Vuoden 2013 parhaat levyt

Uskallan jo julistaa vuoden 2013 parhaat levyt, vaikka vuotta onkin jäljellä yli viikko, ja tiedossa olisi useampikin lupaava uutuuslevy, joita en ole ehtinyt ollenkaan kuunnella. Enimmäkseen kyse on vertaispaineesta, siitä että muutkin musablogit julkistavat vuosilistansa yleensä ennen joulua. Lista on Top 10, koska vuonna 2013 julkaistiin n. kymmenen levyä, joista minulla on sanottavaa Melomaanikon kontekstissa. Itse asiassa vuodin tämän vahingossa internetiin ennen virallista julkaisupäivää! Tämä on kuitenkin vasta se virallinen versio, joten unohtakaa kaikki mitä luulette nähneenne.

Minun olisi helppo nimetä ainakin 15 muuta hyvää levyä, joten ne ovat tylsänä listana lopussa. Ne eivät ole merkittävästi Top 10 -listan levyjä huonompia, mutta en vain keksinyt niistä mitään sanottavaa. Jos haluaisin olla rehellisempi kuuntelukokemuksilleni, olisivat nämä 25 levyä vain yhdessä aakkosjärjestyksessä ilman sen enempiä selittelyjä. Koska ei musiikki ole kilpailu, ja sanat jäävät aina puolitiehen.

10. Nine Inch Nails – Hesitation Marks

Spotify

Nine Inch Nails - Hesitation Marks; levynkansiVuoden 2013 suurin pettymys musiikin saralla oli Nine Inch Nailsin paluu. Yhtye lähti tauolle niin räväkästi: haistatti pitkät levy-yhtiölleen, vuoti omaa materiaaliaan laittomasti nettiin, julkaisi pari levyä Creative Commons -lisenssillä. Trent Reznor ilmaisi mieluummin menevänsä tauolle kuin ryhtyvänsä toistamaan itseään. Siinäpä olisi ollut hieno uran päätös yhtyeelle, joka alkoi juurikin noilla CC-levyillään osoittaa jo ideoiden loppumisen ja hiipumisen merkkejä.

En siis juuri riemuinnut, kun kuulin NIN:in palaavan, ja vieläpä isolle levy-yhtiölle. Haastatteluissa Reznor korosti sitä miten ison levy-yhtiön helppous artistille painaa lopulta vaakakupissa enemmän kuin itsenäisesti toimimisen joustavuus. Että kyllä PR-koneisto, jakeluverkko ja muu pitkälle eriytynyt työnjako on hyvästä, niin muusikko voi keskittyä musiikin tekoon. Kukaan ei tainnut kuitenkaan nostaa esille musiikin ”omistajuutta”. Hesitation Marks on julkaistu jälleen levy-yhtiön omistaman copyrightin alla, eikä muusikko itse saa tehdä taiteellaan mitä haluaa.

En halunnut että Reznor seuraa populaarimusiikissa normiksi muodostunutta vakiintuneen artistin urapolkua, jossa tietyssä vaiheessa ryhdytään yksinkertaisesti toistamaan vanhaa tyyliä ja elämään menneen innovatiivisuuden ja menestyksen voimin. Hesitation Marks on kuitenkin juuri tällainen levy: sen soundi ja sävellysten tyyli on institutionalisoitu. Rockin viimeinen kapinallinenkin on myynyt itsensä järjestelmälle. Reznorin vuodet 2009-2013 tiivistyvät täydellisesti tähän kuvaan:

Nine Inch Nails ennen ja jälkeenHesitation Marks kuitenkin kuulostaa paremmalta kuin hajanainen välisoittokokoelma Ghosts I-IV tai biisivetoisempi The Slip (molemmat 2008). Siinä missä nuo levyt kuulostivat siltä että musiikissa on kopioitu kanonisoitua NIN-soundia, tämä uutuus kuulostaa siltä että se on sitä aitoa NIN:iä eikä vain kopio. Ehkä muusikot eivät osaa tehdä hyvää musiikkia CC-lisenssillä, ehkä yksityisomistus ja raha sittenkin ovat parhaat motivaattorit luovuudelle! Ehkä olen ollut aina väärässä. Kapina on loppu ja markkinatalous voittaja, mutta ehkä se on aina ollut niin ja The Downward Spiralkin (1994) tuotteistettua teiniangstia, eikä aitoa tunnetta.

Ongelmattomana Reznorkaan ei ole tainnut tätä prosessia nähdä, sillä levyn nimi ja sen alku ovat täynnä epävarmuutta. Vaikka viiltelyyn liittyvä levyn nimi ja Russell Millsin kansitaide viittaavatkin vahvasti Spiraalin angstisiin aikoihin, hesitaatio tuntuu tässä yhteydessä tarkoittavan ennemminkin Reznorin epäilyksiä Nine Inch Nailsin suhteen. Levyn avaavat Copy of A ja Came Back Haunted ovat bändin ensimmäiset varsinaiset metatason tekstit: niiden syvin sisältö tuntuu olevan siinä, että Trent pitkään epäröi itseään populaarimuusikkona. Hän tiedostaa, ettei voi enää sanoa mitään uutta, mutta ei myöskään voi olla sanomatta sitä. Yhä uudestaan ja uudestaan. Hän ei olekaan mitään erikoista ja ainutlaatuista vaan ikääntyvä rock-tähti muiden joukossa, jota jokin sisäinen pakko komentaa tekemään lisää biisejä jotka kuulostavat siltä miltä Nine Inch Nailsin pitääkin kuulostaa.

Joku toinen ehkä kuulisi nämä biisit positiivisina itsevarmuuden uutena löytämisenä, mutta minusta niistä kuuluu masentava lannistuminen. Siksi Hesitation Marks tuntuu alkavan todella pitkästyttävästi. Soundimaailma on yhtä kekseliäs kuin NIN:in kulta-aikoinakin, mutta kuitenkin syvemmällä tasolla täysin ennalta-arvattava ja yllätyksetön. Sävellykset ovat ehkä hieman yksiuloittiset ja varsinkin Came Back Haunted tuntuu kaksi kertaa aineksiaan pitemmältä.

Kaiken tämän jälkeen albumista alkaa kuitenkin muodostua varsin kelvollinen kuva. Uskon levyyn palauttaa viimeistään All Time Low, joka herättää minut kuulijana koomasta epätyypillisyydellään. Senkin jälkeen kyllä kuullaan täysiä NIN-kliseitä mutta loppua kohti Reznor on kuitenkin uskaltautunut kokeilemaan uusia lähestymistapoja. Parasta levyllä ovat funkahtavat R&B-vaikutteet, jotka tulevat piristävästi aina puun takaa. Esimerkiksi Satellite ja While I’m Still Heren lopun saksofoni ammentavat tästä mustan musiikin perinteestä. Huomaa kyllä kuka tuotti Saul Williamsin levyn Niggy Stardust!

