1993: Alangon veljesten elektroniset seikkailut

Tänä vuonna tuli täyteen kaksi vuosikymmentä kahdesta suomalaisen pop/rock-musiikin merkkiteoksesta, jotka sattuivat tekemään veljekset. Vuonna 1993 Ismo ja Ilkka Alanko julkaisivat koneellisimmat levynsä ja tämän juhlan kunniaksi otan tarkasteluun Neljän Ruusun Pop-uskonnon (Spotify) ja Ismo Alangon Jäätyneitä lauluja (Spotify). Vertailen levyjä, tarkastelen niitä osana tekijöidensä diskografiaa sekä niiden roolia elektronisten soundien rantautumisessa suomalaiseen rock-musiikkiin. Erityisesti kuitenkin syvennyn levyjen teksteihin, niiden samankaltaisuuksiin ja niiden relevanssiin nyt 20 vuotta myöhemmin. Lähteinä olen käyttänyt vuoden 1993 Rumban ja Soundin numeroita, sekä tietenkin Internetiä!

Ismoa ja Ilkkaa pidetään helposti toistensa vastakohtina, ehkä jopa pahoina kaksoisvelinä (mutta kumpi on kumpi?). He ovat kuin yö ja päivä, eikä heidän yleisöissään taida olla hirveästi päällekkäisyyttä. Ismo on rock ja tekee kriittistä taidetta, Ilkka on pop ja tekee eskapistista viihdettä; Ismo tekee parodian Vain elämää -sarjasta, Ilkka menee Vain elämää -sarjaan. Ei heidän välillään kuitenkaan välttämättä ole niin suurta eroa kuin monet haluaisivat väittää. Eniten heidän musiikilliset polkunsa ristesivät juuri näillä kahdella levyllä.

Vuoteen 1993 mennessä Ismo oli jo ikuistanut itsensä suomirockin historiaan Sielun Veljissä ja Hassisen Koneessa, mutta oli soolourallaan vasta toisen studioalbumin kohdalla. Ismo pitikin vasta tätä levyä ensimmäisenä varsinaisesti omana levynään, koska Kun Suomi putos puusta (1990) oli tavallaan vain Sielun Veljien sivuprojekti ja vasta nyt Ismo oli toden teolla sooloartisti. Ilkka oli puolestaan viimein päässyt esiin isoveljensä varjoista, sillä Neljän Ruusun läpimurron myötä hän oli noussut mm. ”Suomen seksikkäimmäksi mieheksi” (jos Vain elämää on uskominen). Bändillä oli tuoreeltaan alla  läpimurtohitti Juppihippipunkkarin sisältänyt menestyslevy Haloo (1992), joka on edelleen heidän myydyin studioalbuminsa.

Ismo Alanko - Jäätyneitä lauluja & Neljä Ruusua - Pop-uskonto; levynkannet

Olen laatinut vertailun helpottamiseksi taulukon molempien albumien keskeisimmistä tiedoista (T= Toimituksen lista, L = Lukijoiden lista):

  Jäätyneitä lauluja Pop-uskonto
Julkaisupäivä 19.5.1993 20.10.1993
Korkein listasijoitus #6 #1
Myyntimäärä 27 359 55 863
Tuottajat Izmo & Mitro (Raptori) Tommi Lindell & PeeWee
Kansitaide Stefan Lindfors Hannele E. Vanha-aho
Pituus 44:25 (9 biisiä) 47:48 (11 biisiä)
Hitit Extaasiin (Pornografiaa,
Kuolemalla on monet kasvot)
Poplaulajan vapaapäivä (Luen, Kuka näkee)
Studio(t) Sound Art Studio Hot House, Finnvox
Ristiinpölytys Ilkka laulaa taustoja,
Lindell soittaa tivoliurkua,
Kämy soitti rumpuja livenä
Ismo soittaa selloa,
Mitro remixaa
(Energiaa-levyllä)
Masterointi Pauli Saastamoinen,
Finnvox
Pauli Saastamoinen,
Finnvox
Soundin arvosana 4,5 3,5
Rumban arvosana 3,5 4,5
Vuosilista, Rumba T #4 #3
Vuosilista, Rumba L #2 #1
Vuosilista, Soundi L #2 #1

Lue loppuun

Paulan ja Miran musiikillinen perintö

Musiikkimedian omistussuhteiden muutosten lisäksi syksyn tärkeimpiä suomalaisia popmusiikkitapauksia on PMMP:n vetäytyminen määrittelemättömän pituiselle tauolle. Yhtye lopettaa toimintansa toistaiseksi tämän syksyn kiertueeseen, joka huipentuu ensi viikolla, lokakuun 26. ja 27. päivä Helsingin Jäähallissa pidettäviin konsertteihin. Ajattelin itsekin käsitellä aihetta, koska kyse on minulle poikkeuksellisen läheisestä pop-yhtyeestä. Pohdin omaa suhdettani PMMP:hen ja samalla hieman mietin bändin laajempaakin merkitystä suomalaisessa populaarikulttuurissa. Ensin kuitenkin analysoin lopettamispäätöstä, tai lähinnä sen käsittelyä (sosiaalisessa) mediassa.

Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä että bändit pitävät taukoja ja lopettavat aivan liian harvoin – vasta sen jälkeen kun kaikki ideat ja energia on tuhlattu ja päädytty toistamaan itseään. Nalle Österman on kuitenkin syyttänyt PMMP:tä fanien huijaamisesta ja rahastamisesta. Pääosa hänen kritiikistään kohdistuu mediaan ja promoottoreihin, jotka saavat paisuteltua ”määrittelemättömän pituisen” tauon dramaattiseksi lopettamispäätökseksi. ”Toistaiseksi viimeisestä” keikasta on tullut ihan vain Viimeinen Keikka ilman mitään muttia, ja kiertueestakin Jäähyväiskiertue.

Östermanin mielestä suuren melun pitäminen tauolle lähtemisestä on vain laskelmoitu yritys maksimoida keikkatulot. Se on hyvä tapa saada itselleen mediahuomiota ja mainosta, toisin kuin se että vain jäätäisin tauolle kertomatta asiasta kenellekään. Kun bändi jättää hyvästit, fanit haluavat maksaa tavallista enemmän nähdäkseen heidät vielä kerran; sitten kun he eittämättä aikanaan tulevat takaisin, fanit haluavat maksaa tavallista enemmän nähdäkseen heidät pitkästä aikaa. Tämä omien tekemisten arvon nostaminen keinotekoista niukkuutta luomalla on näkynyt myös bändin tiedotuslinjassa: alunperin heidän piti kieltäytyä kokonaan haastatteluista, mutta kummasti Helsingin Sanomien kohdalla pyörrettiin päätös.

Päteviä vasta-argumentteja on esittänyt Jussi Mäntysaari, jonka mukaan kyse on populaarimusiikkiin kuuluvasta teatterista. Eihän tällaisessa menettelyssä olekaan mitään uutta ja ihmeellistä. Vuonna 1999 CMX ilmoitti pitävänsä taukoa keikkailusta, mutta kohtuutta ymmärtämättömän median silmissä siitä tulikin keikkailun lopettaminen tai jopa koko bändin uran päätepiste. He kuitenkin halusivat vain viheltää pelin hetkeksi poikki ja rauhoittua tekemään seuraavaa levyään, ”jotta emme alkaisi esittää itseämme, leipääntyä, mielistellä yleisöä ja pitää asioita itsestäänselvinä” (Kysy-palsta 1/99), eli juuri niistä syistä miksi monen muunkin bändin olisi kannattanut lopettaa tai mennä tauolle paljon aiemmin. Mediassa asia paisui kohtuuttomuuksiin ja lopulta bändi vaikutti sanansa syöneeltä kun he palasivat keikoille pari vuotta myöhemmin.

CMX onkin laskenut omaksi ansiokseen sen, että tuon tapauksen jälkeen suomalaiset bändit eivät ole uskaltaneet ilmoittaa lopettavansa vaan ovat siitä lähtien ”jääneet määrittelemättömän pituiselle tauolle”. Vuodesta 2008 hiljaiseloa viettänyt Zen Café taitaa olla pisimpään päätöksessään pysynyt iso kotimainen bändi, joka on jäänyt CMX:n jälkeen ”tauolle”. Ulkomailta löytyy tietenkin loputtomasti esimerkkejä isoista bändeistä joiden joka toinen kiertue on jäähyväiskiertue ja joka toinen comeback-kiertue. Kyllähän jokainen populaarikulttuuria seuraava osaa lukea rivien välistä ettei mikään tauko ole rockissa ikuista, paitsi tietysti jos bändin luovat moottorit kuolevat – keulahahmon kuolema ei vielä riitä, kuten esim. Doorsin ja Queenin kohtalosta on pääteltävissä.

Sekä Österman että Mäntysaari ovat omalla tavallaan oikeassa. Mäntysaaren argumentit kuitenkin särähtävät lopulta enemmän korvaani, koska hän näkee popmusiikin eskapistisuuden ongelmattomana asiana:

”Me HALUAMME uskoa että juuri se keikka on viimeinen, juuri sillä keikalla dramaattisen finaalin päätteeksi Paula Vesala laulaa Matkalaulun, tirauttaa kyyneleen ja halaa Juho Vehmasta. Sitten Mira laittaa mikrofonin telineeseen ja kävelee pimeyteen. Esirippu. Katharsis.”

