76. ikonisin video: Lykke Li – Get Some (2010)

Ohjaus: Johan Söderberg
Ladattu YouTubeen: 15.11.2010
Näyttökertoja: 13 698 443 (15.1.2019)

Lykke Li - Get Some (kuvankaappaus musiikkivideosta)

YouTube-ajalla musiikkivideoiden kuvastoon on ilmestynyt paljon okkulttista symboliikkaa, enimmäkseen puhtaasti visuaalisena elementtinä ilman mitään salatieteellisiä merkityksiä. Raskaassa rockissa näin on toki tehty aiemminkin, mutta uutta 2000-luvulla on ollut se, kuinka laajalle tämä kuvasto levisi valtavirran popissa. Kolmansia silmiä, pentagrammeja, ristejä ylösalaisin ynnä muuta hauskaa voi nykyään nähdä vaikka listaykkösten musiikkivideoissa. Viihdyttävin osa tätä ilmiötä on eittämättä fundamentalistikristittyjen villit teoriat globaalista saatanallisesta pop-salaliitosta, mutta siihen aiheeseen palataan listalla myöhemmin.

Tässä yhteydessä hyväksi esimerkiksi riittäköön vaikka tämä lista 30:sta musiikkivideosta jotka sisältävät okkulttisia rituaaleja (osa ajalta ennen YouTubea). Joukosta löytyvä Lykke Lin video Get Some vaikuttaisi kuvaavan jonkinlaista seksuaalimagiaa. Artisti suorittaa rituaalia, jossa piirretään etäisesti pentagrammia muistuttava kuvio maahan, kirjoitetaan paperi täyteen sanaa SEX, keitellään mystisiä kasveja ja käytetään voodoo-nukkea. Artistin itsensä mukaan biisi kuitenkin kertoo vallasta, ei seksistä. Inspiraatio tekstiin tuli Haruki Murakamin romaanista Nejimakitori Kuronikuru (1994-1995), jossa esiintyy jonkin sortin seksuaalista vallankäyttöä.

Eli kyllä biisi seksiin liittyy, mutta ainoastaan vallan välineenä. Li on korostanut asiaa haastatteluissa koska on niin turhautunut siihen, että mieskatsojan näkevät naisartistin ensisijaisesti seksuaalisina. Oletan hänen tarkoittavan sitä, että naisoletettu artisti nähdään helposti joko passiivisena ”seksiobjektina” tai aktiivisena ”seksisubjektina”, mutta ei kritisoimassa seksuaalisuutta osana vallantavoittelua. Kyllähän sen pitäisi olla selvää kun vain katsoo tätä videota: ei tässä ole kyse mistään konsensuaalisesta seksistä jossa nainen on aloitteellisessa roolissa. Get Some ei kerro viettelystä vaan manipulaatiosta.

Rituaalin lisäksi videossa nähdään kuvastoa B-elokuvasta The Wild Women of Wongo (1958) sekä psykedeelisiä kaleidoskooppiefektejä. Vaikka se ei ole täysin kaksivärinen, lasken sen silti yhdeksi tämän listan kolmesta mustavalkoisesta videosta. Yhdessä nämä visuaaliset elementit muodostavat videon, joka on selvästi aikansa tuote. Pelkästään hyvässä mielessä toki.

77. ikonisin video: Haloo Helsinki! – Beibi (2014)

Ohjaus: Sami Joensuu
Ladattu YouTubeen: 14.8.2014
Näyttökertoja: 10 543 785 (10.1.2019)

Haloo Helsinki! - Beibi (kuvankaappaus musiikkivideosta)

En ole sitä vielä sanonut eksplisiittisesti, mutta normaalisti käyttämäni ”yksi teos per artisti” -periaate ei oikein toimi tämän listan yhteydessä. Haloo Helsinki! on ensimmäinen poikkeama tästä normista, ja kyseessä onkin ainoa suomalainen bändi jolta on mukana monta videota. Itseasiassa, jos ajatelee pelkästään ”perinteisiä” rock-bändjä, tämä on ainoa sellainen yhtye koko listalla. Kuten listan aloituksessa totesin, YouTube-ajan valtavirta kuuluu artiseille, ei yhtyeille. Tämä on ollut popin, EDM:n ja räpin aikaa, ei rockin. Ja se on ihan ok.

