Paulan ja Miran musiikillinen perintö

Musiikkimedian omistussuhteiden muutosten lisäksi syksyn tärkeimpiä suomalaisia popmusiikkitapauksia on PMMP:n vetäytyminen määrittelemättömän pituiselle tauolle. Yhtye lopettaa toimintansa toistaiseksi tämän syksyn kiertueeseen, joka huipentuu ensi viikolla, lokakuun 26. ja 27. päivä Helsingin Jäähallissa pidettäviin konsertteihin. Ajattelin itsekin käsitellä aihetta, koska kyse on minulle poikkeuksellisen läheisestä pop-yhtyeestä. Pohdin omaa suhdettani PMMP:hen ja samalla hieman mietin bändin laajempaakin merkitystä suomalaisessa populaarikulttuurissa. Ensin kuitenkin analysoin lopettamispäätöstä, tai lähinnä sen käsittelyä (sosiaalisessa) mediassa.

Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä että bändit pitävät taukoja ja lopettavat aivan liian harvoin – vasta sen jälkeen kun kaikki ideat ja energia on tuhlattu ja päädytty toistamaan itseään. Nalle Österman on kuitenkin syyttänyt PMMP:tä fanien huijaamisesta ja rahastamisesta. Pääosa hänen kritiikistään kohdistuu mediaan ja promoottoreihin, jotka saavat paisuteltua ”määrittelemättömän pituisen” tauon dramaattiseksi lopettamispäätökseksi. ”Toistaiseksi viimeisestä” keikasta on tullut ihan vain Viimeinen Keikka ilman mitään muttia, ja kiertueestakin Jäähyväiskiertue.

Östermanin mielestä suuren melun pitäminen tauolle lähtemisestä on vain laskelmoitu yritys maksimoida keikkatulot. Se on hyvä tapa saada itselleen mediahuomiota ja mainosta, toisin kuin se että vain jäätäisin tauolle kertomatta asiasta kenellekään. Kun bändi jättää hyvästit, fanit haluavat maksaa tavallista enemmän nähdäkseen heidät vielä kerran; sitten kun he eittämättä aikanaan tulevat takaisin, fanit haluavat maksaa tavallista enemmän nähdäkseen heidät pitkästä aikaa. Tämä omien tekemisten arvon nostaminen keinotekoista niukkuutta luomalla on näkynyt myös bändin tiedotuslinjassa: alunperin heidän piti kieltäytyä kokonaan haastatteluista, mutta kummasti Helsingin Sanomien kohdalla pyörrettiin päätös.

Päteviä vasta-argumentteja on esittänyt Jussi Mäntysaari, jonka mukaan kyse on populaarimusiikkiin kuuluvasta teatterista. Eihän tällaisessa menettelyssä olekaan mitään uutta ja ihmeellistä. Vuonna 1999 CMX ilmoitti pitävänsä taukoa keikkailusta, mutta kohtuutta ymmärtämättömän median silmissä siitä tulikin keikkailun lopettaminen tai jopa koko bändin uran päätepiste. He kuitenkin halusivat vain viheltää pelin hetkeksi poikki ja rauhoittua tekemään seuraavaa levyään, ”jotta emme alkaisi esittää itseämme, leipääntyä, mielistellä yleisöä ja pitää asioita itsestäänselvinä” (Kysy-palsta 1/99), eli juuri niistä syistä miksi monen muunkin bändin olisi kannattanut lopettaa tai mennä tauolle paljon aiemmin. Mediassa asia paisui kohtuuttomuuksiin ja lopulta bändi vaikutti sanansa syöneeltä kun he palasivat keikoille pari vuotta myöhemmin.

