Vuoden 2013 ikimuistoisin biisi

Sosiaalisessa mediassa liikkui joskus meemi, jossa tuli vastata tiettyihin loppunutta vuotta koskeviin kysymyksiin. Yksi niistä oli ”Mistä biisistä tulet ikuisesti muistamaan vuoden n?” tai jotain siihen suuntaan. Tuo kysymyksenasettelu on jäänyt mieleeni vielä kaiken tämän ajankin jälkeen. Siinähän ei todellakaan kysytä vuoden parasta biisiä.

Eivät parhaat biisit noin muutenkaan ole musabloggaamisen kannalta kaikkein inspiroivimpia, vaan ne mielenkiintoiset ja ikimuistoiset. En ole koskaan assosioinut henkilökohtaisia suosikkibiisejä mihinkään vuoteen, korkeintaan tiettyyn elämänvaiheeseen. Sen sijaan tuo kysymyksenasettelu tuntuu johdattelevan ajattelemaan niitä suurimpia hittejä, mieluiten tekijöidensä ainoita. Mainstream-poppia joka tiivisti vuoden hengen parhaiten. Nehän lopulta ovat niitä biisejä joista tulee heti mieleen ”2013” kun parin vuosikymmenen päästä yritän tätä aikaa muistella.

Sini Sabotage ft. VilleGalle - Levikset repee; singlen kansikuvaVuoden 2013 biiseistä se kaikkein eniten 2013 (se on nyt adjektiivi) on itselleni Sini Sabotagen läpimurtohitti Levikset repee (Spotify). Eikä se mielestäni edes ole huono biisi, mutta ei missään nimessä vuoden paraskaan. Mutta kaikista vuoden biiseistä se on eniten aikansa lapsi, ja myös vuoden aikana julkaisuista biiseistä se joka herättää minussa eniten ajatuksia ja sytykettä analyysille. Se on ensimmäinen kuulemani suomenkielinen hip hop -biisi joka täyttää virheettömästi kaikki kansainvälisen bisneksen kriteerit.

Ensinnäkin Sinin flow on mieletön; VilleGalle on vertailussa kömpelö ja aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Hänen feattauksensa on biisin ainoa muotovirhe. Toinen avaintekijä on Jaakko Salovaaran ja DJPP:n ensiluokkainen tuotanto, joka seuraa oikeaoppisesti ulkomaisia esikuviaan. Minulla on voimakas viha-rakkaussuhde näihin hip hopinkin puolelle tunkeutuneisiin EDM-synariffeihin, mutta tässä ne mielestäni toimivat. Biisi on sen verran kansainvälinen, että laulukieli ja sanat ovat tavallaan merkityksettömiä. Toisaalta lyriikat ovat myös kiehtovan monitulkintaiset, ja niiden merkityksestä on esitetty monenlaisia spekulaatioita internetin keskustelpalstoilla! Etelän puhuminen? Levisten repeäminen? Häläri? Äläri? Änäri? Bulli? Taagi? Mistä helvetistä tässä lauletaan!

Oikeastaan Levikset repee kuulostaa tulevan itselleni täysin vieraasta kulttuurista, koska en tajunnut lyriikoista mitään ennen ahkeraa googlailua. Ne lienevät autenttista nuorisokieltä, eikä minun kuulukaan tajuta vuoden 2013 nuorisomusiikkia, koska en ole enää nuori. Varsinkin kun katsoo listaani vuoden parhaista albumeista (puolet akteista aloitti uransa 1980-luvulla tai aiemmin), niin tätä vuotta voi kai pitää hyvällä syynä sinä hetkenä, kun minusta tuli virallisesti vanha!

Kappaletta olisi houkuttelevaa pitää naisellisen seksuaalisuuden itsemääräämisoikeuden ylistyksenä: etelän puhuminen tarkoittaa Pohjois-Suomessa suuseksin ”antamista” naiselle. Virallisen selityksen mukaan Sini tarkoittaa sillä kuitenkin stadin slangia, ja tämä rivompi merkitys olisi selvinnyt vasta biisien teon jälkeen. Tuo saattaa kuitenkin olla vain sensuroitu selitys jonka kehtaa Radio Novankin toimittajille kertoa. ”Levisten repeäminen” lienee ihan oikeasti vain ja ainoastaan tätä biisiä varten keksitty ilmaisu, mutta sen tulkitseminen orgasmin kiertoilmaisuksi on aivan liian houkuttelevaa. Tässä tulkinnassa myös ”katotaan kenen huulilla on tällä kertaa Sabotage” saa uuden merkityksen.