”Fantasiaa harjoitetaan siellä lavalla, ja yleisön mielissä sen parituntisen ajan minkä keikka kestää … Musiikki on parhaimmillaan silloin, kun se vie meidät jonnekin muualle.” Jussi Mäntysaari, 5.9.2013

En tiedä keihin Mäntysaari viittaa ”meillä”, mutta minä en ainakaan laske itseäni siihen joukkoon. En minä halua uskoa fantasioihin, sillä en mene keikoille matkustakseni jonnekin muualle. Haluan olla läsnä, sillä minun mielestäni musiikki on parhaimmillaan silloin kun se juurruttaa minut kuulijana aikaan ja paikkaan. Keikat ovat minulle parhaimmillaan messumaisia itsensä hukkaamisen ja löytämisen tiloja.

Yhtye on kovan keikkabändin maineessa, osin heidän live-esiintymistensä tunteellisuuden vuoksi. Heidän musiikillaan on hämmentävä kyky saada minut kyyneliin suunnilleen joka toisella kuuntelukerralla, ja keikoilla se on väistämätöntä. Tähän tunnelataukseen Mäntysaarikin viittaa, mutta jokseenkin kyynisellä tavalla. Paula Vesala ja Mira Luoti ovat useasti kertoneet kuinka he ovat lavalla vilpittömästi ja tunteet pinnassa, eivätkä feikkaa mitään. Voimakkaat tunteet ovat tosiasia sekä esiintyjän että yleisön kohdalla kun kyseessä on PMMP. Ajatus siitä että se on vain teatteria tekee esiintyjien ja kuulijoiden tunnereaktioista ”ikään kuin tuntemista”, samalla kun lopettamisesta tulee ”ikään kuin lopettamista”. Tällaisessa markkinointikikkojen maailmassa tunteistakin tulee kauppatavaraa.

Vaikka olen lukenut kokonaisen kirjan situationalisteista, en ole saanut selvyyttä siihen mitä ”spektaakkelin yhteiskunta” oikeastaan tarkoittaa, mutta luulen että tässä ollaan aika lähellä tuota Guy Debordin lanseeraamaa käsitettä. Hänen näkemyksessään kapitalistinen kulutusyhteiskunta on pelkkää teatteria. Tuotteiden ostamiseen liittyvät tunne-elämykset ovat valheellisia ja ihmiset menettävät muutenkin kykynsä tuntea oikeasti. Tunnekokemukset pelkistetään kulutustapahtumiksi ja teatteriksi, spektaakkeliksi.

Mäntysaari käyttää rockin illuusiomaisuudesta esimerkkinä encoreja, jotka ovat eräänlaisia pienen mittakaavan comebackeja. Minusta encoret nimenomaan ovat ärsyttävää ja tyhjää teatteria, ja se velvollisuudentuntoinen taputusnäytelmä vain vieraannuttaa minut musiikin kokemisesta. Minulle musiikki ei ole totuuspakoa, se on totuuden löytämistä. Rituaali, ei spektaakkeli. Valtaosa populaarimusiikista ei mahdollista sitä, varsinkaan ne jäähalliluokan bändit. PMMP on kuitenkin poikkeus.

Siitä huolimatta että kyse on (pintapuolisesti) varsin kevyestä ja kaupallisesta musiikista, PMMP:tä kuuntelemalla vai oppia paljon itsestään ja maailmasta. Toki musiikilla on tärkeä viihdyttävä funktionsa, ja heilläkin on iso liuta hauskanpidosta kertovia eskapistisia biisejä kuten Kesäkaverit ja Päät soittaa – tunnetuimpana tietysti Rusketusraidat, joka olisi voinut pahimmillaan muodostua yhtyeelle ylitsepääsemättömäksi taakaksi ja jättää heidät ikuisesti ”yhden hitin ihmeeksi”. Nämä eivät kuitenkaan lukeudu omiin suosikkibiiseihini, enkä muutenkaan halua erityisemmin korostaa tai hehkuttaa tätä puolta PMMP:n tuotannosta. Siinä on kuitenkin myös se toinen puoli.

Näin suoraviivaisessa pop-ilmaisussa on harvoin mitään mikä minua niin voimakkaasti voisi koskettaa, mutta PMMP on jotenkin onnistunut yhdistämään helpon musiikillisen lähestyttävyyden ja pintaa syvemmät tekstit. Yhtye onkin tasapainoitellut herkullisella tavalla vastakohtien välillä, mikä on varmasti ollut avain heidän skeneistä ja genreistä piittamattomaan suosioonsa:

”Tulee jokin bändi, jota kaikki kuuntelevat ja josta kaikki puhuvat. Bändi, jonka laulujen melodinen tarttuvuus ja miellyttävyys sekä sanoitusten oivaltavuus vetoavat muihinkin kuin musiikin suurkuluttajiin. Ja silti hekin ovat innoissaan, rokkipoliisit ja muusikkokollegat ja kriitikot ja naistenlehtien toimittajat ja kaikki muut itseään edelläkäviköinä ja asiantuntijoina pitävät tyypit. Bändissä on paitsi jotain tuttua ja tunnistettavaa myös ihan uutta särmää.” – Pasi Kotilainen (2008: s. 13)

