1993: Alangon veljesten elektroniset seikkailut

Tänä vuonna tuli täyteen kaksi vuosikymmentä kahdesta suomalaisen pop/rock-musiikin merkkiteoksesta, jotka sattuivat tekemään veljekset. Vuonna 1993 Ismo ja Ilkka Alanko julkaisivat koneellisimmat levynsä ja tämän juhlan kunniaksi otan tarkasteluun Neljän Ruusun Pop-uskonnon (Spotify) ja Ismo Alangon Jäätyneitä lauluja (Spotify). Vertailen levyjä, tarkastelen niitä osana tekijöidensä diskografiaa sekä niiden roolia elektronisten soundien rantautumisessa suomalaiseen rock-musiikkiin. Erityisesti kuitenkin syvennyn levyjen teksteihin, niiden samankaltaisuuksiin ja niiden relevanssiin nyt 20 vuotta myöhemmin. Lähteinä olen käyttänyt vuoden 1993 Rumban ja Soundin numeroita, sekä tietenkin Internetiä!

Ismoa ja Ilkkaa pidetään helposti toistensa vastakohtina, ehkä jopa pahoina kaksoisvelinä (mutta kumpi on kumpi?). He ovat kuin yö ja päivä, eikä heidän yleisöissään taida olla hirveästi päällekkäisyyttä. Ismo on rock ja tekee kriittistä taidetta, Ilkka on pop ja tekee eskapistista viihdettä; Ismo tekee parodian Vain elämää -sarjasta, Ilkka menee Vain elämää -sarjaan. Ei heidän välillään kuitenkaan välttämättä ole niin suurta eroa kuin monet haluaisivat väittää. Eniten heidän musiikilliset polkunsa ristesivät juuri näillä kahdella levyllä.

Vuoteen 1993 mennessä Ismo oli jo ikuistanut itsensä suomirockin historiaan Sielun Veljissä ja Hassisen Koneessa, mutta oli soolourallaan vasta toisen studioalbumin kohdalla. Ismo pitikin vasta tätä levyä ensimmäisenä varsinaisesti omana levynään, koska Kun Suomi putos puusta (1990) oli tavallaan vain Sielun Veljien sivuprojekti ja vasta nyt Ismo oli toden teolla sooloartisti. Ilkka oli puolestaan viimein päässyt esiin isoveljensä varjoista, sillä Neljän Ruusun läpimurron myötä hän oli noussut mm. ”Suomen seksikkäimmäksi mieheksi” (jos Vain elämää on uskominen). Bändillä oli tuoreeltaan alla  läpimurtohitti Juppihippipunkkarin sisältänyt menestyslevy Haloo (1992), joka on edelleen heidän myydyin studioalbuminsa.

Ismo Alanko - Jäätyneitä lauluja & Neljä Ruusua - Pop-uskonto; levynkannet

Olen laatinut vertailun helpottamiseksi taulukon molempien albumien keskeisimmistä tiedoista (T= Toimituksen lista, L = Lukijoiden lista):

  Jäätyneitä lauluja Pop-uskonto
Julkaisupäivä 19.5.1993 20.10.1993
Korkein listasijoitus #6 #1
Myyntimäärä 27 359 55 863
Tuottajat Izmo & Mitro (Raptori) Tommi Lindell & PeeWee
Kansitaide Stefan Lindfors Hannele E. Vanha-aho
Pituus 44:25 (9 biisiä) 47:48 (11 biisiä)
Hitit Extaasiin (Pornografiaa,
Kuolemalla on monet kasvot)
Poplaulajan vapaapäivä (Luen, Kuka näkee)
Studio(t) Sound Art Studio Hot House, Finnvox
Ristiinpölytys Ilkka laulaa taustoja,
Lindell soittaa tivoliurkua,
Kämy soitti rumpuja livenä
Ismo soittaa selloa,
Mitro remixaa
(Energiaa-levyllä)
Masterointi Pauli Saastamoinen,
Finnvox
Pauli Saastamoinen,
Finnvox
Soundin arvosana 4,5 3,5
Rumban arvosana 3,5 4,5
Vuosilista, Rumba T #4 #3
Vuosilista, Rumba L #2 #1
Vuosilista, Soundi L #2 #1

Molemmat levyt olivat siis sekä kriitikkojen että lukijoiden suosiossa. Suomen johtavien rock-lehtien kriitikot arvioivat molemmat levyt keskimäärin neljän tähden arvoisiksi ja Rumban toimitus valitsi ne vuoden 3. ja 4. parhaiksi kotimaisiksi levyiksi. Molempien lehtien lukijat puolestaan rankkasivat Pop-uskonnon vuoden kotimaiseksi albumiksi ja Jäätyneitä lauluja toiseksi parhaaksi, vieläpä melko ylivoimaisesti. Molempien lehtien lukijat äänestivät myös Neljä Ruusua vuoden kotimaiseksi yhtyeeksi selvällä marginaalilla ja Ismon vuoden artistiksi (Rumba) ja laulajaksi (Soundi). Veljekset dominoivat myös Soundin kotimainen säveltäjä/sanoittaja-kategoriaa (Ismo 761 ja Ilkka 562 ääntä, kolmanneksi tuli Juice Leskinen 376 äänellä). Ilkan ympärillä pyörivä tähtikultti näkyi valinnoissa vuoden kotimaiseksi seksiobjektiksi (Rumba) ja neljänneksi ”ihanimmaksi ihmiseksi” (Soundi).

Myös myyntiluvut olivat erinomaisia, vaikka levyt eivät siinä suhteessa aivan edeltäjiensä tasolle yltäneetkään (Haloo 75 325 ja Kun Suomi putos puusta 31 951). Neljä Ruusua julkaisi vuoden 1992 toiseksi myydyimmän kotimaisen levyn ja vuoden 1993 kolmanneksi myydyimmän (jos laskuni pitävät paikkansa, virallista tilastoa tästä ei ole) eli kyse oli todella a-luokan yhtyeestä siinä vaiheessa. Selkein määrällinen ero veljesten tuotoksiin tuleekin juuri myyntiluvuista ja niitä heijastelevista listasijoituksista.

Vaikka Ismo ja Ilkka pärjäsivät kriitikoiden ja rock-lehtien lukijoiden listoilla suunnilleen yhtä hyvin, Neljä Ruusua myi noin tuplamäärän levyjä. Pop-uskonto myös nousi albumilistan ykköseksi, kun taas Jäätyneitä lauluja joutui tyytymään sijaan 6. Ne vuoden kovimmat myyjät (Kaija Koo ja Joel Hallikainen) eivät samalla tavalla olleet rock-median ja sen lukijoiden suosiossa, joten Pop-uskontoa voi perustellusti pitää 1993 menestyneimpänä levynä kun kriittinen ja kaupallinen menestys tasapainotetaan.

Nojasin edellä vahvasti numeroihin, koska ne niin havainnollisesti osoittavat Alankojen olleen vuonna ’93 suomalaisen pop/rock-musiikin eturivissä ja samalla viivalla. He saivat myös samalla tavalla lokaa päällensä, sillä molempien levyjen rohkean elektroninen soundi jakoi mielipiteitä. Paitsi että Alangot viihtyivät top-listojen kärjessä, he esiintyivät myös ”bottom”-listoilla: Soundin äänestyksen Vuoden töppäys -kategoriassa Neljä Ruusua sijoittui kolmanneksi (ja Rumban Vuoden iljetys -kategoriassa sijalle 13) ja Ismo Alanko sijalle 17. Perusteluja ei tarkemmin analysoitu, mutta molempien kohdalla oli valittu lukijakommentti joka nimenomaan kuvasi tyrmistymistä ”teknovaikutteisiin”. Sekä Ilkka että Ismo joutuivat myös haastatteluissa perustelemaan elektronisten soundien käyttöä ja avautumaan niihin kohdistuvista ennakkoluuloista.

Teknosta oli vuoden ’93 tienoilla kehittynyt yleishaukkumasana kaikelle elektroniselle tanssimusiikille, oli se sitten genreltään teknoa tai ei. Lukijoiden ”teknoviha” oli laajempaakin eikä rajoittunut mitenkään erityisesti Alankoihin: Soundin ”Vuoden rock-töppäys” -listan sijalla 3 oli ”tekno”, joka ei lukijalainauksen mukaan ”oikeastaan edes liity musiikkiin”, koska tekno on ”kai apuväline tanssimiseen”. Ilmeisesti lehtiä luki ainakin silloin kovin rock-henkinen yleisö, jonka mielestä musiikilla ja tanssimisella ei ole juurikaan tekemistä keskenään. Ismo sen sijaan halusi tehdä omasta levystään tanssittavan, etenkin tiukkarytmisestä kappaleesta Demokratiaa (mutta vain tietyillä ehdoilla).

Soundin ja Rumban kriitikot ottivat kuitenkin elektroniset vaikutteet avosylin vastaan – Samuli Knuuti jopa toivoi Jäätyneitä lauluja -arviossaan vieläkin rohkeampaan hyppyä teknon maailmaan. Pääsyy Soundia huonompaan arvosanaan olikin ilmeisesti tämä elektronisten kokeilujen jättäminen puolitiehen. Siinä mielessä Knuuti olikin oikeassa, että Ismo nimenomaan sanoi käyttävänsä koneita sovittamiseen ja vierastavansa niillä säveltämistä, koska se johtaa helposti soundi- eikä melodialähtöisiin biiseihin kun hän nimenomaan halusi tehdä levystä melodisen pop-albumin (tässäkin yksi yhteys Pop-uskontoon). Hän siis ei säveltänyt pohjimmiltaan elektronista musiikkia vaan sovitti perinteistä pop-musiikkia elektronisille soundeille.