Tässä valossa olisi jokseenkin helppo ymmärtää miksi Sini Sabotage herättää niin voimakkaita negatiivisia intohimoja. Varsinkin kun huomio vielä riimiin ”ja koska mä oon toisenlainen, niin sen takii mä olin se toinen nainen”, biisi alkaa tuntua naispuoliselta vastineelta miehisen rockin ja hip hopin seksuaalisella itseuholle. Paitsi että seksuaalisesti aktiivinen nainen on helposti ”lutka” eikä seksikäs menestyjä, kuten vastaavasti käyttäytyvä mies. Tähän kaksinaismoraaliin monet kiinnittivätkin huomiota Cheekin kesäkumibiisissä Jossu. Ilmiö on ihan todellinen, vaikka linkkaamani analyysi juuri tästä nimenomaisesta tekstistä ei pitäisikään paikkansa.

Cheekin ja Sinin vertaaminen on sinänsäkin mielekästä, että kyseessä taitavat olla vuoden 2013 vihatuimmat suomalaiset artistit. Sini pääsi kaksi singleä julkaisseena artistina Idols-tuomariksi, Cheek veti olympiastadionin täyteen vaikka on tehnyt ”vain” 12-vuotisen levytysuran. Yleensä näitä ”kunnianosoituksia”, talent show -tuomarointeja ja stadionkeikkoja, on pidetty pitkän linjan konkarien yksinoikeutena. Toki myös Sabotage on tehnyt töitä musiikin parissa jo vuosikymmenen, hänen julkisuutta saanut levytysuransa vain on kovin tuore. Suomalaisen musiikkikulttuurin rock-voittoisuus on yhä voimakas ja monien estetiikkatajussa hip hop ei varmaan edes täytä musiikin kriteerejä. Kun tähän vielä lisää Sini Sabotagen kielenkäytön, ei ole ihmekään jos vanhat rock-patut suuttuvat. Ei suomeksi saa laulaa sanoja joita sedät eivät ymmärrä!

Cheek ja Sini Sabotage ovatkin kaksi ilmeisintä huipentumaa Suomeen rantautuneesta amerikkalaisesta hip hop -eetoksesta, ja kenties vuosi 2013 tullaan muistamaan suomalaisessa populaarimusiikissa juuri siitä. Sabotage on tosin näistä kahdesta mielestäni se huomattavasti luontevampi esiintyjä, jonka teoksissa ei kuulu minkäänlaista epävarmuutta suomalaiselle kulttuurille vieraan musiikkityylin omaksumisesta. Cheekin riimit ja taustat kuitenkin kuulostavat edelleen paikoitellen kömpelöiltä. Raptori ja Fintelligens on jo syytä unohtaa, hip hopista on tullut aidosti suomalaista mutta samalla kansainvälistä musiikkia, jossa ei pyydellä anteeksi omia tekemisiä ja luonteenpiirteitä.

Joku jonka tunsin

Gotyen Somebody That I Used to Know (Spotify) on herättänyt sisälläni uinuvan piilopopparin. Aluksi pidin sitä ihan kivana Sting-pastissina, tavallista parempana peruspoppina. Mutta sitten luin ajatuksella sanoituksen ja koko kappale avautui aivan uudella tavalla. Sehän kertoo täydellisesti eräästä suhteesta menneisyydessäni! Tykkään erityisesti siitä että kappale on duetto. Kuten niin monesti romanttisten suhteiden kariutuessa, molemmat osapuolet pitävät toista syyllisenä ja huonona ihmisenä. Molemmat ovat tietysti oikeassa, omasta näkökulmastaan. Tämän subjektiivisuuden tuo erityisen tehokkaasti esille kappaleen musiikkivideo, jossa Kimbran lyhyen osuuden tuoma, hieman yllättäväkin, näkökulmanvaihdos perustuu laulun lisäksi myös visuaalisiin tehokeinoihin.

Gotye & Kimbra: Molemmat huutaa mutta kumpikaan ei kuuntele.

Hieman asiaa mietittyäni tajusin kuitenkin että eihän se kappale minusta kerro. Huomasin altistuneeni populaarimusiikille tyypilliselle illuusiolle: tuossahan on vaikka mitä sellaista mikä ei todellakaan päde omaan menneisyyteni, mutta jätin sen vain aluksi huomioimatta. Tartuin sanoituksessa siihen mikä kuulosti tutuimmalta ja ohitin ne kaikki kohdat jotka eivät sovellu omaan henkilöhistoriaani. Poplyriikka on kuin horoskoopit: ne käyttävät niin universaaleja ilmaisuja että jokainen voi tulkita ne omaan elämäänsä sopivasti. Kyse on vain tiedostamattomaan samaistumisen tarpeeseen vastaamisesta. Kuulijat haluavat kuulla jotain omasta elämästään joten tarpeeksi yleisellä tasolla kirjoitetut sanat tulkitaan itselle sopivasti.

