51. ikonisin video: Weezer – Pork and Beans (2008)

Ohjaus: Matthew Cullen
Ladattu YouTubeen: 13.12.2009 (alunperin 23.5.2008)
Näyttökertoja: 23 558 319 (31.12.2019)

Weezer - Pork and Beans (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Weezerin Pork and Beans toimii tällä listalla vedenjakajana, koska se on täydellinen joutsenlaulu varhaisen YouTuben viattomalle ajalle. Siinä vakiintunut rock-yhtye yhdisti voimansa varhaisten DIY-sisällöntuottajien kanssa, tehden uusia versioita vierailijoidensa videoista. Voi ajatella, että tällä videolla kansainvälinen musiikkiteollisuus otti YouTuben symbolisesti suojiinsa.

Varhaisten YouTube-hittien tähdet esiintyvät yhdessä Weezerin jäsenten kanssa omia meemejään mukaillen. Kaikkia niistä ei kannata tässä listata, joten käsittelen vain yhtä erityistä tapausta: Tay Zondayn Chocolate Rain on erinomainen esimerkki YouTuben  alkuvuosien hengestä. Se on samanaikaisesti koomisen amatöörimäinen ja siloittelematon, mutta kuitenkin myös tarttuva biisi jolla on yllättävän syvälinen sanoma. Tältä näyttää ja kuulostaa kun musiikkiteollisuuden ulkopuolelta tuleva ihminen tekee vilpittömästi asioita omalla tyylillään. Weezerin videossa hän laulaa yhdessä Rivers Cuomon kanssa studiossa, joka on sisustettu muistuttamaan Zondayn omaa kotistudiota.

Pork & Beans ei kuitenkaan mitenkään yksiselitteisesti muuttanut kohteitaan osaksi valtavirtaa. Zondaysta ei tullut YouTubesta ponnahtavaa tähtilaulajaa kuten Justin Bieberistä pari vuotta myöhemmin. Edes pitkään YouTuben katsotuimman videon titteliä Evolution of Dancellaan pitänyt Judson Laipply ei saanut meemivideosta pitkäaikaista nostetta uralleen.

Zondayn videolla on kyllä 124 miljoonaa katselukertaa, eli enemmän kuin monella ”oikealla” musiikkivideolla joka tälle listalle on päässyt. Silti se on jotenkin vähemmän arvokas ”meeminä”, koska kukaan ei ole koskaan ottanut sitä tosissaan. Minusta Chocolate Rain on kuitenkin ihan yhtä vakavastiotettava ja oikea musiikkivideo kuin nämä muutkin. Tällaisista lähtökohdista tehtyä teosta on kuitenkin niin vaikea verrata kaupallisesti tuotettuun musiikkivideoon, että päätin jättää sen pois listalta. Olkoon se, kuten niin moni muukin YouTube-ajan varhaisteos, edustettuna tässä Weezerin tekemässä kätevässä tiivistelmässä.

Uudella vuosikymmenellä siirryn ikonisten videoiden listan kärkipuoliskolle. Sijoilla 100-51 nähtiin useita suhteellisen vaatimattomiin katselumääriin yltäneitä videoita ja omia henkilökohtaisia suosikkejani. 50 kärkeen pääsyyn olen asettanut huomattavasti tiukemmat kriteerit: ulkomaisille videoille 100 miljoonaa katselukertaa ja kotimaisille 2 miljoonaa. Eli Chocolate Rain voisi vielä olla teoriassa mukana, Weezer ei.

52. ikonisin video: Grimes – Oblivion

Ohjaus: Grimes & Emily Kai Bock
Ladattu YouTubeen: 2.3.2012
Näyttökertoja: 44 801 128 (6.10.2019)

Grimes - Oblivion (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Grimesin Oblivion on omakohtainen biisi seksuaalisen väkivallan uhriksi joutumisesta, siitä seuraavista pelkotiloista ja niistä yli pääsemisestä. Keskeinen näistä peloista on biisissä toistuvan ”see you on a dark night” -lauseen ja haastattelujen perusteella yksin pimeän aikaan käveleminen. Miehenä en voi koskaan tietää miltä se tuntuu; se vain on asia jota en etuoikeutetusta asemastani pysty täysin ymmärtämään. Oblivionin musiikkivideon ansiosta sain kuitenkin ensimmäistä kertaa aavistuksen siitä millaiselta se voi ehkä tuntua.

