61. ikonisin video: Childish Gambino – This Is America (2018)

Ohjaus: Hiro Murai
Ladattu YouTubeen: 5.5.2018
Näyttökertoja: 536 845 029 (6.5.2019)

Childish Gambino - This Is America (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Kun aloitin listan koostamisen vuosi sitten, tätä videota ei oltu vielä julkaistu. Tuure Boeliuksen tapaan otin sen mukaan viime hetkellä. Molemmat olivat silloin liian tuoreita videoita, jotta niiden pitkän aikavälin kulttuurista merkitystä olisi voinut arvioida. Boeliuksen sijoittaminen listan häntäpäähän tuntuu jälkiviisaasti (valitettavasti) ihan osuvalta, mutta Childish Gambinon This Is American pitäisi olla paljon korkeammalla. Nyt uskaltaa jo melkoisella varmuudella sanoa että se jää musiikkivideoiden historiaan yhtenä taiteenmuodon ikonisimmista edustajista.

This Is Americassa on paljon samaa kuin viimeksi käsitellyssä Born Freessä. Molemmat ovat rohkeita ja anteeksipyytelemättömän kantaaottavia musiikkivideoita, joissa murhataan ihmisiä. Toisaalta M.I.A:n video on paljon suoraviivaisempi kuin Childish Gambinon, joka on paljon hienovaraisempi ja tulkinnavaraisempi. Sen kuvaston rikkaus on tärkeä syy siihen, miksi This Is Americasta puhuttiin viime vuonna niin ahkerasti.

Tärkeintä oli tietysti se, että This Is America osui juuri oikeaan aikaan. Asekontrollia ja rasismia Yhdysvalloissa on kyllä käsitelty musiikkivideoissa aiemminkin: esimerkiksi Kendrick Lamarin Alrightissa (2015) ja Joyner Lucasin I’m Not a Racistissa (2017). Maailma, tai ainakaan amerikkalainen yhteiskunta, ei ehkä kuitenkaan ollut vielä silloin yhtä valmis käsittelemään asiaa näin näkyvästi. This Is America voitti väkivaltaisesta kuvastostaan huolimatta parhaan musiikkivideon Grammyn, mitä ei olisi kyllä voinut tapahtua paria vuotta aikaisemmin.

Kahdessa järkyttävimmissä kohtauksessa Gambino, eli moniviihdyttäjä Donald Glover, ampuu afroamerikkalaisia ihmisiä. Tarkoituksena on tietenkin shokeerata, mutta video kuvaa lopulta aika hienovaraisesti aseväkivaltaa ja median tapaa suhtautua siihen. Laukauistuaan aseensa Glover asettaa sen varovaisesti lapsen hellävaroin pitelemälle punaiselle kankaalle. Toisin sanoen, aseita pidetään korkeammassa arvossa kuin (mustia) elämiä. Ensimmäisenä videossa ammuttu kitaristikin on huppu päässään; afroamerikkalaista henkilöä ei nähdä yksilönä vaan kasvottomana rotunsa edustajana.

Videossa kuvataan paljon enemmänkin väkivaltaa, mutta vain nämä ammuskelut tapahtuvat etualalla. Muuten kaikki tapahtuu kaukana taustalla (siellä mm. ratsastaa yksi maailmanlopun neljästä hevosmiehestä) kun Glover ja muut tanssijat esiintyvät kameran edessä. Tämä kuvaa hienosti sitä, miten media kohahtaa kyllä aseväkivallasta tilapäisesti, mutta palaa välittömästi takaisin normitilanteeseen jossa on tarkoitus tarjota kevyttä viihdettä. Media esittää yksittäiset ampumavälikohtaukset irrallisina poikkeustiloina, eikä oireina jatkuvasti läsnäolevasta rasistisesta väkivallan kulttuurista.

Kuvaston rikkaus johtaa helposti myös ylitulkintaan, varsinkin valkoihoisten katsojien joukossa. Minäkin katselen tätä videota täysin ulkopuolisena, ja esimerkiksi Clinton Yatesin kirjoitus on paljon asiantuntevampi. Lopun kohtaus, jossa Glover juoksee pimeässä käytävässä kauhuissaan valkoisia ihmisiä karkuun, muistuttaa monia elokuvasta Get Out (2017). Tämä assosiaatio kertonee lähinnä siitä, kuinka heikosti afroamerikkalainen kokemus yhteiskunnasta on edustettuna valtavirran mediassa. Tematiikassa on toki yhteys, mutta kohtauksella ei ole visuaalisesti tai dramaturgisesti juuri mitään tekemistä Get Outin kanssa.