Näitä kahta puolta – Paulan ja Miran molempia – voisi kutsua ”kevyeksi” ja ”vakavaksi” puoleksi, mutta se olisi liian mustavalkoista. Esimerkiksi Rusketusraidat on oikeastaan varsin emansipoitunut kappale: normaalisti populaarimusiikissa tällainen aktiivinen seksuaalisuus on ollut miesten yksityisomaisuutta. Koko debyyttilevy Kuulkaas Enot! (2003) tuntuu nykyään aliarvostetulta, sillä se on kuitenkin pohjimmiltaan poikkeuksellisen anarkistista pop-musiikkia: ”girl poweria” jota ei ole kaupallistettu ja siloiteltu vaarattomaksi; keskarinväläytys miehisen median vallalle määritellä mikä on vakavastiotettavaa.

Levy oikeastaan leimaantui median käsissä pinnallisemmaksi popiksi kuin mitä se todellisuudessa oli. Ehkä aika ei ollut vielä kypsä sille, ja voi olla että PMMP:n myöhemmät ja vakavammat tekstit saavat senkin näyttäytymään jälkikäteen aivan erilaiselta albumilta. Joka tapauksessa Rusketusraitojen kummitus vainosi bändiä pitkään ja vielä toisenkin levyn jälkeen heitä pidettiin ”Nylon Beatin manttelinperijänä” (Salla Brunou, ilosaarirock.fi) ja ”roskapoppina” (Antti Lähde, Rumba 12/2005), vaikka näitä ilmaisuja alettiinkin käyttää hitusen myönteisessä sävyssä.

Tuo toinen levy, Kovemmat kädet, olikin yhtyeen portti ”vakavastiotettavien” rock-bändien joukkoon. Monen ”uskottavamman” musiikin ystävän tie ristesi yhtyeen kanssa sen myötä, niin minunkin. Seuraavaksi käsittelen yhtyettä oman kokemukseni kautta, muutaman esimerkkikeikan ja -biisin avulla.

Lue loppuun

#31 Sylvester with Patrick Cowley – Do Ya Wanna Funk? (1982)

YouTube (huonolaatuinen video, hyvälaatuinen ääni)
Spotify (päälle puhuttu radiomiksaus, en suosittele)

Sylvester with Patrick cowley - Do Ya Wanna Funk; singlen kansikuvaFunk (#32) oli musiikkia mustan vähemmistön emansipoimiseksi, mutta disco oli kaksinkertaisen vähemmistön musiikkia. Kyse ei ollut vain etniseen ryhmään kuulumisesta vaan myös seksuaalisesta suuntautumisesta: disco oli etenkin mustien homomiesten suosikkimusiikkia (#40) ja Sylvester James yksi keskeisimmistä miespuolisista myöhäisdiscon homoikoneista. Siinä missä mustan musiikin historia on liittynyt keskeisesti afroamerikkalaisten vapaustaisteluun, disco on ollut aivan yhtä olennainen osa homojen vapautusliikettä. Funk syntyi samanaikaisesti kuin Black Pride, disco samalla kuin Gay Pride.

Näistä syistä tämä on monessa mielessä edellisen, funkia käsitelleen sijoituksen sisarbloggaus, joka tarjoaa erilaisen näkökulman samaan asiaan. Discon vähemmistörooli näkyy esimerkiksi siinä, että jopa toiset vähemmistöt suhtautuvat siihen alentuvasti. Ei siis riitä se että yhteiskunnan hallitseva ”valkoisen heteromiehen” tyrannia sortaa discoa, vaan esimerkiksi funkista kirjoittanut Rickey Vincent suhtautuu siihen yhtä väheksyvästi kuin valkoisetkin rock-journalistit. Kun jo itsessään aliarvostettu ja parjattu musiikkityyli (funk) suhtautuu toisiin tyyleihin samalla ylenkatseella, johon se itse on joutunut tottumaan, voi sanoa että kyse on todellisesta monivähemmistön musiikista.

Disco oli ja on yksi vihatuimmista genreistä populaarimusiikin historiassa. Vincent ei pahemmin säästele sanojaan sitä parjatessaan ja vertaa sitä suunnilleen raamatulliseen vitsaukseen. Hänen mukaansa disco oli värisokeaa ja mautonta koneilla tehtyä musiikkia jota ”kuka tahansa” saattoi tanssia, myös ne jotka eivät kuuluneet ”oikeaan” yleisöön eli afroamerikkalaiseen yhteisöön. Vincent pitää discoa steriilinä irvikuvana ”aidosta” mustasta musiikista: kaikki sisältö poistettiin funkista ja soulista ja jäljelle jätettiin vain aivoton jumputus, niin että valkoisetkin saattoivat tanssia ja ostaa levyjä.

Eittämättä disco onkin oppikirjaesimerkki siitä, miten musiikkiteollisuus kaupallistaa ja ylihypettää musiikkia. Valkoihoisten hallitsema bisnes näki 1970-luvun mustassa musiikissa paljon hyödynnettävää/riistettävää ja ryhtyi vuosikymmenen puolivälin jälkeen voimallisesti muokkaamaan siitä hyvin myyvää tuotetta, joka kuitenkin sopi huonosti radiossa soitettavaksi tai bändikuvilla promotoitavaksi – kyse oli kuitenkin tuottaja- ja DJ-vetoisesta eikä bändikeskeisestä musiikista. Disco ei millään tavalla sopinut 1970-luvulla vallinneisiin ”aidon musiikin” ideaaleihin sen enempää valkoisen rockin kuin mustan funkinkaan näkökulmasta. Vincent esimerkiksi käyttää ilmaisua ”real music fan” niistä ihmisistä joiden mielestä koneilla eikä bändikokoonpanolla tehdyt tanssihitit ovat kauheita. Myös lause ”disco, in fact, sucked” (lihavointi omani) kuulostaa melko latautuneelta muuten asiallisessa tyylissä pitäytyvältä tietokirjailijalta. Disconvastainen iskulause ”Disco Sucks” kuulostaa sekin perin homofobiselta.

Discon radiosoitto oli kyllä runsasta, mutta se kääntyi itseään vastaan: se syrjäytti liian poliittisena radioon pidetyn funkin soittolistoilta, koska sanat olivat vähemmän uhkaavia. Näin julkinen valtavirran kuva mustasta musiikista kapeni huomattavasti. Toisaalta disco on klubimusiikkia eikä sen kuulu kuulostaa hyvältä radiossa vaan klubeilla. Toki pahimman villityksen aikana levy-yhtiöt, jotka eivät discon sosiologisesta roolista vähemmistöjen musiikkina mitään tajunneet, tuuttasivat discoa radioon ja elokuviin (Saturday Night Fever, 1977) hyvin matalilla kriteereillä ja monet rockarit, joiden ura oli laskujohteista, yrittivät trendikkäästi tehdä discoa – Rod Stewart oli ehkä se surullisin esimerkki.

Tämä valtavirran ”valkaistu” disco oli kuitenkin vain jäävuoren huippu. Siinä missä funk-puristit tai valkoiset rock-poliisit sanovat että disco oli vain aivoton versio funkista, discon puolustajat sanovat että sekä mainstream-rockin että funkin näkökulmasta kritiikki kohdistuu vain mainstreamissa kuuluneen discon tylsimpään kaupalliseen kärkeen, ja se ”oikea” disco menestyi siellä pinnan alla. Kaikesta tästä näkeekin havainnollisesti, kuinka innokkaasti populaarimusiikissa asioita lokeroidaan ”aitoon” ja ”epäaitoon” ja haetaan sille omalle jutulle oikeutusta. Pinnan alla tehtiin joka tapauksessa paljon homoseksuaalisille mustille, valkoisille ja latinoille merkityksellistä musiikkia, joka ei välttämättä soinut radiossa – eikä sen tarvinnutkaan. Toisaalta kyllä valtavirrankin disco auttoi seksuaalista vapautumista ja voimaantumista.

Kysymys musiikin aitoudesta onkin discon ytimessä. Esimerkiksi Ulf Poschardt pitää discoa juuri sen ”epäaitouden” takia vähintään yhtä kapinallisena musiikkina kuin punk. Molemmat näistä kapinallisista tyyleistä myytiin hyvin nopeasti, ja mainstreamille disco ja punk näyttivät vain kaikkein tylsämielisimmät kasvonsa. Palattuaan undergroudiin ne jatkoivat elämäänsä uusina, entistä radikaalimpina genreinä – punk hardcorena, disco housena ja hi-NRG:inä. Punk ja disco ovat kyllä todella kaukana toisistaan muun muassa esteettisesti, mutta molemmat hylkäsivät perinteisen pop-kaavan paljon edeltäneitä genrejä voimakkaammin. Kyse oli lähinnä siitä että punk sanoi kaikelle ”EI”, mutta disco ”KYLLÄ”. Se ei ollut vihainen muulle maailmalle vaan jätti sen yksinkertaisesti huomioimatta: diskoissa homot saattoivat viimein tehdä itsestään historian subjektin, luoda itselleen tilan jossa olla oma itsensä ja ilmaista seksuaalisuuttaan avoimesti. Discon ”epäaitous” oli siis paljon radikaalimpaa kuin mikään perinteisessä mielessä musikaalinen ja ”aito”.