CMX onkin laskenut omaksi ansiokseen sen, että tuon tapauksen jälkeen suomalaiset bändit eivät ole uskaltaneet ilmoittaa lopettavansa vaan ovat siitä lähtien ”jääneet määrittelemättömän pituiselle tauolle”. Vuodesta 2008 hiljaiseloa viettänyt Zen Café taitaa olla pisimpään päätöksessään pysynyt iso kotimainen bändi, joka on jäänyt CMX:n jälkeen ”tauolle”. Ulkomailta löytyy tietenkin loputtomasti esimerkkejä isoista bändeistä joiden joka toinen kiertue on jäähyväiskiertue ja joka toinen comeback-kiertue. Kyllähän jokainen populaarikulttuuria seuraava osaa lukea rivien välistä ettei mikään tauko ole rockissa ikuista, paitsi tietysti jos bändin luovat moottorit kuolevat – keulahahmon kuolema ei vielä riitä, kuten esim. Doorsin ja Queenin kohtalosta on pääteltävissä.

Sekä Österman että Mäntysaari ovat omalla tavallaan oikeassa. Mäntysaaren argumentit kuitenkin särähtävät lopulta enemmän korvaani, koska hän näkee popmusiikin eskapistisuuden ongelmattomana asiana:

”Me HALUAMME uskoa että juuri se keikka on viimeinen, juuri sillä keikalla dramaattisen finaalin päätteeksi Paula Vesala laulaa Matkalaulun, tirauttaa kyyneleen ja halaa Juho Vehmasta. Sitten Mira laittaa mikrofonin telineeseen ja kävelee pimeyteen. Esirippu. Katharsis.”

”Fantasiaa harjoitetaan siellä lavalla, ja yleisön mielissä sen parituntisen ajan minkä keikka kestää … Musiikki on parhaimmillaan silloin, kun se vie meidät jonnekin muualle.” Jussi Mäntysaari, 5.9.2013

En tiedä keihin Mäntysaari viittaa ”meillä”, mutta minä en ainakaan laske itseäni siihen joukkoon. En minä halua uskoa fantasioihin, sillä en mene keikoille matkustakseni jonnekin muualle. Haluan olla läsnä, sillä minun mielestäni musiikki on parhaimmillaan silloin kun se juurruttaa minut kuulijana aikaan ja paikkaan. Keikat ovat minulle parhaimmillaan messumaisia itsensä hukkaamisen ja löytämisen tiloja.

Yhtye on kovan keikkabändin maineessa, osin heidän live-esiintymistensä tunteellisuuden vuoksi. Heidän musiikillaan on hämmentävä kyky saada minut kyyneliin suunnilleen joka toisella kuuntelukerralla, ja keikoilla se on väistämätöntä. Tähän tunnelataukseen Mäntysaarikin viittaa, mutta jokseenkin kyynisellä tavalla. Paula Vesala ja Mira Luoti ovat useasti kertoneet kuinka he ovat lavalla vilpittömästi ja tunteet pinnassa, eivätkä feikkaa mitään. Voimakkaat tunteet ovat tosiasia sekä esiintyjän että yleisön kohdalla kun kyseessä on PMMP. Ajatus siitä että se on vain teatteria tekee esiintyjien ja kuulijoiden tunnereaktioista ”ikään kuin tuntemista”, samalla kun lopettamisesta tulee ”ikään kuin lopettamista”. Tällaisessa markkinointikikkojen maailmassa tunteistakin tulee kauppatavaraa.

Vaikka olen lukenut kokonaisen kirjan situationalisteista, en ole saanut selvyyttä siihen mitä ”spektaakkelin yhteiskunta” oikeastaan tarkoittaa, mutta luulen että tässä ollaan aika lähellä tuota Guy Debordin lanseeraamaa käsitettä. Hänen näkemyksessään kapitalistinen kulutusyhteiskunta on pelkkää teatteria. Tuotteiden ostamiseen liittyvät tunne-elämykset ovat valheellisia ja ihmiset menettävät muutenkin kykynsä tuntea oikeasti. Tunnekokemukset pelkistetään kulutustapahtumiksi ja teatteriksi, spektaakkeliksi.

Mäntysaari käyttää rockin illuusiomaisuudesta esimerkkinä encoreja, jotka ovat eräänlaisia pienen mittakaavan comebackeja. Minusta encoret nimenomaan ovat ärsyttävää ja tyhjää teatteria, ja se velvollisuudentuntoinen taputusnäytelmä vain vieraannuttaa minut musiikin kokemisesta. Minulle musiikki ei ole totuuspakoa, se on totuuden löytämistä. Rituaali, ei spektaakkeli. Valtaosa populaarimusiikista ei mahdollista sitä, varsinkaan ne jäähalliluokan bändit. PMMP on kuitenkin poikkeus.

Siitä huolimatta että kyse on (pintapuolisesti) varsin kevyestä ja kaupallisesta musiikista, PMMP:tä kuuntelemalla vai oppia paljon itsestään ja maailmasta. Toki musiikilla on tärkeä viihdyttävä funktionsa, ja heilläkin on iso liuta hauskanpidosta kertovia eskapistisia biisejä kuten Kesäkaverit ja Päät soittaa – tunnetuimpana tietysti Rusketusraidat, joka olisi voinut pahimmillaan muodostua yhtyeelle ylitsepääsemättömäksi taakaksi ja jättää heidät ikuisesti ”yhden hitin ihmeeksi”. Nämä eivät kuitenkaan lukeudu omiin suosikkibiiseihini, enkä muutenkaan halua erityisemmin korostaa tai hehkuttaa tätä puolta PMMP:n tuotannosta. Siinä on kuitenkin myös se toinen puoli.

Näin suoraviivaisessa pop-ilmaisussa on harvoin mitään mikä minua niin voimakkaasti voisi koskettaa, mutta PMMP on jotenkin onnistunut yhdistämään helpon musiikillisen lähestyttävyyden ja pintaa syvemmät tekstit. Yhtye onkin tasapainoitellut herkullisella tavalla vastakohtien välillä, mikä on varmasti ollut avain heidän skeneistä ja genreistä piittamattomaan suosioonsa:

”Tulee jokin bändi, jota kaikki kuuntelevat ja josta kaikki puhuvat. Bändi, jonka laulujen melodinen tarttuvuus ja miellyttävyys sekä sanoitusten oivaltavuus vetoavat muihinkin kuin musiikin suurkuluttajiin. Ja silti hekin ovat innoissaan, rokkipoliisit ja muusikkokollegat ja kriitikot ja naistenlehtien toimittajat ja kaikki muut itseään edelläkäviköinä ja asiantuntijoina pitävät tyypit. Bändissä on paitsi jotain tuttua ja tunnistettavaa myös ihan uutta särmää.” – Pasi Kotilainen (2008: s. 13)

Näitä kahta puolta – Paulan ja Miran molempia – voisi kutsua ”kevyeksi” ja ”vakavaksi” puoleksi, mutta se olisi liian mustavalkoista. Esimerkiksi Rusketusraidat on oikeastaan varsin emansipoitunut kappale: normaalisti populaarimusiikissa tällainen aktiivinen seksuaalisuus on ollut miesten yksityisomaisuutta. Koko debyyttilevy Kuulkaas Enot! (2003) tuntuu nykyään aliarvostetulta, sillä se on kuitenkin pohjimmiltaan poikkeuksellisen anarkistista pop-musiikkia: ”girl poweria” jota ei ole kaupallistettu ja siloiteltu vaarattomaksi; keskarinväläytys miehisen median vallalle määritellä mikä on vakavastiotettavaa.

Levy oikeastaan leimaantui median käsissä pinnallisemmaksi popiksi kuin mitä se todellisuudessa oli. Ehkä aika ei ollut vielä kypsä sille, ja voi olla että PMMP:n myöhemmät ja vakavammat tekstit saavat senkin näyttäytymään jälkikäteen aivan erilaiselta albumilta. Joka tapauksessa Rusketusraitojen kummitus vainosi bändiä pitkään ja vielä toisenkin levyn jälkeen heitä pidettiin ”Nylon Beatin manttelinperijänä” (Salla Brunou, ilosaarirock.fi) ja ”roskapoppina” (Antti Lähde, Rumba 12/2005), vaikka näitä ilmaisuja alettiinkin käyttää hitusen myönteisessä sävyssä.

