Vuoden 2013 rumimmat levynkannet

En perustanut tätä blogia haukkuakseni inhokkilevyjäni, enkä voi edes väittää enää sananmukaisesti inhoavani mitään musiikkia. En muutenkaan hirveästi painota musiikin arvottamista omien mieltymysteni mukaan, kuten uudesta Melomaanisesta manifestistanikin käy ilmi. Vuosilistat ovat kuitenkin heikko kohtani. Enimmäkseen olen listannut suosikkilevyjäni, mutta viime vuosi tuntui olevan erityisen huono suomalaisen pop-lyriikan kannalta, joten en voinut olla listaamatta kuutta kauheinta suomiriimiä. Tämä vuosi taas vaikutti poikkeuksellisen kamalalta levyjen kansitaiteiden suhteen.

Olen aina suhtautunut skeptisesti vuosilistoihin, jotka julkaistaan ennen kuin vuosi on edes loppu, mutta varsinkin tässä tapauksessa se on ihan perusteltua: vaikka kaikkia vuoden 2013 levyjä ei ole vielä julkaistu, niin niiden kansitaiteet kuitenkin todennäköisesti on. Vuosi alkoi niin räväkän epäesteettisesti, että aluksi näytti että listasta voisi tulla vaikka kuinka pitkä. Onneksi graafiset suunnittelijat ryhdistäytyivät vuoden loppupuolella, joten tästä tuli nyt vain Top 7. Tosin kriteereitäni lieventämällä tästä olisi tullut helposti se klassinen kymmenen kärki.

En ole nimittäin laskenut mukaan omasta mielestäni rumia kansia, joiden visuaalinen tyyli kuitenkin ilmiselvästi kuuluu bändin imagoon tai sen edustaman genren estetiikkaan (esim. Stratovarius tai Ministry). Vastaavasti monet levynkannet ovat kyllä perinteisessä mielessä amatöörimäisen tai muuten vain kökön näköisiä, mutta vaikuttavat kuitenkin mielestäni taiteellisesti perustelluilta ratkaisuilta (esim. The Knife). Shaking the Habitualin värit kuitenkin sattuvat silmiin vähemmän painettuna, jollaisena kansitaide tietysti pitäisi aina kokea.

Otinkin tehtäväkseni vähintäänkin hypistellä listan levyjä kaupassa, että osaan arvioida niiden epäesteettisyyttä muutenkin kuin vain Googlen kuvahaun perusteella. Mahdollisuuksien mukaan tutkailin myös kansilehtisen sisäsivuja jos vaikka niiden taiteesta löytyisi jokin avain kansikuvan ymmärtämiseen. Kuuntelin myös jokaisen näistä levyistä, jotta osasin suhteuttaa kansitaiteet musiikkiin.

Vaikein rajatapaus oli Puscifer, joka on kuitenkin tavallaan huumoribändi, jonka kansikuvat ovat aina olleet tarkoituksellisen kaameita. Donkey Punch the Night -EP kuitenkin on käsittämättömyydessään jollain ihan omalla tasollaan. Loppujen lopuksi listan tärkeimmäksi kriteeriksi kuitenkin päätyi varsin subjektiivinen ja vaistonvarainen WTF-ensireaktio, eikä Puscifer aiheuttanut sellaista. Jotain tuollaista olikin odotettavissa Maynard James Keenanin sivuprojektilta.

Tällä listalla on siis levynkansia, joita en ensinäkemältä uskonut oikeiksi levynkansiksi: luulin kaikkia näitä levyjä aluksi kannen perusteella joksikin epävirallisiksi kokoelmiksi. Edellä mainitsemani esimerkit olivat kyllä yllättäviä kansikuvia, mutta niihin en reagoinut järkytyksellä tai epäuskolla. Mitä korkeammille sijoille tällä listalla mennään, sitä enemmän kannet alkavat näyttää siltä kuin joku yli-innokas fani olisi juuri hankkinut Photoshopin ja tehnyt sillä kannen johonkin epämääräiseen bootleg-julkaisuun.

Bubblin' under: tavallaan rumia, mutta kuitenkin asiaankuuluvia kansia

#7 Yeah Yeah Yeahs – Mosquito

Suunnittelu (Concept): Karen O
Suunnittelu (Art): Beomsik Shimbe Shim
Suunnittelu (Design & Layout): Julian Gross

Yeah Yeah Yeahs - Mosquito; levynkansi

Tämä levy oli alunperin listan kärkikahinoissa, sillä ensireaktioni oli kauhistuksen ja epäuskon häiriintyneessä välimaastossa. Krediiteistä tuli mieleen lähinnä se, että bändin vokalisti Karen O on saanut mielestään loistavan idean kansitaiteesta, mutta ei ole saanut sitä kommunikoitua suunnittelijoille kunnolla. Tai sitten monista yritelmistä on valittu se vähiten epäonnistunut. Sitten kuitenkin lainasin tämän vinyylinä kirjastosta, koska enhän minä tätä listaa voi koostaa kuuntelematta näitä levyjä ja yrittämättä etsiä taiteellisia perusteluja rumalle kannelle. Fyysisen levyn hypistely ja kuuntelu muutti Mosquiton kohdalla voimakkaimmin nettikuvista syntynyttä mielipidettäni.

