68. ikonisin video: Rihanna – S&M (2011)

Ohjaus: Melina Matsoukas
Ladattu YouTubeen: 31.1.2011
Katselukertoja: 115 103 863 (25.3.2019)

Rihanna - S&M (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Pari vuotta Rammsteinin jälkeen Rihanna jatkoi seksillä shokeeraamisen kunniakkaita perinteitä. Toki luontevampi kohu saksalaisbändiin verrattaessa löytyy esim. Madonnan kirjasta Sex (1992), sillä Rihannan S&M-videossa ei kuitenkaan ole alastomuutta tai ekspilisiittisiä kohtauksia. Se on silti erinomainen esimerkki siitä, miten seksuaalisuutta käytetään taiteessa vertauskuvallisesti.

Joissakin haastatteluissa Rihanna on kertonut, että häntä kiinnostavat sadomasokismi, bondage ja submissiivisuus, joista lauletaankin biisissä varsin suorasukaisesti. Toisaalla hän on kuitenkin korostanut sanoituksen olevan vertauskuvallisempi: se kertoo hyvästä itsetunnosta ja -varmuudesta, siitä ettei välitä huhuista ja kritiikistä. Nämä kaksi tulkintaa eivät tietenkään sulje toisiaan pois, sillä S&M:ssä on osaltaan kyse voimaantumisesta ja siitä ettei häpeä itseään (ja seksuaalisuuttaan).

Ehkä vertauskuvallisemmat merkitykset ovat korostuneet haastatteluissa, koska naisen seksuaalisuuteen on ilmeisesti niin helppo takertua yhteiskunnassamme. Varsinkin jos asialla on seksisymbolina pidetty naistähti. Tämä turhautti suuresti myös aiemmin listalla esiintynyttä Lykke Li:tä: jos naisartistin videolla lauletaan seksistä ja näytetään seksuaalisia teemoja, sen tulkitaan olevan pinnallisesti ainoastaan seksistä laulamista. Syvemmät symboliset merkitykset jätetään huomioimatta.

Erityisesti kappaleen videon pelkistäminen ”seksillä shokeeraamiseksi” on suuri yksinkertaistus. Siinä esiintyy kyllä paljon seksuaalisia teemoja, mutta sen aihe on julkisuus, ei seksuaalisuus. Rihannan ja median suhde toimi sytykkeenä jo kappaletta sanoitettaessa, mutta musiikkivideolla tämä jännite nostettiin selvästi etualalle. Osittain kyse oli itseään ruokkivasta ilmiöstä: Rihanna sai paljon haukkuja tästä ”liian seksuaalisesta biisistä”, joten hän teki niistä haukuista videon. Useinhan hitit julkaistaan levyjen ensimmäisten sinkkubiisien joukossa jolloin video saa ensi-iltansa lähellä kappaleen ensiesitystä. S&M oli kuitenkin vasta neljäs Loud-levyn sinkuista, joten poikkeuksellisesti biisin saama vastaanotto vaikutti suoraan siitä tehtyyn videoon.

Julkkiksen ja median välinen valtataistelu näytetään videolla monesta näkökulmasta: toisaalta Rihanna on vangittuna lehdistötilaisuuteen muovikelmulla, mutta myöhemmin hän pääsee ruoskimaan toimittajia valvontakameroilla varustetussa kellarissa. Rihanna myös ulkoiluttaa julkkisjuorubloggari Perez Hiltonia kuin koiraa. Toisaalta media ei siis anna tähdelle mitään yksityisyyttä, mutta toisaalta artisti itse pystyy hyödyntämään julkisuutta. Pitämään mediaa talutushihnassa myös vertauskuvallisesti.

On tietenkin selvää, että ilman mediaa poptähdellä ei ole uraa eikä hänen taiteellaan yleisöä. Kyse on molemminsuuntaisesti valtasuhteesta, vaikka ei tämä symbioosi silti oikeuta mediaa heittämään julkkiksista lokaa rajattomasti. Kuten S&M-seksin, myös tämän vuorovaikutuksen tulisi perustua kunnioitukseen ja suostumukseen. Vaikka nämä asiat eivät suoraan verrannollisia olekaan, voi silti sanoa video toimii erinomaisesti vertauskuvallisella tasolla.

Mitä siihen seksiin tulee, niin S&M esittää seksin hauskana ja leikkisenä asiana, ja seksiobjektin aktiivisena toimijana joka ottaa elämänsä haltuun. Se muistuttaa siitä kuinka tärkeää ihmisen itsemääräämisoikeus on, oli sitten kyse seksistä tai yksityisyydestä tai mistä tahansa muusta. Video myös valitettavasti toistaa joitakin musavideotrooppeja varsin sellaisenaan, joskin kieli poskessa. Tällä listalla tullaan kuitenkin vielä näkemään, että kyllä esimerkiksi sitä banaanin syömistä voi esittää nykyaikana paljon transgressiivisemminkin.