Se syy, miksi Haloo Helsinki! on tällä listalla poikkeus, johtuu nimenomaan siitä että ”perinteinen” oli lainausmerkeissä. Yhtye on relevantti nykyajassa, koska se ei takerru puristisesti rockin keinoihin vaan lainaa häpeilemättä myös muusta mainstream-musiikista. Beibistäkin löytyy rock-soiton lisäksi mm. breakbeateja ja puun takaa tuleva Enya-pastissi ajassa 2:47.

Myös yhtyeen ikimuistoisimmat videot poikkeavat normista ja venyttävät perinteisen soittovideon rajoja. Beibi on tässä suhteessa vielä varsin konservatiivinen, mutta silti videon kuvauspaikka, puvustus ja erilaisten kameroiden käyttö ylläpitävät 2010-luvun katsojan mielenkiintoa hyvin yllä. Video on kuvattu bulgarialaisessa terästehtaassa – varmaankin samalla matkalla jolla kuvattiin Kiitos ei ole kirosana -albumin kansikuvitus, jossa yhtye seikkailee Buzludzhassa (turistikierroksen paikkaan saa Vihaan kyllästynyt -musiikkivideosta). Erityisesti otokset, josisa kitaristi Leo Hakanen seisoo massiivisessa holvissa, ovat hyvin vaikuttavia.

Puvustuksessaan video käyttää värejä nerokkaasti: kitaristit ovat pukeutuneet siniseen ja punaiseen, rumpali valkoiseen. Koska Elli on yhtyeen keulahahmossa, hänellä on päällään kaikkia näitä värejä. Ratkaisu on yksinkertainen, mutta tiivistää bändidynamiikan paljon tehokkaammin kuin valtaosa soittovideoista. Vokalisti saa myös ansaitusti omaa aikaa otoksissa, joissa hän laulaa yksin vanhanaikaisen auton takapenkillä. Videon viimeistelevä visuaalinen elementti on analogisten videokameroiden käyttö. Tämä värisevä lo-fi on keskeinen osa YouTube-ajan estetiikkaa (ks. Famous), ja tässä videossa se yhdistyy hienosti digitaaliseen HD-laatuun.

78. ikonisin video: Miike Snow – Genghis Khan (2016)

Ohjaus: Ninian Doff
Ladattu YouTubeen: 12.1.2016
Näyttökertoja: 33 012 979 (3.1.2019)

Miike Snow: Genghis Khan (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Musiikkivideo ei suinkaan ole ainoa taiteenmuoto, jolle internet on niin ominainen media, että aikaamme voidaan pitää sen kultakautena. Toinen esimerkki on fanifiktio. Vaikka se onkin paljon nettiä vanhempi genre, voi sanoa että nettiajan helppo ja halpa/ilmainen julkaiseminen, ja toisaalta erityinen painotus kulttuuristen sisältöjen kierrättämiseen, on tehnyt 2000-luvusta otollisen ajan tämän tekstilajin kukoistukselle. Paras esimerkki lienee Fifty Shades of Grey, joka alkoi Twilight-fikkinä mutta muodostui silti ihan omaksi media-franchisekseen.

Fanifiktiota voi kirjoittaa ja piirtää mistä vain, vaikka musiikkivideoista. Yksi parhaita esimerkkejä on ruotsalaisen Miike Snow’n Genghis Khan, eikä vähiten siksi että myös sen omat lähtökohdat ovat hyvin fanifiktiomaiset. Yhteydet James Bondin ja Bond-pahisten välisiin suhteisiin ovat niin ilmiselvät. Kun Blofeld Goldfingerissä (1964) sanoo ”No Mr. Bond, I expect you to die”, mutta antaa salaiselle agentille kuitenkin riittävästi aikaa paeta laserinsa alta, todellinen syy on tietenkin se, että Blofeld rakastaa Bondia. Eikä kultaa, kuten hän edellä linkatussa klipissä väittää.

Tämä kohtaus on kaikkein ilmiselvin inspiraation lähde Genghis Khanille, ja videossa ajatus salaisen agentin (Edward Hayes Neary) ja pahiksen (Adam Jones) välisestä dynamiikasta viedään loogiseen päätepisteeseen. Pahis väittää haluavansa tappaa sankarin, mutta luo olosuhteet järjenvastaisen hidasta kuolemaa varten, koska ei oikeasti halua häntä hengiltä. Vaikka video ei suoraan perustukaan Bondin ja Blofeldin hahmoihin, on se silti dramaturgisesti ilmiselvää slash-fiktiota, jossa lähdemateriaalissa antagonistiset mieshahmot paritetaan yhteen. Vihoittelun todelliseksi syyksi paljastuu seksuaalinen jännite, joka tässä videossa tosin purkautuu varsin viattomaan perheidylliin. Siinä sivussa video myös vastaa kaikkien huulilla olevaan kysymykseen: millainen olisi James Bond -musikaali?

Erityinen neronleimaus videossa on sen lopputwisti. Kun näin videon ensimmäisen kerran, rupesin jo videon loppuessa ihmettelemään, että entäs se pahiksen vaimo, miksei kukaan ajattele hänen tunteitaan? Ja heti kun ajattelin tätä, video vastasi: hänestä tuli se uusi pahis, jonka lausumana ”I get a little bit Genghis Khan / don’t want you to get it on with nobody else but me” kuulostaa uskottavammalta kuin kertaakaan varsinaisen biisin aikana.

Musiikkivideosta tuli viraalinen hitti, ja ylivoimaisesti katsotuin Miike Snow’n video. Esimerkiksi samalla työryhmällä tehdyn, ja lähes yhtä huikean, My Triggerin katsojamäärä on kymmenen kertaa pienempi. Sitä videon inspiroimana syntynyttä fanifiktiota esitellään mm. tässä artikkelissa. Genghis Khan on siis oivallinen esimerkki siitä miten taide imitoi taidetta, joka imitoi taidetta.

79. ikonisin video: Avicii – Wake Me Up (2013)

Ohjaus: Mark Seliger & CB Miller
Ladattu YouTubeen: 29.7.2013
Näyttökertoja: 1 743 484 755 (21.12.2018)

Avicii - Wake Me Up (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Huhtikuussa menehtyneen Aviciin menestyneinen musiikkivideo Wake Me Up on monessa mielessä varsin perinteinen: ulkopuolisiksi itsensä tuntevat nuoret löytävät oman yhteisönsä pop-artistin faneista. Nykyaikaista siinä on lähinnä se kuinka voimakkaasti brändääminen on läsnä. Se kertoo tarinan kahdesta tytöstä, oletettavasti sisaruksista, jotka asuvat pienessä maalaiskylässä. Muut kyläläiset jostain syystä vihaavat heitä, ilmeisesti iholla olevien Avicii-logojen vuoksi. Kaiken tarvittavan tarinan latteudesta kertoo se, että kun pikkusisko kysyy isosiskoltaan, miksi muut kylän asukkaat eivät pidä heistä, vastaukseksi pikkusisko ja katsoja saavat maailman laiskimman olankohautuksen.

Ilmeisesti tämän kysymyksen inspiroimana isosisko kuitenkin lähtee hevosella kohti suurkaupunkia, jaksossa joka on käytännössä Ralph Laurenin mainos. Perillä kaupunki vaikuttaa epäilyttävän hiljaiselta, suorastaan post-apokalyptiselta. Sen tyhjillä kaduilla ei tule kuitenkaan vastaan zombeja, vaan mystinen nainen, jonka olassa on sama tautointi/syntymämerkki kuin videon sankareilla. Oletettavasti kyse ei olekaan mistään romahduksen jälkeisestä autiokaupungista vaan metaforasta sille, että pikkupaikkojen ”erilaiset” ihmiset kerääntyvät kaupunkeihin samanhenkisten ihmisten pariin.

Heimomerkki Avicii-logo todellakin on, sillä seuraamalla mystistä naista isosisko löytää tiensä artistin keikalle. ”Ulkopuolinen” on löytänyt paikkansa. Seuraavaksi hän lähteekin hakemaan pikkusiskoaan pois tuppukylästä, ja he ilmeisesti muuttavat ikuiseen Avicii-raveen koska muuta elämää kaupungissa ei näytä olevan. Kuten sanottua, kuviossa ei ole mitään uutta vaan se on yksi vanhimmista ja vahvimmista pop-myyteistä. Kyseessä oleva artisti voi olla vaikka maailman suosituin, mutta silti hänen faninsa ovat syrjittyjä ulkopuolisia ja maailman ainutlaatuisimpia ihmisiä.

Avicii-logon voimakas tuputtaminen on kuitenkin varsin nykyaikaista (samoin kuin ahkera keikkaselfieiden kuvaaminen). Siinä missä esimerkiksi viime vuosituhannen musiikkivideot mainostivat myytävää levyä, Wake Me Up tuntuu mainostavan Aviciin brändiä. Romahtanut levynmyynti on varmasti pääasiallinen syy tällaisen kehityksen taustalla; isoillakaan artisteilla ei ole enää yksittäistä selvää päätulon lähdettä vaan parhaat rahat musiikkibisneksessä saa lähinnä tuotteistamalla itsensä näin totaalisesti. Ja kun Wake Me Upin video päättyy kuvaan Aviciin yksinkertaisesta ja tunnistettavasta logosta, voi olla kyllä varma että bränditietoisuus on muodostettu.

80. ikonisin video: Janelle Monáe – Make Me Feel (2018)

Ohjaus: Alan Ferguson
Ladattu YouTubeen: 22.2.2018
Näyttökertoja: 19 463 094 (19.12.2018)

Janelle Monae - Make Me Feel (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Janelle Monáen Dirty Computer on ehkä tämän vuoden paras pop-albumi, mutta myös erinomainen esimerkki siitä miksi näin uusien teosten arvioiminen on niin vaikeaa. Voin toki sanoa tuoreeltaan mistä videoista pidän, mutta niiden ikonisuus onkin sitten eri kysymys. Minähän en sitä yksin päätä, enkä voi esimerkiksi tietää mikä Dirty Computerilta julkaistuista videosta lopulta jää kaikkein sitkeimmin kulttuuriseen muistiimme. Mikä näistä videoista muistuttaa eniten vuodesta 2018 vaikka vuosikymmenen päästä?

Monáen uralta löytyy toki vanhempiakin hienoja videoita (erityisesti Q.U.E.E.N.), mutta tänä vuonna ne nousivat taiteellisessa kunnianhimossaan uudelle tasolle. Muiden suurten musiikkivideoartistien tapaan tästä kertoo pitkämuotoisen video-albumin tekeminen. Dirty Computer on myös 48-minuuttinen musiikkielokuva, jossa kehyskertomus sitoo yhteen 10 videota levyn biiseistä. Pääasiallisesti olen jättänyt listaltani pois tällaiset videot jotka ovat osa isompaa teoskokonaisuutta (esim. Kanye Westin Runaway), koska tällöin olisi käsiteltävä teoksen osaa kokonaisuuden kontekstissa eikä arvioida videoita ainoastaan sen omilla ehdoilla.

Tästä on kuitenkin pari poikkeusta, ja niistä ensimmäinen on Dirty Computer. Ei tälle ole muuta perustelua kuin oma subjektiivinen mielenkiintoni teosta kohtaan, mutta kyllä Make Me Feel myös mielestäni toimii erinomaisen hyvin itsenäisenäkin teoksena. Koko Dirty Computer -elokuvan kehystarinassa Jane 57821 (Monáe) on joutunut geneerisen totalitarismin (vrt.. Viktoria Modesta) uhriksi. Jane on polyamorinen biseksuaali, eikä sellainen kuulu heteroandroidin ohjelmointiin. Tällaiset taipumukset ovat bugeja, ja buginen tietokone on ”likainen”. Jane on siis viety puhdistettavaksi johonkin hallituksen fasiliteettiin.

”Puhdistaminen” tarkoittaa tässä maailmassa muistojen poistamista ja mielen uudelleenohjelmointia. Janea käsittelevä henkilö paljastuu elokuvan edetessä hänen rakastajakseen Zeniksi (Tessa Thompson), joka ei kuitenkaan aluksi tunnista Janea koska hän on jo läpikäynyt aivopesun.Lopulta he muistavat jälleen toisensa ja pelastavat yhdessä Janen miesrakastajan Chén (Jayson Aaron), joka on myös lopulta joutunut viranomaisten käsiin.

Dirty Computerin biisit ja niihin tehdyt musiikkivideot ovat paria poikkeusta lukuunottamatta Janelta poistettavia muistoja. Visuaalisesti kunnianhimoisimmat, ja siten myös ”epärealistisimmat”, videot Django Jane ja I Like That ovat kuitenkin unia, mikä saa muistoja poistavan työntekijän epäileväksi. Tämän scifin perusteeman mukaan unet ovat todiste siitä että koneesta on tullut tiedostava, sielullinen olento. Ne muistoja edustavat videot kuvaavat Janen, Zenin ja Chén elämää lainasuojattomina, ja ovat tyyliltään vähemmän maalauksellisia.

Näihin muistoihin lukeutuu myös Make Me Feel, sekä sen kovin kilpailija levyn ikonisimmaksi videoksi, PYNK, jossa siinäkin on toki joitakin unenomaisia elementtejä. Videon ”vaginahousut” ovat jo lähes käsite itsessään, ja video on saanut mm. vuoden 2018 parhaan musiikkivideon Grammy-ehdokkuuden. Kieltämättä se onkin Dirty Computerilla se selvimmin aikansa hermolla oleva video ja kappale. Naisoletettujen oikeus itsemääräämiseeen, kehollisuuteen ja seksuaalisuuteen heidän omilla ehdoillaan on Dirty Computerin tematiikan ytimessä, mutta kaikkein alleviivatuinta se on Pynkin häpeilemättömässä vaginan ylistyksessä.

Puhtaasti poliittisesta näkökulmasta PYNK olisikin ehdoton video tälle listalle, ja valinta sen ja Make Me Feelin välillä oli yksi vaikeimmista tätä listaa tehdessäni. Esteettiset arvot lopulta veivät voiton: Make Me Feel on mielestäni levyn paras biisi, ja sen video on erinomaisesti rytmitetty musiikin mukaan. Se on myös Dirty Computerin videoista ainoa jossa jokainen kuva tuntuu minusta täydelliseltä ja täysin harkitulta. En löydä siitä mitään ylimääräistä ja se tuntuu ilmaisevan selkeää taiteellista visiota.

Kyllä tässäkin videossa on tietysti hyvin esillä seksuaalisuus, joka eroaa valkoisen heteromiehen asettamista normeista. Jane ja Zen saapuvat siinä yökerhoon, missä myös Ché on paikalla. Janen seksuaalinen veto molempia kohtaan kuvataan erinomaisesti kohtauksessa, jossa hän juoksee rakastajiensa välillä kameran täristessä. Myös videon voimakas värimaailma liittyy aiheeseen: vaaleanpunaisen, purppuran ja sinisen yhdistelmää on ryhdytty kutsumaan biseksuaaliseksi valaistukseksi, jota voi pitää sateenkaarivärityksen variaationa.

Kuten edellä linkatussa Wikipedia-artikkelissa sanotaan, kyseessä ei ole mikään ongelmaton esteettinen konsepti, mutta ainakin se on hyvin tyypillinen värimaisema meidän ajassamme. Niitä käytetään myös mm. Demi Lovaton videossa Cool for the Summer, Black Mirror -sarjan jaksossa San Junipero, sekä elokuvissa The Neon Demon ja Atomic Blonde. Nämä neon-värit liittyvät mös vahvasti nykyään vallitsevaan kasariestetiikkaan, jossa kaikki värit ovat huomattavasti räikeämpiä kuin sillä oikealla kasarilla. Myös Make Me Feelin puvustus on vahvasti kasarivaikutteinen.

Make Me Feelin hyväntuulinen video on seksikäs artistin omilla ehdoilla (Monáe on seksisubjekti, ei -objekti),  ja vähintään yhtä addiktiivinen kuin itse kappalekin. Se on ehdottomasti vuoden 2018 musiikillisia kohokohtia, ja sijoittuisi luultavasti paljon korkeammalle tällä listalla jos sillä olisi vähän enemmän ikää. Dirty Computerilta olisi ansaitusti voinut ottaa listalle vaikka kaksikin videota, mutta se julkaistiin vasta kun listan laatiminen oli minulla jo käynnissä. Joka tapauksessa Make Me Feel ja Pynk ovat varmasti tulevaisuuden klassikkovideoita.