Ensinnäkin kuva näyttää paremmalta 12-tuumaisena, sillä siitä mm. avautuu paljon enemmän yksityiskohtia kuin tietokoneen ruudulta katsottuna. Toiseksi, tämä on ainoa listan kansista, joka aidosti herätti mielenkiintoni levyä kohtaan. Tämä oli niin ruma, että minulle muodostui pakkomielle levyn kuulemisesta: en olisi varmasti koskaan kuunnellut vapaaehtoisesti Yeah Yeah Yeahsia ilman näin tökeröä kantta. Tätä voi siis rumuudestaan huolimatta oikeastaan pitää onnistuneena kantena, koska se houkutteli minut kuitenkin kuuntelemaan kyseisen levyn.

Kantta on ehkä helpoin ymmärtää fontin kautta, sillä se menee niin selkeästi b-kauhuelokuvien estetiikkaan että kannen mauttomuus ei voi olla muuta kuin tarkoituksellista. Levyn lyriikoista Area 52:n roskascifikuvasto sopii parhaiten yhteen kuvituksen kanssa, mutta noin muuten biisit ovat aika perinteistä Yeah Yeah Yeahsin neoretrorockia – sellaista mihin olen tottunut liittämään ennemminkin levyn takakannen kaltaista kuvastoa. Tässä taitaa siis olla ensisijaisesti kyse genresääntöjen rikkomisesta. Jonkun horrorpunk-levyn kantena tämä varmaan toimisi täydellisesti.

#6 Tyler, the Creator – Wolf

Suunnittelu (Original Artwork): Tyler, the Creator

Tyler, the Creator - Wolf; levynkansi

Formaatin ja painoksen mukaan vaihtelevat kansikuvat ovat nykyään muotia ja tämäkin albumi on julkaistu myös kahdella eri kannella (Eurooppa-versio ja Deluxe Edition), jotka ovat huomattavasti parempia: jälkimmäinen jopa rautaisen ammattilaisen (Mark Ryden) kynästä. Kaksi rumempaa kantta taas ovat Tylerin omaa käsialaa, mikä tuntuu yhdistävän turhan monta kantta tällä listalla: muusikot yrittävät itse tehdä asioita joita eivät näemmä osaa. Konseptit voivat olla toimivia ja tässäkin on ihan hauska idea gettonuoresta joka haaveilee/kuvittelee olevansa seuraava Tiger Woods. Toteutuksesta huomaa että asialla ei ole ollut mikään asiantuntija.

Eurooppaversion omakuvakansi on itsetehdyksi kansitaiteeksi varsin siedettävä, mutta jostain syystä se levyn yleisin painos on tällä susirumalla (heh heh) kannella. Ehkä se on ollut tarkoituskin, että normipainos on ruma ja jos haluaa esteettisen kokemuksen, on ostettava deluxe? Muut versiot maksavat vähemmän koska ei ole tarvinnut maksaa taitelijalle? Ehkä ”musabisneksen kriisi” on johtanut siihen että erilliseen kansitaiteen suunnittelijaan ei haluta enää käyttää aina rahaa?

#5 Deep Purple – Now What?!

Suunnittelu (Front Cover): earMUSIC
Suunnittelu (Layout & Artwork): Antje Warnecke

Deep Purple - Now What?!; levynkansi

Todellakin, ?! on ainoa oikea reaktio tämän levyn kanteen. Minimalismi voi mielestäni olla hyvinkin toimiva ratkaisu kansitaiteessa, etenkin CD-koossa (ja vinyylinä tämä vasta rumalta näyttääkin!), mistä oli vuodelta 2013 monta hyvää esimerkkiä: oma suosikkini oli Pet Shop Boysin Electric. Deep Purplen uusi levy ei kuitenkaan saa minimalismia toimimaan. Kansi vaikuttaa lähinnä fonttikokeilulta: jostain valmiista fonttipaketista on löytynyt hauskan oloinen kirjasin ja sitten on ajateltu että sepä on hyvä kanteen. Tämä valinta on kuitenkin mielestäni vain astetta parempi kuin kansi jossa on pelkästään värikästä Comic Sans -tekstiä valkoisella taustalla.

#4 Portugal. The Man – Evil Friends

Suunnittelu (Artwork, Layout & Design): John Gourley & Austin Sellers

Portugal. The Man - Evil Friends; levynkansi

Mulla on ollut kohtuuttomia ennakkoluuloja tähän bändiin jo pelkän nimensä takia. Kansi tuntuu olevan täysin väärä tällaiselle indie rock -levylle, vaikka kyllähän bändin American Ghetto (2010) -kannessakin oli jo yritystä kohti sietämätöntä rumuutta. Tällaista visuaalista tyyliä on kyllä näkynyt jossain occult/psych rock -piireissä, enkä kyllä niistäkään ole pitänyt. Tässä kontekstissa tuo tyyli näyttää kuitenkin erityisen tökeröltä, ihan kuin sen olisi piirtänyt joku tarkoituksellisen ruman halpissarjakuvan tekijä. Fok-Itin piirtäjä yrittää tehdä satanistista rituaalitaidetta. Tai vaihtoehtoisesti se näyttää siltä että se oikea kansikuva on hitleröity. Yllätys, yllätys, tätäkin on ollut suunnittelemassa bändin keulahahmo John Gourley.

#3 Cut Copy – Free Your Mind

Suunnittelu (Record Artwork & Design): Dan Whitford

Cut Copy - Free Your Mind; levynkansi

Ei kun perun sanani! Deep Purplen kannen fonttihan on taidetta tähän verrattuna. Ilmeisesti kannella (ja levyn musiikilla) on tavoiteltua ysäriestetiikkaa, ja nimenomaan sillä mahdollisimman halvalla tavalla. Free your mind on 1960-luvun hippien ja 1990-luvun reivereiden iskulause ja psykedeeliset värit heidän estetiikkaansa. Mutta toi fontti! Ja värien yksinkertaisuus! Kyllä ’90-luvun kyberdeelinen taide oli aina tätä monimutkaisempaa, vaikka nykyään ne kaikki tietokonegeneroidut kuvat näyttävätkin hupaisilta. Dan Whitford on muuten Cut Copyn laulaja, mutta taisittekin jo arvata sen.

Kannen ansioksi on kuitenkin laskettava se, että se todella pomppaa silmille levykaupan hyllystä. Kaikkien etäältä katsottuna geneeriseltä näyttävien levynkansien seassa on tuollainen räikeä neliö joka näyttää enemmän opastekyltiltä kuin CD-levyltä. Varmaan tällä listalla onkin levyjä, joiden kansien on tarkoituskin olla rumia jotta ne erottuisivat joukosta. Vinyylikoossa en ole tätä nähnyt, mutta Deep Purplesta oppineena päättelen että se vasta tökeröltä näyttääkin.

#2 Eric Clapton – Old Sock

Suunnittelu (Concept & Photography): Eric Clapton
Suunnittelu (Design): Surfdog, Catherine Roylance, Noiseland Industries

Eric Clapton - Old Sock; levynkansi

Tämä kansihan näyttää ihan siltä, että lomamatkalla ollut Clapton on ottanut kännykkäkamerallaan kuvan itsestään ja tehnyt kannen Photoshopilla viidessä minuutissa. Ai jaa, niinhän se onkin!

”I’d taken this picture of myself on my iPhone. I don’t know why I do things like that but I just did … I thought that’s a great album cover and it will probably upset people at the record company…”

Tekijä ei itsekään tiedä miksi kansi on sellainen kuin se on, lupaavaa! No, Claptonin krediitit ovat kyllä vain photography ja concept. Designista vastaavat ilmeisesti ihan oikeat graafiset suunnittelijat, mitä ei kyllä uskoisi. iPhonella otettu rakeinen kuva sopisi kyllä jonkin lofi-kasettijulkaisun kanteen, mutta ei tähän, eikä varsinkaan 12″-vinyylin kanteen. Fonttikin näyttää todella amatöörimäiseltä, jopa Cut Copyyn verrattuna!

#1 David Bowie – The Next Day

Suunnittelu (Design): Jonathan Barnbrook

David Bowie - The Next Day; levynkansi

Kun näin tämän levyn kansikuvan ensimmäistä kertaa Rate Your Musicin tulevien julkaisujen listassa, olin täysin varma että kyse on jostain placeholderista, jonka malttamaton fani on photoshopannut virallista kansikuvaa odotellessaan. Tosin niinhän siinä ei käynyt, sillä levy tehtiin suuressa salaisuudessa ja julkaistiin yllättävästi ilman sen pahempia ennakkovaroituksia ja -hypetyksiä. Tämä julkisuuden vähyys oli tietysti omiaan luomaan mielikuvan siitä, että eihän tämä nyt mikään oikea uusi Bowie-levy voi olla. Varsinkin syksyllä julkaistu boksiversio The Next Day Extra on aivan käsittämätön. Jos Cut Copyn levy näyttää opastekyltiltä, tuo näyttää siltä valkoiselta listasijoituksen kertovalta lapulta joka paljastuu kaupan Top 10 -hyllystä kun kaikki levyt on ostettu sen edestä pois.

Ymmärrän kyllä filosofian tämän kansikuvan takana. Suunnittelija Jonathan Barnbrookin mukaan hyvä rock- ja popmusiikki on tästä hetkestä; tämä kansi irtisanoo Bowien hänen pitkästä urastaan ja sen mukanaan tuomasta menneisyyden taakasta. Kantta kritisoitiin, ainakin fanien toimesta, siitä että siinä on ”vain” vanha kansi uudestaan eikä uutta kansitaidetta, muttä tämä ei minun mielestäni ole se ongelma. Idea on hyvä, mutta toteutus on halvan ja kökön näköinen: valkoinen ruutu ja Arial-fontti (okei, se on oikeasti Doctrine), tuon tekemiseenhän menee korkeintaan minuutti!

Bowien aiemmat 23 studioalbumia saisi käsiteltyä samalla lailla alle puolessa tunnissa, mutta ei taiteen arvoa tietenkään sen tekemiseen käytetyllä ajalla mitata. Kuten Bambrook itse sanoo, ”often in design it can be a long journey to get at something quite simple which works and that simplicity can work on many levels”. Tässä tapauksessa kansitaide ei kuitenkaan mielestäni toimi niin monella tasolla kuin on ollut tarkoitus. Levyn sisälehdillä on jo enemmän yritystä, sillä levyn lyriikkajulisteen takapuolella kansikuvan värit on pistetty rohkeasti ja räikeästi uusiksi.

Kannessa on ideatasolla se ongelma, että sen takaa löytyvässä musiikissa ei ole mitään uuteen alkuun ja vanhan Bowien häpäisemiseen liittyvää. Se ei sisällä yhtään musiikillisesti uutta tai ”epäbowiemaista” ideaa. Se nyt vain on kokoelma Bowien eri persoonista menneiltä vuosilta. Love Is Lost kuulostaa Berliiniltä ja If You Can See Men breakbeatit ja industrial-tunnelma tiivistävät hänen 1990-luvun tuotantonsa ydininnovaatiot. Valentine’s Day on puolestaan levyn glamein biisi. ”Uusinta” levyssä ovat lähinnä sen kevyimpien AOR-henkisten kappaleiden mieltäjärisyttävä tylsyys. Maagisessa tässä hetkessä elävästä ajankohtaisesta musiikista ei ole kuultavissa vaikutteita, jotka klassinen Bowie olisi liittänyt omaan ilmaisuunsa.

Ehkä kantta ei kuitenkaan ole mielekästä arvioida pääasiallisesti musiikin kautta, vaan laajemmassa promootiokampanjan kontekstissa, osana kokonaistaideteosta. The Next Dayn olemassaolo pysyi hämmentävän hyvin salaisuutena kun ottaa huomioon kuinka iso nimi Bowie on. Melkein kymmenen vuotta täydellistä hiljaiseloa viettänyt tähti tuli takaisin aivan puun takaa, eikä tehnyt asian tiimoilta haastatteluja tai keikkoja. Poikkeuksen muodostaneen NME:n kannessakin hän esiintyi maski päällä. Asiaan liittyi tietysti myös viraalikampanja.

Rocktähti-imagolla aina leikkinyt Bowie leikkikin tällä kertaa imagottomuudella! Kannen on näytettävä amatöörimäiseltä ja tökeröltä, jotta se ei näyttäisi mainokselta tai taideteokselta. Se on tarkoituksella mahdollisimman ruma, koska vain rikkomalla estetiikkakäsitystä on mahdollista saavuttaa se menneisyyden mitätöinti jota Bambrook (ja Bowie) ovat tavoitelleet. Ongelmaksi muodostuu itselleni yhä se, että levy kuulostaa uskomattoman tylsältä, mutta en silti osaa päättää kuinka paljon sen pitäisi painaa vaakakupissa. Kansi on ainakin paljon musiikkia mielenkiintoisempi. Rumahan ei ole sama asia kuin huono, enkä minä toisaalta sitä huonos/hyvyys-akselia ole tässä erityisemmin painottanut. The Next Day on paitsi vuoden rumin, myös mielenkiintoisin kansi. Taiteellista arvoa sillä ei ehkä ole, mutta epätaidettahan sen oli tarkoituskin olla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.