96. ikonisin video: Karen O – Immigrant Song (2011)

Vierailevat artistit: Trent Reznor & Atticus Ross
Ohjaus: David Fincher
Ladattu YouTubeen: 19.12.2011
Näyttökertoja: 1 349 265 (12.6.2018)

Karen O with Trent Reznor & Atticus Ross – Immigrant Song (kuvankaappaus musiikkivideosta)

David Fincher on varmaankin pisimmän uran musiikkivideoiden parissa tehnyt elokuvantekijä, joka tälle listalle pääsi. Avain tähän lähtemättömään vaikutukseen onkin Fincherin muuntautuvuudessa. Hänellä on tietysti oma visuaalinen tyylinsä, mutta ei niin leimallinen, että vaikkapa tästä ja Madonnan Express Yourselfistä voisi suoralta käsin sanoa että ”ilmiselvästi saman auteurin käsialaa”.

Kun Fincherin elokuvaura sai tuulta siipiensä alle Alien 3:n (1992) myötä, hän alkoi luonnollisesti kuvata musiikkivideoita huomattavasti aiempaa niukemmin. 2000-luvulla näitä on syntynyt lähinnä Fincherin ja Trent Reznorin (ja Atticus Rossin) symbioottisessa suhteessa. Jo Nine Inch Nailsin Only-videossa (2005) näkyy selvästi viehätystä Immigrant Songin videossa käytettyyn visuaalisiin efekteihin perustuvaan tyyliin. Toisaalta Justin Timberlaken Suit & Tie -video (2014) on tyylillisesti hyvin konservatiivinen, voimakkaassa kontrastissa muihin hänen 2000-luvun musiikkivideoihinsa. Juuri näin muuntautuvainen Fincher on.

On toki tulkinnanvaraista, onko tämä The Girl With The Dragon Tattoo (2011) -elokuvaa promoamaan tehty videoklippi musiikkivideo vai ei. Itse en pidä sitä kovin relevanttina kysymyksenä, koska taiteenmuodon vahvuuksiin kuuluu sen määritelmän häilyvyys: jotkut musiikkivideot ovat tyylillisesti käytännössä mainosvideota, osa on lyhytelokuvia joissa on musiikkinumeroita. Ja loput sitten vähän kaikkea siltä väliltä. Yeah Yeah Yeah’sin Karen O:n laulama Led Zeppelin -cover soi elokuvan alkutekstijaksossa, ja siitä tehtiin promokäyttöön varsin abstrakti ja rosoinen ”remix-versio”, jonka olen päättänyt tässä mielivaltaisesti laskea musiikkivideoksi.

En varsinaisesti pidä kyseistä elokuvaa minään ohjaajansa suurimpana mestariteoksena, mutta parasta siinä ovat mielestäni juuri alkutekstit, joissa on läsnä koko Stieg Larssonin Millennium-trilogian keskeinen tematiikka: tyttö jolla on lohikäärmetatuointi leikki tulella ja potkaisi herhiläispesää. Vielä parempi on kuitenkin tämä remix-video. Siinä on alkuperäistä enemmän lähikuvia ja tarkoituksellisesti huonompi kuvanlaatu, YouTube-ajalle tyypilliseen feikki-VHS-tyyliin. Tämä ratkaisu tekee videosta entistäkin symbolisemman ja kiinnostavamman visuaalisesti. Se oliskin ollut mielestäni vielä parempi valinta alkutekstijaksoksi, koska se kiusoittelee niin herkullisen epäsuorasti elokuvan tapahtumilla ja herättää mielenkiinnon salaperäisyydellään.

YouTuben-ajan 100 ikonisinta musiikkivideota

Aloitan (taas) uuden projektin, koska inspiraation jumalat vievät mihin suuntaan haluavat: on aika listata sata YouTube-ajan ikonisinta musiikkivideota!

Mitä sitten tarkoitan ikonisella? Se on sanana sopivan monipuolinen ja ilmaisee vaikeasti määriteltävää kulttuurista merkitystä, sitä kuinka leimallisia nämä videot ovat ajalleen. Toisin sanoen, ikonisen videon täytyy olla melko suosittu ja tunnettu, mutta sillä on myös oltava oma tunnistettava visuaalinen tyylinsä ja mielellään myös siinä määrin YouTube-ajalle ominaista estetiikkaa, että sitä ei olisi voitu tehdä minään muuna aikana. Sen täytyy olla siis video jota ei katsota pelkästään siksi että biisi kuulostaa hyvältä vaan myös siksi että se näyttää hyvältä. Näiden kahden kriteerin tasapainosta pitäisi siis löytyä jokin yhdistelmä kaupallisia ja taiteellisia meriittejä.

