Sapattivuosi 2020

Vuosi 2020 oli ensimmäinen Melomaanikon historiassa, jolloin en päivittänyt blogia kertaakaan. Syitä oli monia: mm. toiset kirjoitusprojektit (joita ei ole vielä julkaistu), vakituisen kokopäivätyön aloittaminen, Netflixin putkittaminen, mitä näitä nyt on. Kyllä joku pandemiakin taisi asiaan vaikuttaa.

Vuotta taaksepäin katsoessani huomaan että olen hakenut tutusta musiikista turvaa aiempaa enemmän, kuten varmasti hyvin moni muukin. En ole tehnyt sitä mitenkään tietoisesti, uuden musiikin etsiminen ei vain ole inspiroinut. Koska en ole löytänyt hirveästi uutta musiikkia, ei ole blogiinkaan ollut hirveästi asiaa; koska ei ole ollut paljon asiaa blogiin, en ole etsinyt uutta kuunneltavaa. Normaalistihan tämä kirjoittamistyö on melkeinpä se pääasiallinen asia, joka potkii minua eteenpäin etsimään jotain itselleni ennenkuulumatonta.

Tuttuun musiikkiin keskittymisellä en kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin vai kuunnellut samoja vanhoja suosikkilevyjä tai että en olisi seurannut vuoden uutuustarjontaa. Se tarkoittaa sitä, että halusin kuunnella lähinnä tarpeeksi tutulta kuulostavaa musiikkia (Adornon haamu jossain kaukaisuudessa huutaa että ESKAPISMIA!). Vuoden kovimmat albumijulkaisut tulivatkin Dua Lipalta, Antti Tuiskulta ja Lady Gagalta. Erityisesti Lipan Future Nostalgia on harvinainen napakymppi: mainstream-pop-albumi, jolla ei ole yhtään täytebiisiä. Tästä kiitämme striimausaikaa. Jos tuo levy olisi julkaistu 20 vuotta sitten, se olisi sisältänyt 18 biisiä ja kestänyt 74 minuuttia, eikä kukaan olisi jaksanut kuunnella sitä.

Dua Lipa - Future Nostalgia; levyn kansikuva Kuuntelin myös paljon metallimusiikkia: erityisesti My Dying Briden ja Anaal Nathrakhin tuotannosta rupesin koluamaan niitäkin kolkkia, joihin en ollut aiemmin uskaltautunut. Perehdyin monen tutun bändin varhaistuotantoon, jotka joskus nuorempana olin sysännyt sivuun ei-olennaisena lo-fi-örinänä. Paradise Lostin, Anatheman, Tiamatin ja Katatonian alkupään tuotanto tuntuu edelleenkin lähinnä kuoriositeetilta, mutta sen tuntemus syventää 1990-luvun gootti- ja vaihtoehtometallin ymmärrystä huomattavasti. Brave Murder Day (1996) jäi kuitenkin mieleen selkeänä death-doomin mestariteoksena. Ja sitten ihan toisessa päässä Nightwishin Human. :II: Nature. oli parempi kuin on mahdollista kuvitella. Tuo lause näyttää minunkin mielestäni aprillipilalta kun kirjoitan sen ruudulle näkyviin, mutta kyllä se on ihan vilpitön mielipide.

Tuli niitä uusiakin tuttavuuksia silti vastaan jonkin verran, ja vuoden ehdoton musiikkilöytö oli Lingua Ignota. Ne genret, joista Kristin Hayter ammentaa eniten musiikkiinsa – death industrial, power electronics ja black metal – ovat pitkästyttävän maskuliinisia genrejä. Erityisesti power electronics, jossa kärjistäen on kyse lähinnä siitä että valkoinen heteromies karjuu hälytaajuuksien päälle kuinka paljon harmittaa, ettei ole enää maailman keskipiste. Lingua Ignotan tapauksessa tulee tunne vilpittömästä itseilmaisusta. Siitä, että musiikkia on tehnyt joku jolla oikeasti on joku syy olla vihainen; Hayterin tärkein inspiraation lähde on hänen kokemansa perheväkivalta ja siitä selviäminen.

Ehkä siltä oman turvallisuusalueen ulkopuolelle menevää musiikkia ei kuitenkaan tarvita määrällisesti paljon. Lingua Ignotan äärimmilleen tiivistetyssä vihassa oli ihan tarpeeksi kaaosta minun vuoteeni, vaikka toki kakkosalbumi Caligulalla (2019) on myös levollisempia kirkkauden hetkiä – rauhallisiksi tai kauniiksi niitäkään en silti sanoisi. Tärkeää on tietysti myös se, että puhdasta ja teknisesti taitavaa laulua löytyy kirkumisen ja karjumisen joukosta. Hayter on kuitenkin klassisesti koulutettu laulaja; projektin nimikin on Hildegard Bingeniläisen kehittämä keinotekoinen kieli, jota hän käytti mystisiin tarkoitusperiinsä. Vuonna 2020 projektilta kuultiin lähinnä yksittäin julkaistuja cover-biisejä, ja Dolly Partonin Jolenen raadollisuus aukenikin kunnolla minulle vasta nyt, kun sitä ei oltu enää kätketty tarttuvan poppibiisin kaapuun.

Lingua Ignota on musiikkia, joka vaatii kaiken huomion. Sitä ei voi kuunnella taustalla, se pitää kuunnella täysin eläytyen, ottaen jokaisen sanan ja äänen täysin vakavasti. Ja siitä huolimatta Caligula oli suosikkilevyni kesäisillä työmatkoilla. Assosiaatio on jo vähän liian voimakas, koska Do You Doubt Me Traitoristakin minulle tulee mieleen lämmin kesäilta ja laskeva aurinko. Ja pahimmat asiat, joita ihmiset voivat toisilleen tehdä.

Työmatkat määrittelivätkin kuunteluvuottani vahvasti, kuten alla olevasta Last.fm-kuuntelukellostakin näkee. Ne kaikki isommat palkit selittyvät kaksivuorotyön matkustusajoista. Future Nostalgiakin toimi niin hyvin albumikokonaisuutena, koska se on melkein täsmälleen työmatkani pituinen.

Kaavio kuuntelemani musiikin jakautumisesta tunneittain vuonna 2020Metallipuolelta löytyi Humanity’s Last Breath, jonka viehätyksestä suuri osa perustuu jo bändin nimeen, joka kuulosti vuonna 2020 faktalta eikä profetialta. Genre on kuulemma ”progressive deathcore”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Vielä enemmän fiktiiviseltä bändiltä kuulostaa tunisialaista kansanmusiikkia ja ranskalaista industrial rock/metalia yhdistelevä Ifriqiyya Electrique. Yhdistelmä näyttää oudolta paperilla, mutta kuulostaa hyvältä levvyllä.

Vuoden lohdullisin musiikki ei kuitenkaan löytynyt kevystä valtavirrasta tai raskaasta vastavirrasta, vaan Julia Holterin Ekstasis-albumilta (2012). Rauhallisesti hönkivä laulutyyli ja pehmeät dream pop -soundit olivat juuri sitä, mitä vuoden levottomimmat hetket vaativat.

Vuonna 2021 Melomaanikko lupaa taas päivittää blogia aktiivisesti ja tutkia uusia tapoja kuulla. Tavoitteena on saada ainakin Ikonisimmat YouTube-videot -lista valmiiksi, ennen kuin siitä tulee ihan totaalisesti vanhentunut.

Soundi-lehden kansissa 2000-2013

Palaan kesälaitumilta samalla tavalla kuin niille lähdinkin, eli ajankohtaisilla aiheilla. Suomen pop/rock-media on ollut melkoisessa myllerryksessä viime aikoina ja varsinkin nyt syyskuussa: hyvä että Radio Helsinki saatiin myytyä, niin uutisista sai lukea että Soundi on myyty Pop Medialle. Soundin perinteisen arkkivihollisen Rumban lisäksi firma kustantaa mm. hieman vanhemmalle lukijakunnalle suunnattua Rytmiä ja raskaaseen musiikkiin erikoistunutta Infernoa. Kehitys on huolestuttavaa siinä mielessä, että mediasisältöjen keskittyminen harvojen yritysten käsiin ei yleensä ruoki journalistista moniäänisyyttä, joka kuitenkin on yksi demokratian ja sananvapauden kulmakivistä. Poikkeuksiakin tähän yleiseen trendiin toki on. Pop Median ulkopuolisista rock/pop-lehdistä merkittävin taitaa vastaisuudessa olla ilmaislehti Sue, joka onkin Suomen luetuin musiikkilehti (115 000 – 127 000 lukijaa/kk).

Tämä taitekohta suomalaisen rock-median historiassa on hyvä hetki katsoa taaksepäin. Soundi (101 000 lukijaa/kk) ja Rumba (48 000 lukijaa/kk) ovat Suomen tilatuimmat ja tunnetuimmat pop/rock-lehdet, enkä itse ole juurikaan muita missään vaiheessa lukenut. Preferoimani lehti on vuoroin ollut Rumba, vuoroin Soundi. Ensin mainittu on petrannut huomattavasti uusimman uudistuksensa (2011) myötä, koska se on ryhtynyt julkaisemaan pidempiä ja perusteellisempia juttuja – sellaisia, joita minä rock-journalismilta toivon. Se on myös visuaalisesti tyylikkäämpi kuin kilpailijansa, joten en ole enää Soundia pahemmin lukenut. Rytmi (43 000 lukijaa/kk) taas on itselleni liian pappalehti ja Inferno (30 000 lukijaa/kk) turhan puristinen genrerajoituksensa suhteen. Sue puolestaan vaikuttaa enemmän mainoslehdeltä kuin kriittiseltä journalismilta.

Ennen tuota uudistusta luin pääasiallisesti Soundia, koska silloin se tuntui antavan niille minun suosiossani oleville pitkille ja perusteellisille jutuille paremmin tilaa kuin köykäiseltä ja epäesteettiseltä läpyskältä vaikuttavanut Rumba. Varsin pian minulle kuitenkin muodostui hyvin voimakas mielikuva siitä, että Soundi käytti pitempää muotoa lähinnä hyvin rajatun artistikirjon mainostamiseen. Ihan kuin lehdellä olisi ollut 12 vakiobändiä jotka pääsivät lehteen kerran vuodessa, eri järjestyksessä vain, ilman että kenellekään muulle annetaan tilaa. Tästä syntyi ajatus tilastoida asiaa jotenkin, mutta se jäi moneksi vuodeksi kytemään jonnekin mieleni perukoille.

Viime keväänä sitten viimein otin, syystä jota en muista, idean projektikseni – tämä ei siis liity varsinaisesti mitenkään Soundin myyntiin, koska homma sai alkunsa kauan ennen sitä. Ajattelin että yksinkertaisin ja helpoin tapa tilastoida näitä Soundin ”vakiobändejä” ovat lehden kansikuvat, koska ne koostuvat yleensä yhdestä isosta bändi- tai artistikuvasta, jossa on se lehden pääartisti, jota käsitellään useimmiten sivumääräisestikin eniten.

Aineistokseni valikoituivat Soundien kansikuva-artistit numerosta 1-2/2000 numeroon 8/2013 eli tämän vuosituhannen kaikki numerot Soundin myyntiin asti. Yhteensä numeroita kertyi tuolta ajalta 150, ja niissä esiintyi 223 artistia tai bändiä. Joskus kannessa on siis kaksi eri kuvaa eri artisteista, joskus useampi artisti on saatu yhteiskuvaan. Poikkeuksellisten juttusarjojen yhteydessä voi olla myös kollaasi monesta eri esiintyjästä. 2000-luvulla ei ole julkaistu yhtään kantta jossa olisi muuta kuin valokuvia muusikoista.

Lue loppuun