52. ikonisin video: Grimes – Oblivion (2012)

Ohjaus: Grimes & Emily Kai Bock
Ladattu YouTubeen: 2.3.2012
Näyttökertoja: 44 801 128 (6.10.2019)

Grimes - Oblivion (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Grimesin Oblivion on omakohtainen biisi seksuaalisen väkivallan uhriksi joutumisesta, siitä seuraavista pelkotiloista ja niistä yli pääsemisestä. Keskeinen näistä peloista on biisissä toistuvan ”see you on a dark night” -lauseen ja haastattelujen perusteella yksin pimeän aikaan käveleminen. Miehenä en voi koskaan tietää miltä se tuntuu; se vain on asia jota en etuoikeutetusta asemastani pysty täysin ymmärtämään. Oblivionin musiikkivideon ansiosta sain kuitenkin ensimmäistä kertaa aavistuksen siitä millaiselta se voi ehkä tuntua.

Pelkästään biisiä kuuntelemalla näin ei olisi käynyt, koska ei näin kokonaisvaltaisia asiaa voi kuvailla pelkästään lyriikoilla ja musiikilla. Tiedän kyllä että naiset kokevat turvattomuutta, mutta tietäminen ei ole ymmärtämistä eikä lukeminen ole kokemista. Videon visuaalisuuteen yhdistettynä syntyy kuitenkin emotionaalinen reaktio, joka ei nyt suoranaisesti ole pelkoa mutta jonkinlaista ahdistusta naisvihamielistä kulttuuria kohtaan.

Päällisin puolin video voi vaikuttaa suorastaan banaalilta urheilufanitukselta, ja tämä kokonaisvaikutelma tuleekin musiikin ja kuvan yhdistelmästä. Musiikkivideo esittää normatiivista käytöstä, kuten huutavia, toisiaan töniviä ja yhdessä bodaavia yläosattomia miehiä. Tuollaisia kulttuurisesti hyväksyttyjä maskuliinisuuden ilmentymiä, joissa on pohjimmiltaan kyse kuitenkin ihan vain aggressiivisuudesta. Videon kontekstissa urheilukentällä viuhahtaminenkin tuntuu myrkylliseltä miesten kehollisen ja seksuaalisen dominanssin uusintamista eikä suinkaan miltään huvittavalta hölmöilyltä.

Synkistä mielikuvistani huolimatta videon keskeisin pointti on kuitenkin voimaantuminen ja pelkojen voittaminen. Grimes esiintyykin videossa ilman pelkoa keskellä perin pohjin maskuliinisia tilanteita. Videon rakenteessa onkin kiinnitetty huomiota siihen, kuinka artistin olemus muuttuu kohtausten edessä koko ajan itsevarmemmaksi. Videon lopussa pienikokoinen Grimes jauhaa purkkaa keskellä paidatonta miesjoukkoa tavalla, joka kertoo yksiselitteisesti hänen olevan tilanteen hallinnassa.

Myös videon tekoprosessi oli Grimesille tärkeä osa voimaantumista. Paria lavastettua kohtausta lukuunottamatta video on kuvattu spontaanisti ja ilman lupaa urheilustadioneilla. Artisti esiintyy katsomossa, ja kiinnittää huomion itseensä tilanteissa joissa katseet yleensä ovat tiukasti jossain ihan muualla, urheilukentällä. Näin hän ottaa haltuunsa oletusarvoisesti maskuliinisen tilanteen ja käyttää urheilutapahtumaa omiin tarkoituksiinsa.

82. ikonisin video: The Knife – Full of Fire (2013)

Ohjaus: Marit Östberg
Ladattu YouTubeen: 27.1.2013
Näyttökertoja: 2 212 802 (13.11.2018)

The Knife - Full of Fire (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Ihan vain osoittaakseni kuinka suuri hajonta näiden videoiden katsojamäärissä on, hyppään kahden miljardin näyttökerran videosta kahden miljoonan katselun videoon. Tietenkin tällaisia näitä teoksia on arvioitava täysin eri kriteereillä, ja The Knifen lähes 10-minuuttinen Full on Fire onkin lähempänä kokeellista lyhytelokuvaa kuin perinteistä musiikkivideota. Kappaleen poikkeuksellisen pitkä kesto mahdollistaa tämän erinomaisesti pariminuuttisiin mainosklippeihin verrattuna.

Musiikin visualisoinnin ja queer-pornon parissa työskentelevän Marit Östbergin videon synopsikseksi käy hyvin vaikkapa kappaleen keskeisin lyriikka, ”who looks after my story”. Sillä Knife viittaa valkoisten rikkaiden heteromiesten kulttuuriseen hegemoniaan. Kaikkien muiden tarinat jäävät kertomatta tai sitten ne kerrotaan muiden ehdoilla. Tässä lyhärissä näytetään irtonaisia pätkiä juuri näistä vaietuista tarinoista. Ohjaajan mukaan näiden tarinoiden välille on löydettävissä myös muitakin kuin temaattisia yhteyksiä, jos tarkkaan katsoo, mutta itse en ole niin tarkkakatseinen.

Joka tapauksessa kaikki hahmot edustavat jonkinlaista queer-identiteettiä. Sukupuoli ja seksuaalisuus ovatkin keskiössä sekä biisin lyriikassa että sen videossa (”let’s talk about gender baby, let’s talk about you and me”). On siellä seassa kyllä yksi valkoinen ydinperhekin, jonka vanhempia näyttelevät itse Knife, eli Dreijerin sisarukset Olof ja Karin. Minusta on jotenkin rehtiä että bändi itse edustaa kritisoimaansa valkoisen heteron etuoikeutta eikä asettele itselleen pelastavan sankarin viittaa.

Tuntuu turhalta luetella videolla esintyviä tarinoita mekaanisesti joten keskityn tässä vain siihen, joka tuntuu minusta henkilökohtaisesti samaistuttavimmalta ja helpoimmin analysoitavalta. Ydinperheen ja heidän kotiinsa saapuvan siivoojan välinen palvelijan ja palveltavan valtasuhde tuntuu minusta hyvin selvästi cis-identifioituvien ja queer-identifioituvien välisen valtasuhteen allegorialta. Vähemmistön edustajan tarinana on olla alisteinen etuoikeutettujen tarinalle.

Kesken tiskaamisen siivojalta tippuu lattialle viinilasi joka hajoaa sirpaleiksi, mistä hän inspiroituu kapinoimaan tätä vallitsevaa tilannetta vastaan, ja pistää kaikki muutkin lasit kappaleiksi. Kun perhe tulee kotiin, lasit ovat kuitenkin maagisesti taas ehjiä, ja pariskunta saa jatkaa viinistään nautiskelua merinäköalan ääressä, ikään kuin maailmassa kaikki olisi hyvin. Tämä videon piirtämä idylli symboloi keskiluokkaista etuoikeutta äärimmäisen hyvin, ja Dreijerit ovat olemuksessaan tavoittaneet tämän tietämättömän elitismin hengen täydellisesti.

Ajattelen, että nämä itsestään korjautuvat viinilasit kuvastavat siitä kuinka mahdottomalta vallitsevaa kulttuuria vastaan taisteleminen voi tuntua. Ehkä kapina olikin vain haaveilua, tai sitten lasien epärikkoutuminen kertoo yksittäisten kapinan turhuudesta systemaattista sortoa vastaan. Videon loppu ei onneksi ole aivan näin toivoton, sillä se päättyy siivoojan empaattiseen käteen kohtalotoverin olalla. Ehkä se videon tarinoita yhdistävä lanka onkin juuri solidaarisuus.

Twistinä siivoojan tarinassa on se, että pariskunnan lapsi näkee lattialla rikkoutuneen lasin vaikka vanhemmat jatkavat elämäänsä entiseen malliin. Ehkä tämä kuvastaa sitä, että lapseen ei ole vielä iskostettu yhteiskunnan pakottamia sukupuolen ja seksuaalisuuden leimoja, vaan toisenlainen todellisuus on vielä nähtävissä siinä vaiheessa ihmisen kehitystä. Muutos lähtee perusteista, eli alusta. Lapsista.

86. ikonisin video: Musta Barbaari – Salil eka salil vika (2013)

Ohjaus: Eino Manner
Ladattu YouTubeen: 20.8.2013
Näyttökertoja: 6 123 282 (28.8.2018)

Musta Barbaari – Salil eka salil vika (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Cheek ja Musta Barbaari edustavat hyvin erilaista suomalaista maskuliinisuutta. Cheekille se on naisia, ryyppäämistä ja kallista luksuselämää; Mustalle Barbaarille se on salilla käymistä ja itsensä fyysistä kehittämistä. Myös Mustan Barbaarin sosioekonominen status on hyvin erilainen kuin Cheekillä: luksusauton ja smokin tilalla on sossun jono.

Suomalainen hyvinvointivaltio onkin luonut hyvin erikoiset rap-maailmat: huumekaupasta ja muista rikoksista räpätään Suomessa lähinnä vitsillä tai ainakin reilusti karrikoiden. Huipulla rahaa hankitaan Cheekin ja Elastisen puhtoisella oikeistoyrittäjyydellä, mutta karummissa oloissa arjessa tapellaan sosiaali- ja TE-toimistoja vastaan. Ei siis kilpailevia jengejä, kuten isossa maailmassa.

Mustan Barbaarin pitää bodata, että skinit eivät uskalla hyökätä kimppuun, ei siksi että kilpaileva huumediileri pelkäisi häntä. Cheek edustaa etuoikeutettua valkoihoista heteromiestä, Musta Barbaari ennakkoluulojen kohteeksi jatkuvasti joutuvaa vähemmistöä. Kuten biisissä räpätään, hänellä on Suomen vaikein duuni, olla musta mies.

Olisi mahdotonta kuvitella tällaista musiikkivideota Cheekin tai kenenkään muun valkoihoisen räppärin tekemäksi, vaikka kuinka bodaamisesta räpättäisiinkin. Siinä tanssii paidattomia miehiä niin lähellä toisiaan, että homofobia voisi varmaan iskeä konservatiivisemmassa henkilössä. Ajatellaan nyt perinteistä suomalaista ”maskuliinista” miestä: Pate Mustajärvi, Jouni Hynynen ja muut vastaavat suomirock-äijät ovat niin kaukana tästä kuin mahdollista.

Naisoletetun näkökulmasta tällainen macho-mieslauma voi varmaan olla hyvinkin uhkaava. Lopun yläosaton kohtaus kun muistuttaa aika paljon Grimesin Oblivionia, jossa hento artisti on bileissä, jossa paidaton miesjoukko tönii toisiaan ”huvikseen”, eli tavalla joka biisin kontekstissa on todella ahdistava. Toisaalta Mustan Barbaarin videossa juuri se konteksti on hyvin erilainen: on tietenkin eri asia tehdä tällainen video kulttuurisesti kaikkein etuoikeutetuimmasta asemasta (Cheek) kuin etnisen vähemmistön omanarvontunnon nostamisen näkökulmasta. Tässä biisissä ei myöskään sanota sanaakaan mitään seksuaalista, eikä Barbaari esineellistä riimeissään naisia muutenkaan samassa mittakaavassa kuin monet muut uhoamiseen ilmaisunsa perustavat räppärit. Ero Skandaalin Salikissa-videoon on melkoinen.

Mustan Barbaarin videoista Kuka pelkää pimeet olisi kyllä ollut visuaalisesti hienompi, ja se myös käsittelee rodun ja pakolaisuuden teemoja tehokkaammin. Sillä ei kuitenkaan ole biisinä riittävästi kulttuurista painoarvoa, että olisin voinut ottaa sen hyvällä omatunnolla mukaan tälle listalle. Artisti jäi kuitenkin lopulta yhden hitin ihmeeksi jääneeksi tähdenlennoksi, joten valinta ei voinut olla mikään muu kuin Salil eka salil vika.