Tuo toinen levy, Kovemmat kädet, olikin yhtyeen portti ”vakavastiotettavien” rock-bändien joukkoon. Monen ”uskottavamman” musiikin ystävän tie ristesi yhtyeen kanssa sen myötä, niin minunkin. Seuraavaksi käsittelen yhtyettä oman kokemukseni kautta, muutaman esimerkkikeikan ja -biisin avulla.

Ilosaarirock (2005)

Soundin numerossa 5/2013 Ilosaarirockin tuottaja Asko Piiparinen sekä Vesala ja Luoti kertovat kuinka keikka vuoden 2005 festivaalin sunnuntain avausbändinä oli käännekohta heidän urallaan. Se oli kenties ratkaisevin yksittäinen asia, joka nosti PMMP:n suomalaisen pop-musiikin A-luokkaan, ison yleisön ja koko kansan bändiksi.

Itsekin vakuutuin ensimmäistä kertaa PMMP:stä juuri tuolla Ilosaarirockin päälavalla. On hyvin mielenkiintoista, että minä olen kerran elämässäni herännyt johonkin bändin juuri sillä hetkellä kuin se ns. suuri yleisökin. Harvemmin olen muutenkaan luonut yhtä läheistä suhdetta yhtä mainstreamiin bändiin, varsinkaan silloin kun he ovat olleet uransa huipulla.

Kuuntelen toki joitakin hyvin isoja yhtyeitä, mutta niihin olen yleensä tutustunut vuosia kulta-ajan jälkeen kun ne ovat jo kuuluneet pop-museoon ja yleissivistykseen. PMMP:n löysin kun ne olivat kaikkein elin- ja ilmaisuvoimaisimmillaan. Tähän tiivistyy hyvin se kuinka ainutlaatuisesta mainstream-yhtyeestä on kyse: se saa myös minun kaltaiset musiikkielitistit hurahtamaan kaikesta epäuskottavasta listamenestyksestä huolimatta.

PMMP @ Ilosaarirock 2005PMMP Ilosaarirockissa 2005 (Kuva: Timo-Pekka Heima)

Kumipainos (2005)

Jos Ilosaarirock oli tärkein keikka bändin breikkaamisen kannalta, Kovemmat kädet -albumin uusintapainos oli se tärkein julkaisu. Levy oli julkaistu neljä kuukautta ennen Ilosaarirockin keikkaa, ja hyvin pitkälti juuri tuon festivaalin ansiosta sen myynti lähti uuteen nousuun. Puolitoista kuukautta keikan jälkeen levystä otettiinkin jo uusi Kumipainos. Se on yksi parhaita esimerkkejä siitä mitä ”rahastusmielessä” julkaistu bonusbiisipainos voi tehdä bändin ja albumin suosiolle. Tuohon maagiseen kesään osuivat Ilosaarirockin lisäksi myös heidän tekemänsä Kesäkumi-biisi sekä Maria Veitolan Voice Out! -ohjelmassa esitetty Noitalinna Huraa! -cover Pikkuveli. Kun nämä kolme menestystä yhdistettiin, oli albumin tie tuplaplatinamenestykseen valmis.

