Hyvän huumorimusiikin jäljillä

Lindelltronics: Trendibuumi (levynkansi)Eniten ennalta kammoamani kohta musahaasteessa tuli vastaan tällä viikolla. Huumorimusiikki on minulle selvästi kaikkein vastenmielisin musiikin muoto. Suhtaudun kaikkeen musiikkiin todennäköisesti liian vakavasti, mutta se ei silti tarkoita että minulla ei olisi huumorintajua. Huumori kuuluu musiikkiin ja osaan nauraa sille, mutta sitä en siedä, että musiikin ainoa syy olla olemassa on toimia äänimuotoisena vitsinä. Huumori musiikissa on siis tosi jees, mutta nimenomainen huumorimusiikki lähinnä ärsyttää.

En voinut tällä kertaa siis luottaa sattumaan vaan yritin tarkoituksellisesti etsiä huumorimusiikkia jonka kuunteleminen olisi mahdollisimman siedettävää. Sitten minulle tuli Discogsissa vastaan huumorilevy, jonka genreiksi on nimetty ”Abstract, Experimental, New Beat”, joten ajattelin että tällä levyllä on varmaan hyvä soundimaailma niiden tyhmien vitsien takana. Ja onhan siellä, mutta en tiedä riittääkö se.

Tämän albumin, Lindelltronicsin Trendibuumin (1991), takana on suomalaisen elektronisen popmusiikin pioneereihin kuuluva Tommi Lindell. Kuten olen joskus jossain sanonut, etenkin suomalaisen musiikin valtavirrassa pioneeri on usein ollut synonyymi humoristille. Esimerkiksi elektroniset soundit ja räp esiteltiin täkäläiselle yleisölle hupailun kautta 1980-luvun lopussa kun Bat & Ryyd, Raptori ja muut valloittivat listoja. Ehkä huumori oli joku defenssi jolla suojeltiin valtavirtaa uusien soundin vaarallisuudelta. 2000-luvun monikulttuurisessa post-modernissa yhteiskunnassa ei onneksi enää tarvitse tehdä niin, koska kaikki musiikki on vakavastiotettavaa – tai sitten mikään musiikki ei ole sitä.

Toki tämä uutuuden verhoaminen huumoriin oli yleinen ilmiö kaikkialla länsimaissa. Esimerkiksi varhaiset sampleria käyttävät kansainväliset hitit nimenomaan rekontekstualisoivat tunnettuja ääniä kieli poskessa, usein varsin satiirisessakin mielessä. Tässä eturintamassa oli mukana myös Rinneradion kosketinsoittajana levytysuransa aloittanut Lindell, joka devytoi sooloartistina vuonna 1988 nimellä Mad Lindell. Single Grandmaster Klaus luotiin lähes pelkästään Roland S-50 -samplerilla, ja se käytti keskeisimpänä ääniaineksenaan Levyraadin Klaus Järvistä. Nämä uusiin yhteyksiin liitetyt pätkät Järvisen musiikkiarvioista luovat narratiivin, jossa ”yksinkertainen konemusiikki” nostaa siihen kohdistetut ennakkoluulot esille ja nauraa niille. Shreds-henkiset kitaraosuudet puolestaan irvailevat todennäköisesti kitaramusiikin kliseille.

Rinneradiosta Lindell siittyi Raptorin kosketinsoittajaksi vuonna 1991, ja tämä yhteistyö määrittikin Lindellin 1990-lukua vahvasti: Lindell perusti myöhemmin Allekirjoittanut -projektin yhdessä Jufon ja Izmon kanssa, ja Raptori on vahvasti läsnä myös Lindelltronicsin levyillä: Jufo teki kakkoslevy Hello Finlandin (1993) kannet ja Izmo vierailee Trendibuumilla. Lisäksi Raptorin tuottaja Mitro oli mukana debyyttilevyllä, joka oikeastaan kuulostaakin hyvin pitkälti Raptorilta ilman räppiä. Räppäämistä on levyllä lähinnä biisissä Rap-pilan hätavara; muuten mennään pääasiassa spoken wordilla, jossa on välillä vahingossa ehkä jotain melodiaakin.

Valtaosa levyn sanoituksista tuntuu olevan kansainvälistyvän Suomen juppikulttuurille irvailua. Ei tosin kovin kekseliästä sellaista. Siinä missä vaikka Ismo Alangon Jäätyneitä lauluja (1993) käytti Suomeen 1990-luvulla rantautunutta konsulttikieltä perustellusti, Trendibuumilla lähinnä hoetaan uudissanoja peräkkäin niin ettei niistä muodostu yhtään järjellistä lausetta. Mahdollisimman rasittavalla juppiaksentilla. Lastenlauluja ja TV-mainoksia samplaavassa Rytmän bisneksessä Hannu Korkeamäki pitää puhetta hyvin samanlaiseen tyyliin kuin Izmo Alangon biisissä Demokratiaa (mutta vain tietyillä ehdoilla), mikä toimii huomattavasti paremmin.

Voisin oikeastaan sanoa, että Jäätyneitä lauluja on tämä levy paremmin tehtynä: toimivammat soundit ja älykkäämmät lyriikat. Eli siis sanat, jotka ovat hauskoja, mutta eivät vitsejä. Samat kylmän sodan päättymiseen liittyvät teemat suomalaisuuden ja kansainvälisyyden törmäyksestä ovat käsittelyssä molemmilla levyillä. Trendibuumilla tämän sävyn asettaa jo avausraita Euro mun persettä, joka kuulostaa hämmentävän ajankohtaiselta (mutta ei suinkaan hauskalta). Varsinkin ”euro”-sanan käyttö kuulostaa melko progressiiviselta vuodelle 1991.

Mukana on runsaasti myös musiikkia parodioivia metabiisejä: Nuoret professionaalit ivailee hevin ja Turist jats jazzin kustannuksella, mutta kumpikaan ei kuulosta vitsiltä vaan ainoastaan huonosti tehdyltä heviltä ja jazzilta. Huomattavasti onnistuneempi on Nuotiokitaraa ja maailmantuskaa, joka Grandmaster Klausin tapaan kääntää elektronista musiikkia kohtaan esitetyt ennakkoluulot ”aidoksi” koettuja genrejä vastaan. Tämä on ehkä levyn siedettävin teksti, mutta vastapuolena on paljon sietämätöntä kuraa.

Raptori ja Lindelltronics ottivat aikoinaan kantaa myös maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen, mutta kuitenkin sen verran tökerösti ettei tekstien mahdollinen ironisuus oikein avaudu nykypäivänä, koska aikoinaan vitsillä sanotut jutut ovat ihan ”vakavastiotettavaa” poliittista puhetta nykyään. Esimerkiksi Muukalaiszonen lopussa lausuttu ”tänne ne tulee viemään meidän työpaikat ja pokaa meidän muijat” on helppo tulkita väärin, vaikka se ihan selvästi sanotaan sarkastisella sävyllä. Seuraava biisi Avarrusfunk alkaa vielä ivallisella naurulla, joka kuulostaa ilmiselvästi kommentilta tähän lausuntoon.

Vaikka näissä biiseissä todennäköisesti siis kritisoidaan ksenofobiaa, sitä ei tehdä tavoilla jotka olisivat kestäneet hyvin aikaa. Gungungu nönököä ei sen sijaan voi pitää minään muuna kuin suorana rasismina. Siinä samplataan ilmeisesti etnisiä kenttä-äänityksiä ja sitten on vaan valittu nimeksi jotain miltä joku vieras kieli kuulostaa tietämättömän suomalaisen korvissa.

Jäätyneiden laulujen ohella toinen levy, jonka perään huomaan haikailevani toistuvasti tätä kuunnellessani, on jo edellä mainitun Allekirjoittaneen Generation Å (1995), jonka haluan tässä nyt nostaa esille suomalaisena huumorimusiikkina, josta ihan oikeasti pidän. Lindellin ja Raptori-tyyppien tyylitaju on kerrankin kohdallaan: musiikki on erinomainen kooste tuon ajan konepopin suurista ilmiöstä, etenkin pop-reggeasta ja eurodancesta; tärkeintä ovat kuitenkin lyriikat ja laulusuoritukset, jotka eivät liikaa korosta sitä että niiden on tarkoitus olla hauskoja.

Allekirjoittaneen biisit esitetään pokerinaamalla, mitä pidän keskeisimpänä tekijänä joka erottaa humoristisen musiikin huumorimusiikista. Esimerkiksi Raptori sen sijaan lähes poikkeuksettaa lausuu ”hauskat” jutut ylikorostuneesti, ja samanhenkisesti myös Lindelltronicsin lyriikat esitetään epäluonnollisen aksentin läpi. Eli oikeastaan en pidä Allekirjoittanutta huumorimusiikkina, koska se ei alleviivaa omaa koomisuuttaan. Hauskuus on kuulijan korvassa eikä tällainen musiikki aliarvioi omaa kykyäni kuulla huumoria siellä missä sitä on. Jokin paha muistuttaa lovecraftilaisen kosmisessa/koomisessa kauhutunnelmassaan jopa tämän hetken hauskinta suomalaista bändiä, Tähtiporttia.

Allekirjoittaneen jälkeen Lindell on pitänyt huomattavasti matalampaa profiilia. Siis toki hän ollut ahkera studio- ja keikkamuusikko, mutta ei ole saanut kaupallisia täysosumia eikä myöskään ole samalla tavalla ollut enää aikaansa edellä. Mielenkiintoisin 2000-luvun projekti oli työ  TV2:n Hotelli Soinnun ”viikon biisien” sovittajana ja säestäjänä. Hän siis teki lyhyellä aikataululla taustat ohjelmassa vierailleiden biisintekijöiden kappaleisiin, jotka he sävelsivät ja sanoittivat neljässä tunnissa ”hotellihuoneeseen” lukittuna. Yksi parhaista aikaansaannoksista oli A. W. Yrjänän Päämäärä, jonka CMX:kin myöhemmin levytti.

Lindelltronics: Trendibuumi (AMT, 1991)
16. musahaasterasti: Huumorimusiikkia tai musiikkiparodia
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)

1993: Alangon veljesten elektroniset seikkailut

Tänä vuonna tuli täyteen kaksi vuosikymmentä kahdesta suomalaisen pop/rock-musiikin merkkiteoksesta, jotka sattuivat tekemään veljekset. Vuonna 1993 Ismo ja Ilkka Alanko julkaisivat koneellisimmat levynsä ja tämän juhlan kunniaksi otan tarkasteluun Neljän Ruusun Pop-uskonnon (Spotify) ja Ismo Alangon Jäätyneitä lauluja (Spotify). Vertailen levyjä, tarkastelen niitä osana tekijöidensä diskografiaa sekä niiden roolia elektronisten soundien rantautumisessa suomalaiseen rock-musiikkiin. Erityisesti kuitenkin syvennyn levyjen teksteihin, niiden samankaltaisuuksiin ja niiden relevanssiin nyt 20 vuotta myöhemmin. Lähteinä olen käyttänyt vuoden 1993 Rumban ja Soundin numeroita, sekä tietenkin Internetiä!

Ismoa ja Ilkkaa pidetään helposti toistensa vastakohtina, ehkä jopa pahoina kaksoisvelinä (mutta kumpi on kumpi?). He ovat kuin yö ja päivä, eikä heidän yleisöissään taida olla hirveästi päällekkäisyyttä. Ismo on rock ja tekee kriittistä taidetta, Ilkka on pop ja tekee eskapistista viihdettä; Ismo tekee parodian Vain elämää -sarjasta, Ilkka menee Vain elämää -sarjaan. Ei heidän välillään kuitenkaan välttämättä ole niin suurta eroa kuin monet haluaisivat väittää. Eniten heidän musiikilliset polkunsa ristesivät juuri näillä kahdella levyllä.

Vuoteen 1993 mennessä Ismo oli jo ikuistanut itsensä suomirockin historiaan Sielun Veljissä ja Hassisen Koneessa, mutta oli soolourallaan vasta toisen studioalbumin kohdalla. Ismo pitikin vasta tätä levyä ensimmäisenä varsinaisesti omana levynään, koska Kun Suomi putos puusta (1990) oli tavallaan vain Sielun Veljien sivuprojekti ja vasta nyt Ismo oli toden teolla sooloartisti. Ilkka oli puolestaan viimein päässyt esiin isoveljensä varjoista, sillä Neljän Ruusun läpimurron myötä hän oli noussut mm. ”Suomen seksikkäimmäksi mieheksi” (jos Vain elämää on uskominen). Bändillä oli tuoreeltaan alla  läpimurtohitti Juppihippipunkkarin sisältänyt menestyslevy Haloo (1992), joka on edelleen heidän myydyin studioalbuminsa.

Ismo Alanko - Jäätyneitä lauluja & Neljä Ruusua - Pop-uskonto; levynkannet

Olen laatinut vertailun helpottamiseksi taulukon molempien albumien keskeisimmistä tiedoista (T= Toimituksen lista, L = Lukijoiden lista):

  Jäätyneitä lauluja Pop-uskonto
Julkaisupäivä 19.5.1993 20.10.1993
Korkein listasijoitus #6 #1
Myyntimäärä 27 359 55 863
Tuottajat Izmo & Mitro (Raptori) Tommi Lindell & PeeWee
Kansitaide Stefan Lindfors Hannele E. Vanha-aho
Pituus 44:25 (9 biisiä) 47:48 (11 biisiä)
Hitit Extaasiin (Pornografiaa,
Kuolemalla on monet kasvot)
Poplaulajan vapaapäivä (Luen, Kuka näkee)
Studio(t) Sound Art Studio Hot House, Finnvox
Ristiinpölytys Ilkka laulaa taustoja,
Lindell soittaa tivoliurkua,
Kämy soitti rumpuja livenä
Ismo soittaa selloa,
Mitro remixaa
(Energiaa-levyllä)
Masterointi Pauli Saastamoinen,
Finnvox
Pauli Saastamoinen,
Finnvox
Soundin arvosana 4,5 3,5
Rumban arvosana 3,5 4,5
Vuosilista, Rumba T #4 #3
Vuosilista, Rumba L #2 #1
Vuosilista, Soundi L #2 #1

