98. ikonisin video: Haloo Helsinki! – Pulp Fiction (2015)

Ohjaus: Herra Ylppö
Ladattu YouTubeen: 9.6.2015
Näyttökertoja: 8 972 123 (7.6.2018)

Kuvankaappaus Haloo Helsingin musiikkivideosta Pulp Fiction

Jos pitää nimetä YouTube-ajan keskeisin suomalainen soittovideobändi, ei kyseeseen voi tulla kukaan muu kuin Haloo Helsinki! Yhtye on puhaltanut henkeä upeasti maailman väsyneimpään musavideokonseptiin, biisiään soittavaan rock-bändiin. Mielestäni tähän on kolme pääasiallista syytä: jokainen yhtyeen jäsen on hyvin karismaattinen esiintyjä, bändi kuvaa videonsa suomalaisittain eksoottisissa paikoissa, ja bändin musiikki on riittävän epäbändimäistä.

Vaikka yhtyeen videot ovatkin yleensä peformanssin näkökulmasta hyvin samasta puusta veistettyjä, niissä on usein nokkelia ristiriitoja. Bändin soundiin kuuluu paljon muutakin kuin perinteiset rock-soittimet, ja yksi yleisimmistä yhtyeen suorittamista huijauksista onkin näyttää Jukka Soldan soitamassa perinteistä rumpusettiä kun musiikista vastaan rumpukone. Ratkaisu on yleensä melko kevyesti naamioitu, sillä videoissa käytetty rumpusetti on usein hyvin riisuttu. Tärkeintä on mielenkiintoinen visuaalinen esiintyminen, ei aidolta vaikuttava soittamisen teeskentely. Koska teeskentelyähän kaikki soittovideot ovat. Myös Ellin taipumus räppäämiseen luo tavanomaiseen esiintymiskonseptiin oman visuaalisen lisäelementtinsä.

Yksi minimalistisimmista, mutta silti toimivimmista bändin soittovideoista on vuoden 2015 hitti Pulp Fiction. Videon teho perustuu vahvasti sen spontaaniuteen. Sillä ei ollut käskirjoitusta vaan se kuvattiin Kuussa tulee -videon kuvaussessioiden jämäajalla kun Espanjan matkan pääasiallinen tarkoitus oli jo täytetty. Muistaako kukaan enää Kuussa tuulee -videota? Ainakin sillä on vain vähän yli kolmasosa Pulp Fictionin näyttökerroista. Tässäkin siis erinomainen esimerkki siitä, että YouTube-täysosumaan ei tarvita isoa budjettia ja suuria suunnitelmia.

Herra Ylpön ohjaus, mustavalkoinen välimerellisessä uima-altaassa kuvattu video, kanavoi Anton Corbijnin henkeä täydellisesti. Belgialaisohjaajan tyyliin on toki lisätty sitten myös Ylpölle hyvin ominaista alleviivaavaa kirjaimellisuutta: kun Elli laulaa katoamisesta, hän katoaa kuvasta; kun hän sanoo ”vain me kaks”, kuvassa näkyy numero 2; jne. Kuvaan lisätyt animaatiot ja tekstikatkelmat eivät ole mikään uusi YouTube-ajalle ominainen ilmiö, mutta kirjasintyypin valinta ja sulkeutuvien ympyröiden latausanimaatiota muistuttava design juurruttavat videon selkeästi 2010–luvun puoliväliin.

Soundi-lehden kansissa 2000-2013

Palaan kesälaitumilta samalla tavalla kuin niille lähdinkin, eli ajankohtaisilla aiheilla. Suomen pop/rock-media on ollut melkoisessa myllerryksessä viime aikoina ja varsinkin nyt syyskuussa: hyvä että Radio Helsinki saatiin myytyä, niin uutisista sai lukea että Soundi on myyty Pop Medialle. Soundin perinteisen arkkivihollisen Rumban lisäksi firma kustantaa mm. hieman vanhemmalle lukijakunnalle suunnattua Rytmiä ja raskaaseen musiikkiin erikoistunutta Infernoa. Kehitys on huolestuttavaa siinä mielessä, että mediasisältöjen keskittyminen harvojen yritysten käsiin ei yleensä ruoki journalistista moniäänisyyttä, joka kuitenkin on yksi demokratian ja sananvapauden kulmakivistä. Poikkeuksiakin tähän yleiseen trendiin toki on. Pop Median ulkopuolisista rock/pop-lehdistä merkittävin taitaa vastaisuudessa olla ilmaislehti Sue, joka onkin Suomen luetuin musiikkilehti (115 000 – 127 000 lukijaa/kk).

Tämä taitekohta suomalaisen rock-median historiassa on hyvä hetki katsoa taaksepäin. Soundi (101 000 lukijaa/kk) ja Rumba (48 000 lukijaa/kk) ovat Suomen tilatuimmat ja tunnetuimmat pop/rock-lehdet, enkä itse ole juurikaan muita missään vaiheessa lukenut. Preferoimani lehti on vuoroin ollut Rumba, vuoroin Soundi. Ensin mainittu on petrannut huomattavasti uusimman uudistuksensa (2011) myötä, koska se on ryhtynyt julkaisemaan pidempiä ja perusteellisempia juttuja – sellaisia, joita minä rock-journalismilta toivon. Se on myös visuaalisesti tyylikkäämpi kuin kilpailijansa, joten en ole enää Soundia pahemmin lukenut. Rytmi (43 000 lukijaa/kk) taas on itselleni liian pappalehti ja Inferno (30 000 lukijaa/kk) turhan puristinen genrerajoituksensa suhteen. Sue puolestaan vaikuttaa enemmän mainoslehdeltä kuin kriittiseltä journalismilta.

Ennen tuota uudistusta luin pääasiallisesti Soundia, koska silloin se tuntui antavan niille minun suosiossani oleville pitkille ja perusteellisille jutuille paremmin tilaa kuin köykäiseltä ja epäesteettiseltä läpyskältä vaikuttavanut Rumba. Varsin pian minulle kuitenkin muodostui hyvin voimakas mielikuva siitä, että Soundi käytti pitempää muotoa lähinnä hyvin rajatun artistikirjon mainostamiseen. Ihan kuin lehdellä olisi ollut 12 vakiobändiä jotka pääsivät lehteen kerran vuodessa, eri järjestyksessä vain, ilman että kenellekään muulle annetaan tilaa. Tästä syntyi ajatus tilastoida asiaa jotenkin, mutta se jäi moneksi vuodeksi kytemään jonnekin mieleni perukoille.

Viime keväänä sitten viimein otin, syystä jota en muista, idean projektikseni – tämä ei siis liity varsinaisesti mitenkään Soundin myyntiin, koska homma sai alkunsa kauan ennen sitä. Ajattelin että yksinkertaisin ja helpoin tapa tilastoida näitä Soundin ”vakiobändejä” ovat lehden kansikuvat, koska ne koostuvat yleensä yhdestä isosta bändi- tai artistikuvasta, jossa on se lehden pääartisti, jota käsitellään useimmiten sivumääräisestikin eniten.

Aineistokseni valikoituivat Soundien kansikuva-artistit numerosta 1-2/2000 numeroon 8/2013 eli tämän vuosituhannen kaikki numerot Soundin myyntiin asti. Yhteensä numeroita kertyi tuolta ajalta 150, ja niissä esiintyi 223 artistia tai bändiä. Joskus kannessa on siis kaksi eri kuvaa eri artisteista, joskus useampi artisti on saatu yhteiskuvaan. Poikkeuksellisten juttusarjojen yhteydessä voi olla myös kollaasi monesta eri esiintyjästä. 2000-luvulla ei ole julkaistu yhtään kantta jossa olisi muuta kuin valokuvia muusikoista.

Lue loppuun