Kysymys aitoudesta on keskeinen nimenomaan discon homoseksuaalisuuden vuoksi: homot joutu(i)vat useimmiten elämään kaapissa ja valheessa, eikä ”aitouden” vaatimus siksi ollut heille relevantti, varsinkin kun heterot olivat sen aitouden määritelleet heidän puolestaan. Tämä ajatus musiikin ”aitoudesta” vertautuukin ajatukseen heteroseksuaalisuudesta ”luonnollisena” suuntautumisena: se mitä ei ymmärretä ja mikä ei sovi valtakulttuurin arvoihin, on ”epänormaalia”. Monet pistävätkin discovastaisuuden yksioikoisesti homofobian piikkiin, mutta tuskin asia on niin yksinkertainen: suurin osa valtavirran disco-hittejä radiosta kuulleista ihmisistä tuskin edes sitä mielsivät homoseksuaaliseksi musiikiksi, vaikka sitä ei aina kovin selvästi koitettukaan peitellä. Vasta 1970-luvun lopun ja Village Peoplen myötä avoimesti homoseksuaalinen discomusiikki tuli valtavirran tietoisuuteen.

On silti ihan perusteltua väittää että mustassa musiikissa ei olla oltu kovin avoimia homoseksuaalisuudelle vaan suuri osa mustan musiikin emansipoivasta uhosta on ollut nimenomaan mustan heteromiehen itsemääräämisoikeuden pönkittämistä. R&B-laulaja Frank Oceanin läpimurtoa vuonna 2012 uutisoitiinkin hyvin pitkälti sillä että viimein musta musiikki on valmis homoseksuaaliselle mieslaulajalle. Discon lisäksi tuota heteromiesoletusta kyseenalaistivat vain hyvin harvat mustat muusikot, kuten Prince, Cameo sekä naisten vaatteisiin ja meikkeihin sonnustautunut Tricky (ks. #36).

Jos funkin ytimessä oli kaksoistietoisuus (ks. #32), kenties discossa oli kyse jo kolmoistietoisuudesta. Sen kohdeyleisöllä oli kolme identiteettiä: musta, homo ja amerikkalainen. Nämä kolme identiteettiä eivät läheskään aina sopineet ongelmattomasti yhteen. Discon kritiikin takana saattaa olla ainakin Vincentin kohdalla juuri indentiteetissä: disco-alakulttuurissa afroamerikkalaisuus ei suinkaan ollut aina se tärkein identiteetti; kuuluminen homoyhteisöön oli monin paikoin olennaisempaa. Discobuumi esimerkiksi toi Yhdysvaltojen R&B-listoille valkoisia artisteja ensimmäistä kertaa sitten Elviksen varhaisvuosien. Afroamerikkalaisesta näkökulmasta se näyttäytyykin uhkaavana ja epätoivottavana, mutta disco ei ollutkaan ensisijaisesti saman vähemmistön musiikkia kuin funk. Sen arvoa ei siis voi nähdä samoista lähtökohdista.

Lue loppuun

Vuoden 2012 parhaat levyt

Listaan tapani mukaan vuoden parhaat levyt viiveellä, koska nämä listat eivät koskaan tule minulta itsestään. Joka joulukuussa huomaan että olen ehkä kuunnellut ajatuksella ja urakalla noin viittä loppuvan vuoden aikana julkaistua levyä ja alan vasta siinä vaiheessa perehtyä vuoden musiikkisatoon hieman intensiivisemmin. Nämä listat ovatkin aina samanlaista kaapimista, että saisin nuo kymmenen levyä kasaan.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä nykyään tehtäisiin jotenkin aiempaa vähemmän hyvää musiikkia. Minä vain noin yleisesti ottaen seuraan trendejä hitaasti koska populaarimusiikin historiassa on niin paljon vanhaakin hyvää musiikkia joka vain odottaa löytymistä. Kyllä joka vuosi pitää löytää ainakin yksi itselle aiemmin tuntematon tai vastenmielinen musiikkigenre, eikä siinä ole aikaa kaikkien uutuuksien kuuntelemiseen. Pidän enemmän (itselleni) uusien bändien vanhoista levyistä kuin vanhojen bändien uusista levyistä. Seuraan kyllä trendejä, mutta lähinnä sivukorvalla. Todella keskittymistä vaativiin kuuntelukokemuksiin syvennyn pääosin jälkijunassa, koska haluan odottaa että musiikkiin tulee riittävästi perspektiiviä, että levyjä voidaan jo kutsua klassikoiksi.

Olen myös varsin kriittinen albumikokonaisuuksien suhteen. En minä viitsi vuoden parhaisiin levyihin laskea mitään sellaista mikä ei ole alusta loppuun asti täysin toimiva kokonaisuus. Vuoden parhaat biisit on aina niin paljon helpompi listata, koska suurella osalla levyistä on ainakin se yksi hyvä kappale. Ehkä tämäkin vuosi tiivistyy parhaiten Spotify-soittolistaani. Pakko myöntää, että internetin myötä omatkin kuuntelutottumukseni ovat muuttuneet aiempaa sirpaleisemmiksi ja keskittymiskyvyttömämmiksi. Pidän silti huolen siitä että osaan myös välillä hiljentyä musiikin pariin.

