Hyvän huumorimusiikin jäljillä

Lindelltronics: Trendibuumi (levynkansi)Eniten ennalta kammoamani kohta musahaasteessa tuli vastaan tällä viikolla. Huumorimusiikki on minulle selvästi kaikkein vastenmielisin musiikin muoto. Suhtaudun kaikkeen musiikkiin todennäköisesti liian vakavasti, mutta se ei silti tarkoita että minulla ei olisi huumorintajua. Huumori kuuluu musiikkiin ja osaan nauraa sille, mutta sitä en siedä, että musiikin ainoa syy olla olemassa on toimia äänimuotoisena vitsinä. Huumori musiikissa on siis tosi jees, mutta nimenomainen huumorimusiikki lähinnä ärsyttää.

En voinut tällä kertaa siis luottaa sattumaan vaan yritin tarkoituksellisesti etsiä huumorimusiikkia jonka kuunteleminen olisi mahdollisimman siedettävää. Sitten minulle tuli Discogsissa vastaan huumorilevy, jonka genreiksi on nimetty ”Abstract, Experimental, New Beat”, joten ajattelin että tällä levyllä on varmaan hyvä soundimaailma niiden tyhmien vitsien takana. Ja onhan siellä, mutta en tiedä riittääkö se.

Tämän albumin, Lindelltronicsin Trendibuumin (1991), takana on suomalaisen elektronisen popmusiikin pioneereihin kuuluva Tommi Lindell. Kuten olen joskus jossain sanonut, etenkin suomalaisen musiikin valtavirrassa pioneeri on usein ollut synonyymi humoristille. Esimerkiksi elektroniset soundit ja räp esiteltiin täkäläiselle yleisölle hupailun kautta 1980-luvun lopussa kun Bat & Ryyd, Raptori ja muut valloittivat listoja. Ehkä huumori oli joku defenssi jolla suojeltiin valtavirtaa uusien soundin vaarallisuudelta. 2000-luvun monikulttuurisessa post-modernissa yhteiskunnassa ei onneksi enää tarvitse tehdä niin, koska kaikki musiikki on vakavastiotettavaa – tai sitten mikään musiikki ei ole sitä.

Toki tämä uutuuden verhoaminen huumoriin oli yleinen ilmiö kaikkialla länsimaissa. Esimerkiksi varhaiset sampleria käyttävät kansainväliset hitit nimenomaan rekontekstualisoivat tunnettuja ääniä kieli poskessa, usein varsin satiirisessakin mielessä. Tässä eturintamassa oli mukana myös Rinneradion kosketinsoittajana levytysuransa aloittanut Lindell, joka devytoi sooloartistina vuonna 1988 nimellä Mad Lindell. Single Grandmaster Klaus luotiin lähes pelkästään Roland S-50 -samplerilla, ja se käytti keskeisimpänä ääniaineksenaan Levyraadin Klaus Järvistä. Nämä uusiin yhteyksiin liitetyt pätkät Järvisen musiikkiarvioista luovat narratiivin, jossa ”yksinkertainen konemusiikki” nostaa siihen kohdistetut ennakkoluulot esille ja nauraa niille. Shreds-henkiset kitaraosuudet puolestaan irvailevat todennäköisesti kitaramusiikin kliseille.

Rinneradiosta Lindell siittyi Raptorin kosketinsoittajaksi vuonna 1991, ja tämä yhteistyö määrittikin Lindellin 1990-lukua vahvasti: Lindell perusti myöhemmin Allekirjoittanut -projektin yhdessä Jufon ja Izmon kanssa, ja Raptori on vahvasti läsnä myös Lindelltronicsin levyillä: Jufo teki kakkoslevy Hello Finlandin (1993) kannet ja Izmo vierailee Trendibuumilla. Lisäksi Raptorin tuottaja Mitro oli mukana debyyttilevyllä, joka oikeastaan kuulostaakin hyvin pitkälti Raptorilta ilman räppiä. Räppäämistä on levyllä lähinnä biisissä Rap-pilan hätavara; muuten mennään pääasiassa spoken wordilla, jossa on välillä vahingossa ehkä jotain melodiaakin.

Valtaosa levyn sanoituksista tuntuu olevan kansainvälistyvän Suomen juppikulttuurille irvailua. Ei tosin kovin kekseliästä sellaista. Siinä missä vaikka Ismo Alangon Jäätyneitä lauluja (1993) käytti Suomeen 1990-luvulla rantautunutta konsulttikieltä perustellusti, Trendibuumilla lähinnä hoetaan uudissanoja peräkkäin niin ettei niistä muodostu yhtään järjellistä lausetta. Mahdollisimman rasittavalla juppiaksentilla. Lastenlauluja ja TV-mainoksia samplaavassa Rytmän bisneksessä Hannu Korkeamäki pitää puhetta hyvin samanlaiseen tyyliin kuin Izmo Alangon biisissä Demokratiaa (mutta vain tietyillä ehdoilla), mikä toimii huomattavasti paremmin.

Voisin oikeastaan sanoa, että Jäätyneitä lauluja on tämä levy paremmin tehtynä: toimivammat soundit ja älykkäämmät lyriikat. Eli siis sanat, jotka ovat hauskoja, mutta eivät vitsejä. Samat kylmän sodan päättymiseen liittyvät teemat suomalaisuuden ja kansainvälisyyden törmäyksestä ovat käsittelyssä molemmilla levyillä. Trendibuumilla tämän sävyn asettaa jo avausraita Euro mun persettä, joka kuulostaa hämmentävän ajankohtaiselta (mutta ei suinkaan hauskalta). Varsinkin ”euro”-sanan käyttö kuulostaa melko progressiiviselta vuodelle 1991.

Mukana on runsaasti myös musiikkia parodioivia metabiisejä: Nuoret professionaalit ivailee hevin ja Turist jats jazzin kustannuksella, mutta kumpikaan ei kuulosta vitsiltä vaan ainoastaan huonosti tehdyltä heviltä ja jazzilta. Huomattavasti onnistuneempi on Nuotiokitaraa ja maailmantuskaa, joka Grandmaster Klausin tapaan kääntää elektronista musiikkia kohtaan esitetyt ennakkoluulot ”aidoksi” koettuja genrejä vastaan. Tämä on ehkä levyn siedettävin teksti, mutta vastapuolena on paljon sietämätöntä kuraa.

Raptori ja Lindelltronics ottivat aikoinaan kantaa myös maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen, mutta kuitenkin sen verran tökerösti ettei tekstien mahdollinen ironisuus oikein avaudu nykypäivänä, koska aikoinaan vitsillä sanotut jutut ovat ihan ”vakavastiotettavaa” poliittista puhetta nykyään. Esimerkiksi Muukalaiszonen lopussa lausuttu ”tänne ne tulee viemään meidän työpaikat ja pokaa meidän muijat” on helppo tulkita väärin, vaikka se ihan selvästi sanotaan sarkastisella sävyllä. Seuraava biisi Avarrusfunk alkaa vielä ivallisella naurulla, joka kuulostaa ilmiselvästi kommentilta tähän lausuntoon.

Vaikka näissä biiseissä todennäköisesti siis kritisoidaan ksenofobiaa, sitä ei tehdä tavoilla jotka olisivat kestäneet hyvin aikaa. Gungungu nönököä ei sen sijaan voi pitää minään muuna kuin suorana rasismina. Siinä samplataan ilmeisesti etnisiä kenttä-äänityksiä ja sitten on vaan valittu nimeksi jotain miltä joku vieras kieli kuulostaa tietämättömän suomalaisen korvissa.