Pelkästään biisiä kuuntelemalla näin ei olisi käynyt, koska ei näin kokonaisvaltaisia asiaa voi kuvailla pelkästään lyriikoilla ja musiikilla. Tiedän kyllä että naiset kokevat turvattomuutta, mutta tietäminen ei ole ymmärtämistä eikä lukeminen ole kokemista. Videon visuaalisuuteen yhdistettynä syntyy kuitenkin emotionaalinen reaktio, joka ei nyt suoranaisesti ole pelkoa mutta jonkinlaista ahdistusta naisvihamielistä kulttuuria kohtaan.

Päällisin puolin video voi vaikuttaa suorastaan banaalilta urheilufanitukselta, ja tämä kokonaisvaikutelma tuleekin musiikin ja kuvan yhdistelmästä. Musiikkivideo esittää normatiivista käytöstä, kuten huutavia, toisiaan töniviä ja yhdessä bodaavia yläosattomia miehiä. Tuollaisia kulttuurisesti hyväksyttyjä maskuliinisuuden ilmentymiä, joissa on pohjimmiltaan kyse kuitenkin ihan vain aggressiivisuudesta. Videon kontekstissa urheilukentällä viuhahtaminenkin tuntuu myrkylliseltä miesten kehollisen ja seksuaalisen dominanssin uusintamista eikä suinkaan miltään huvittavalta hölmöilyltä.

Synkistä mielikuvistani huolimatta videon keskeisin pointti on kuitenkin voimaantuminen ja pelkojen voittaminen. Grimes esiintyykin videossa ilman pelkoa keskellä perin pohjin maskuliinisia tilanteita. Videon rakenteessa onkin kiinnitetty huomiota siihen, kuinka artistin olemus muuttuu kohtausten edessä koko ajan itsevarmemmaksi. Videon lopussa pienikokoinen Grimes jauhaa purkkaa keskellä paidatonta miesjoukkoa tavalla, joka kertoo yksiselitteisesti hänen olevan tilanteen hallinnassa.

Myös videon tekoprosessi oli Grimesille tärkeä osa voimaantumista. Paria lavastettua kohtausta lukuunottamatta video on kuvattu spontaanisti ja ilman lupaa urheilustadioneilla. Artisti esiintyy katsomossa, ja kiinnittää huomion itseensä tilanteissa joissa katseet yleensä ovat tiukasti jossain ihan muualla, urheilukentällä. Näin hän ottaa haltuunsa oletusarvoisesti maskuliinisen tilanteen ja käyttää urheilutapahtumaa omiin tarkoituksiinsa.

53. ikonisin video: David Bowie – Lazarus (2016)

Ohjaus: Johan Renck
Ladattu YouTubeen: 7.1.2016
Näyttökertoja: 51 922 434 (31.8.2019)

David Bowie - Lazarus (kuvankaappaus musiikkivideosta)

En pahemmin perusta kriitikoiden taipumuksesta nähdä kuolleiden artistien viimeiset teokset jotenkin enteellisinä, tai muutenkaan siitä makaaberista yhteydestä joka muusikoiden arvostuksen ja heidän kuolemansa välillä vallitsee. Siksi olikin mykistävää kuinka imagonrakennuksen mestari David Bowie piti narut hallinnassa loppuun asti: hän julkaisi viimeisen musiikkivideonsa niin lähellä omaa kuolemaansa ettei elämää (tai siis kuolemaa) ja taidetta voinut mitenkään erottaa toisistaan.

Oli helppo ajatella, että kukaan rocktähti ei ole hallinnut oman kuolemansa mediarepresentaatiota yhtä suveneeristi. Toisaalta ei tässäkään kannata turhia romantisoida: kyse oli myös sattumasta, koska ei Bowiekaan voinut tietää tarkkaa kuolemansa hetkeä. Hän esimerkiksi haaveili Blackstar-levyn seuraajan tekemisestä vielä vähän ennen kuolemaansa, vaikka siinä vaiheessa hänen syöpähoitonsa oli jo lopetettu koska mitään ei ollut enää tehtävissä.