Ismo käytti haastatteluissa ahkerasti myös Beatles-korttia olennaisena esimerkkinä valtavirran pop-musiikista joka käytti aikansa uusinta musiikkiteknologiaa ennakkoluulottomasti. Hän myös pyrki osoittamaan, että konesoundeissa ole mitään sen epäaidompaa kuin muussakaan studioteknologiassa, ja että ”suomalaisittain roots-pohjaista musisointia” sisältänyt Kun Suomi putos puusta tehtiin aivan yhtä ”luonnottomalla” sekvensseriteknologialla. Sitä ei vain huomaa kun äänet ovat alunperin lähtöisin perinteisistä soittimista.

Teknoviha saattoi kuitenkin peittää alleen pettymyksen lähinnä siihen, että artistit muuttivat varoittamatta omaa ilmaisuaan niin radikaalisti – suunnalla ei sinänsä ole väliä jos artisteilta odotetaan muuttumattomuutta. Sekä Ismo että Neljä Ruusua olivat ennen näitä levyjään varsin perinteisin rock-instrumentein soitettua kamaa, vaikka Sielun Veljien biiseistä oli tehty koneremixejä ja Neljä Ruusua oli ilmeisesti kutsunut itseään ”Suomen Depeche Modeksi” jo Hyvää yötä Bangok (1990) -levyn ajoista. Aivan uudelle tasolle musiikkinsa koneellisuuden Alangot kuitenkin veivät vuonna 1993. Ismo hankki levynsä tuottajiksi Raptorin Izmon ja Mitron; Neljää Ruusua tuottivat PeeWee ja aiemminkin ns. ”koneosastosta” heidän levyillään vastannut Tommi Lindell.

Ilkalla oli sormensa pelissä epäsuorasti myös Ismon levyllä, sillä isoveli tutustui Raptorin jäseniin juuri hänen kauttaan. Izmon kanssa Alangot tekivät yhteistyötä Leevi and the Leavings -tribuuttibändissä Sössölandian Kultakurkut; Mitro puolestaan oli jo remixannut Sielun Veljien Laatikoita-kappaleen ennen kuin oli edes tavannut Ismoa. Veljekset myös vierailivat toistensa levyillä: Ilkka lauloi taustoja Jäätyneillä lauluilla ja Ismo soitti selloa Pop-uskonnolla. Ongelmatonta veljesten taiteellinen yhteistyö ei kuitenkaan aina ollut: Sössölandian Kultakurkkujen tarina päättyi veljelliseen nyrkkitappeluun keikkalavalla. Hedelmällisempää Alankojen yhteistyö oli vuoden 1997 Neljä Baritonia -projektissa. Popmusiikkia on Ismon kaupallisesti menestynein kappale ja tietyllä tapaa hänen selkein tunkeutumisensa Ilkan reviirille ”popista laulavana popparina”.

Vuonna 1993 elektroniset soundit olivat vahvasti ilmassa kaikkialla popmusiikissa: vuoden suurimpia hittejä niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa olivat mm. No Limit, Mr. Vain ja What Is Love? Alankojen kannalta olennaisemmat kansainväliset artistit olivat kuitenkin ne lukemattomat yhtyeet jotka yhdistelivät tuona samana vuonna elektronisia soundeja perinteisempään rock-musiikkiinsa. 1993 julkaistiin mm. U2:n Zooropa, jolla irlantilaisbändi leikki vahvasti samplereilla ja syntikoilla. Vastakkaisesta suunnasta taas tuli se Depeche Mode, konebändi joka alkoi yhdistellä musiikkiinsa rock-soittimia.

Tämä kehitys alkoi tietysti jo paljon aiemmin, kuten U2:kin teki suuntaa-antavia kokeiluja jo Achtung Babylla (1991). Depeche Moden ”rockiintuminen” kuitenkin kulminoitui maaliskuussa ’93 julkaistuun Songs of Faith and Devotioniin, jonka julkaisujuhlissa Helsingissä Neljä Ruusuakin esiintyi coverbändinä Pop Korn -salanimen turvin. Pop-uskonto kuulostaa kuitenkin minun ja vuoden ’93 kriitikoiden korvaan enemmän Violatorilta (1990)Kämy makoileekin levyn kansilehtisessä Violator-paita päällään. On tuskin sattumaa että mainitsemillani U2:n ja DM:n levyt oli vahvasti läsnä Floodin tuotantojälki (Achtung Babyllä hän tosin oli vain ”engineer”); Mark Ellisinä syntynyt tuottajalegenda tunnettiin noihin aikoihin nimenomaan orgaanisen ja elektronisen äänimaiseman mestarillisena yhdistäjänä.