Videoiden suosiota olen mitannut lähinnä sillä, että olen ottanut harkintaan vain videoita jolla on yli miljoona näyttökertaa YouTubessa – poikeuksena tietenkin videot jotka eivät ole olleet yhtäjaksoisesti (tai ollenkaan) saatavilla siellä. YouTube-aika ei tarkoitakaan tässä automaattisesti sitä, että näiden videoiden olisi pitänyt olla YouTubea varten tehtyjä tai edes siellä julkaistuja. Kyse on siitä, että YouTube toi mukanaan selvärajaisen oman aikakautensa musiikkivideoiden historiassa.

Kuvankaappaus Psyn musiikkivideosta Gangnam Style.

Lue loppuun

Vuoden 2013 parhaat levyt

Uskallan jo julistaa vuoden 2013 parhaat levyt, vaikka vuotta onkin jäljellä yli viikko, ja tiedossa olisi useampikin lupaava uutuuslevy, joita en ole ehtinyt ollenkaan kuunnella. Enimmäkseen kyse on vertaispaineesta, siitä että muutkin musablogit julkistavat vuosilistansa yleensä ennen joulua. Lista on Top 10, koska vuonna 2013 julkaistiin n. kymmenen levyä, joista minulla on sanottavaa Melomaanikon kontekstissa. Itse asiassa vuodin tämän vahingossa internetiin ennen virallista julkaisupäivää! Tämä on kuitenkin vasta se virallinen versio, joten unohtakaa kaikki mitä luulette nähneenne.

Minun olisi helppo nimetä ainakin 15 muuta hyvää levyä, joten ne ovat tylsänä listana lopussa. Ne eivät ole merkittävästi Top 10 -listan levyjä huonompia, mutta en vain keksinyt niistä mitään sanottavaa. Jos haluaisin olla rehellisempi kuuntelukokemuksilleni, olisivat nämä 25 levyä vain yhdessä aakkosjärjestyksessä ilman sen enempiä selittelyjä. Koska ei musiikki ole kilpailu, ja sanat jäävät aina puolitiehen.

Lue loppuun

Edistystä ja taantumusta Malmössä

Katkaisen hiljaiseloni niinkin hämmentävästä syystä kuin Eurovision laulukilpailut, lähinnä siksi että suosikkikappaleeni on niin loistava että ansaitsee kaiken mahdollisen lisähuomion! En nähnyt yhtään viisuesitystä sillä kuuntelin finaalin radiosta ja tämäkin teksti siis käsittelee enemmän musiikkia kuin show’ta, joka monen mielestä onkin varmaan vähintään yhtä tärkeä osa viisukokemusta kuin ne biisitkin.

Se ehdoton suosikkini oli Romanian Cezarin It’s My Life, joka oli ainoa finaalibiiseistä, joka jotenkin erottui siitä harmaasta peruseuroviisumassasta. En sanoisi sitä edes erityisen campiksi, vaikka tuota sanaa euroviisujen teatraalisimmista esityksistä usein käytetäänkin. Ihan överiksihän tuossa biisissä kaikki on vedetty, mutta näen sen avantgarde-populaarikulttuurin muotona enkä minään vitsinä. Mukavasti tulee Klaus Nomi ja Otto Dix mieleen.

Biisin dub/brostep-breakdown oli toki ilmiselvä ja hieman kömpelö yritys olla trendikäs, mutta enpä ole kuullut kenenkään aiemmin edes yrittäneen yhdistää sitä soundia oopperalauluun. Ja ovathan euroviisut parhaimmillaan nimenomaan vallitsevien trendien synteesinä, joka tiivistää ”ajan hengen” hyvinkin ytimekkäästi. Cezar edusti siis sitä euroviisujen edistyksellisintä haaraa (brittien kaksi viimeisintä edustajaa taas ovat hyviä esimerkkejä taantumuksellisuudesta), ja minä arvostan sen korkealle missä tahansa musiikkityylissä.