Suhteeni Kesäkumibiisi-instituutioon on ollut paikoitellen hyvinkin vaikea. Se on vaikuttanut propagandistiselta ilmiöltä, joka asettaa voimakkaita normaaliuden odotuksia kuulijoihinsa. Ensimmäinen kesäkumibiisi julkaistiin kun olin herkimmässä teini-iässä jolloin normatiivisuus on erityisen ahdistavaa ja seksuaalinen epävarmuus voimakkaimmillaan. Niihin aikoihin vielä kuuntelin Radiomafiaa tuntikausia päivittäin, joten selkeän sanoman sisältävä ja runsaaseen soittolistarotaatioon päätyvä biisi väistämättä vaikutti enemmän kuin yksittäisen mediasisällön olisi terveellistä. Kesäkumibiisit loivat päähäni järjettömiä odotuksia siitä millainen on kuulijan normaali seksielämä. Siihen kuului tietynlainen itselleni täysin vieras nuoruuden huolettomuus ja estottomuus, festaripanot ja kaikki sellainen; ainoa missä yksilöllisyys näyttäytyy on vastuullisessa päätöksessä käyttää kondomia.

Hölmöltä ajatusmallilta tuo nyt tuntuu, mutta ei se sitä ollut silloin kun itse oli hölmö teini. Myös Kumivirsi ärsytti minua aluksi suunnattomasti, vaikka se julkaistiinkin kun olin jo jättänyt teini-iän taakseni. Nyt kun ajattelen kesäkumibiisejä, ainoa lause mikä niistä kaikista 18:sta nousee mieleen on ”minä olen täydellinen, ala rakastua!” (tietysti on myös ”Jos-sulla on toinen”, mutta se ei ole originaalilyriikkaa). Jotenkin siinäkin tiivistyy PMMP:n emansipatorinen naisnäkökulma asioihin.

Maria Magdalena (2005)

Kovemmat kädet oli toki erinomainen levy jo ennen bonusbiisejäkin ja se olisi suosikkini bändiltä myös ilman niitä. Levyllä on paljon itselleni henkilökohtaisesti tärkeitä biisejä, etunenässä Päiväkoti, joka on yksi parhaita sydänsurubiisejä ikinä. Nostan albumin normipainokselta kuitenkin esiin Maria Magdalenan, koska se on yhtyeen kehityksen kannalta niin olennainen. Paitsi että se liittää PMMP:n osaksi suomirockin jatkumoa, se kääntää sen sukupuolten tasa-arvon suuntaan.

Teksti on vastaus Mana Manan saman nimiseen kappaleeseen, jossa kertojan tyttöystävä on joutunut mielisairaan, ja luulee olevansa Maria Magdalena. PMMP:n kappale on kirjoitettu tuon naisen näkökulmasta. Se ei ole ainoastaan naisten vastaus miehen (Jouni Mömmö) kirjoittamaan rock-kappaleeseen vaan laajemminkin vastaus miesten kirjoittamaan rock-musiikkiin ja -lyriikkaan.

PMMP on tuonut muutenkin naisnäkökulmaa vahvasti esille suomalaisen rockin kentälle. Heidän merkityksestään kertoo mm. se, että esimerkiksi Soundin kansissa ja pääjutuissa kaksikko on esiintynyt useammin kuin ketkään muut naiset. Rusketusraitojen avoimen feminiinisestä flirttailusta ja Isin pikku tytön kasvukivuista Tytöt-räppiin he ovat olleet emansipaation asialla. Naisnäkökulma on vahvasti ollut mukana myös rajummissakin teksteissä.

Joku raja (2006)

Edellä mainitsemani ”kevyen” ja ”vakavan” välinen kontrasti on kenties voimakkaimmillaan tässä Leskiäiden tyttäret -kolmosalbumin avausraidassa. Lyriikan ja musiikin välinen kontrasti toimii hyvänä tehokeinona, ja äkkiä huomaa laulavansa mukana ”Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut” -säettä niin kuin se olisi iloisen kesähitin kertsi.

Onhan biisi musiikillisestikin PMMP:tä raskaimmillaan, mutta kuitenkin hyvin melodinen. Vesala on itsekin todennut, että ”kaikista hitikkäimmät melodiathan ovat saaneet aina ne karuimmat lyriksit” (Kostiainen 2008: s. 89). Se mikä biisissä oikeasti lyö vasten kasvoja, on juuri tuo yksi lause. Se kuulostaa paljon rankemmalta suhteellisen pirteään pop-rokkaukseen yhdistettynä kuin raskaassa musiikissa.

Jeesus ei tule oletko valmis (2012)

Veden varaan (2009) ja Rakkaudesta (2012) eivät enää säväyttäneet minua samalla tavalla kuin kaksi edellistä levyä, mutta molemmilla oli kyllä hyvät biisinsä. Jälkimmäiseltä löytyy peräti yksi bändin parhaista, Jeesus ei tule oletko valmis. Samoin kuin Joku raja -biisissä, myös tästä nousee esiin etenkin yksi lause, joka kertoo enemmän kuin loput levystä:

”anna epäonnistumistarinoita / tämän ajan kapina”

Tuo on suunnilleen radikaaleinta mitä pop-yhtye voi Kokoomus-Suomessa laulaa. Sekulaarissa yhteiskunnassa se on lähempänä pyhäinhäväistystä kuin väsynyt kristillinen jumalanpilkka. PMMP on aina laulanut yksilön voimaantumisesta, mutta kulttuurisesti vallitsevassa arvomaailmassa se usein tarkoittaa rivien välissä sitä että jokainen saa olla oma itsensä, kunhan on voittaja. Vaikka sanottaisiin, että omana itsenään oleminen on voittamista tai menestymistä, nuo sanat ovat kuitenkin voimakkaasti latautuneet täyteen ääneen lausumattomia sivumerkityksiä.

Oo siellä jossain mun -hitissään (2005) he kysyivät vielä ”kuka päättää ketkä saa onnistua?”, nyt he kysyvät rivien välissä ”kuka päättää mitä on onnistuminen?”. ”Onnistuminen”, ”voittaminen” ja ”menestyminen” ovat käsitteitä jotka määrittävät suoritusyhteiskunnan eliitti: onnistuja on se joka pystyy matkimaan eliittiä eli tekemään paljon rahaa ja/tai olemaan näkyvillä joukkotiedotusvälineissä. Esimerkiksi mikä tahansa suureen suosioon noussut pop-yhtye koostuu ”voittajista”, koska vain (median kannalta oikealla tavalla) lahjakkaimmat, ahkerimmat ja hyväonnisimmat artistit ylipäänsä pääsevät PMMP:n asemaan laulamaan mitään tuollaista noin isolle yleisölle. Vaikka Luoti ja Vesala eivät Popstarsissa voittaneetkaan, ovat he idoli-tv:n suurimmat suomalaiset menestyjät.

Onnistumisella on arkisempiakin mittareita kuten vaikkapa ura, parisuhde ja lapset; kaikki tietynlaisia normeja joita ihmisten oletetaan tavoittelevan. Onnistuminen kuulostaa sananakin niin ”objektiiviselta”: eivätkö kaikki muka halua nimenomaan onnistua? Mutta kaikki ajatukset menestymisestä ovat kuitenkin hyvin rajatulla tavalla kulttuurisesti määriteltyjä: ne tulevat minun ulkopuoleltani enkä siis samaistu niihin. Jos epäonnistuminen tarkoittaa sitä että ei ole innovatiivinen menestyjä, jonka itsearvostus perustuu tekemiseen eikä olemiseen, olen ihan mielelläni epäonnistuja.  Ihan sama myös se, mikä PMMP:n mielestä on onnistumista, sillä epäonnistuminen on joka tapauksessa vallankumouksellista.

Matkalaulu (2013)

PMMP - Matkalaulu; levynkansiMatkalaulu-albumi ja jäähallikeikat muodostavat yhdessä hienon bipolaarisen väli- jos ei loppuhuipennuksen bändin uralle. Tänä syksynä he tekevät sekä ensimmäiset ja ”viimeiset” jäähallikeikkansa että musiikillisesti kunnianhimoisimman ja haastavimman levynsä. Tässä näemme taas sen kahtijakoisuuden, joka  minuakin on PMMP:ssä viehättänyt: samanaikainen kyky vedota suuriin massoihin, mutta olla kuitenkin kiinnostava valtavirran ulkopuolisesta näkökulmasta.