Vuoden huonoimmista lyriikoista puhuessani vähättelin turhankin paljon kotimaista musiikkkivuotta. Kyllähän laatumusiikkia tuli esimerkiksi Suomen tärkeimmältä goottibändiltä, Kuroshiolta ja Impakt!:ilta, mutta heidän albuminsa eivät kuitenkaan ole niin virheettömiä että olisivat päässeet listalle. Heidän edustamassaan genressä on muutenkin äärimmäisen vaikeaa tehdä toimivia täyspitkiä. Joka tapauksessa vuosi 2012 oli suomalaiselle goottiskenelle hyvää aikaa. Vuoden parhaasta uudelleenjulkaisusta vastasi puolestaan Rocket Records Maaseudun Tulevaisuuden Complete -kokoelmalla.

Lue loppuun

Kappale kauheinta suomiriimiä – Vuoden 2012 huonoimmat kotimaiset poplyriikat

Tässä vuoden parhaiden levyjen listan laatimisen ohessa taidan ensin vähän paskalistata. Itselleni Suomen musiikkivuosi 2012 ei tunnu tarjonneen Hexvesselin ja maamme tärkeimmän goottibändin kakkosalbumien lisäksi muuta kuin uskomattoman huonoja poplyriikoita. Tässä viisi pahinta tapausta.

5. Jippu – Eva (Nukutaan kielletyllä iholla)

Sanoitus (LyricsHall)
Musiikkivideo
(Vimeo)
Biisi (Spotify)

Luulen että pääsyy suomilyriikan rappioon on se, että sanoittajat ovat luovuttaneet äidinkielensä suhteen. Juice kääntyy haudassaan kun nykysanoittajat eivät osaa riimitellä suomeksi vaan apua on haettava vieraista kielistä (ei ruotsi kyllä ole vieras kieli, mutta kuitenkin):

”Sä oot mun ängel i rummet / sinä vain minut tunnet”

Kappaleen Eva Dahlgren -viittaukset ovat toisaalta yksittäistä riimiä kokonaisvaltaisemmat, joten ehkä voin antaa anteeksi. Laina ruotsista on kokonaisuuden kannalta perusteltu ja ymmärrettävä, mutta Jippu nyt vain on niin ärsyttävä että tämä pääsee kai mukaan ihan vain ad hominem -syistä. Ja kyllä se vain kuulostaa tosi typerältä, vaikka kuinka on Dahlgrenin biisin nimi. Musiikkivideokin olisi varmaan vuoden paras kotimainen ellei siinä tarvitsisi katsoa Jipun maneereita.

Jippu on ehkä Jippu kaikista maailman naisista (yksityiskohta Evan musiikkivideosta)

4. Anna Eriksson – Jos mulla olisi sydän

Sanoitus (viralliset nettisivut)
Musiikkivideo (Vimeo)
Spotify (biisi)

Jos mulla olisi sydän on oikeasti yksi vuoden suosikkikappaleistani, koska pidän popista juuri tällaisena: synteettisenä, synkkänä ja suurieleisenä. Sellainen Jipunkin biisi on, mutta tässä laulajan persoona ei tule liikaa biisin tielle kuten Evassa. Kappaleen sanoituksessa on kuitenkin joitakin melko käsittämättömiä kohtia, joista ”paras” on tämä:

”Olen ruokalan tuoli / räystään katkennut pää”

Anna Eriksson - Jos mulla olisi sydän; singlen kansikuvaMitä helvettiä nämä ontuvat vertaukset ovat oikein tarkoittavinaan? Toisaalla tekstissä mainitut poltettu rööki ja rispaantunut peitto ovat jotenkin ymmärrettävissä, koska ne kuvastavat traumojen kuluttamaa psyykeä ainakin jotenkuten, mutta räystäs? Ruokalan tuoli?? Ovatko nämä jotain kulttuurissamme yleisesti tunnettuja symboleja joita en jostain autistisesta syystä tajua? Toisaalta, jostainhan ne kulttuuriset symbolitkin lähtevät liikkeelle. Ehkä ”ruokalan tuoli” on parin vuosikymmenen päästä ihan vakiintunut ilmaisu, jonka kaikki ymmärtävät.

3. Herra Ylppö & Ihmiset – Ikuiset

Sanoitus (TuneWiki)
Musiikkivideo
(YouTube)
Biisi (Spotify)

Herra Ylppö & Ihmiset - Mies ja nainen; levyn kansikuvaMiten ihmeessä esoteerisia kirjallisuuviittauksia teksteissään viljelleestä härörockarista tuli banaalin reality rock -ulinan mestari? Suosikkiteoriani on, että Samuli Putro ja Herra Ylppö aloittivat Genesis P. Orridgen ja edesmenneen Lady Jaye Breyerin kaltaisen pandrogynia-projektin jossa pariskunta yrittää mm. plastiikkakirurgian keinoin muokata itseään fyysisesti mahdollisimman samanlaiseksi. Projektiin kuuluu ulkonäön samankaltaisuuden tässä tapauksessa myös lyyrisen tuotannon erottamattomaksi saattaminen.