Sattumallakin oli siis iso osansa siinä, miksi Lazarus-musiikkivideosta muodustui niin ikoninen jäähyväisteos. Se sai ensi-iltansa YouTubessa torstaina 7.1.2016. Maailma oli hädin tuskin ruvennut saamaan videosta jotain tolkkua kun seuraavana maanantaina jo kuultiin Bowien kuolleen. Syöpä oli pidetty yhtä suurena salaisuutena kuin viimeiseksi jääneen albumin levyttäminenkin. Ajoitus vaikuttaa suunnitellulta, mutta tuskin edes Bowie teki kuolemastaan tarkoituksella ison julkisuustempauksen.

Lazarusta katsellessa tuntuu joka tapauksessa ilmeiseltä, että kuolinsängyllä makaava Bowie ei näyttele vaan on oikeasti viimeisillään. Siinä kuitenkin esiintyy myös toimintakykyinen Bowie raidallisessa asussa ja joku pimeissä nurkissa piileksivä ilkimys, joka varmaan edustaa kuolemaa tai kuolemanpelkoa. Tämä jaloillaan oleva Bowie saattaa edustaa hänen henkeään, sieluaan, luovuuttaan tai mainettaan, eli sitä mitä hänestä jää jälkeen fyysisen kuoleman jälkeen.

Kuollessaankaan Bowie ei paljastanut itseään suorasti ja henkilökohtaisesti. Lazarusta ei kirjoitettu ”Bowien viimeiseksi biisiksi” vaan se oli osa Lazarus-musikaalia, jonka Bowie kyllä teki syöpädiagnoosinsa jälkeen. Musikaali on jatkoa Nicolas Roeg -elokuvalle Mies toisesta maailmasta, jossa Bowie näytteli avaruusolento Thomas Newtonia, jonka ongelmana ei suinkaan ole kuolevaisuus vaan kuolemattomuus. Bowie siis laulaa tässä kyllä omasta kuolevaisuudestaan, mutta Newtonin hahmon kautta.

Nimi Lasarus vaikuttaakin ristiriitaiselta, sillä yleensähän nimi assosioidaan kuolleista herättämiseen, eikä tätä tematiikkaa löydy sen enempää tästä biisistä kuin musikaalistakaan. Bowie tuntuukin tässä kuuluvan siihen koulukuntaan, joka ei keskity Jeesuksen tekemään ihmetyöhön vaan siihen että Lasarukselta ei (Nick Cavea mukaillen) kysytty haluaako hän edes tulla herätetyksi haudasta. Raamatun Lasarus oli Newtonin tapaan kyvytön kuolemaan, koska Jeesus ei antanut hänen jäädä haudan lepoon.

On vaikea nähdä yhteyttä Lasaruksen/Newtonin ja kuolevan Bowien välillä, koska heillähän on ihan päinvastaiset ongelmat. Laulaja itse ei tätä yhteyttä ehtinyt selittää, eikä varmasti olisi koskaan halunnutkaan. Kuolema on suuri mysteeri, ja niin on taidekin – etenkin Bowien. Hän oli julkinen henkilö, mutta myös salaperäinen eläessään, sairastaessaan ja kuollessaan. Emme yksinkertaisesti voi ymmärtää kaikkea Bowiesta tai kuolemasta, ja juuri siksi Lazarus on niin tärkeä video. Se selittää rationaalisen oloisesti jotain mitä ei oikeasti voi ymmärtää.

Video on kuin luotu osaksi fanien suruprosessia. Ensisijainen syy teoksen syntyyn on varmastikin ollut itseilmaisu, mutta en silti usko että Lazarus kertoo siitä miten Bowie yrittää itse hyväksyä oman kuolemansa – sen hän varmaan teki yksityisemmin. Vaikka sekään tuskin oli täysin tarkoituksellista, videon suurempi merkitys löytyy siitä, että sen avulla fanit pystyivät työstämään omaa menetystä ja suruaan.

Luulen että tämä on se syy, miksi sitä enteellisyyttä yritetään jokaisen artistin kuoleman jälkeen löytää niin epätoivoisesti: se auttaa kuulijoita käsittelemään asiaa, ymmärtämään kuoleman sen kautta, mitä vainaja teki eläessään. Useimmiten artistin kuoleman yhteydessä tähän tarkoitukseen on tarjolla lähinnä hätäisesti kasattuja kokoelmalevyjä tai mauttomia postuumeja julkaisuja, joista tulee vain rahastuksen maku. Bowie kuitenkin lähti arvokkaasti, julkaisemalla yhden uransa parhaista levyistä ja musiikkivideoista.

54. ikonisin video: Erykah Badu – Window Seat (2010)

Ohjaus: Coodie, Chike Ozah & Erykah Badu
Ladattu YouTubeen: 2.4.2010
Näyttökertoja: 22 139 289 (26.6.2019)

Erykah Badu - Window Seat (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Yksi YouTube-ajan suurimmista musiikkivideokohuista nähtiin yhdeksän vuotta sitten, kun Erykah Badu riisuutui alasti sissityylillä Dallasissa kuvatussa Window Seat -musiikkivideossaan. Kaiken lisäksi video päättyi vielä siihen, että alaston Badu ammutaan suunnilleen samassa paikassa missä presidentti John F. Kennedy murhattiin marraskuussa 1963. Suomalaisena minun on vähän vaikea nähdä miksi teos oli niin provosoiva, ja tämä bloggaus perustuu muutenkin ulkopuolisen näkökulmaan. Mutta populaarimusiikin globaaleimmalla aikakaudella tällaisen videon vaikutukset koetaan muuallakin kuin vain Yhdysvalloissa.

Alasti kaupungilla kuvaaminen on tietenkin kulunut keino kerjätä huomiota. Tunnetuin esimerkki lienee Alanis Morissetten Thank U (1998), mutta suorempi vaikutus Window Seatiin oli Matt & Kimin videolla Lessons Learned (2009). Molemmissa riisudutaan kuuluisalla aukiolla (Dealey Plaza ja Times Square) ja molemmat loppuvat väkivaltaisesti (Kim jää bussin alle). Badu kuitenkin käyttää alastomuutta taiteellisesti perustellusti, voimistamaan teoksen sanomaa.

Window Seat on vertauskuva sille mitä tapahtuu jos paljastaa itsensä julkisesti – siis oman persoonansa, ei kehonsa. Idean ytimessä on termi character assassination, minkä ansiosta englannin kielessä salamurha vertautuu sosiaaliseen mustamaalaamiseen luontevasti. Videon loppumonologi ja veren sijaan Badun päästä vuotava groupthink-teksti viittaavatkin laumasieluisuuteen ja siitä miten järjetön viha tarttuu sosiaalisesti ja luo lynkkausmielialaa. Kuvauspaikaksi valikoituikin juuri Dealey Plaza koska myös JFK uskalsi poiketa valtavirrasta ja haastaa järjestelmää vakaumustensa vuoksi.

Badu joutui tietenkin maksamaan sakkoja viuhahduksestaan, vaikka siinä ei ole kyllä yhtään mitään seksuaalista. Badu kertoi itse rukoilleensa ettei hänet näkeville lapsille tule traumoja, mikä kuulostaa aika kieroutuneelta; jos hän pelkää aiheuttavansa traumoja, miksi hän ei muuta toimintaansa? Vielä tärkeämpi kysymys on, että miksi alaston ihmiskeho edes aiheuttaisi kenellekään traumoja? Oikeudessa oli avaintodistajana kahden lapsen äiti, joka pahoitti mielensä. Siis äiti pahoitti mielensä, ja uskallan spekuloida että tällaisissa tilanteissa lapsia käytetään lähinnä tekosyynä omalle närkästymiselle.

Alastomuuden ja etenkin naisten alastomuuden yliseksualisoinnista kertookin se, että julkiseen alastomuuteen suhtaudutaan ainakin Yhdysvalloissa niin kuin se olisi aina julkista seksin harrastamista. Tästä syystä jotkut ovat rinnastaneet Badun riisutumiseen siihen kuinka pop-tähdillä on usein tapana esiintyä vähissä vaatteissa seksuaalisista syistä. Mutta Badu ei tee tässä itsestään seksiobjektia vaan määrittelee uusiksi sen mitä riisuutuminen ja alastomuus musiikkivideoissa tarkoittavat.

55. ikonisin video: Kanye West – Bound 2 (2013)

Ohjaus: Nick Knight
Ladattu YouTubeen: 19.11.2013
Näyttökertoja: 71 904 324 (13.6.2019)

Kanye West: Bound 2 (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Kanye West pääsi mukaan listalle kolmella musiikkivideolla ja korkeimmaksi niistä sijoittui Bound 2, koska se tiivistää mielestäni Westin taiteilijuuden parhaiten. Aiemminkin mainitsemani Runaway on perinteisillä kriteereillä paljon ”parempi” musiikkivideo, mutta se on osa 35-minuuttista kokonaisuutta eikä ole siksi vertailukelpoinen. Bound 2 sen sijaan on tyylitajuton ja egomaaninen, joten ymmärrätte varmaan miksi valintani osui juuri siihen.

Videolla Kanye West ajaa moottoripyörällä kökköjen greenscreen-taustojen edessä, sylissään yläosaton kihlattunsa Kim Kardashian. Käytännössä kuvakulmat ja pariskunnan asento yhdessä biisin rivon sanoituksen kanssa antavat ymmärtää että tässä simuloidaan pariskunnan välistä seksiä. Välillä West poseeraa yksinään kameran edessä, sanoo dramaattisesti ”Jesus wept” ja nostaa kätensä ristiinnaulitsemisasentoon. Siinähän se Westin persoona onkin sitten pähkinänkuoressa.

Vaikka video on tarkoitettu pariskunnan rakkauden juhlistukseksi, se on silti Westin uran paras tutkielma julkisuudesta, koska siinä esiintyy yksi aikamme ikonisimmista julkkispariskunnista. Famous käsitteli aihetta ihan tarkoituksellisesti ja siinäkin Kardashian esiintyi – tosin vain alastomana silikoninukkena. Se ei silti paljastanut aiheestaan yhtä paljon kuin tällainen vilpittömän itsekeskeisesti tehty teos, joka ei edes yritä olla vakavastiotettavaa taidetta.

Westillä olisi varmasti ollut varaa kuvata video ihan paikan päällä komeissa lokaatioissa, jotka nyt nähdään pelkkänä taustavideona. Jostain syystä tuotannossa on päädytty tähän halpaan, rumaan ja amatöörimäiseen ratkaisuun. Ehkä siksi, että vain Kanyella ja Kimillä on merkitystä – ihan sama mitä siellä taustalla tapahtuu. Oman kumppanin mukaan ottaminen videolle on sikäli merkittävää, että yleensä rap-videoissa esineellistetään nimettömiä malleja. Naisten asemaa Westin videoilla laajemminkin on käsitelty ansiokkaasti tässä artikkelissa. Siinä kirjoitetaan myös avoimesti sitä ettei West ole asian suhteen mitenkään ongelmaton artisi; tässäkin biisissä hoetaan bitch-sanaa urakalla.

Bound 2 on visuaalisesti täysin omassa maailmassaan, eikä sitä ole siksi mielekästä arvioida perinteisillä ”hyvän” ja ”huonon” kriteereillä. Se kuvastaakin aikaamme hyvin, koska perinteiset esteettiset säännöt eivät enää päde. Myös ironisuuden ja vakavissaan olemisen välinen raja on sumentunut siinä määrin, ettei sitäkään näkökulmaa ole  mielekästä tässä pohtia. Tälläkin kertaa yksi tärkeimmistä ikonisuuden mittareista on videosta tehtyjen parodioiden määrä: etenkin James Francon ja Seth Rogenin versio on legendaarinen, mutta lisäksi sitä on matkittu mm. Draken hämmentävässä deepfake-videossa Energy (2015).