Lue loppuun

Soundi-lehden kansissa 2000-2013

Palaan kesälaitumilta samalla tavalla kuin niille lähdinkin, eli ajankohtaisilla aiheilla. Suomen pop/rock-media on ollut melkoisessa myllerryksessä viime aikoina ja varsinkin nyt syyskuussa: hyvä että Radio Helsinki saatiin myytyä, niin uutisista sai lukea että Soundi on myyty Pop Medialle. Soundin perinteisen arkkivihollisen Rumban lisäksi firma kustantaa mm. hieman vanhemmalle lukijakunnalle suunnattua Rytmiä ja raskaaseen musiikkiin erikoistunutta Infernoa. Kehitys on huolestuttavaa siinä mielessä, että mediasisältöjen keskittyminen harvojen yritysten käsiin ei yleensä ruoki journalistista moniäänisyyttä, joka kuitenkin on yksi demokratian ja sananvapauden kulmakivistä. Poikkeuksiakin tähän yleiseen trendiin toki on. Pop Median ulkopuolisista rock/pop-lehdistä merkittävin taitaa vastaisuudessa olla ilmaislehti Sue, joka onkin Suomen luetuin musiikkilehti (115 000 – 127 000 lukijaa/kk).

Tämä taitekohta suomalaisen rock-median historiassa on hyvä hetki katsoa taaksepäin. Soundi (101 000 lukijaa/kk) ja Rumba (48 000 lukijaa/kk) ovat Suomen tilatuimmat ja tunnetuimmat pop/rock-lehdet, enkä itse ole juurikaan muita missään vaiheessa lukenut. Preferoimani lehti on vuoroin ollut Rumba, vuoroin Soundi. Ensin mainittu on petrannut huomattavasti uusimman uudistuksensa (2011) myötä, koska se on ryhtynyt julkaisemaan pidempiä ja perusteellisempia juttuja – sellaisia, joita minä rock-journalismilta toivon. Se on myös visuaalisesti tyylikkäämpi kuin kilpailijansa, joten en ole enää Soundia pahemmin lukenut. Rytmi (43 000 lukijaa/kk) taas on itselleni liian pappalehti ja Inferno (30 000 lukijaa/kk) turhan puristinen genrerajoituksensa suhteen. Sue puolestaan vaikuttaa enemmän mainoslehdeltä kuin kriittiseltä journalismilta.

Ennen tuota uudistusta luin pääasiallisesti Soundia, koska silloin se tuntui antavan niille minun suosiossani oleville pitkille ja perusteellisille jutuille paremmin tilaa kuin köykäiseltä ja epäesteettiseltä läpyskältä vaikuttavanut Rumba. Varsin pian minulle kuitenkin muodostui hyvin voimakas mielikuva siitä, että Soundi käytti pitempää muotoa lähinnä hyvin rajatun artistikirjon mainostamiseen. Ihan kuin lehdellä olisi ollut 12 vakiobändiä jotka pääsivät lehteen kerran vuodessa, eri järjestyksessä vain, ilman että kenellekään muulle annetaan tilaa. Tästä syntyi ajatus tilastoida asiaa jotenkin, mutta se jäi moneksi vuodeksi kytemään jonnekin mieleni perukoille.

Viime keväänä sitten viimein otin, syystä jota en muista, idean projektikseni – tämä ei siis liity varsinaisesti mitenkään Soundin myyntiin, koska homma sai alkunsa kauan ennen sitä. Ajattelin että yksinkertaisin ja helpoin tapa tilastoida näitä Soundin ”vakiobändejä” ovat lehden kansikuvat, koska ne koostuvat yleensä yhdestä isosta bändi- tai artistikuvasta, jossa on se lehden pääartisti, jota käsitellään useimmiten sivumääräisestikin eniten.

Aineistokseni valikoituivat Soundien kansikuva-artistit numerosta 1-2/2000 numeroon 8/2013 eli tämän vuosituhannen kaikki numerot Soundin myyntiin asti. Yhteensä numeroita kertyi tuolta ajalta 150, ja niissä esiintyi 223 artistia tai bändiä. Joskus kannessa on siis kaksi eri kuvaa eri artisteista, joskus useampi artisti on saatu yhteiskuvaan. Poikkeuksellisten juttusarjojen yhteydessä voi olla myös kollaasi monesta eri esiintyjästä. 2000-luvulla ei ole julkaistu yhtään kantta jossa olisi muuta kuin valokuvia muusikoista.

Lue loppuun