Joka tapauksessa This Is Americassa on niin paljon analysoitavaa ja pilkottavaa, ettei minun ole tässä mieltä ruveta erittelemään kaikkea mitä siinä tapahtuu. Jos et jaksa lukea Yatesin pidempää tekstiä, niin tässä on lyhyempi kirjoitus videon neljästä avainkohtauksesta. Tai sitten voit vain katsoa tästä helposti sulavan videoanalyysin.

Hyvän huumorimusiikin jäljillä

Lindelltronics: Trendibuumi (levynkansi)Eniten ennalta kammoamani kohta musahaasteessa tuli vastaan tällä viikolla. Huumorimusiikki on minulle selvästi kaikkein vastenmielisin musiikin muoto. Suhtaudun kaikkeen musiikkiin todennäköisesti liian vakavasti, mutta se ei silti tarkoita että minulla ei olisi huumorintajua. Huumori kuuluu musiikkiin ja osaan nauraa sille, mutta sitä en siedä, että musiikin ainoa syy olla olemassa on toimia äänimuotoisena vitsinä. Huumori musiikissa on siis tosi jees, mutta nimenomainen huumorimusiikki lähinnä ärsyttää.

En voinut tällä kertaa siis luottaa sattumaan vaan yritin tarkoituksellisesti etsiä huumorimusiikkia jonka kuunteleminen olisi mahdollisimman siedettävää. Sitten minulle tuli Discogsissa vastaan huumorilevy, jonka genreiksi on nimetty ”Abstract, Experimental, New Beat”, joten ajattelin että tällä levyllä on varmaan hyvä soundimaailma niiden tyhmien vitsien takana. Ja onhan siellä, mutta en tiedä riittääkö se.

Tämän albumin, Lindelltronicsin Trendibuumin (1991), takana on suomalaisen elektronisen popmusiikin pioneereihin kuuluva Tommi Lindell. Kuten olen joskus jossain sanonut, etenkin suomalaisen musiikin valtavirrassa pioneeri on usein ollut synonyymi humoristille. Esimerkiksi elektroniset soundit ja räp esiteltiin täkäläiselle yleisölle hupailun kautta 1980-luvun lopussa kun Bat & Ryyd, Raptori ja muut valloittivat listoja. Ehkä huumori oli joku defenssi jolla suojeltiin valtavirtaa uusien soundin vaarallisuudelta. 2000-luvun monikulttuurisessa post-modernissa yhteiskunnassa ei onneksi enää tarvitse tehdä niin, koska kaikki musiikki on vakavastiotettavaa – tai sitten mikään musiikki ei ole sitä.

Toki tämä uutuuden verhoaminen huumoriin oli yleinen ilmiö kaikkialla länsimaissa. Esimerkiksi varhaiset sampleria käyttävät kansainväliset hitit nimenomaan rekontekstualisoivat tunnettuja ääniä kieli poskessa, usein varsin satiirisessakin mielessä. Tässä eturintamassa oli mukana myös Rinneradion kosketinsoittajana levytysuransa aloittanut Lindell, joka devytoi sooloartistina vuonna 1988 nimellä Mad Lindell. Single Grandmaster Klaus luotiin lähes pelkästään Roland S-50 -samplerilla, ja se käytti keskeisimpänä ääniaineksenaan Levyraadin Klaus Järvistä. Nämä uusiin yhteyksiin liitetyt pätkät Järvisen musiikkiarvioista luovat narratiivin, jossa ”yksinkertainen konemusiikki” nostaa siihen kohdistetut ennakkoluulot esille ja nauraa niille. Shreds-henkiset kitaraosuudet puolestaan irvailevat todennäköisesti kitaramusiikin kliseille.

Rinneradiosta Lindell siittyi Raptorin kosketinsoittajaksi vuonna 1991, ja tämä yhteistyö määrittikin Lindellin 1990-lukua vahvasti: Lindell perusti myöhemmin Allekirjoittanut -projektin yhdessä Jufon ja Izmon kanssa, ja Raptori on vahvasti läsnä myös Lindelltronicsin levyillä: Jufo teki kakkoslevy Hello Finlandin (1993) kannet ja Izmo vierailee Trendibuumilla. Lisäksi Raptorin tuottaja Mitro oli mukana debyyttilevyllä, joka oikeastaan kuulostaakin hyvin pitkälti Raptorilta ilman räppiä. Räppäämistä on levyllä lähinnä biisissä Rap-pilan hätavara; muuten mennään pääasiassa spoken wordilla, jossa on välillä vahingossa ehkä jotain melodiaakin.

Valtaosa levyn sanoituksista tuntuu olevan kansainvälistyvän Suomen juppikulttuurille irvailua. Ei tosin kovin kekseliästä sellaista. Siinä missä vaikka Ismo Alangon Jäätyneitä lauluja (1993) käytti Suomeen 1990-luvulla rantautunutta konsulttikieltä perustellusti, Trendibuumilla lähinnä hoetaan uudissanoja peräkkäin niin ettei niistä muodostu yhtään järjellistä lausetta. Mahdollisimman rasittavalla juppiaksentilla. Lastenlauluja ja TV-mainoksia samplaavassa Rytmän bisneksessä Hannu Korkeamäki pitää puhetta hyvin samanlaiseen tyyliin kuin Izmo Alangon biisissä Demokratiaa (mutta vain tietyillä ehdoilla), mikä toimii huomattavasti paremmin.

Voisin oikeastaan sanoa, että Jäätyneitä lauluja on tämä levy paremmin tehtynä: toimivammat soundit ja älykkäämmät lyriikat. Eli siis sanat, jotka ovat hauskoja, mutta eivät vitsejä. Samat kylmän sodan päättymiseen liittyvät teemat suomalaisuuden ja kansainvälisyyden törmäyksestä ovat käsittelyssä molemmilla levyillä. Trendibuumilla tämän sävyn asettaa jo avausraita Euro mun persettä, joka kuulostaa hämmentävän ajankohtaiselta (mutta ei suinkaan hauskalta). Varsinkin ”euro”-sanan käyttö kuulostaa melko progressiiviselta vuodelle 1991.

Mukana on runsaasti myös musiikkia parodioivia metabiisejä: Nuoret professionaalit ivailee hevin ja Turist jats jazzin kustannuksella, mutta kumpikaan ei kuulosta vitsiltä vaan ainoastaan huonosti tehdyltä heviltä ja jazzilta. Huomattavasti onnistuneempi on Nuotiokitaraa ja maailmantuskaa, joka Grandmaster Klausin tapaan kääntää elektronista musiikkia kohtaan esitetyt ennakkoluulot ”aidoksi” koettuja genrejä vastaan. Tämä on ehkä levyn siedettävin teksti, mutta vastapuolena on paljon sietämätöntä kuraa.

Raptori ja Lindelltronics ottivat aikoinaan kantaa myös maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen, mutta kuitenkin sen verran tökerösti ettei tekstien mahdollinen ironisuus oikein avaudu nykypäivänä, koska aikoinaan vitsillä sanotut jutut ovat ihan ”vakavastiotettavaa” poliittista puhetta nykyään. Esimerkiksi Muukalaiszonen lopussa lausuttu ”tänne ne tulee viemään meidän työpaikat ja pokaa meidän muijat” on helppo tulkita väärin, vaikka se ihan selvästi sanotaan sarkastisella sävyllä. Seuraava biisi Avarrusfunk alkaa vielä ivallisella naurulla, joka kuulostaa ilmiselvästi kommentilta tähän lausuntoon.

Vaikka näissä biiseissä todennäköisesti siis kritisoidaan ksenofobiaa, sitä ei tehdä tavoilla jotka olisivat kestäneet hyvin aikaa. Gungungu nönököä ei sen sijaan voi pitää minään muuna kuin suorana rasismina. Siinä samplataan ilmeisesti etnisiä kenttä-äänityksiä ja sitten on vaan valittu nimeksi jotain miltä joku vieras kieli kuulostaa tietämättömän suomalaisen korvissa.

Jäätyneiden laulujen ohella toinen levy, jonka perään huomaan haikailevani toistuvasti tätä kuunnellessani, on jo edellä mainitun Allekirjoittaneen Generation Å (1995), jonka haluan tässä nyt nostaa esille suomalaisena huumorimusiikkina, josta ihan oikeasti pidän. Lindellin ja Raptori-tyyppien tyylitaju on kerrankin kohdallaan: musiikki on erinomainen kooste tuon ajan konepopin suurista ilmiöstä, etenkin pop-reggeasta ja eurodancesta; tärkeintä ovat kuitenkin lyriikat ja laulusuoritukset, jotka eivät liikaa korosta sitä että niiden on tarkoitus olla hauskoja.

Allekirjoittaneen biisit esitetään pokerinaamalla, mitä pidän keskeisimpänä tekijänä joka erottaa humoristisen musiikin huumorimusiikista. Esimerkiksi Raptori sen sijaan lähes poikkeuksettaa lausuu ”hauskat” jutut ylikorostuneesti, ja samanhenkisesti myös Lindelltronicsin lyriikat esitetään epäluonnollisen aksentin läpi. Eli oikeastaan en pidä Allekirjoittanutta huumorimusiikkina, koska se ei alleviivaa omaa koomisuuttaan. Hauskuus on kuulijan korvassa eikä tällainen musiikki aliarvioi omaa kykyäni kuulla huumoria siellä missä sitä on. Jokin paha muistuttaa lovecraftilaisen kosmisessa/koomisessa kauhutunnelmassaan jopa tämän hetken hauskinta suomalaista bändiä, Tähtiporttia.

Allekirjoittaneen jälkeen Lindell on pitänyt huomattavasti matalampaa profiilia. Siis toki hän ollut ahkera studio- ja keikkamuusikko, mutta ei ole saanut kaupallisia täysosumia eikä myöskään ole samalla tavalla ollut enää aikaansa edellä. Mielenkiintoisin 2000-luvun projekti oli työ  TV2:n Hotelli Soinnun ”viikon biisien” sovittajana ja säestäjänä. Hän siis teki lyhyellä aikataululla taustat ohjelmassa vierailleiden biisintekijöiden kappaleisiin, jotka he sävelsivät ja sanoittivat neljässä tunnissa ”hotellihuoneeseen” lukittuna. Yksi parhaista aikaansaannoksista oli A. W. Yrjänän Päämäärä, jonka CMX:kin myöhemmin levytti.

Lindelltronics: Trendibuumi (AMT, 1991)
16. musahaasterasti: Huumorimusiikkia tai musiikkiparodia
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)

#31 Sylvester with Patrick Cowley – Do Ya Wanna Funk? (1982)

YouTube (huonolaatuinen video, hyvälaatuinen ääni)
Spotify (päälle puhuttu radiomiksaus, en suosittele)

Sylvester with Patrick cowley - Do Ya Wanna Funk; singlen kansikuvaFunk (#32) oli musiikkia mustan vähemmistön emansipoimiseksi, mutta disco oli kaksinkertaisen vähemmistön musiikkia. Kyse ei ollut vain etniseen ryhmään kuulumisesta vaan myös seksuaalisesta suuntautumisesta: disco oli etenkin mustien homomiesten suosikkimusiikkia (#40) ja Sylvester James yksi keskeisimmistä miespuolisista myöhäisdiscon homoikoneista. Siinä missä mustan musiikin historia on liittynyt keskeisesti afroamerikkalaisten vapaustaisteluun, disco on ollut aivan yhtä olennainen osa homojen vapautusliikettä. Funk syntyi samanaikaisesti kuin Black Pride, disco samalla kuin Gay Pride.

Näistä syistä tämä on monessa mielessä edellisen, funkia käsitelleen sijoituksen sisarbloggaus, joka tarjoaa erilaisen näkökulman samaan asiaan. Discon vähemmistörooli näkyy esimerkiksi siinä, että jopa toiset vähemmistöt suhtautuvat siihen alentuvasti. Ei siis riitä se että yhteiskunnan hallitseva ”valkoisen heteromiehen” tyrannia sortaa discoa, vaan esimerkiksi funkista kirjoittanut Rickey Vincent suhtautuu siihen yhtä väheksyvästi kuin valkoisetkin rock-journalistit. Kun jo itsessään aliarvostettu ja parjattu musiikkityyli (funk) suhtautuu toisiin tyyleihin samalla ylenkatseella, johon se itse on joutunut tottumaan, voi sanoa että kyse on todellisesta monivähemmistön musiikista.