Soundi-lehden kansissa 2000-2013

Palaan kesälaitumilta samalla tavalla kuin niille lähdinkin, eli ajankohtaisilla aiheilla. Suomen pop/rock-media on ollut melkoisessa myllerryksessä viime aikoina ja varsinkin nyt syyskuussa: hyvä että Radio Helsinki saatiin myytyä, niin uutisista sai lukea että Soundi on myyty Pop Medialle. Soundin perinteisen arkkivihollisen Rumban lisäksi firma kustantaa mm. hieman vanhemmalle lukijakunnalle suunnattua Rytmiä ja raskaaseen musiikkiin erikoistunutta Infernoa. Kehitys on huolestuttavaa siinä mielessä, että mediasisältöjen keskittyminen harvojen yritysten käsiin ei yleensä ruoki journalistista moniäänisyyttä, joka kuitenkin on yksi demokratian ja sananvapauden kulmakivistä. Poikkeuksiakin tähän yleiseen trendiin toki on. Pop Median ulkopuolisista rock/pop-lehdistä merkittävin taitaa vastaisuudessa olla ilmaislehti Sue, joka onkin Suomen luetuin musiikkilehti (115 000 – 127 000 lukijaa/kk).

Tämä taitekohta suomalaisen rock-median historiassa on hyvä hetki katsoa taaksepäin. Soundi (101 000 lukijaa/kk) ja Rumba (48 000 lukijaa/kk) ovat Suomen tilatuimmat ja tunnetuimmat pop/rock-lehdet, enkä itse ole juurikaan muita missään vaiheessa lukenut. Preferoimani lehti on vuoroin ollut Rumba, vuoroin Soundi. Ensin mainittu on petrannut huomattavasti uusimman uudistuksensa (2011) myötä, koska se on ryhtynyt julkaisemaan pidempiä ja perusteellisempia juttuja – sellaisia, joita minä rock-journalismilta toivon. Se on myös visuaalisesti tyylikkäämpi kuin kilpailijansa, joten en ole enää Soundia pahemmin lukenut. Rytmi (43 000 lukijaa/kk) taas on itselleni liian pappalehti ja Inferno (30 000 lukijaa/kk) turhan puristinen genrerajoituksensa suhteen. Sue puolestaan vaikuttaa enemmän mainoslehdeltä kuin kriittiseltä journalismilta.

Ennen tuota uudistusta luin pääasiallisesti Soundia, koska silloin se tuntui antavan niille minun suosiossani oleville pitkille ja perusteellisille jutuille paremmin tilaa kuin köykäiseltä ja epäesteettiseltä läpyskältä vaikuttavanut Rumba. Varsin pian minulle kuitenkin muodostui hyvin voimakas mielikuva siitä, että Soundi käytti pitempää muotoa lähinnä hyvin rajatun artistikirjon mainostamiseen. Ihan kuin lehdellä olisi ollut 12 vakiobändiä jotka pääsivät lehteen kerran vuodessa, eri järjestyksessä vain, ilman että kenellekään muulle annetaan tilaa. Tästä syntyi ajatus tilastoida asiaa jotenkin, mutta se jäi moneksi vuodeksi kytemään jonnekin mieleni perukoille.

Viime keväänä sitten viimein otin, syystä jota en muista, idean projektikseni – tämä ei siis liity varsinaisesti mitenkään Soundin myyntiin, koska homma sai alkunsa kauan ennen sitä. Ajattelin että yksinkertaisin ja helpoin tapa tilastoida näitä Soundin ”vakiobändejä” ovat lehden kansikuvat, koska ne koostuvat yleensä yhdestä isosta bändi- tai artistikuvasta, jossa on se lehden pääartisti, jota käsitellään useimmiten sivumääräisestikin eniten.

Aineistokseni valikoituivat Soundien kansikuva-artistit numerosta 1-2/2000 numeroon 8/2013 eli tämän vuosituhannen kaikki numerot Soundin myyntiin asti. Yhteensä numeroita kertyi tuolta ajalta 150, ja niissä esiintyi 223 artistia tai bändiä. Joskus kannessa on siis kaksi eri kuvaa eri artisteista, joskus useampi artisti on saatu yhteiskuvaan. Poikkeuksellisten juttusarjojen yhteydessä voi olla myös kollaasi monesta eri esiintyjästä. 2000-luvulla ei ole julkaistu yhtään kantta jossa olisi muuta kuin valokuvia muusikoista.

Lue loppuun

#32 Parliament – Flash Light (1978)

YouTube (vain ääni)
Spotify

Parliament - Flash Light; singlen kansikuvaFunk ja elektroninen musiikki ei ole mikään ongelmaton yhtälö. Funkin ytimessä kun on nimenomaan orgaaninen bändisoundi, isot kokoonpanot ja kollektiivinen improvisointi. Elektroninen musiikki on usein ollut niiden täysi vastakohta, ja digitaalisia syntetisaattoreita voikin pitää perustellusti funkin haudanneina innovaatioina: tuli halvemmaksi simuloida soittimia kuin soittaa niitä. Silti analogiset syntetisaattorit olivat keskeisiä varsinkin George Clintonin johtaman Parliament/Funkadelic-kollektiivin P-Funk-soundissa sekä 1980-luvulla suositussa synafunkissa.

Funk-musiikkia ymmärtääkseen on tärkeää ymmärtää sen asema korostuneen afroamerikkalaisena genrenä. Toisaalta kaikki itselle vieraan vähemmistön ”ymmärtäminen” on harhaa koska muussa kulttuurissa kasvanut tarkkailija on tuomittu ulkopuoliseksi. ”It’s a black thing, you wouldn’t understand”, kuten sanonta kuuluu. Vieraista kulttuureista voi silti hyvinkin saada tietoa, vaikka syvällinen ymmärtäminen on mahdollista vain omakohtaisen kokemuksen kautta. En siis anna ymmärtämisen mahdottomuuden häiritä vaan yritän selvittää asioita siinä määrin missä ulkopuoliselle on kirjoitetun ja levytetyn median avulla mahdollista.

Populaarimusiikki on Afrikasta Amerikkaan, etenkin Yhdysvaltoihin, pakkosiirretyn orjaväestön perintöä. Sen historia on pitkälti tuon perinnön riistämisen historiaa – afroamerikkalaiset ovat joutuneet valkoisten riiston kohteeksi pitkään orjuuden lakkauttamisenkin jälkeen. Myös heidän musiikkinsa historia on kertomus siitä kuinka valkoinen mies omii, kaupallistaa ja vääristää mustan kulttuurin omaksi siloitelluksi versiokseen, joka ei uhkaa valkoisten kulttuurista ylivaltaa. ”Kertomus” on toki virheellinen ilmaisu jos sen ottaa kirjaimellisesti: musiikkityylien ja kulttuurien historiat eivät noudata narratiivista logiikkaa – kertomuksellisuus on vain jälkikäteen tehty yritys saada jotain rakennetta sille mitä tapahtui. Ihmismielen on helpompi käsittää asioita tarinamuodossa.

Aina kun mustasta kulttuurista tulee jokin uusi musiikillinen innovaatio – jazz, rock and roll tai funk – valkoihoiset muusikot omivat sen itselleen, poistavat siitä ”liian mustat” elementit ja tekevät siitä hyvätuloiselle valtavirtaväestölle sopivaa kulutusmusiikkia. Tästä innovaation ja eksploitaation vääjäämättömästä vuorottelusta on seurannut se, että afroamerikkalaiset ovat jatkuvasti joutuneet etsimään uusia musiikillisen ilmaisun muotoja; sellaisia, joiden merkityksiä valkoiset eivät ole vielä ehtineet omia itselleen.

Funkille kävi tavallaan samoin kun siitä kehittyi valkoisellekin väestölle kelpaava, rytmeiltään yksinkertaisempi disco. Se oli vähemmän uhkaavaa kuin ”liian mustalta” kuulostanut funk. Tietämätön valkoinen valtavirta niputtikin discon ja funkin helposti yhteen ja mielikuvaa ”mustasta musiikista” ylläpiti vain pieni siivu kaikesta siitä mitä afroamerikkalaisessa kulttuurissa soitettiin – ne kaikkein yksinkertaisimmat ja radioystävällisimmät tanssikappaleet joita tekivät niin disco- kuin funk-kokoonpanotkin. Tosiasiassa funkin piirissä suhtauduttiin discoon hyvin kielteisesti ja monet bändeistä tekivätkin discon vastaisia kappaleita. Toisaalta monet funk-bändit hyppäsivät disco-buumin mukaan ja yrittivät lyödä sen turvin kaupallisesti läpi.

Funk onnistui silti poikkeuksellisen hyvin säilymään ”puhtaasti mustana” musiikkina – ja hip hop sen jälkeläisenä vielä paremmin. Ne molemmat pysyivät gettoutuneen mustan alaluokan musiikkina mainstream-suosionsa läpi siinä missä esimerkiksi soulista tuli ajan kanssa vain niiden ”parhaiten menestyneiden” mustien musiikkia. Ja kun Detroitin keskiluokkaiset mustat nuoret tekivät electroa ja teknoa (ks. #34), köyhemmät kuuntelivat kaupunkiin Motownin jäänteenä vaikuttamaan jäänyttä Parliament/Funkadelicia.

Funk liittyykin vahvasti samaan 1960- ja 1970-lukujen taitteen liikehdintään joka synnytti Mustat pantterit, blaxploitaatioelokuvan, Richard Pryorin stand up -komedian, Gil Scott-Heronin runouden ja monet muut mustan (populaari)kulttuurin tunnetuimmat ilmentymismuodot. Samalla kun mustien vapautusliike pyrki määrittelemään uudestaan sen mitä ”musta” tarkoittaa (kielenkäyttöön vakiintui ”negro”-sanan tilalle ”black”), oli määriteltävä uudestaan myös mitä musta musiikki tarkoittaa. Taistelu populaarimusiikin ”omistajuudesta” onkin ollut keskeistä afroamerikkalaisen emansipaation kannalta. Sen historia on ollut jatkuvaa vääntöä siitä että mustat muusikot voivat tulkita ja esittää musiikkia omista lähtökohdistaan.

Musta kansalaisliike oli menettänyt 1960-luvun jälkimmäisen puoliskon aikana merkittävimmät poliittiset johtajansa Martin Luther Kingin ja Malcolm X:n murhien myötä. Väkivalta ja kulttuurinen alistaminen olivat mustien arkipäivää vaikka orjuus oli virallisesti lakkautettu jo sata vuotta aiemmin. Esimerkiksi Sly & The Family Stonen albumilla There’s a Riot Going On (1971) ei ollut mikään ensisijaisesti hauskanpitoon viittaava otsikko vaan väkivaltaiset rotumellakat olivat tuolloin mustan väestönosan lähimuistissa.

Poliittisten johtajien jättämää tyhjiötä tulivat monessa mielessä paikkaamaan juuri soul- ja myöhemmin funk-artistit – etunenässä James Brown, jonka Say It Loud – I’m Black and Proud (1968) on eräänlainen afroamerikkalaisen kulttuurisen vapautumisen teemakappale. Myöhempiä merkkihenkilöitä olivat juurikin Sly Stone sekä George Clinton. Jälkimmäinen ei kuitenkaan ollut suoraan poliittinen vaan lähestyi aihetta huumorin, spektaakkelin ja science fictionin avulla.

Parliament - Funkentelechy vs. The Placebo Syndrome -albumin kansitaide

Lue loppuun