Tosiasiassa Putro on kuitenkin jo Ylppöä edellä ja siirtynyt Zen Café -imagostaan ja -ilmaisustaan uuteen vaiheeseen urallaan, kun Ylppö tuntuu pyrkivän imitoimaan nimenomaan menneisyyden Putroa. Eikä oikea Samuli ole ikinä keksinyt mitään näin kammottavaa riimiä:

”me keksimme jotain aivan neroa / me emme eroa”

MITÄ??? ”Mikähän rimmaa eroa-verbin kanssa… no keksinpä tässä uuden adjektiivin kun laiskottaa!” Tai tästä vielä parempi syntytarina: Ylppö oli Bar Loosessa sopertamassa kännissä Kauko Röyhkälle tai jollekin muulle uskottavalle suomirockarille: ”mä keksin jotain aivan neroa / rimmasin sanan ”eroa””.

Olisin oikeastaan voinut listata pelkästään Mies ja nainen -levyn biisejä; tässä lisää esimerkkejä Paula puree -kappaleesta, joka on kaikesta käsittämättömyydestään huolimatta levyn paras biisi:

”omatunto soimaa / olenko heikko / vai omaanko voimaa”

”tarviitko kuittia tuleeko muuta / hotellihuoneen sänky on puuta”

Kuulen kuinka äidinkielen opettajani huutaa tuskasta!

2. Neljä Ruusua – Katkera kuu

Sanoitus (ks. ”videon” kuvaus)
Musiikkivideo
(YouTube)
Spotify (biisi)

Voikohan tätä(kään) kutsua edes suomiriimiksi koska biisin huippukohdassa Ilkka Alanko unohtaa millä kielellä laulaa:

”alfa, macho ja inter / mahtava seuramies, kaiken center”

Neljä Ruusua - Katkera kuu; singlen kansikuvaNeljän Ruusun sanoitukset eivät nykyään ole kyllä muutenkaan kovin kummoisia, mutta tämä kappale on täysi rimanalitus. Esimerkiksi kohta ”olen hyvä lykkäämään näitä arkaluontoisia hommia” ei kuulostaa ihmissuhdetilitykseltä vaan siltä että kertoja on mafiaveli joka ei millään haluaisi lähteä hoitamaan bisneksiä. Pelkkiä kökköjä ilmaisuja ja epäonnistuneita sanavalintoja koko lyriikka. Teksti on niin kömpelö että tuntuu kuin asialla olisi ollut aloittelija, eikä henkilö joka tekee poplyriikkaa jo kolmatta vuosikymmentä. Eikä biisi edes liity mitenkään Roman Polanskin mestariteokseen, kuu vain rimmaa suun kanssa!

1. Dingo – Facebookissa

YouTube (vain ääni)
Spotify
(biisi)

Neumann ei ole ollut yhtä ajankohtainen 20 vuoteen. Vain elämää -sarja oli jostain käsittämättömästä syystä (no ei se oikeastaan ole niin käsittämätöntä kun tarkemmin ajattelee) vuoden merkittävin suomalainen populaarimusiikki-ilmiö ja uusi ”Dingo”-single tiivistää some-aikamme hengen täydellisesti. Facebookissa on kuin suomalainen vastine San Marinon tämän vuoden euroviisuehdokkaalle The Social Network Song (Oh Oh Uh Oh Oh). En usko että tätä valintaa tarvitsee yhtään enempää avata:

”olen tässä / sun Ritari Ässä / nettitikkuja sydämessä”

Dingo - Facebookissa; singlen kansikuvaKappaleen sanoitus on muutenkin aika käsimätöntä sekoilua enkä osaa päättää kertooko se prostituoituun rakastumisesta (”myit rakkautta eniten tarjoavalle”) vai harhaisesta nettistalkkerista (”en elä toivossa / asun sun makuuhuoneessa, Facebookissa”). Tiedän kyllä että eivät prostituoidut rakkautta myy, mutta se onkin ilmiselvästi kiertoilmaisu ja tästä tulkinnastani kappale avautuukin hyvin jännittävän erilaisella tavalla.

En silti usko että tekijöillä oli tavoitteena kumpikaan tarjoamistani vaihtoehtoisista tulkintatavoista vaan kaiketi tarkoituksena on ollut laulaa romanttisesta rakkaudenkaipuusta. Minusta kappale kuitenkin kertoo aika kieroutuneesta suhteesta, eli on se kuitenkin aika monitulkintainen sanoitus! Poplyriikkaa pahimmillaan parhaimmillaan! Valitettavasti kukaan ei ole vielä rikkonut tekijänoikeuksia kirjoittamalla tätä nettiin.