Rohkein veto lienee kuitenkin Everything, joka on tietyllä tapaa NIN:in uran kevyin ja popein biisi, mutta kuitenkin sotkee sekaan sen verran säröä ja rujoa rumpusoundia että ei sitä ainakaan kaupalliseksi ison yleisön kosiskeluksi voi väittää. Silti päälimmäisenä biisistä jää mieleen niissä kevyimmissä kohdissa helisevä Cure-kitara. Jos levyllä olisi enemmänkin tällaista kunnianhimoista ”noisepoppia”, uskoisin vilpittömästi että Reznor on tehnyt oikean päätöksen ja hänellä on vielä jotain sanottavaa.

9. Iggy & The Stooges – Ready to Die

Spotify

Iggy and the Stooges - Ready to Die; levynkansiMinun ei kyllä kuuluisi pitää tästä levystä, koska tämä on juuri sitä pitkän linjan muusikoiden tekemää myöhäistuotantoa, joka on ainoastaan hengetön kopio kunnian vuosien tuotannosta. En minä pidä toinen jalka haudassa soitetuista setärocklevyistä!

Iggyn fanit varmaan tykkäävät, jos vertaan häntä Lana Del Reyhin, mutta yhteys näkyy jo levyjen nimissä! Born to Die vs. Ready to Die. Kyseessä ovat vuosien 2012 ja 2013 popeimmat levyt, joita arvostan siitä yksinkertaisesta syystä että molemmilta jää väistämättä jokainen biisi vuorollaan päähän soimaan. Käytän tätä ”objektiivista” kriteeriä määrittämään sen, onko jokin pop-biisi tylsä vai jännittävä. Minulle on ihan sama kuinka mielikuvituksetonta, ennalta-arvattavaa tai yksinkertaista jokin musiikki on, jos siinä on se maaginen ja analyyttisesti selittämätön koukku. Aika harvassa pop-biisissä kuitenkaan on sellaista, minkä vuoksi suurin osa ns. hittimusiikista jättää minut kylmäksi.

Ready to Dien voima on myös siinä, että se vie yksinkertaisuuden naurettavan pitkälle. Biisit ovat simppeleitä, mutta nerokkaan albumista tekevät sen iskulausemaiset ja kömpelöt lyriikat. 66-vuotias setämies kanavoi vihaista lukiolaisrunoilijaa virheettömästi. Lyriikat hyppivät asiasta toiseen tajunnanvirtamaisesti ilman loogista tai kieliopillista yhteyttä. Yksi suosikeistani on amerikkalaisen kulttuurin sisäsyntyisen väkivaltaisuuden tiivistävän Gun-kappaleen säe ”yeah, we killed the Indians / all we wanna do is win”. Iggy huutelee sinänsä todenmukaisia näkemyksiä reippaasti yksinkertaistaen ja runoilematta, tavalla jota ei yleensä ole tapana pitää hyvänä rock-lyriikkana.

Höpsö minimalismi näkyy jo biisien nimissä. Gun ja Job ovat yksinkertaisuudessaan vähän kuin Swansin Cop ja Job. Toki nämä ovat paljon kevyempiä kappaleita kuin Swans tai edes Stoogesin kulta-ajan tuotanto, mutta niissä tiivistyy samalla tavalla niin suuri raivo Systeemiä kohtaan, että korukielinen itseilmaisu käy mahdottomaksi. Voi vain mölistä jotain typerää ja mustavalkoista, koska vituttaa niin paljon ettei enää osaa käyttää sivistynyttä kieltä.

Kuulostaa Iggy silti osan ajasta vihaiselta vanhalta sedältä, joka päivittelee kuinka ennen ole kunnollista, mutta nytten ei ole kunnollista. Tulevaisuuskaan ei näytä hyvältä: ”’the man of the future’s a bullying bruiser.” Pisimmälle hän vie Rauno Repomies -imitaationsa A- ja B-puolen vinyylillä päättävissä slovareissa Unfriendly World ja The Departed, joissa muistellaan kyynel silmäkulmassa vanhoja hyviä aikoja. Siitä huolimatta että tekstit ovat vuoroin epäkypsiä ja vuoroin nostalgisia, ne onnistuvat välittämään rehellisen ja todenmukaisen (joskin subjektiivisen) kuvan monista yhteiskunnallisista epäkohdista.

8. Riitaoja – Mantereelle

Spotify

Riitaoja - Mantereelle; levynkansiRiitaoja on suomalainen ”superbändi” eli projektiluontoinen kokoonpano, jossa pitkään uraa omilla tahoillaan tehneet konkarimuusikot lyöttäytyvät yhteen luodakseen jotain uutta ja virkistävää. Yhtyeen jäsenistöstä itselläni on läheinen suhde vain Vukin musiikkiin, eikä Riitaojan suomirockin, folkin ja americanan hybridi varsinaisesti kuulosta kovin paljon yhdenkään jäsenen aiemmilta tuotoksilta. Pääsääntöisesti pidänkin eniten Vukin laulamista biiseistä.

Levyn kohokohta on kuitenkin päävokalisti Janne Westerlundin (Circle, Sweetheart) laulama Alitajuntaa ovelta ovelle. Tämä hitaasti mutta järkähtämättömästi kasvava teos on hieno osoitus siitä kuinka valtavan tehokkaita toisto ja minimalismi voivat musiikissa olla. Hieman samaan tapaan kuin Stoogesinkin levy. Biisi on pienieleinen mutta silti massiivinen, siinä määrin että se uhkaa jättää koko muun albumin varjoonsa. Jos tekisin Vuoden parhaat biisit -listan, tämä olisi epäröimättä ykkösenä.

Ylitulkitsen lyriikkaa aivan varmasti, sillä sen supernaiivimainen kieliopiton listamuoto viittaa vahvasti siihen suuntaan, että kyse on lähinnä älyllisiltä lahjoiltaan hieman heikon kertojan (ali)tajunnanvirrasta. Vassarihippinä sen kuuntelu kuitenkin ruokkii monikerroksista analyysiä. Kappale tiivistää mielestäni hyvin pienessä sanamäärässä jotain olennaista urbaanista nykyelämästä. Sanoin ”jotain”, koska sitä on mahdotonta ilmaista selkosanoin vaan siihen tarvitaan taidetta, tässä tapauksessa lyriikkaa. Yritän silti selittää tuota jotain.

Teksti kertoo hieman vanhanaikaisestikin (TV-lupatarkastaja, yms.) siitä mitä kaikkea kerrostalon (ulko-)oven avaamisesta voi seurata. Sitähän ei voi ennalta tietää, koska kerrostalossa naapuritkin ovat ventovieraita. Eikä se luultavasti ole naapuri edes ole, vaan joku joka myy jotain: esimerkiksi sielujen pelastusta tai alennuskuponkeja. Joku tulee ehkä tekemään kartoitusta putkiremppaa varten.

Myös taustalla soiva musiikki tuo tekstille omat painotuksensa ja Westerlundin rosoinen tulkinta yhdessä itsepintaisen taustalaulun kanssa tiivistää atomisoituneen kulutusyhteiskunnan kylmän yksinäisyyden täydellisesti. Ehkä biisin kertoja en se levyn kannessa yksin askeettisessa huoneessa istuva mies, Tuntemattoman sotilaan aikaisin kuolevan ja selkärangattoman rivimiehen kaima. Hän tuijottaa seinää, ja odottaa että toinen ihminen kurkottaa kohti. Jehovan todistaja, putkimies tai postinkantaja. Koska ei ketään muutakaan ole. Ja kun tarpeeksi kauan inhimillisen kontaktin tilalle kaupataan uskonnollisia dogmeja tai aineellisempia tuotteita, ne valheet alkavat todellakin tuoksua jo todelta.

Kieltämättä tulkintaani vaikuttaa voimakkaasti myös biisin musiikkivideo, jossa tuon hypoteettisen tyhjän huoneen keskipisteeksi muodostuu televisio. Erityisesti mieltäni lämmittää kohta jossa George W. Bush toteaa läpinäkyvän Ideaparkin kartan takana ”I trust God speaks through me”. Kristillistä ja kaupallista fundamentalismia ei ole kovin usein rinnastettu näin hienosti!

7. Pet Shop Boys – Electric

Spotify

Pet Shop Boys - Electric; levynkansiElectric on kyllä hyvä nimi tälle levylle, sillä se kuulostaa siltä kuin kuoleman toreissa ollut Pet Shop Boys olisi tuotu sähköshokeilla takaisin elämään. Henkilökohtaisesti levyn kuuntelu on tuntunut samalta kuin vahva kahvi liian pitkien päiväunien jälkeen. Yhtyeen 2000-luvun tuotanto on nimittäin paria Fundamentalin (2006) hittibiisiä (Integral ja I’m With Stupid ovat bändin parhaimmistoa) lukuunottamatta saanut minut haukottelemaan kuin Neil Tennant Actuallyn (1987) kannessa.

Elysium (2012) ilmeisesti oli jossain määrin sopivan itsetietoinen levy saattohoidossa olevasta pappapop-aktista, mutta en saanut itseäni motivoiduksi kuuntelemaan sitä kertaakaan kun muistissa olivat liian vahvoina Yes (2009) ja Release (2002). Sen Fundamentalinkin lopulta teki kuuntelukelvottomaksi Diana ”I Don’t Wanna Miss a Thing” Warrenin balladi Numb. Electricillä PSB on kuitenkin hylännyt tämän 2000-luvun ankean aikuispoppinsa ja tehnyt tanssittavimman ja trenditietoisimman levynsä sitten Bilingualin (1996). Ja minä nimenomaan haluan Pet Shop Boysini trendikkäänä ja pirteänä, koska silloin Tennant ja Chris Lowe ovat mielestäni ydinosaamisalueellaan.

Yhtyeen rooli eurooppalaisessa ja etenkin englantilaisessa populaarimusiikissa on ollut erityisen tärkeä siltana klubikulttuurin ja listahittien välillä. He ottavat alakulttuurien ja tanssilattian ilmaisun ja muuttavat sen pop-hitin muotoon. Jossain muussa tapauksessa sitä voisi pistää alakulttuurien hyväksikäyttönä – hyvänä esimerkkinä Madonnan tapa omia vogue-kulttuuri yhdelle videolle/biisille/kiertueelle ja sen täydellinen unohtaminen heti sen jälkeen.

Tennant ja Lowe sen sijaan ovat johdonmukaisesti koko uransa ajan osoittaneet syvää klubikulttuurin ymmärrystä ja kiintymystä elektronisen tanssimusiikin. He ovat tuoneet esille jo ainakin 1970-luvun homodiskosta lähtien vallalla olleen käsityksen siitä, että klubi on sen kävijöille pyhättö, pakopaikka arjelta mutta myös kehon ja mielen yhdistymisen alttari. Tälläkin levyllä on paljon tekstejä klubilla käymisen ja alakulttuuriin kuulumisen syvällisestä merkityksestä, tärkeimpänä kenties päätösraita Vocal.

Kuten tuossakin kappaleessa korostetaan, Pet Shop Boysille tanssimusiikissa on aina oltava myös lauluraita ja teksti. Valtaosa Electricin lyriikoista käsitteleekin suoraviivaisesti klubikulttuuria, mutta poikkeuksen muodostava Love Is a Bourgeois Construct on parasta PSB-lyriikkaa aikoihin. Se esittää Tennantin vahvuudet tekstittäjänä. Aika harva osaa tiputella pop-sanoitukseen viittauksia Karl Marxiin (tai käyttää sanoja buorgeoisie ja schadenfreude) kuulostamatta teennäiseltä. Sanat rakentuvat nerokkaalle jännitteelle: aluksi ladellaan pitkään kaikkea boheemia, akateemista ja liberaalia taitelijaelämästä, eroamisen siunauksellisuudesta, polyamoriasta ja rakkauden… no, porvarillisuudesta, mutta lopuksi todetaan lakonisesti yhdessä lauseessa että luovun toki porvaristosta, mutta vain siihen asti kunnes palaat luokseni.

6. Nick Cave and the Bad Seeds – Push the Sky Away

Spotify

Nick Cave and the Bad Seeds - Push the Sky Away; levynkansiBad Seedsin paras kausi osui mielestäni bändin ensimmäiselle kymmenelle vuodelle, jonka jälkeen he ovat säväyttäneet lähinnä ajoittain. Dig, Lazarus, Dig!!! (2008) taitaa olla ainoa 2000-luvun levy jota olen edes kuunnellut useaan kertaan läpi ajatuksella. Suurin osa Caven tekemisistä on mennyt ohitseni ilman sen suurempaa mielenkiintoa, mutta jostain syystä Push the Sky Away kiinnosti ja kaappasi mukaansa jo ensikuuntelulla paremmin kuin yksikään bändin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tekemä albumi.