Cezar euroviisujen finaalissa

Myönteisiä havaintoja tein myös parista muusta biisistä. Norjan I Feed You My Loven biisin intro kuulosti hämmentävän virkistävältä: sehän on melkein noisea! Kokonaisuutenakin se toimi parhaiten näiden viisujen ”normaaleista” biiseistä. Kreikan Alcohol Is Freekin oli hyvä, joskin jäi vähän sellainen fiilis että pitäisi tehdä lyriikoista syväanalyysi jotta saisi selville oliko se nokkelaa poliittista satiiria vai pelkästään ryyppäämisen ylistystä. Englanninnos vaikuttaa kömpelöltä mutta ehkä tuo päämäärättömästi merellä ajelehtiva laiva on vertauskuva Kreikan valtiolle? Islannin Ég Á Líf erottui joukosta, vaikka euroviisuballadit ovatkin hirveitä, koska islanti kuulostaa kivalta ja kieli-imperialismin vastustamisella saa aina sympatiani puolelleen. Tanskan Only Teardropsin voiton ymmärrän sikäli, että kyllähän se selvästi pirtein ja tarttuvin oli tämän vuoden kisabiiseistä.

Suomen menestykseen suhtaudun tavallisesti melko välinpitämättömästi, koska en ole kovin nationalistinen ihminen – minua kiinnostavat hyvät biisit ja vaikkapa hyvät jääkiekko-ottelut enemmän kuin se kuka voittaa. Tänä vuonna kuitenkin toivoin Suomelle viimeistä sijaa koska Marry Me ärsyttää minua suunnattomasti. Biisi on toki pirtsakka, mutta se sanoitus on aivan kammottava. Se on omiaan romuttamaan loputkin uskostani avioliittoinstituutioon! Sukupuolineutraalin avioliiton sotkeminen tähän biisiin tuntuu kylmän laskelmoidulta yritykseltä kalastella julkisuutta. Puhumattakaan siitä että vallitsevat kauneusstandardit täyttävät heteronaiset suutelevat toisiaan lavashow’n päätteeksi, mistä tulee tasa-arvon sijaan mieleen, että saman sukupuolen edustajaa saa pussata kunhan se vain on heteromiehestä epäuhkaavaa ja seksikästä. Missäköhän olen nähnyt tämän kaiken aiemmin?

En oikein ymmärrä, miten tasa-arvon ajatukseen on muutenkaan voitu liittää biisi, jossa lauletaan muun muassa:

”I’m your slave and you’re my master
Oh, baby come on take a shot!”
(tämä kuulostaa ihan yllytykseltä parisuhdeväkivaltaan!)

”Skipping dinner to get thinner”
(kertoja kuulostaa anorektikolta joka ajattelee kelpaavansa miehelle vain tarpeeksi laihana eikä omana itsenään)

”I don’t think there are no ladies
Who will give you cuter babies”
(kertoja alistaa itsensä ”vauvantekokoneeksi” ja ilmeisesti lapsiakin hankitaan vain koska ne on söpöjä, vähän kuin lemmikit!)

”I’ll play your game, I’ll change my last name
I’ll walk the walk of shame
I’ll do it for you, for you, for you”
(ilmeisesi alttarille kävely on itsensä häpäisemistä)

En usko että tässä on mistään Total Power Exchangesta kyse. Jos tämän alistumisen sanoissa selkeästi kytkisi konsensuaaliseen seksuaalisen vallan käyttöön, tulkintani olisi toki täysin toinen. Biisin virallisessa musiikkivideossa on ehkä jotain yritystä (side silmillä, kuinka kinkyä!), mutta siinäkin tosiaan vaikuttaa että kyse on vain jostain ”pelistä” jossa naisen ja miehen kuuluu olla omassa roolissaan jotta kosinta voidaan lavastaa. Toki master/slave-suhdekin on ”peli” mutta siinä säännöt ovat ainakin molemmille selvät eikä se ole yhtä konservatiivista. Marry Me tuntuu ennemmin ylläpitävän vanhakantaista kuvaa avioliitosta kuin ajavan tuon instituution modernisointia. Paremmin onnistuukin tämä ”parodia”-versio, joka näyttää siltä että se oikeasti seisoo sanojen ja ”sanoman” takana.

Olisinkin fanittanut tätä biisiä täysillä jos lavashow’ssa olis ollut mukana bondagea ja ruoskintaa, koska sitten toi ”master and slave” -kohta olisi ollut perusteltu; nyt se vain tuntuu huonolta sanoittamiselta. Ja sillä olisi saanut sopivasti lisää kohua, euroviisuissa kun on hyvä aina kokeilla soveliaisuuden rajoja. Niin Cezarkin teki tänä vuonna, joskin puhtaan musiikillisessa merkityksessä. BDSM:n ja avioliiton rinnastaminen toisiinsa olisi ollut muutenkin sopivan räväkkää. Lordin voiton jälkeen Suomen ei tulisi enää tyytyä mihinkään vähemmän näyttävään.