Mitään vikaahan tässä ei ole, koska universaalius nimenomaan on taiteen ytimessä. Artisti tekee yksityisestä yleistä kun hän kuvailee yleisinhimillisiä tunteita oman elämänkokemuksensa ja kulttuurisen pääomansa kautta. Gotye on onnistunut tässä todella hyvin ja on luonut megahitin puhuttelemalla yleisinhimillisiä tunteita. Artistin managerikin on todennut kappaleen resonoivan poikkeuksellisen hyvin ihmisten mielissä:

”We’ve never seen any song make a deeper or more immediate connection with so many people.” John Watson

Gotye - Somebody That I Used to Know; singlen kansi

Tämä popin henkilökohtainen merkitys onkin musiikin syvin arvo. Se ei ole rahallinen vaan kokemuksellinen (minkä vuoksi pyydän anteeksi sanan ”pääoma” käyttöä) – asia joka on tyystin unohtunut aikana jolloin musiikin arvosta puhutaan vain suhteessa piratismiin ja levy/keikka/oheistuotemyyntiin. Oma tapani kirjoittaa musiikista pitkästi, vaikeasti ja kompromissittomasti on yritys korostaa tätä musiikin kuluttamista syvempää merkitystä. Se on kapinaani konsumerismia ja musiikin tavaraistumista vastaan. Tuon hienon akateemisen termin tyhjentävää määritelmää en ole googlaamalla löytänyt, mutta se kuulostaa juuri sopivalta. Musiikki ei ole kauppatavaraa ja esimerkiksi nettipiratisminkin ansiot ovat juuri taiteen kauppaamisen sabotoinnissa. Näen sen osana antikapitalistista vastarintaa, vaikka monille se tietysti onkin ideologiatonta hedonismia. Silloin se ei eroakaan luonteeltaan mitenkään ratkaisevasti kuluttamisesta vaikka raha ei vaihdakaan omistajaa.

Helposti sulavan tekstin kirjoittaminen alentaa musiikin epärahallista arvoa koska lyhytsanaisuus pitää monia asioita itsestäänselvinä eikä tavoita musiikin syvimpiä merkityksiä – aivan kuten merkityksellisin ja kestävin musiikkikin vaatii paljon sulattelua eikä ole ilmiselvää ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien. Musiikista lukemisesta tulee helppouden ja yksinkertaisuuden myötä samanlaista keskittymiskyvytöntä pintaliitoa kuin musiikin kuunteleminenkin on silloin kun vain laittaa shufflen taustalle pölisemään. Toki shufflellakin voi kuunnella musiikkia keskittyneesti, mutta se on melko haastavaa. Samoin voi kirjoittaa lyhyesti mutta tiiviisti – taito jossa itse en ole koskaan ollut erityisen hyvä.

On tavallaan harmi, ettei musiikista voi kirjoittaa täysin avoimesti. Musiikin epäkaupallisen merkityksen voi oikeasti ilmaista täydellisesti vain oman sisimpänsä avaamisen kautta, kertomalla suoraan ja konstailematta mitä musiikki oman yksilöllisen ja subjektiivisen elämänkokemuksen valossa merkitsee. Harva on kuitenkaan valmis avaamaan itseään niin kokonaisvaltaisesti julkisesti, koska siinä asettaa itsensä myös haavoittuvaiseksi. En ole minäkään, vaikka juuri tällainen henkilökohtainen kuuntelukokemus on sitä mitä haluan korostaa kirjoittamisessani.

Somebody That I Used to Know on myös 2010-luvulle hyvin tyypillinen pop-hitti koska se on levinnyt todella nopeasti populaarikulttuurin läpi. Se on vasta reilun vuoden ikäinen, mutta se on jo poikinut lukemattoman määrän covereita, talent-ohjelmien koelauluja, mash-upeja, parodioita ja meemejä. Uskon että siitä muodostuu yksi tämän vuosikymmenen unohtumattomimmista popklassikoista.

The Star Wars That I Used to Know; kuvankaappaus musiikkivideosta

PS: Toinen hävyttömän pop kappale johon olen tykästynyt, on Anna Erikssonin Jos mulla olisi sydän.

PPS: Tässä toinenkin hyvä Gotyen musiikkivideo: Easy Way Out.