Syitä tähän en osaa edes kovin hyvin eritellä, koska levy on tunnistettavaa Cavea eikä varsinaisesti tutkaile mitään uusia maastoja. Osin tämä johtuu varmaan miehistönmuutoksesta. Mick Harvey ja Blixa Bargeld ovat olleet poissa kuvioista jo tovin, mutta siihen suosikkikokoonpanooni kuulunut basisti Barry Adamson on palannut vuosikausien poissaolon jälkeen. Ainakin Water’s Edgessä ja We Real Coolissa hänen oikeaoppinen post punk -soittotyylinsä ja -soundinsa tuo musiikkiin juuri sitä salaperäistä uhan tuntua joka Bad Seedsin musiikista on puuttunut mielestäni jo vuosia.

Levy liikkuu mielenkiintoisilla metatasoilla. Lyriikkalehtinen vaikuttaa aidon luonnosmaiselta: teksteistä paljon on peitetty mustilla palkeilla, tai sitten tuhrittu korjausmaalilla ja kirjoitettu kirjoituskoneella uudestaan päälle. Myös känsikirjoitettuja muutoksia on runsaasti ja kaiken kukkuraksi vielä Nick Caven nimellä varustettuja päivättyjä leimoja. Levyllä on myös unenomainen kappale Finishing Jubilee Street joka viittaa siihen että levyllä oikeasti on Jubilee Street -biisi.

Näin Finishing… kuulostaa tietyllä tapaa levyn rehellisimmältä biisiltä. Toki sen teksti voi olla täyttä fiktiota, mutta tämän metatason vuoksi se tuntuu olevan enemmän yksityishenkilö Cavea kuin ne muut. Biisin tekstissä on myös enemmän korjauksia kuin muissa, mikä korostaa entisestään tunnetta siitä että taiteilija paljastaa tässä epätäydellisyytensä ja inhimillisyytensä. Rock-lyriikka ei olekaan mitään taivaalliselta muusalta suoraan valmiiksi tuotteeksi kanavoitua taidetta vaan kovaa työtä.

Pääasiallinen syyni tuoreemman Cave-tuotannon vierastamiselle ovat oikeastaan olleet ne rauhalliset biisit. Se alkoi kai The Ship Songista (1990), tuo sietämättömän sentimentaalisten jollottelujen tehtailu, kulminoituen Kylie Minoguen kanssa duetoituun Where the Wild Roses Grow’hun (1996). Ovathan ne genressään hyvin tehtyä balladeja, mutta ne rakentuvat tunteelle, jota en etsi populaarimusiikista. Varsinkaan Cavelta, joka on parhaimmillaan silloin kun hän riehuu ja räyhää alkukantaisesti murhista, seksistä ja helvetistä niin että sylki lentää ja yleisöä pelottaa. Niin hän edelleenkin jaksaa tehdä, kuten Flow-festivaalin setin räyhähenkisimmät vedot osoittivat. Yllättävintä Push the Sky Awayssa onkin se, että pidän myös sen hitaista biiseistä. Syistä joita en osaa selittää. Levyn päättävä pitkä nimibiisi on jopa sen parhaimmistoa.

5. UltraNoir – Ultranoia

Spotify

Ultranoir - Ultranoia; levynkansiSuomen goottiskene on niin pieni, ettei kenenkään musiikista kehtaa sanoa pahaa sanaa. Se että joku ylipäänsä tekee omaa musiikkia, on hyvä ja kannustettava asia! Ehkä UltraNoirin menneisyyttä voi kuitenkin varovaisesti dissata, koska siitä on niin pitkä aika, ja lataan heti perään runsaasti kehuja. Pitkän tauon jälkeen yhtye on palannut toisella täyspitkällään, jolla he viimein saavat lofi-estetiikan toimimaan. Aiemmin he ovat kuulostaneet lähinnä tragikoomisen huonolta, vaikka Angst macht frei -kappale osuikin napakymppiin.

Ultranoialla bändi kuulostaa viimein siltä että rupuiset soundit ovat tietoinen taiteellinen valinta, eivät taidon puutetta. Levy osoittaa myös täydellistä ajanhallintaa: se on sen verran lyhyt, että se tekee mieli laittaa uudelleen soimaan heti viimeisen biisin loputtua. Samaa en voi sanoa lisäksi kuin yhdestä tänä vuonna julkaistusta levystä.

Tarttuvin levyn biisi on Window for Vanishing, joka kuulostaa Suicidelta metallisilla liveperkussioilla. Muutenkin biisit toimivat jossain post-punkin, minimal synthin ja no waven meluisassa ja usvaisessa risteyksessä. Bändi kutsuu itse tyyliä noir waveksi. Paikoitellen painostavat kolinat ylittävät sen kynnyksen, että musiikkia uskaltaa melkein kutsua industrialiksikin, jolloin äänimaisemat vertautuvat jossain määrin Älymystön kevyimpään tuotantoon. Yhteydet UltraNoirin aiempaan tuotantoon ovat siis paikoitellen melko pienet.

Antonin laulut ovat bändin soundia ominaisimmillaan, joskin ne on nyt hukutettu kaikuun aiempaakin voimakkaammin. Sanoista ei saa mitään selvää, ja hyvä niin. Myös trion kaksi muuta jäsentä pääsevät ääneen Petroskoilla (Utu) ja Lost Someonella (Janne). Kappaleista eniten UltraNoirin, ja suomalaisen goottimusiikin, menneisyyteen viittaa levyn päättävä Candles Burning Blue -cover Disco Death. Se on levyn nopeatempoisia vetoja ja lopettaa kokonaisuuden keskivertoa energisemmin, jos nyt ei välttämättä pirteämmin.

Levyn tuotanto ja julkaisu eivät noudattaneet kovin totunnaista kaavaa. Sitä äänitettiin peräti seitsemän vuoden ajan, mitä ei välttämättä äänimaiseman yhtenäisyydestä kovin helposti uskoisi. Pitkän prosessin päätteeksi albumi on saatettu julkisuuteen vain lataus- ja streamausmuodossa. Muuten se on ihan hyväksyttävä ratkaisu, mutta siksi vuoden onnistunein suomalainen goottilevy jää ainakin tältä ”gootti-DJ:ltä” soittamatta. Se tosin on enemmän tekijänoikeusmafian kuin bändin vika.

4. Depeche Mode – Delta Machine

Spotify (Melomaanikko Edition)

Depeche Mode - Delta Machine; levynkansiTämän vuoden lista on ollut kyllä epäilyttävän täynnä vähintään neljännesvuosisadan uran tehneitä setiä. Depeche Mode on tästä seurasta vielä kenties se oppikirjamaisin esimerkki gentrifikoituneesta rock-yhtyeestä. Bändin jäsenistä on tullut kuuluisia ja rikkaita, he ovat keskiluokkaistuneet ja -ikäistyneet, saaneet perhettä ja tottuneet korkeaan elintasoon, prameisiin puitteisiin. Uusi rutiinilla tehty levy tulee säännöllisesti neljän vuoden välein ja sitä seuraa jäähallikiertue, jonka settilistan runko ei ole muuttunut mihinkään viiteentoista vuoteen.

Tämän on tietysti mahdollistanut se, että myös kuulijakunta on keskiluokkaistunut. Yhtye kyllä vetoaa yhä uusiin sukupolviin, mutta olennaisempaa silti on se, että alkuperäisistä faneista on tullut maksukykyisiä kuluttajia. Lippuja Delta Machine -kiertueelle eivät esimerkiksi saaneet ostaa ensimmäisenä bändin faniklubin jäsenet (kuten Nine Inch Nailsilla) vaan ne, jotka omistavat American Express -luottokortin. Yhtyeen häpeilemättömän porvarillisuuden sinetöi heidän esiintymisensä Abu Dhabin F1-osakilpailun jatkobileissä. Depeche Mode otti kyllä viimeksi yhteiskunnallisesti kantaa joskus n. vuonna 1986, joten tuo nyt ei ole ihan niin ristiriitaista kuin tieto siitä, että toisena iltana tapahtumassa esiintyi Muse. Siellä naisia sortavien ja ilmastonmuutosta ruokkivien öljysheikkien kulutusparatiisissa esiintyy maailman suurin kapinallistrio! Mutta onhan se toisaalta Jyrki Kataisenkin suosikkibändi.

Ainoa asia jonka tässä voi lukea yhtyeen ansioksi, on gentrifikoitumisen sisäistäminen osaksi musiikkia. Martin L. Goren ja Dave Gahanin lyriikat eivät yritä Delta Machinella emuloida nuoruuden energiaa, vaan levystä välittyy hyvin voimakkaasti nimenomaan se setämäisyys. Eikä sellainen hyväntahtoinen ojentaminen kuten Iggy Popilla tai Nick Cavella, vaan nimenomaan sellainen limainen pahasetämäisyys. Siinä missä I Want You Now (1987) tai kenties vielä I Feel Youkin (1993) olivat oikeasti seksikkäitä kappaleita, uusin levy jatkaa It’s No Goodin (1997) jalanjäljissä yksipuolista vonkauslinjaa, jossa sanojen kertojan himo on enemmän pelottavaa kuin kiihottavaa. Tästä levyn puolesta kirjoitinkin kun arvostelin sen alkuvuodesta.

Limainen vonkaus on tuskin ollut tavoitteena, mutta tämä epämiellyttävä tunnelma saa levyn kuulostamaan juurevammalta ja rehellisemmältä kuin muiden vastaavassa asemassa olevien veteraaniartistien yritelmät toistaa mennyttä suosiotaan. Juurevuus tulee ehkä siitä, että vanhassa bluesissa laulettiin ihan samanlaisia väkivaltaisia ja misogyynisiä balladeja. Gore on saanut sitten viime levyn tietää hänessäkin olevan afroamerikkalaista verta, ja blues-vaikutteet ovatkin vahvemmin läsnä kuin koskaan aiemmin.

Delta Machine on hyvä esimerkki siitä että ei tiedostomuotoisen musiikin aiheuttama kuuntelukulttuurin muutos ole pelkästään huono asia. Viime vuoden paras levy The Seer oli tiedostomuodon ansiosta kaksituntinen järkäle jonka pystyi kuuntelemaan tietokoneella putkeen ilman yhtään ylimääräistä, artistin tietoisesti tarkoittamaa, taukoa. Tupla-CD:llä ja varsinkin tripla-LP:llä kokonaisuus pirstaloitui niin että kuuntelukokemus kärsi.

Depeche Moden uusinta levyä kuunnellessa alkoi melko pian tuntua että kokonaisuus olisi parempi ilman kolmea biisiä: Broken, The Child Inside ja Should Be Higher. Samassa rytäkässä totesin että Alonekin sopii eri kohtaan levyllä. Loin siis oman uuden, paremmin toimivan kokonaisuuden jota jaksan kuunnella läpi lähes loputtomasti. Näin levy jakautuukin kätevästi kahteen viiden biisin ja 22 minuutin puoliskoon. Taas kerran CD kannusti muusikoita tekemään liian pitkän levyn!

Joku voisi protestoida, että tällainen uusi soittolista rikkoo artisti(e)n tarkoin tarkoittaman biisijärjestyksen. Tottakai rikkoo ja se on se tarkoituskin. Jokainen kuulija kuitenkin antaa omat merkityksensä levyille joten miksei jokainen kuulija saisi kuunnella levyä siinä järjestyksessä ja mitassa joka heistä kuulostaa parhaalta. Jälleen kerran tullaan kysymykseen siitä että tiedostoaika on siirtänyt kuuntelukokemuksen suhteen valtaa artistilta kuulijalle, ja minusta se on hyvä. Pitäisin Delta Machinea paljon huonompana levynä jos minulla ei olisi mahdollista kuunnella sitä niin kuin haluan. Koska ylipitkiltä levyiltä on ennätyksellisen helppoa poistaa täytebiisit, hyvien levyjen määrä on käytännössä moninkertaistunut! Linkkaankin edellä nimenomaan ”omaan versiooni” levystä, soittolistaan levystä sellaisena kuin minä haluan sen kuulla

3. Pekko Käppi – Rammat jumalat

Levyä ei ole Spotifyssa, joten suosittelen lainaamaan CD:n tai vinyylin kirjastosta.

Jossain vaiheessa postauksen luonnostelua levy olikin ilmestynyt Spotifyhin. Kiitokset valveutuneelle lukijalle vinkistä!

Pekko Käppi - Rammat jumalat; levynkansiVuoden paras kotimainen levy yhdistelee suomalaista kansanmusiikkia, afroamerikkalaista bluesia ja 2000-luvun alakulttuurista DIY-asennetta. Maamme luultavasti tunnetuin jouhikonsoittaja Pekko Käppi soittaa blues-poljentoista angstifolkia itse rakentamillaan soittimilla. Mukana on jonkin verran muitakin muusikoita, joista isoimman panoksen antaa kaksi biisiä Käpin kanssa säveltänyt ja läpi levyn erilaisista elektronisista pörinöistä vastaava Nuutti Vapaavuori.

Valkoisen miehen bluesissa on helposti ongelmana itselleen vieraan musiikkikulttuurin riistäminen, mutta Käpin musiikissa on vähintään yhtä paljon maamme synkkää kansanlauluperinnettä. Eikä se nyt niin paljon siitä bluesista edes eroa. Ihan samalla tavalla tässä lauletaan pakkomielteisestä rakkaudesta, kupeita polttavasta himosta ja kuoleman arkipäiväisyydestä. Lyriikoista puolet ovat traditionaaleja, muita ovat tekstittäneet muun muassa Kauko Röyhkä.

Nämä uudet tekstit sopivat kuitenkin sekaan täydellisesti, sillä niissä vallitsee vahvasti anakronistinen tunnelma. Tässä ei lauleta Riitaojan tapaan ovisummereista tai tv-luvista vaan tematiikka pysyy jossain myyttisessä menneisyydessä. Laulut hirttämisistä ja pyöveleistä vihjaavat johonkin nykyisyyttä brutaalimpaan aikaan, mutta pääasiallisesti tekstit ovat ajattomia ja yleismaailmallisia. Käppi ulvoo antaumuksella sanoja jotka kertovat alkukantaisista, lähes vaistonvaraisista tunteista. Näitä listallani paljon esillä olevia aihepiirejä ei kuitenkaan käsitellä näitä ilmiöitä glorifioiden, ei sen pahemmin Nick Caven, Depeche Moden kuin Käpinkään toimesta. Nämä levyt dokumentoivat sairaalloista ja kuumeista suhtautumista omaan seksuaalisuuteen, eivät moralisoi.

Puhtaasti tragediseen lähestymistapaan Rammat jumalat ei kuitenkaan luisu. Hirttäjämiehen onnellinen loppu on suorastaan yllättävä käänne teksteissä, jotka muuten keskittyvät lähinnä asioiden vastaansanomattomaan synkkenemiseen. Pyövelin tytär puolestaan muistuttaa luonnosta vieraantunutta ihmistä siitä, kuinka kuolema ja syntymä ovat vain saman asian, Elämän, kaksi puolta jotka eivät voi olla olemassa ilman toisiaan. Levy loppuu silti ainoan ihmiselon väistämättömän vakion hyväksymiseen Kun minä kuolen -biisissä.

2. The Knife – Shaking the Habitual

Spotify

The Knife - Shaking the Habitual; levynkansiShaking the Habitual on ”tämän vuoden The Seer”, kuten eräs Rate Your Music -sivuston käyttäjä sanoi. Molemmat ovat kohtuuttoman pitkiä tupla-albumeita kokeellisilta mutta suhteellisen tunnetuilta bändeiltä, joista ikään kuin jokaisen vaihtoehtomusiikkia arvostavan pitäisi pitää. Ihan vain niiden taiteellisen kunnianhimon takia. Kritisoin levyjä usein liiallisesta pituudesta, mutta nämä kaksi teosta saavat kahdelle CD:lle levitettyinä sopivasti ilmavuutta, jotta niiden järkälemäisyydelle osaa antaa vaaditun ajan ja tilan.

Shaking the Habitual onkin rönsyilevä ja monipuolinen yhdistelmä yhtyeen tuotannon eri säikeistä: Silent Shoutin (2006) synkästä synapopista ja Tomorrow, in a Yearin (2010) kokeellisesta koneoopperasta. Varhaisen tuotannon leikkisyydestä ja pirteydestäkin on elementtejä mukana. Levy on ehkä tarpeettomankin laaja, vaikka toisaalta pituudessa on puolensa: loppulevyn tunnelma on poikkeuksellisen seesteinen ja raukea, koska mennyt puolitoistatuntinen on ollut niin vaihteleva ja haastava kuuntelukokemus. Opettavainen matka, jos haluaa käyttää kulunutta vertauskuvaa.

Ratkaisevasti kokonaisuutta venyttävät kaksi pitkää instrumentaalia ambient-maalailua. Vaikka niissä ei ole varsinaisesti mitään vikaa, ne tuntuvat silti hieman irtonaisilta tässä kokonaisuudessa. Samaa voisi sanoa myös parista lyhyestä noise-biisistä, mutta välisoittomaisuuden vuoksi niihin ei kiinnitä samalla tavalla huomiota. Parhaimmillaan levy on kuitenkin rytmikkäissä raidoissa, joissa akustisesti kaikuvat perkussiot ja bändin perinteisempi elektroniikka ovat jokseenkin tasa-arvoisessa asemassa. Kappaleet eivät silti missään vaiheessa pelkisty klubimusiikiksi. Esimerkiksi kylmästi kolisevan ja pörisevän Wrap Your Arms Around Men tahdissa voi korkeintaan esittää jotain performatiivista taidetanssia. Enemmän levyn mielikuvituksekkaat äänimaisemat stimuloivat aivoja kuin kehoa.

Jos tätä listaa (ja populaarimusiikkia muutenkin) dominoi miehinen uho ja seksuaalisen halun yksipuolinen ilmaisu, niin Shaking the Habitual on siihen verrattuna hyvinkin radikaalisti queer albumi. Knife on mm. Planningtorockin kanssa subvertoinut sukupuolisuutta jo pitkään efektoimalla laulua androgyyniksi. Tällä kertaa tematiikka tulee voimakkaasti esille myös teksteissä, varsinkin singlebiisi Full of Firessa ja sen musiikkivideossa. Lyriikassa kyseenalaistetaan seksuaalisen halun esineellistävyys ja mukaillaan nerokkaasti Salt ’n’ Pepaa (”let’s talk about sex gender baby / let’s talk about you and me”). Cave, Gahan ja Käppi laulavat selkeästi ihmisistä seksiobjekteina, joita alistetaan tai joille alistutaan addiktin tavoin, mutta ei Karin Dreijer. Michel Foucaultilta lainatusta levynnimestäkin löytyy lukuisia eri merkityksiä: en ilmaisun foucaltilaisista konnotaatioista tiedä mitään, mutta minusta se kertoo siitä kuinka totunnaiset sukupuoliroolit ravistetaan pois hartioilta.

Shaking the Habitualilla, ja varsinkin sen kansitaiteissa ja promomateriaaleissa, on runsaasti populistista kantaaottavuutta, jota jokaisen vakavastiotettavan artistin on pitänyt esittää Occupy-liikkeen jälkeisessä maailmassa. Tämä puoli Knifella kuitenkin tökkii enemmän kuin queer-politiikka. Antikapitalismi ei ole kovin uskottavaa jos se tehdään musiikissa, jonka taustalla olevia omistus- ja tuotantosuhteita ei kyseenalaisteta. A Tooth for an Eye, Raging Lung ja Stay Out Here ovat kyllä hienoja ja tärkeitä tekstejä aiheesta, mutta ne ovat pelkkiä sanoja. Jo punk rock opetti sen, että populaarimusiikin radikalismi ei voi tulla sanoituksista ja imagosta, vaan tavoista tehdä ja levittää musiikkia. Kapinallisuudesta tulee muuten teatteria ja kauppatavaraa. Tältä osin bändin aktivismista jää siis halvan mainoskikan karvas maku.

Toisaalta Knife kyllä julkaisee musiikkia omalla levymerkillään ja kiertää monia musiikkiteollisuuden konventioita nerokkaasti, esiintymällä Daft Punkin tapaan kasvottomasti ja kieltäytymällä osallistumisesta palkintogaaloihin. Flow’ssa he puolestaan käänsivät stadionluokan konserttien totutut käytänteen päälaelleen. Epäluuloni yhtyeen poliittisia tarkoitusperiä kohtaan ovat siis ehkä kohtuuttomia.

He kääntävät asioita ylösalaisin myös halvalta näyttävällä kansitaiteella. Kuvituksen voimakkaissa värikontrasteissa sekä vuoroin esoteerisissa ja vuoroin amatöörimäisissä teksteissä kuitenkin tiivistyy 2010-luvun DIY-tyyli hienosti. Listassani vuoden rumimmista levynkansista on enemmänkin esimerkkejä tällaisesta (epä)estetiikasta, mutta Knife saa sen kuitenkin toimimaan. Suurelta osin juuri tematiikan trendikkyyden ja soundin ajankohtaisuuden ansiosta. Väripaletti on kuin Spring Breakersista, joka onkin elokuvapuolelta lähin vertauskuva tältä vuodelta. Molemmat teokset ovat sitä parasta ajankuvaa, vuoden 2013 zeitgeistia.

1. Kanye West – Yeezus

Spotify

Kanye West - Yeezus; levynkansiKanye Westin uuutta levyä kuunnellessa mieleen tulee toistuvasti kaksi nimeä: David Bowie ja Oswald Spengler. Yeezus kanavoi underground-hiphopin soundeja mainstreamiin aivan kuten Bowiekin urallaan omi valkoisen miehen popiin funkia (Young Americans, 1975), krautrockia (Berliini-trilogia, 1977-78), industrial rockia (1.Outside, 1995) ja drum ’n’ bassia (Earthling, 1997).

Harvoin mainstream-tähti on tehnyt yhtä rohkeaa liikettä epämusikaalisen mölyn suuntaan kuin West tekee tällä levyllä. Musiikillisesti tämä ei ole mitenkään ennenkuulumatonta, mutta nimenomaan listojen kärjessä viihtyvältä artistilta tällaista ei näe kovin usein. Ainoa vertailukohta jonka keksin, on Lou Reedin Metal Machine Music (1975), vaikka ei tässä nyt niin meluisissa tunnelmissa liikutakaan. Ihan poppiahan nämä biisit rakenteellisesti ovat, mutta soundit ovat varsin kokeellisia. Lähestymistapa on hyvin elektroninen ja kuulen vaikutteita industrial hip hopista glitchiin. Tunnelma on kauttaaltaan painostava ja synkkä. Autotunea käytetään kerrankin perustellusti ja toimivasti, niin että voimakas efektointi lisää sanojen vieraantuneisuutta. Radiosoittoon kelpaavaa singlebiisiä levyltä on turha etsiä.

Tärkein Bowie-vertaus tulee kuitenkin hänen ja Westin tavasta käsitellä poptähteyttä. Olisi ehkä liioittelua sanoa, että Yeezus on Kanyen Ziggy Stardust, mutta kyseessä tuntuu kuitenkin olevan enemmän roolihahmo kuin omahenkilökerrallinen kertoja. West vie asiat Bowietakin pidemmälle ja tekee loogisen hyppäyksen hip hopin kohtuuttomasta itsekehusta jumalaksi julistautumiseen. Selvimmin tämä hip hopin apoteoosi kuuluu levyn avainkappale I Am a Godissa. Ei yhteiskunnan sekularisoituminen ole vienyt ihmiseltä palvomisen tarvetta mihinkään, nykyään se vain kohdistuu julkkiksiin ja tähtiin. Yeezus paljastaa tämän ja on siis kirjaimellisesti apokalyptinen levy (muinaiskreik. apokálypsis; ”verhon nostaminen tai poistaminen”).

Jossain jotkut fundamentalistitahot ovat varmaan vakuuttuneita että Kanye West on Antikristus. Ja vaikka ei uskoisikaan Yeezuksen olevan maailmanlopun ensimmäinen pasuunantöräys, ainakin se tuntuu merkitsevän tietynlaista popinloppua, ääripistettä jota tähtikultti ei voi ylittää. Tavallaan hän seuraakin tässä Jay-Z:tä, jonka On to the Next Onen häiriintyneet taustat ovat varmaan lähinnä tätä levyä mainstream-räpissä.

Popinlopun lisäksi levyn voi tulkita myös länsimaisen sivilisaation loppupisteenä ja rappion ilmentymänä, mistä pääsemmekin siihen Spengleriin. Tämä namedroppaus on minulla huomattavasti heikommalla pohjalla, koska perehtyneisyyteni on Wikipedia-tasoa. Spengler vertasi länsimaista kulttuuria mm. kreikkalais-roomalaiseen kulttuuriin ja esitti että jokaisella kulttuurilla on neljä kehitysvaihetta, joista Sivilisaatio on viimeinen.

1900-luvulla länsimainen kulttuuri on saavuttanut viimeisen vaiheen ja hiipuu hiljaa pois. Politiikassa vallan ottaa caesarismi, vallan henkilöityminen yksittäiseen jumalankaltaiseen hahmoon. Se hahmo ei tosin taidakaan olla poliitikko vaan supertähti; Yeezus, joka on kuin roomalainen keisari imperiumin alennustilassa. Kanye West on mies, jonka voisi ihan hyvin odottaa nimeävän hevosensa levyn tuottajaksi. Ja kyllähän siellä nytkin jo feattaa vaatimattomasti God. Yeezus on maailmankaikkeuden keskus, jonka selkähieronnat ja voisarvet ovat tärkeimpiä asioita maailmassa. Afroamerikkalaisten menneisyydessä kohtaama kuvottava väkivaltakin on vain taustasample (Strange Fruit) hänen sydänsuruilleen.

Yeezus onnistuu paljon Bowien The Next Dayta paremmin kansitaiteen perinteiden subvertoinnissa. Alunperin kannen piti olla hieman perinteisempi (ks. alla) mutta lopulta levy julkaistiin käytännössä ilman kansitaidetta. Tämän voi nähdä paitsi kannanottona fyysisen musiikin kuolintoreista, myös symbolisena vittuiluna kuluttajille, tyyliin ”kattokaa mitä kehtaan tehdä!”. Tätä tulkintaa tukee levyn musiikillinen kompromissittomuus ja se että West ei todellaan näytä välittävän pätkääkään siitä mitä kukaan ajattelee.

Levy julkaistiin suhteellisen vähäisellä hypellä, eikä sitä voinut ennakkotilata mistään. Eihän Westin nyt enää mitään tarvitse mainostaakaan, ihan tarpeeksi hänen levyjään ostetaan joka tapauksessa. Samasta jumalharhaisesta itsevarmuudesta kertoo myös New Slaves -tekstin vittuilu afroamerikkalaiselle väestönosalle ja Blood on the Leavesin röyhkeä Strange Fruit -samplaus. Toisaalta Yeezusin hahmoon tiivistyy myös valtava määrä itseinhoa.

Westin suuruudenhulluus ei onneksi ilmene esimerkiksi tripla-albumin julkaisun muodossa, vaan Yeezus on sopivan lyhyt kokonaisuus. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että CD-aikakauden hip hopissa ei ole juurikaan albumeita joita jaksaisin kuunnella kokonaan. Yeezus saattaa jopa olla ainoa, joka minun tekee mieli laittaa soimaan heti uudestaan kun se on loppunut. Valitsin muuten vuoden 2012 ja 2013 parhaiksi levyiksi samat kuin Nuorgam, vaikka kovasti haluaisinkin uida vastavirtaan ja kyseenalaistaa Yleisesti Hyväksyttyjä Mielipiteitä. Quietusin Gary Suarezkin ennakoi että Yeezuksesta tulee ”most dissected and overanalyzed record of 2013”. Ylianalysointi on kuitenkin henkilökohtainen vahvuuteni ja suosikkiharrastukseni, joten enhän minä voinut vastustaa kiusausta.

Kanye West - Yeezus; kansikuva sellaisena kuin sen vielä ensimmäisen julkistuksen yhteydessä piti näyttää

#25-11: Bubblin’ under

Atoms for Peace – Amok
Covenant – Leaving Babylon
CMX – Seitsentahokas
Crime & The City Solution – American Twilight
Foetus – Soak
Front Line Assembly – Echogenetic
Godspeed You! Black Emperor – Allelujah! Don’t Bend, Ascend!
Kolmas Ilmestys – Kolmas Ilmestys!
Kuudes Silmä – Kuudes Silmä
Lady Gaga – Artpop
Matmos – The Marriage of True Minds
Paavoharju – Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne
Prurient – Through the Window
Seremonia – Ihminen
Wardruna – Yggdrasil

Soittolistat:

The Best of Spotify 2013

Perinteikäs vuoden parhaiden Spotifysta löytyvien biisien soittolista. Tällä kertaa se vähän paisui. Mukana myös ainakin yksi jo vuonna ’12 julkaistu biisi CocoRosielta. Se on kuitenkin albumilta joka julkaistiin vasta tänä vuonna, enkä nyt vain malttanut jättää noin hienoa biisiä pois! Rikoin sääntöjä ottamalla mukaan myös PMMP:ltä kappaleen joka on julkaistu (eri versiona) aiemminkin.

Listaa voi melkeinpä pitää vuoden parhaiden biisien Top 40 -listana, jolta on jätetty pois kaksi suosikkibiisiä joita ei löydy Spotifysta (Edward Ka-Spelin One Big Happy Family ja Pekko Käpin Sonja). Ne eivät myöskään ole paremmuusjärjestyksessä vaan jokseenkin genren tai tunnelman mukaan luokiteltuna niin että kokonaisuudessa on jonkinlainen draaman kaari. Soittolistan sujuvuus vaikutti jopa siinä määrin, että jos en osannut valita suosikkibiisiäni joltain levyltä, valitsin ehdokkaista sen joka sopi parhaiten soittolistalleni. Artistia ja levyä kohden on siis tietenkin vain yksi kappale.

Saturnalia 2013: The Unpopular Edition

Toinen vuosiperinne ovat nämä talvipäivänseisausta juhlistavat soittolistat. Tänä vuonna olen kuunnellut ennätyksellisen paljon klassista, joten nyt oli teemana taide- ja kansanmusiikki, painopisteenä keskiajan ja renessanssin kirkkolaulu. Normaalista poiketen tässä on siis nyt aika paljon johonkin kristilliseen juhlaan kuuluvaa tematiikkaa, mitä pyydän anteeksi. Lista luultavasti elää vielä jonkin verran lähipäivinä, sillä en ole ehtinyt testata kokonaisuuden toimivuutta kovin huolellisesti.

2 vastausta artikkeliin ”Vuoden 2013 parhaat levyt

    • Eihän sitä nyt kaikkia vuoden levyjä ehdi listata/kuunnella. Jos toisten listoista puuttuu jotain, kannattaa tehdä oma lista! ;)

      Chelsea Wolfen Apokalypsistä yritin taannoin kuunnella, mutten lämmennyt, joten en ole hänen myöhempiinkään tekemisiinsä kiinnittänyt huomiota. Beastmilk taas on näitä tapauksia, ettei kaikessa julkaisutulvassa ehtinyt kuunnella kyseistä levyä. Children of the Atom Bomb on kyllä kova biisi. Varsinkin kun uusien julkaisujen systemaattinen läpikahlaaminen ei ole omissa prioriteeteissani järin korkealla, joudun olemaan välillä melko mielivaltainen ja nirso sen suhteen mitä uutuuksia kuuntelen. Tulen tarkoituksella kaikkien trendien perässä, koska vanhaakin levymusiikkia on paljon kuulematta, ja uutuuslevyihin ei saa vielä sellaista etäisyyttä että niistä osaisi vielä kauhean hyvin päätellä mitä ”kannattaa” kuunnella (oletusarvoisesti kaikki musiikki on tietysti ainakin kerran kuuntelemisen arvoista, mutta käytännössä siihen ei tietenkään ole aikaa yhdessä ihmiselämässä). Eiköhän 10 vuoden kuluttua itse kukin osaa paremmin sanoa mikä oli menneen vuoden paras levy, koska siihen mennessä on ehtinyt kuulla varmasti paljon sellaistakin mille ei ehtinyt julkaisuvuonna kunnolla altistua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.