U2 vertautuu siinäkin mielessä loogisesti Neljään Ruusuun, että Alanko pukeutui aurinkolaseineen varsin bonomaisesti ja esiintyykin yhtä suurin rock-tähden elein, vaikka hän onkin aina korostanut tekevänsä sen postmodernin ironisesti läpällä. Idänprinsessan kitaratkin ovat ihan Edgeä. Toisaalta Soundin Vesa Siren vertasi Ismon levyn lähtökohtia Zoo TV -projektiin, joka samalla tavalla ”sukelsi urbaanin, lyhytjännitteisen aikamme moniväriseen liejuun ja piehtaroi siinä sen perverssin viehätyksen, mutta (itse)ironiaa hetkeksikään unohtamatta.”

Ismon levyn kansikuvan symmetrinen pistekuvio toi myös vahvasti mieleen samana vuonna julkaistun Pet Shop Boysin Very-albumin, jolla brittiduo hieman Alankojen tapaan yhdisti trendikkäitä ysärisoundeja omaan perinteisempään tyyliinsä. Mediassa tosin verrattiin Jäätyneiden laulujen kansikuvaa enemmän sen suunnittelijan näkyvimpään työhön: Stefan Lindfors oli suunnitellut myös 1.1.1993 uudistuneen Ylen uutisstudion pilkukkaan taustan. Musiikillisia inspiraation lähteitä Ismolle olivat etenkin Prince, Jesus Jones ja EMF. Lähempänä Pet Shop Boysia olikin kenties Neljä Ruusua, joka ainakin puhui brittiduosta paljon tuon ajan haastatteluissa. He tuntuvat myös varastaneen Luen-kappaleen kitarasoundin DJ Culturesta (1991). Toisaalta Neljän Ruusun soundia ja tyyliä vuonna ’93 on myös verrattu Inspiral Carpetsin kaltaisiin baggy/Madchester-bändeihin.

Konesoundien omaksumiseen kuuluivat luonnollisesti myös levyjen sinkkubiiseistä tehdyt kömpelöt remix-yritelmät: Ismolta julkaistiin Extaasiin (Ragga-Häh?) ja Kuolemalla on monet kasvot (Tanssihakkelus); Poplaulajan vapaapäivästä tehtiin peräti virallinen musiikkivideo nimenomaan siitä breikkimixistä. Rumban Knuuti piti olennaisempana kuitenkin Eppu Normaalin Hipit rautaa (1992) -kappaleesta julkaistua Kyllä kansa tietää -remixiä. Jos Eppuja remixataan, niin se jos jokin on merkki elektronisen musiikin hyväksyttävyydestä rock-piireissä! Nämä remixit eivät kuitenkaan ottaneet oikein tuulta siipiensä alle vaan ne jäivät ohimeneväksi vaiheeksi, jota näytetään monin tavoin nykyään jo häpeiltävän: kaikki mainitsemani miksaukset ovat ainoastaan sinkuilta ja promoilta löytyviä harvinaisuuksia, joita en voi tähän linkata vaikka kovasti haluaisinkin.

Poikkeuksen muodostaa Neljä Ruusua, jota esimerkiksi Nuorgamin Ville Aalto kiittää remix-kulttuurin tuomisesta Suomeen. Heidän sinkkubiiseistään oli tehty remixejä jo vuodesta ’90 lähtien, mutta Pop-uskonnon vanavedessä he julkaisivat Suomessa harvinaisen remix-levyn, Energiaa (1994). Ennen heitä sellaisen taisivat ehtiä julkaista vain Hausmylly (Remix schysteemi, 1991). Levyllä biisejä pistivät uusiksi Lindellin lisäksi Mitro ja Pekka Witikka. Ei tästäkään levystä ole uusintapainosta otettu ja se on studioalbumeita harvinaisempi (eikä sitä löydy esim. Spotifysta). Tuplalevyn toisella CD:llä ollut Tampereen kaupunginorkesterin kanssa tehty levytys kertoo myös Neljästä Ruususta ahkerana uudelleensovittajana: he olivat edelläkävijöitä myös orkesteri/pop-crossoverin alalla Suomessa! Myöhempiä esimerkkejä Ilkan avoimuudesta rohkealle versioinnille ovat swing-bändi Ilkka Alanko Orhestran Ruusuja (2010) -albumi ja miksei Vain elämääkin.

Jäätyneitä lauluja ja Pop-uskonto edustavat mielestäni myös Alankojen parasta lyriikkaa. Yhteiskunnallisuus on läsnä enemmän kuin kummankaan muilla levyillä. Etenkin Jäätyneitä lauluja pyrki tarkoituksellisesti kuvaamaan lama-Suomea, jossa kulttuurin voimakas amerikkalaistuminen täytti Neuvostoliiton ja YYA:n loppumisen täyttämää tyhjiötä.

”Sellainen mielenkiintoinen pointti siihen liittyy, että halusin sillä levyllä tehdä tekstejä, jotka kuvasti ajan henkeä, sitä, kuinka samanaikaisesti laman kanssa amerikkalaisuus tunki Suomeen helvetin voimallisesti. Sen takia joissakin sanoituksissa on hyvin epärunollista ja poliittista kieltä, sanoja kuten pornografiaa, demokratiaa ja niin edelleen.”
Ismo Alanko @ NRGM.fi (Juho Janhunen)

Demokratiaa (mutta vain tietyillä ehdoilla) onkin erinomainen satiiri, jonka nostaa aivan omiin sfääreihinsä merkityksetöntä konsulttikieltä suoltava taustapuhe. Sanoitus on tarkoituksella tökerön alleviivaava ja iskulausemainen. Ismo teki Janhusen mukaan ”kolkon ja tarkoituksella lama-aikaa hirtehisesti kommentoineen levyn”, joka on nyt 20 vuotta myöhemmin, kestotaantuman aikaan, ajankohtaisempi kuin koskaan. ”Mä tahdon vain onnea kaikille nyt / mutta realiteetit olen ymmärtänyt” tiivistää täydellisesti vuosien ’93 ja ’13 leikkauspolitiikan: talouskuri näyttäytyy painovoiman kaltaisiin luonnonlakeihin perustuvalta välttämättömyydeltä. Valitettavasti Jäätyneiden laulujen soundit eivät kuitenkaan kuulosta enää yhtä ajantasaisilta.

Pop-uskonnon soundit ovat vanhentuneet arvokkaammin, mutta sen tekemiseen käytettiinkin Suomen mittapuulla roppakaupalla aikaa ja rahaa. Yllättäen kuitenkin myös tämän levyn vahvuudeksi paljastuvat kantaaottavat lyriikat, vaikka Soundin vuosiäänestyksessä eräs lukija väittääkin niiden olevan kuin ”suoraan teiniaivoista”. Ovathan ne tyyliltään ja riimeiltään paljon simppelimpiä kuin Ismon tekstit, mutta Jäätyneillä lauluilla isoveljen suosima yksinkertaistava tyyli toi heidät sanoittajinakin lähemmäksi toisiaan kuin koskaan muulloin (ellei sitä Popmusiikkia lasketa).
Ilkan teksti Idänprinsessa kuvaa aivan Jäätyneiden laulujen tapaan aikansa henkeä tavalla, jossa yhdistyvät raadollisesti lama ja Neuvostoliiton romahtaminen: länsi on avautunut ja sinne lähdetään sosialismin raunioista etsimään mahdollisuuksia, mutta kapitalismilla ei olekaan tarjota muuta kuin prostituutiota. Ilkka ennakoi tässä parilla vuodella Leevi & The Leavingsin Rakkauden työkalua (1995), joka tosin Göstä Sundqvistille ominaisesti keskittyy enemmän henkilöihin ja tarinaan.

Voittajatyyppiä rakentaa ehkä kaikkein parhaiten siltaa vuosien ’93 ja ’13 yhteiskunnallisen tilanteen välille. Kappale on enemmän kuin ajankohtainen kun sosiaaliturvan muuttamista vastikkeelliseksi ehdotetaan mediassa  joka toinen päivä. Yhteiskunnallinen ilmapiiri tiivistyi silloin, ja vielä paremmin nykyään, näihin sanoihin:

”ja sä tahdot vain voittajatyyppiä kannustaa ja heikot nurkkaan ahdistaa”
– Neljä Ruusua: Voittajatyyppiä (san. Ilkka Alanko)

Ismon teksteistä lähimmäksi tätä osuu Rakkautta ja hölynpölyä, joka kuvaa hieman epäsuoremmin yhteiskunnassamme nykyään hallitsevaa voittamisenpalvontaa. Kappale tarttuu kulttuurimme yliälyllisyyteen; siihen kuinka älyä, logiikkaa ja rationaalisuutta arvotetaan esimerkiksi tunteita ja intuitiota enemmän. Suurta osaa poliittisista ja etenkin taloudellisista päätöksistä perustellaan vastaansanomattoman loogisesti ja muutosvastarinta on pelkkää irrationaalisuutta ja taikauskoa. Tekstin alkupuoli käsittelee aihetta kovin populistisesti ja yksinkertaistavasti, mutta viimeisessä säkeistössä hän osaa tulkita tämän älyn ylikorostamisen laajemmatkin seuraamukset:

”ja kadehtia, sun täytyy kadehtia
se saa sut humaltumaan onnesta
ja omistamaan elämän
ja omistaa sun täytyy kaikki lähimmäisesi
kesäloma pyhittää sun hyvä omaisuutesi”
– Ismo Alanko: Rakkautta ja hölynpölyä (san. Ismo Alanko)

Ismo Alanko vuonna 1993 (Kuva: Marco Melander & Kimmo Virtanen)Kun älyllisyys valtaa kaikki elämänalat, myös ihmissuhteisiin aletaan suhtautua laskelmoivan rationaalisesti, eli omistajan elkein. Kun kaikki on rationaalista, kaikki on myös mitattavissa ja mikäpä olisi kätevämpi asia mittaamaan yhteismitattomia asioita kuin raha ja yksityisomaisuus.

Tätä tunteista ja intuitioista vieraantumista edustaa myös Laboratorion lapset, joka Samuli Knuutin sanojen mukaan kertoo ”aidsin ja ilmansaasteiden pelon vammauttamasta sukupolvesta, joka voi kokea elämää vain monitorien kautta”, mutta nykyaikana se on helpompi nähdä profetiana sosiaalisen median virtuaalitodellisuudesta, joka on 2000-luvulla noussut korvaamaan sosiaalisen todellisuuden havannoinnin suoraan biologisilla aisteilla.

”Virtsastani näet, kuka olen, mitä ajattelen” on helppo kääntää tähän tulkintaan kun korvaa virtsan biologisen sormenjäljen verkkomedian digitaalisella sormenjäljellä: ihmisen klikkaus- ja linkkauskäyttäytyminen määrittää hänet ja hänen sosiaalisen verkostonsa ja samalla pelkistää hänet mainostajille myytäväksi dataksi.

Levyjen tekstillisiä avainteoksia ovat kuitenkin niiden suurimmat hitit, Extaasiin ja Poplaulajan vapaapäivä. Molemmat kappaleet menestyivät lukijaäänestyksissä: ensi mainittu äänestettiin vuoden parhaaksi (Rumba) ja viidenneksi parhaaksi (Soundi) kotimaiseksi kappaleeksi, kun taas jälkimmäinen sijoille 4 (Rumba) ja 3 (Soundi). Myös levyjen muut singlejulkaisut (Pornografiaa ja Kuolemalla on monet kasvot; Luen ja Kuka näkee) ylsivät äänestyksissä 20 parhaan kotimaisen biisin joukkoon.

Extaasiin on eräänlainen lämmin turvapaikka keskellä kylmää ja kolkkosoundista albumia. Se on rakkauslaulu keskellä yhteiskunnallista satiiria, kuin George Orwellin 1984:n päähenkilön romanssi keskellä dystooppista kontrollivaltiota. Nimestään huolimatta se ei ole huumemyönteinen kappale, mikä on kyllä erittäin looginen assosiaatio kun kyse on vielä niin selvästi rave-kulttuurista vaikutteita ottanut musiikki. Tekstissä nimenomaan tavoitellaan ”aitoa ekstaasia”, sellaista mikä syntyy todellisista tunteista eikä esimerkiksi päihteistä, tai Laboratorion lasten monitorintuijottamisesta. Inhimillinen lämpö tulee esiin tällä muuten kovin epäinhimillisellä levyllä ainoastaan tässä Grande Finale, eli suuri kusetus -näytelmää varten sanoitetussa kappaleessa. Toinen levyn perinteisistä rakkauslauluista, Kolme pientä sanaa, on sen sijaan melko epäonnistunut teksti joka on muuten täydellisen albumin heikoin lenkki.

Poplaulajan vapaapäivä kuvastaa monin tavoin samanlaista vihamieliseltä maailmalta suojautumista rakkaussuhteen intiimiyteen. Jäätyneiden laulujen tunteetonta ja steriiliä maailmaa vastaa tässä maailma jossa ”liituraitapuvut, likaiset valheet täällä vallitsee” ja ”katteettomat lupaukset, tyhjät lauseet meitä hallitsee.” Tähden ja sankarin maine muodostavat poplaulajalle kahleen, jota hän pakenee ollakseen kaksistaan laulun objektin kanssa. Pop/rock-lyriikkahan on täynnä lauluja jotka kertovat pop/rock-musiikista, mutta aika harvoin ne tällä tavalla vihjaavat popin olevan valhetta, epäaitoa. Jotain, miltä paeta. Sanoitus syntyikin Haloo-levyn jälkeisen julkisuushuuman huipulla kun Ilkka oli kyllästynyt koko touhuun. Mutta valhetta eivät kuitenkaan ole tässä poplaulut vaan kaikki niiden ympärillä pyörivä ulkomusiikillinen, tähteys ja turhaan soivat ”listat, hitit, kritiikit”. Tässä siis se popmusiikin ulkopuolinen valheen maailma on se, mitä paetaan lauluun:

”ilman laulujen kieltä moni hautautuu kaaokseen
ne ravitsee mieltä, estää juuttumasta arkeen

jos tahdot turvaan, on laulun hurmaan helppo tulla”
– Neljä Ruusua: Poplaulajan vapaapäivä (san. Ilkka Alanko)