Jäätyneiden laulujen ohella toinen levy, jonka perään huomaan haikailevani toistuvasti tätä kuunnellessani, on jo edellä mainitun Allekirjoittaneen Generation Å (1995), jonka haluan tässä nyt nostaa esille suomalaisena huumorimusiikkina, josta ihan oikeasti pidän. Lindellin ja Raptori-tyyppien tyylitaju on kerrankin kohdallaan: musiikki on erinomainen kooste tuon ajan konepopin suurista ilmiöstä, etenkin pop-reggeasta ja eurodancesta; tärkeintä ovat kuitenkin lyriikat ja laulusuoritukset, jotka eivät liikaa korosta sitä että niiden on tarkoitus olla hauskoja.

Allekirjoittaneen biisit esitetään pokerinaamalla, mitä pidän keskeisimpänä tekijänä joka erottaa humoristisen musiikin huumorimusiikista. Esimerkiksi Raptori sen sijaan lähes poikkeuksettaa lausuu ”hauskat” jutut ylikorostuneesti, ja samanhenkisesti myös Lindelltronicsin lyriikat esitetään epäluonnollisen aksentin läpi. Eli oikeastaan en pidä Allekirjoittanutta huumorimusiikkina, koska se ei alleviivaa omaa koomisuuttaan. Hauskuus on kuulijan korvassa eikä tällainen musiikki aliarvioi omaa kykyäni kuulla huumoria siellä missä sitä on. Jokin paha muistuttaa lovecraftilaisen kosmisessa/koomisessa kauhutunnelmassaan jopa tämän hetken hauskinta suomalaista bändiä, Tähtiporttia.

Allekirjoittaneen jälkeen Lindell on pitänyt huomattavasti matalampaa profiilia. Siis toki hän ollut ahkera studio- ja keikkamuusikko, mutta ei ole saanut kaupallisia täysosumia eikä myöskään ole samalla tavalla ollut enää aikaansa edellä. Mielenkiintoisin 2000-luvun projekti oli työ  TV2:n Hotelli Soinnun ”viikon biisien” sovittajana ja säestäjänä. Hän siis teki lyhyellä aikataululla taustat ohjelmassa vierailleiden biisintekijöiden kappaleisiin, jotka he sävelsivät ja sanoittivat neljässä tunnissa ”hotellihuoneeseen” lukittuna. Yksi parhaista aikaansaannoksista oli A. W. Yrjänän Päämäärä, jonka CMX:kin myöhemmin levytti.

Lindelltronics: Trendibuumi (AMT, 1991)
16. musahaasterasti: Huumorimusiikkia tai musiikkiparodia
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)

5 vastausta artikkeliin ”Hyvän huumorimusiikin jäljillä

  1. Tosi hyvä blogi! Tuosta euro-sanan käytöstä, 1990-luvun alkupuolella Suomessa kaikki oli euro-sitä ja euro-tätä, vähän kuin joku eEtuliite sittemmin. Lamasta taisivat selvitä lähinnä liikeyritykset Eurokangas ja Eurorengas.

    • Toki, euro etuliitteenä oli tuolloin varsin yleisessä käytössä, mutta esim. ”euro mun persettä” kuulostaa mun mielestä aika suoralta viittaukselta rahayksikköön. Tai sitten en vaan tajua ilmaisua (ehkä sen on tarkoitus olla muunnos ”kiss my assista”, tms.)

      • Aattelin että se olisi juuri ”euro my ass” suomeksi. Mutta yhteisvaluuttaan sillä ei tuossa viitata, koska siitä käytettiin nimeä ecu tuolloin, euro tuli sen nimeksi vasta Suomen kansanäänestyksen kieppeillä enkä muista sitä aiemminkaan epävirallisesti käytetyn.

  2. Moi!

    Kiitoksia varsin seikkaperäisestä tulkinnasta esikoisalbumini Trendibuumin osalta. Täytyy sanoa, että olet mielestäni jopa armollinen monien asioiden suhteen :)

    Tuo vertailukohta Alangon ”Jäätyneisiin lauluihin” on mielenkiintoinen. Itse en ole sitä koskaan ajatellut, mutta jotain samaa kokonaisuuksissa varmaankin on. Tietenkin Ismon mestarin kädenjälki näkyy siinä, että Jäätyneillä lauluilla on ihan oikeita kunnon pop-kappaleita, jotka ovat aivan eri luokkaa, kuin Trendibuumin joka suuntaan hapuilevat sample-kollaasit. Mutta ehkäpä jotain ajan ilmiöistä on Jäätyneille lauluillekin tarttunut oman esikoisalbumini kautta. Jos ei muuten, niin ainakin tuolle Ismon levylle soittamieni kosketinsoitinosuuksien kautta.

    Pari tarkentavaa huomiota liittyen Trendibuumiin:

    ”Euro mun persettä” tosiaankin on jonkinlainen suomeksi ilmaistu anglismi (?) ajatukselle ”euro my ass”. Itse sanoitus on melko kypsymätöntä huutelua juppikulttuurin suuntaan, mutta aikansa lapsi. Itseasiassa Ismo Alanko on pariinkin otteeseen kertonut minulle pitävänsä kappaleen tekstistä!

    ”Gungungu Nönökön” tulkinta rasistiseksi hieman satuttaa, mutta ymmärrän toki näkökulman. Puolustuksekseni sanon, että kyseessä on oikeastaan vaan jonkinlainen samplerin mahdollisuuksien tutkiminen maailmanmusiikki-instrumenttina. Näin jonkun vaikuttavan tv-dokumentin Afrikan viidakossa elävästä pygmiheimosta, ja biisissä esiintyvät lausahdukset on irroitettu kyseisestä ohjelmasta. Yritin hakea erilaisilla etnisillä soitinäänilä kappaleeseen iloista tunnelmaa ja äänikuvaa, jossa luonnonkansa elelee arkisissa toimissaan, kunnes aivan biisin loppumetreillä ”sivistys” vyöryy viidakkoon suihkukoneiden, katuporien ja karuselliurkujen muodossa. En voi moittia, mikäli tämä ”ekologinen sanoma” menee kuulijalta ohi.

    Vaikka ”Trendibuumi” on kokonaisuutena varsin kömpelö tekele, sen ehkä suurin merkitys itselleni oli uudenlaisten musiikintekotekniikoiden löytäminen. Ja vaikkei levyllä varsinaista räppäystä olekaan, lukuunottamatta ”Rappilan hätävaraa”, ”Euroa” ja ”Nuotiokitaraa”, niin esim. Public Enemyn kaoottinen kollaasi-hiphop toimi vahvana innoittajana. Kuten muutkin valtavirtaa kohti kurottavat uudet tyylit, mm. tekno ja house. Oma muusikkouteni tosin varmaankin toimi aivan vääränlaisena suodattimena, jotta lopputulos olisi ollut millään tavalla tyylikästä, tai kovin määrätietoista. Sanoisin, että kysymys siitä, onko Trendibuumi kestänyt aikaa, on sikäli epäolennainen, että se ei ollut erityisesti ajassa kiinni edes ilmestyessään. Pikemminkin vain kokoelma innostuneen nuoren ”konevelhon” harhailuja mielikuvituksensa sivupoluilla. Varsinaiseksi huumorimusiikiksi minun on kuitenkin vaikea levyä mieltää. Suomessa kutsutaan helposti kaikkea humoristisia elementtejä sisältävä musiikkia ”huumorimusiikiksi”, mutta vaikka itselleni on toisinaan ollut jopa vaikeaa pitää huumori erillään tekemisistäni, en koe olevani huumorimusiikin tekijä. Tarkoitan tällä sitä, että esikuvani sillä saralla löytyvät enemmänkin sellaisista suunnista kuin Zappa, Juice, Gösta, etc. