoneet ja tietoverkot. Se oli varsin looginen seuraava askel, mutta erosi kuitenkin ratkaisevasti aiemmasta. Siihen asti bändi oli ollut korostetun retrofuturistinen eli romantisoinut sekä menneisyyttä että tulevaisuutta; tarkemmin sanottuna menneisyyden tulevaisuudenvisioita. Esimerkiksi Man Machinen kansikuva otti vahvasti vaikutteita 1910-luvun venäläisestä suprematismista ja levy sisälsi Fritz Langin varhaisen scifi-klassikko Metropoliksen (1927) nimikkokappaleen. Computer Worldiä edeltäneiden levyjen teemat koskivat kaikki teknologista arkipäivää; bändi ei harrastanut elektroniseen musiikkiin yleisesti liitettyä futuristista scifi-tematiikkaa muutamaa kappaletta (esim. Space Lab) lukuun ottamatta. Kraftwerk lauloi konkreettisesta teknologiasta joka oli läsnä kaikkialla yhteiskunnassa, mutta piilossa katseilta.

Ei Computer Worldkään jälkiviisaasti ajateltuna kovin korkealentoinen levy ole, mutta se oli teema-albumi kotitietokoneesta ennen kuin niitä varsinaisesti oli käytössä, eikä kukaan vielä silloin olisi voinut arvata kuinka valtavaan rooliin tietotekniikka kävisi seuraavan 30 vuoden aikana. Nettideittailun, verkkokaupan ja sosiaalisen median aikakaudella Computer World on aivan yhtä arkipäiväistä musiikkia kuin junamatkailu oli vuonna 1977. Albumi onkin suorastaan häiritsevän profeetallinen, todeksi muuttunutta science fictionia; miten joku on voinutkin tehdä vuonna 1981 näin hyvin 2000-luvun elämää kuvaavan teoksen?

Levyn julkaisu osui juuri oikeaan aikaan. Elektroninen populaarimusiikki oli nousemassa varteenotettavaksi listamusiikiksi, joten myös Kraftwerk saavutti kaupallisen menestyksensä huipun, ja heidän vaikutuksensa muihin genreihin alkoi saavuttaa valtavia mittasuhteita. Paras esimerkki levyn suuresta vaikutuksesta on Numbers, sen rytmisin ja abstraktein raita. Varsinaista melodiaa biisissä ei ole, mutta lähes brutaaleja säröisiä rytmejä maustavat erinäiset Minimoogilla luodut ääniefektit. Luultavasti tästä äänenväreihin ja biitteihin vahvasti nojaavasta toteutuksesta johtuu, että Numbers on WhoSampled.comin mukaan Kraftwerkin samplatuin biisi. Tälläkin listalla sitä on lainannut DJ Shadow (#41). Merkittävin vaikutus biisillä oli kuitenkin electro-funkin syntyyn, kun Afrika Bambaataa rakensi Planet Rockinsa sen rytmin, ja Trans-Europe Expressin melodian päälle.

Lue loppuun