Disco oli ja on yksi vihatuimmista genreistä populaarimusiikin historiassa. Vincent ei pahemmin säästele sanojaan sitä parjatessaan ja vertaa sitä suunnilleen raamatulliseen vitsaukseen. Hänen mukaansa disco oli värisokeaa ja mautonta koneilla tehtyä musiikkia jota ”kuka tahansa” saattoi tanssia, myös ne jotka eivät kuuluneet ”oikeaan” yleisöön eli afroamerikkalaiseen yhteisöön. Vincent pitää discoa steriilinä irvikuvana ”aidosta” mustasta musiikista: kaikki sisältö poistettiin funkista ja soulista ja jäljelle jätettiin vain aivoton jumputus, niin että valkoisetkin saattoivat tanssia ja ostaa levyjä.

Eittämättä disco onkin oppikirjaesimerkki siitä, miten musiikkiteollisuus kaupallistaa ja ylihypettää musiikkia. Valkoihoisten hallitsema bisnes näki 1970-luvun mustassa musiikissa paljon hyödynnettävää/riistettävää ja ryhtyi vuosikymmenen puolivälin jälkeen voimallisesti muokkaamaan siitä hyvin myyvää tuotetta, joka kuitenkin sopi huonosti radiossa soitettavaksi tai bändikuvilla promotoitavaksi – kyse oli kuitenkin tuottaja- ja DJ-vetoisesta eikä bändikeskeisestä musiikista. Disco ei millään tavalla sopinut 1970-luvulla vallinneisiin ”aidon musiikin” ideaaleihin sen enempää valkoisen rockin kuin mustan funkinkaan näkökulmasta. Vincent esimerkiksi käyttää ilmaisua ”real music fan” niistä ihmisistä joiden mielestä koneilla eikä bändikokoonpanolla tehdyt tanssihitit ovat kauheita. Myös lause ”disco, in fact, sucked” (lihavointi omani) kuulostaa melko latautuneelta muuten asiallisessa tyylissä pitäytyvältä tietokirjailijalta. Disconvastainen iskulause ”Disco Sucks” kuulostaa sekin perin homofobiselta.

Discon radiosoitto oli kyllä runsasta, mutta se kääntyi itseään vastaan: se syrjäytti liian poliittisena radioon pidetyn funkin soittolistoilta, koska sanat olivat vähemmän uhkaavia. Näin julkinen valtavirran kuva mustasta musiikista kapeni huomattavasti. Toisaalta disco on klubimusiikkia eikä sen kuulu kuulostaa hyvältä radiossa vaan klubeilla. Toki pahimman villityksen aikana levy-yhtiöt, jotka eivät discon sosiologisesta roolista vähemmistöjen musiikkina mitään tajunneet, tuuttasivat discoa radioon ja elokuviin (Saturday Night Fever, 1977) hyvin matalilla kriteereillä ja monet rockarit, joiden ura oli laskujohteista, yrittivät trendikkäästi tehdä discoa – Rod Stewart oli ehkä se surullisin esimerkki.

Tämä valtavirran ”valkaistu” disco oli kuitenkin vain jäävuoren huippu. Siinä missä funk-puristit tai valkoiset rock-poliisit sanovat että disco oli vain aivoton versio funkista, discon puolustajat sanovat että sekä mainstream-rockin että funkin näkökulmasta kritiikki kohdistuu vain mainstreamissa kuuluneen discon tylsimpään kaupalliseen kärkeen, ja se ”oikea” disco menestyi siellä pinnan alla. Kaikesta tästä näkeekin havainnollisesti, kuinka innokkaasti populaarimusiikissa asioita lokeroidaan ”aitoon” ja ”epäaitoon” ja haetaan sille omalle jutulle oikeutusta. Pinnan alla tehtiin joka tapauksessa paljon homoseksuaalisille mustille, valkoisille ja latinoille merkityksellistä musiikkia, joka ei välttämättä soinut radiossa – eikä sen tarvinnutkaan. Toisaalta kyllä valtavirrankin disco auttoi seksuaalista vapautumista ja voimaantumista.

Kysymys musiikin aitoudesta onkin discon ytimessä. Esimerkiksi Ulf Poschardt pitää discoa juuri sen ”epäaitouden” takia vähintään yhtä kapinallisena musiikkina kuin punk. Molemmat näistä kapinallisista tyyleistä myytiin hyvin nopeasti, ja mainstreamille disco ja punk näyttivät vain kaikkein tylsämielisimmät kasvonsa. Palattuaan undergroudiin ne jatkoivat elämäänsä uusina, entistä radikaalimpina genreinä – punk hardcorena, disco housena ja hi-NRG:inä. Punk ja disco ovat kyllä todella kaukana toisistaan muun muassa esteettisesti, mutta molemmat hylkäsivät perinteisen pop-kaavan paljon edeltäneitä genrejä voimakkaammin. Kyse oli lähinnä siitä että punk sanoi kaikelle ”EI”, mutta disco ”KYLLÄ”. Se ei ollut vihainen muulle maailmalle vaan jätti sen yksinkertaisesti huomioimatta: diskoissa homot saattoivat viimein tehdä itsestään historian subjektin, luoda itselleen tilan jossa olla oma itsensä ja ilmaista seksuaalisuuttaan avoimesti. Discon ”epäaitous” oli siis paljon radikaalimpaa kuin mikään perinteisessä mielessä musikaalinen ja ”aito”.

Kysymys aitoudesta on keskeinen nimenomaan discon homoseksuaalisuuden vuoksi: homot joutu(i)vat useimmiten elämään kaapissa ja valheessa, eikä ”aitouden” vaatimus siksi ollut heille relevantti, varsinkin kun heterot olivat sen aitouden määritelleet heidän puolestaan. Tämä ajatus musiikin ”aitoudesta” vertautuukin ajatukseen heteroseksuaalisuudesta ”luonnollisena” suuntautumisena: se mitä ei ymmärretä ja mikä ei sovi valtakulttuurin arvoihin, on ”epänormaalia”. Monet pistävätkin discovastaisuuden yksioikoisesti homofobian piikkiin, mutta tuskin asia on niin yksinkertainen: suurin osa valtavirran disco-hittejä radiosta kuulleista ihmisistä tuskin edes sitä mielsivät homoseksuaaliseksi musiikiksi, vaikka sitä ei aina kovin selvästi koitettukaan peitellä. Vasta 1970-luvun lopun ja Village Peoplen myötä avoimesti homoseksuaalinen discomusiikki tuli valtavirran tietoisuuteen.

On silti ihan perusteltua väittää että mustassa musiikissa ei olla oltu kovin avoimia homoseksuaalisuudelle vaan suuri osa mustan musiikin emansipoivasta uhosta on ollut nimenomaan mustan heteromiehen itsemääräämisoikeuden pönkittämistä. R&B-laulaja Frank Oceanin läpimurtoa vuonna 2012 uutisoitiinkin hyvin pitkälti sillä että viimein musta musiikki on valmis homoseksuaaliselle mieslaulajalle. Discon lisäksi tuota heteromiesoletusta kyseenalaistivat vain hyvin harvat mustat muusikot, kuten Prince, Cameo sekä naisten vaatteisiin ja meikkeihin sonnustautunut Tricky (ks. #36).

Jos funkin ytimessä oli kaksoistietoisuus (ks. #32), kenties discossa oli kyse jo kolmoistietoisuudesta. Sen kohdeyleisöllä oli kolme identiteettiä: musta, homo ja amerikkalainen. Nämä kolme identiteettiä eivät läheskään aina sopineet ongelmattomasti yhteen. Discon kritiikin takana saattaa olla ainakin Vincentin kohdalla juuri indentiteetissä: disco-alakulttuurissa afroamerikkalaisuus ei suinkaan ollut aina se tärkein identiteetti; kuuluminen homoyhteisöön oli monin paikoin olennaisempaa. Discobuumi esimerkiksi toi Yhdysvaltojen R&B-listoille valkoisia artisteja ensimmäistä kertaa sitten Elviksen varhaisvuosien. Afroamerikkalaisesta näkökulmasta se näyttäytyykin uhkaavana ja epätoivottavana, mutta disco ei ollutkaan ensisijaisesti saman vähemmistön musiikkia kuin funk. Sen arvoa ei siis voi nähdä samoista lähtökohdista.

Lue loppuun