Popmusiikissa on siis jotain lista- ja kritiikkimenestyksen ulkopuolistakin ja sen merkitys tulee pohjimmiltaan jostain muusta kuin – omassakin taulukossani ilmenevistä – määrällisistä indikaattoreista. En silti näkisi että kapitalistisessa järjestelmässä popmusiikkia voi kovin perustellusti erottaa myyntiluvuista (listat, hitit) ja musiikkimediasta (kritiikit). Tässä kuuluukin vanha kunnon adornolainen näkymys populaarimusiikista eskapistisena viihteenä, joka estää yhteiskunnan sorrettuja näkemään asemansa ja nousemaan kapinaan. Pop-uskonto on oopiumia kansalle.

Kappale on yksi nerokkaimmista koskaan suomalaisessa populaarimusiikissa tehdyistä metalyriikoista: se ei oikeasti voi kertoa aiheestaan, kun se kerran on poplaulu – teksti tekee tähteyden takana olevasta siviiliminästä osan poplaulajan työpäivää kun biisi pitää vetää joka kerta keikoilla. Poplaulu ei voi asettua poplaulun ulkopuolelle. Biisi aloitti eräällä tavalla Ilkan postmodernin sanoitustyylin: pop-biisejä pop-biiseistä. Poplaulajan vapaapäivä on siis Neljän Ruusun uran keskipiste: siihen tiivistyy kaikki se mitä on aiemmin tullut ja se ennakoi kaikkea mikä oli tuleva. Se on se hetki tähteyden huipulla, josta Ilkan myöhempi pop-nostalgia kertoo. Se on myös bändin sävellys-, sanoitus- ja sovitusosaamisen huipentuma.

Kappale olikin lopun alku: melkein kaikki bändin 2000-luvun hitit ovat olleet biisejä siitä miten kertoja ei ole enää nuori vaan keski-ikäistynyt ja -luokkaistunut perheenisä joka muistelee nuoruuden rock-elämäntapaa haikeudella, mutta sopivan itseironisesti. Nahkahousut ovat kaapissa ja harrikka autotallissa. Popmuseo, Olen niin pop, Elän vain kerran, Popstars ja Nuori ikäisekseen ovat kaikkein ilmeisimmät esimerkit. Tuntuu että Neljän Ruusun sanoitusten kertoja on ollut viimeiset 15 vuotta ollut jumissa keski-iän kriisissä.

Suomen kokoisessa maassa nämä Ilkan tekstien kertojan kertomukset menneestä tähteydestä kuulostavat perin koomiselta. Kenties niissä viitataankin niihin englanninkielisinä 4R-vuosina (1994-1998) saavutettuun hurjaan kansainväliseen suosioon? Anteeksi, tuo oli vähän ilkeästi sanottu. Kyllähän Haloon aikana Neljä Ruusua joutui Suomen mittakaavassa harvinaisen teinihysterian kohteeksi ja Ilkka oli hetken maan kovin ja seksikkäin pop-tähti.

Neljä Ruusua (1993): Lade, Kämy, Ili & Kode (Kuva: Jouko Lehtola)

Neljä Ruusua (1993): Lade, Kämy, Ili & Kode (Kuva: Jouko Lehtola)

Poplaulajan vapaapäivän itsetietoisuudessa on sen verran itseensäviittaavaa itsevarmuutta, että se sopii erittäin hyvin hip hop -coveriksikin, kuten Cheekin Raplaulajan vapaapäivä osoitti. Ehkä Ilkka olikin Suomen ensimmäinen bling bling -artisti: hän pukeutui räväkästi ja esiintyi lavalla kuin mikäkin rock-kukko, eikä osoittanut vaatimattomuutta. Cheekistä päästäänkin ovelalla aasinsillalla takaisin Vain elämää -sarjaan, jonka ensi perjantaina (22.11.) päättyvällä kakkoskaudella Ilkka Alanko on ollut mukana. Ohjelman nimenä ja teemabiisinä voisivat ihan hyvin olla Poplaulajan vapaapäivä, sillä sekä sarja että biisi antavat eräänlaisen lupauksen kurkistuksesta kulissien taakse, yksityishenkilöön joka avautuu intiimeistä asioista.

Tämä lupaus on tietenkin lumetta. Vain elämää -sarjan osalta perusteluni eivät ole kovin vankalla pohjalla, koska olen katsonut sitä vain yhden jakson – tätä bloggausta varten sen jossa esitetään Ilkan biisejä. Perustelen asiaa siis laajemmin television luonteella mediana. TV:tä katsoessaan ei ikinä voi tietää mitä kuvan ulkopuolella tai sitä ennen ja sen jälkeen on tapahtunut, joten tuloksena on aina voimakkaasti ennakkosensuroitu versio totuudesta.

Sarja on selvästi käsikirjoitettu ja siitä on otettu pois kaikki ne tähtien arkielämään liittyvät tylsät asiat ja mukana on vain draaman kaareen sopivia elementtejä. Esimerkiksi talon bändi vaikuttaa aivottomilta roboteilta, jotka vain istuvat tauotta siellä lavalla, odottamassa omaa merkityksellistymistään tähtien esiintymisten kautta. Emme saa myöskään tietää mitään muusikkojen sarjaan lähtemisen motiiveista. Tuskin on sattumaa että Juha Tapiolta, Kolmannelta Naiselta ja Maaritilta on tullut tuotantokauden aikana uusi studioalbumi; Jukka Pojalta ja Neljältä Ruusulta kokoelmalevy. Viimeksi mainitun nimi on, yllätys yllätys, Poplaulajan vapaapäivä. Ei siellä siis olla vapaalla vaan markkinoimassa itseään.

Varsinkin kun tietää kuinka olennaisia reality-ohjelmat ovat pop-muusikkojen julkisuuskuvan ylläpitämiseksi, tulee tuollaisista ohjelmista tunne, että tähtien ”arkiminästä” luodaan vain uusi imago vanhan päälle. Ihmisen voi tuntea läheisesti vain henkilökohtaisesti, ei median kautta. Pikemminkin käy niin, että se siviiliminäkin karnevalisoidaan ja tähti menettää osan yksityisyydestään. Erityisesti Ilkka Alangosta tuntuu rakentuvan julkisuuden ”rocktähti”-imagon lisäksi myös arki-imago. Vain elämää -ohjelmassakin hän puhuu siviiliminän pitämisestä erillään muusikkominästä, mutta ei sitä siviiliminää tähteydeltä suojella ainakaan näkymällä mediassa.

Tämäkin kertoo siitä spektaakkelin yhteiskunnasta, jossa mediavälitteinen aitouden kokemus on mahdotonta: aidoista tunteista tulee näytelmää, kauppatavaraa; keino myydä omia levyjään. Uskon kyllä sen kun Maarit ja Jukka Poika sanovat Iltasanomien sivuilla että sarjassa nähtävät tunteet ja kyyneleet ovat täysin aitoja heille itselleen, mutta ne eivät ole enää aitoja kun niistä leikattu kuva tulee tv-ruudusta ulos. Oikeastaan tämän kaiken kritiikin ilmaisee sanojani paremmin Ilkan isoveljen musiikkivideo Vuoden turhin laulu.

Ainakin nykyään Ismo ja Ilkka siis selvästi yrittävät vedota erilaisiin kohdeyleisöihin: Ismo niihin jotka eivät pidä laulukilpailuista ja reality-ohjelmista, Ilkka heihin jotka pitävät. Perhesuhteiden merkitystä on turha korostaa, eikä niistä ulkopuolinen voi mitään oikein tietääkään, mutta ehkä Ilkka on halunnut erottua rock-henkisestä isoveljestään korostamalla olevansa niin pop. Vuonna 1993 kuitenkin myös Ismo halusi olla korostetun pop eikä veljesten lähestymistavoissa ollut silloin niin suurta eroa kuin aiemmin ja myöhemmin. Elektroniset soundit olivat vain osa tätä samankaltaisuutta.

Bibliografia:

Aalto, Ville: Viisi syytä arvostaa Neljää Ruusua enemmän (NRGM.fi, 2011)
Aitio, Tommi: Trilogia täydentyy (Rumba 20/1993: s. 19)
Alanko, Ismo: Sanat (Johnny Kniga 2011: s. 212-228)
Halme, Markku: Popseurakunnan uusin testamentti (Rumba 20/1993: s. 16-17)
Janhunen, Juuso: Suomipopin valkeat helmet: #25 Ismo Alanko – Ekstaasiin (1993)
Jortikka, Jorma: Neljä Ruusua – Pop-Uskonto (Soundi 11/1993: s. 79)
Juntunen, Juho: Neljä Ruusua on paras (Soundi 10/1993: s. 90-94)
Juntunen, Juho: Tuonelan lukion lukukausi alkaa (Soundi 6/1993: s. 90-94, 79)
Knuuti, Samuli: 1993: Vuosi rockissa (Rumba 24/1993: s. 10-11)
Knuuti, Samuli: Ismo Alanko – Jäätyneitä lauluja (Rumba 11/1993: s. 24)
Mattila, Ilkka: Iskunkestäviä lauluja (Rumba 10/1993: s. 20-21)
Siren, Vesa: Musiikillinen tehosekoitus (Soundi 6/1993: s. 67)
Juhlavuoden levyvaliot (Rumba 24/1993: s. 14)
Rumbapolli 1993 (Rumba 1/1994: s. 18-20)
Soundin lukijaäänestys (Soundi 1/1994: s. 40-44)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.