Kirjoittaessani näistä viidestä videosta mietin lähinnä sitä, mikä pointti listoissa on. Näennäisen ”paremmuusjärjestyksen”, jalustalle nostamisen ja mainitsematta jättämisen sijaan taideteoksista pitäisi kirjoittaa kriittisesti ja analyyttisesti, ei arvottavasti. Mutta kun listauspeliin on lähdetty, niin katkeraan loppuun asti jatketaan.
Avainsana-arkisto: toksinen maskuliinisuus
46. ikonisin video: The Weeknd – False Alarm (2016)
Ohjaus: Ilya Naishuller
Ladattu YouTubeen: 13.10.2016
Näyttökertoja: 196 410 961 (11.4.2021)
Videopelien kehittyminen koko kansan viihteeksi ja vakavastiotettavaksi taidemuodoksi on ollut pitkä ja vaiheittainen. Ehkä se on ollut niin kaikissa viihteen ja taiteen lajeissa, mutta ne muut ovat syntyneet paljon ennen omaa elinikääni, joten ehkä kehitys tuntuu hitaalta vain siksi. YouTuben aikakaudella kehitys on kuitenkin kiihtynyt, eivätkä videopelit ole enää alakulttuuria vaan valtavirtakulttuuria. Hauskaa myös huomata, että vaikka viihde ja taide nähdään usein toistensa vastakohtina, videopeleissä kaupallinen suosio ja taiteellinen kunnianhimo ovat kasvaneet käsi kädessä.
Tämä alkaa näkyä luonnollisesti myös kasvavana poikkitaiteellisuutena. Toki pelaamista on esitetty elokuvissa ja musiikkivideoissa jo 1980-luvulta alkaen, ja peleistä on tehty elokuvasovitukiakin Super Mario Brosista (1993) lähtien. YouTuben ajalla on kuitenkin nähty, että myös videopeleille ominaiset tekniset ja taiteelliset keinot ovat levinneet muille kulttuurin aloille. Jo Doomissa (2005) nähtiin FPS-räiskintäpeleille uskollinen toimintakohtaus, joka oli kuvattu kokonaan hahmon näkökulmasta.
Tämän tekniikan mestariksi kuitenkin nousi venäläisohjaaja Ilya Naishuller, jonka debyyttielokuva Hardcore Henry (2015) oli kuvattu kokonaan tällä tyylillä. Elokuva ei saanut kovin hyviä arvosteluja, ja rahallisestikin se teki tappiota. Ehkä hahmon silmien läpien tuijottaminen koko elokuvan läpi ei ole kovin palkitsevaa. Pelaamien onkin sitten ihan eri asia, koska silloin voi myös itse vaikuttaa hahmon toimintaan.
Siinä missä täyspituisen elokuvan katselu tästä kuvakulmasta on lähinnä rasittavaa, musiikkivideon mitta sopii sille täydellisesti. Hardcore Henryn harjoitustöinä voi pitää Naishullerin oman Biting Elbows -bändin videoita The Stampede (2011) ja Bad Motherfucker (2013), mutta parhaiten nämä opit hyödynnettiin The Weekndin videossa False Alarm (2016), joka siirtää Grand Theft Auton estetiikan toiseen taiteenlajiin.
Pelikulttuurin mukana Naishullerin videoihin tuli valitettavassti myös toksista maskuliinisuutta, sillä naiset esitetään hänen videoissaan hyvin esineellistävästi. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta musiikkivideoissa, ja False Alarmin lyriikat ovat ihan yhtä misogyynisiä kuin videon kuvastokin. Olisi silti ollut toivottavaa, että naisvihaa ei olisi tuotu musiikkivideoihin vielä lisää pelienkin puolelta.
52. ikonisin video: Grimes – Oblivion (2012)
Ohjaus: Grimes & Emily Kai Bock
Ladattu YouTubeen: 2.3.2012
Näyttökertoja: 44 801 128 (6.10.2019)
Grimesin Oblivion on omakohtainen biisi seksuaalisen väkivallan uhriksi joutumisesta, siitä seuraavista pelkotiloista ja niistä yli pääsemisestä. Keskeinen näistä peloista on biisissä toistuvan ”see you on a dark night” -lauseen ja haastattelujen perusteella yksin pimeän aikaan käveleminen. Miehenä en voi koskaan tietää miltä se tuntuu; se vain on asia jota en etuoikeutetusta asemastani pysty täysin ymmärtämään. Oblivionin musiikkivideon ansiosta sain kuitenkin ensimmäistä kertaa aavistuksen siitä millaiselta se voi ehkä tuntua.
Pelkästään biisiä kuuntelemalla näin ei olisi käynyt, koska ei näin kokonaisvaltaisia asiaa voi kuvailla pelkästään lyriikoilla ja musiikilla. Tiedän kyllä että naiset kokevat turvattomuutta, mutta tietäminen ei ole ymmärtämistä eikä lukeminen ole kokemista. Videon visuaalisuuteen yhdistettynä syntyy kuitenkin emotionaalinen reaktio, joka ei nyt suoranaisesti ole pelkoa mutta jonkinlaista ahdistusta naisvihamielistä kulttuuria kohtaan.
Päällisin puolin video voi vaikuttaa suorastaan banaalilta urheilufanitukselta, ja tämä kokonaisvaikutelma tuleekin musiikin ja kuvan yhdistelmästä. Musiikkivideo esittää normatiivista käytöstä, kuten huutavia, toisiaan töniviä ja yhdessä bodaavia yläosattomia miehiä. Tuollaisia kulttuurisesti hyväksyttyjä maskuliinisuuden ilmentymiä, joissa on pohjimmiltaan kyse kuitenkin ihan vain aggressiivisuudesta. Videon kontekstissa urheilukentällä viuhahtaminenkin tuntuu myrkylliseltä miesten kehollisen ja seksuaalisen dominanssin uusintamista eikä suinkaan miltään huvittavalta hölmöilyltä.
Synkistä mielikuvistani huolimatta videon keskeisin pointti on kuitenkin voimaantuminen ja pelkojen voittaminen. Grimes esiintyykin videossa ilman pelkoa keskellä perin pohjin maskuliinisia tilanteita. Videon rakenteessa onkin kiinnitetty huomiota siihen, kuinka artistin olemus muuttuu kohtausten edessä koko ajan itsevarmemmaksi. Videon lopussa pienikokoinen Grimes jauhaa purkkaa keskellä paidatonta miesjoukkoa tavalla, joka kertoo yksiselitteisesti hänen olevan tilanteen hallinnassa.
Myös videon tekoprosessi oli Grimesille tärkeä osa voimaantumista. Paria lavastettua kohtausta lukuunottamatta video on kuvattu spontaanisti ja ilman lupaa urheilustadioneilla. Artisti esiintyy katsomossa, ja kiinnittää huomion itseensä tilanteissa joissa katseet yleensä ovat tiukasti jossain ihan muualla, urheilukentällä. Näin hän ottaa haltuunsa oletusarvoisesti maskuliinisen tilanteen ja käyttää urheilutapahtumaa omiin tarkoituksiinsa.