Matkalaululla Luoti ja Vesala pistävät livebändinsä ja tuottaja Samuli Kosmisen avulla vanhoja biisejään uusiksi aiempaa huomattavasti kokeellisemmalla otteella. Tässä välissä onkin varmaan hyvä muistuttaa, että otsikosta ja nimestään huolimatta PMMP on muutakin kuin Paula ja Mira; tuottaja Jori Sjöroos on ollut vähintään yhtä tärkeä jäsen yhtyeen äänitteillä, ja livesoundiin ovat myös bändin kolme muuta soittajaa vaikuttaneet voimakkaasti. Matkalaululla he pääsevät ensimmäistä kertaa ääneen myös studiossa.

Tämä levy puhaltaa ovelalla tavalla uutta elämää vanhoihin biiseihin, myös niihin joista en ole aiemmin yhtään pitänyt. Itse olin ehtinyt kuunnella vanhemman tuotannon jo puhki, mutta tämä levy tekee siitä jälleen kiinnostavaa ja pitää bändin relevanttina vielä pitkään tauon aikanakin. Näissä uusissa sovituksissa nimittäin on paljon juttuja jotka muutaman kuuntelun jälkeen vielä odottavat löytymistään. Äänimaisemat ovat mielenkiintoisia ja rikkaita; välillä ne ovat alkuperäistä folkimpia, välillä elektronisempia – lähes aina biisit on venytetty huomattavasti aiempaa pidemmäksi. Sekaan eksyy mm. Asan räppiäkin, mutta se nyt ei ainakaan toimi, jos Tytöt vielä oli rajatapaus.

En ole varsinaisesti pitänyt PMMP:tä musiikillisesti kunnianhimoisena yhtyeenä, vaan heidän viehätyksensä on ollut vahvasti Vesalan teksteissä – yksinkertainen ja kevyt musiikki on toiminut lähinnä kontrastina lyriikoiden rankkuudelle. Tällä levyllä tuota kontrastia ei kuitenkaan juuri ole – se kääntyy nurinpäin: suuri osa sanoituksista menettää näissä versioissa teränsä, mutta äänimaisemat ovat raskaita ja kunnianhimoisia. Kovemmat kädet -kappaleen uusi versio on kuitenkin albumin keskipiste sekä konkreettisesti (6. biisi 11:stä) että symbolisesti. Siinä tekstin ja musiikin raskaus tulevat yhteen, tosiaan täydentäen, eivät kontrastia luoden. Siinä tiivistyvät ne Paulan ja Miran Molemmat Puolet, ja heidän musiikillinen perintönsä, parhaiten.

Luettavaa:

Kostiainen, Pasi; Luoti, Mira; Vesala, Paula & Ylönen, Hanna: PMMP (Like 2008)
Meriläinen, Mikko (toim.): Suomalaisen rockin klassikot: PMMP – Kovemmat kädet (Soundi 5/2013): s. 46-51.
Mäntysaari, Jussi: Huijasiko PMMP fanejaan?
Schildt, Saku: Viimeiset keikat ja “viimeiset keikat” – Viilaako PMMP fanejaan linssiin?
Österman, Nalle: PMMP palaa mutta miksi?
Österman, Nalle: Uskoisiko tätä? Kuulkaas enot – PMMP ei lopetakaan uraansa

PS. Olen alkanut tehdä äänimuistiinpanoja vanhan kunnon ajan analogisella sanelukoneella, ja osa tätä bloggausta koskevista muistiinpanoista tallentui rikkinäiselle nauhalle. Tulos oli etäisesti kiinnostava, joten tasasin äänenvoimakkuuksia ja editoin tylsät kohdat välistä pois, ja laitoin tuloksen SoundCloudiin. Kuuntelukelvotonta suhinaahan se on, mutta jollain pitää kompensoida tätä popista bloggaamista!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.