Toisen kylän poika

Pariisin Kevät tuntuu olevan PMMP:n ohella ainoa suomalainen häpeilemättömän pop bändi jonka sanoituksista löydän jotain syvällistä ja koskettavaa. Näitä sanoituksia on bändin kakkosalbumi Astronautti täynnä, mutta Tämän kylän poikii on niistä paras, ja kirjoitankin nyt siis vain siitä ja nimenomaan kappaleen sanoituksesta.

Pariisin Kevät; promokuva

Tulkintani on aivan varmasti kohtuuttoman ideologinen ja poliittinen, mutta antaa mennä silti. Tiedostan toki että kappaleessa on muitakin merkityksiä eikä sitä moni varmasti näin radikaalina näe. Itselleni se kuitenkin kuulostaa vahvasti vastakulttuuriselta tai ainakin yhteiskuntakriittiseltä teokselta.

Biisin kertoja kuulostaa tyypilliseltä individualismia liiaksi korostavan yhteiskunnan tuotokselta joka on lähtenyt pois kotoa liian aikaisin. Nykyihmisellä on liikaa valinnanvaraa (”nykyaikana on lukematon määrä vääriä polkuja”) ja kaikkia näitä vaihtoehtoja brändätään trendikkäästi mediassa mutta minkään valinnan loppuunviemistä ei tueta vaan kaikki on yksilön itsensä vastuulla (”jokainen alkaa juhlavasti kultaisesta ovesta fanfaarien soidessa”).

Kertosäkeistö sisältää tietysti kaikkein kuvaavimman ja olennaisimman lauseen: ”hei hei mutsi, mä en oo syöny mun lääkkeitä”, joka on tietysti myös erittäin tarttuva hokema. Äitiä on ikävä kun on yksin kylmässä maailmassa ja yhteiskunnan ratkaisu on luonnollisesti medikalisaatio eikä aito yhteisöllisyys ja ihmisten oikea tukeminen.

Kilpailuyhteiskunnan vaatimusta suorittaa nopeasti ja tehokkaasti kuvaa esimerkiksi lause ”vähän aikaa nauttia, vähän aikaa laulaa laulu”. Myös seuraava pätkä on oivaltava havainto nyky-yhteiskunnasta:

”ihmeellistä miten paljon kykenee tekemään
ilman että tekee oikein mitään
tärkeintä on näyttää kiireiseltä
ja seksikkäältä”

Tärkeintä on imago eikä se, tekeekö jotain oikeasti hyödyllistä tai itseään kehittävää. Julkisuutta ja suuria saavutuksia ihannoiva yhteiskunta pakottaa ihmiset tekemään asioita ilman että kuitenkaan tekee mitään merkityksellistä. Itseäni puhuttelee erittäin paljon lause ”äiti mä en tiedä mistä nämä laulut kertoo” jonka tulkitsen viittaavan juuri median asettamiin yksipuolisiin ja kohtuuttomiin vaatimuksiin ja stereotypioihin.

Vaikka kappaleessa on kuultavissa myös lapsenomaista ja elämäniloista kapinaa (”nielaisen auringon, loistan valoa ja rakkautta vastaantulijoille ja tämänkin kylän noidille”), se päättyy silti epätoivoiseen koti-ikävään ja ulkopuolisen avun perään huutamiseen: ”äiti tuu hakee mut pois täältä”.

 

Saatananpalvontahiphopia

Vaikka musiikkivideo onkin MTV:n surkastumisen myötä muuttunut aika kuolleeksi taiteenlajiksi, jota YouTubekaan ei voi palauttaa entiseen loistoonsa, joskus vastaan tulee oikeasti upea musiikkivideo. Yleensä hyvät musiikkivideot tehdään huonoihin biiseihin, koska musavideoiden tekeminen maksaa ja teknisesti laadukasta jälkeä voi tehdä vain isolla rahalla eli jos on mainstream-artisti. Ja silloin todennäköisesti musiikki on, jos ei huonoa, niin ainakin mielikuvituksetonta ja ennalta-arvattavaa. Vain turvallinen musiikki on turvallinen sijoituskohde, eikä musiikkiteollisuus uskalla ottaa näinä ”vaikeina” aikoina riskejä.

Tämän hetken suosikkivideoni onkin Jay-Z:tä, josta on täysin epäuskottavaa pitää. Biisinäkin On to the Next One on aika jännä. En tosin tiedä kannattaako sitä edes biisiksi kutsua, pikemminkin kyse on monotonisesta samplella pelailusta, joka kuitenkin toimii jollain kierolla tavalla. Äänimaailmassa on jotain hypnoottista ja aavemaista, ja musiikkivideo sopii hyvin sen kanssa yhteen. Biisissä sentään vitsaillaan auto-tunen kustannuksella, joten ei se voi olla mainstream-hiphopia pahimmasta päästä.

Genressä, jossa musiikkivideot useimmiten keskittyvät puolipaljaisiin takamuksiin, tulos on hämmentävän tyylikäs. Siinä on juuri sellaista synkkää kuvastoa joka on lähellä sydäntäni. Synkkä kuvasto on luonnollisestikin saanut myös herkät yksilöt keksimään videolle saatanallisia merkityksiä. YouTubessa on loputon määrä erilaisia salaliittoteorioita joissa video liitetään saatananpalvontaan ja Illuminatiin. Niiden seasta on mahdotonta edes löytää alkuperäistä tai edes saada selvää siitä mikä on parodiaa ja mikä tosissaan tehtyä. Tiivistettynä kyse on vain uudesta versiosta ”rocktähti myy sielunsa menestyksestä” -tarinasta ja vielä vanhemmasta Faust-hahmosta.

Hämmentävimmästä päästä salaliittoteorioista on seuraava video, jossa Jay-Z:n musiikkivideota luetaan kuin Piru Raamattua… tai siis juuri päinvastoin:

Tarkoitukseni ei ole pilkata kristinuskoa tai olla epäkunnioittava, mutta tuo on käsittääkseni ihan tosissaan tehty ja hyvä esimerkki siitä miten äärimmilleen uskonnollinen vainoharhaisuus voi mennä. Ihmiset uskovat ja näkevät mitä haluavat. Paras esimerkki ovat nuo peilikuvilla leikkivät mustetahratestejä muistuttavat otokset, joissa ihminen voi nähdä ihan mitä tahansa. Vaikka paholaisen kasvot tai siivet. Aivan kuten numero kolme voi ihan ihmisestä riippuen tarkoittaa joko kolmea kuutosta (666), pyhää kolminaisuutta tai vaikkapa Jay-Z:n The Blueprint 3 -albumia.

Hieno parodia aiheesta on puolestaan alla:

Juuri symboliikan runsaus ja tulkinnanvara tekee tästä musiikkivideosta niin upean teoksen. Video on hieno esimerkki kulttuurisesta rikkaudesta. Yksittäisessä teoksessa on paljon mitä tulkita, se herättää paljon keskustelua ja synnyttää uutta kulttuuria valistuksesta parodiaan. Itseäni kiehtovat okkultistinen symboliikka ja salaliittoteoriat valtavasti, joten miksipä en pitäisi koko tapauksen ulkomusiikillisistakin puolista. Ihan sama ovatko käytetyt symbolit puhtaasti esteettisessä vai okkultistisessa käytössä.

Aprillipäivän rakkauslaulu

Jotta todistaisin etten ole elitisti, kirjoitan mahdollisimman popista kappaleesta, eli Righteous Brothersin You’ve Lost That Loving Feelingistä, joka on Yhdysvaltojen radiossa ja tv:ssä eniten soitettu kappale koskaan. Tämä on samalla myös tietyllä tapaa jatko-osa Phil Spector -bloggaukselleni. Tämä kappale kun on Spector-tuotannoista menestyksekkäimmistä ja hieno esimerkki hänen wall of soundistaan täydessä voimassa.

Kappale ei ole oikeastaan perinteinen rakkauslaulu eikä myöskään eroamiskappale, vaan jotain siltä väliltä. Se jättää asian auki elämälle rehellisesti eikä tekaise kappaleelle onnellista tai onnetonta loppua. Sanoitukset, ”veljesten” laulu ja musiikki pelaavat kaikki loistavasti yhteen. Kappale alkaa rauhallisesti mutta surumielisesti, Bill Medleyn matalalla äänellä, mutta nousee loppua kohden hurjan massiiviseen huipennukseen samalla kun kertoja yrittää tosissaan pelastaa rakkaussuhdettaan

Sanoituksen sävykin muuttuu samalla passiivisesta surkuttelusta viimeiseen taisteluun suhteen suhteen puolesta. Tai anelemiseen, riippuu varmaan näkökulmasta. Bobby Hatfield, duon toinen puolisko, yhtyy myös lauluun ja nostaa tunnelatauksen vielä pykälää ylemmäksi omalla revittelevämmällä laulutyylillään. Voisi kuvitella että huippuunsa hiottu tuotantojälki ja dramaattinen jännitteen kasvattaminen nimenomaan toimisi elämänläheisyyttä vastaan, mutta lopulta tässä käykin täysin päinvastoin.

Lopuksi vielä kaikkea kivaa triviaa kappaleesta sekä hieno ”musiikkivideo” singlen ainoasta oikeasta formaatista eli seiskatuumaisesta pyörimässä lautasella: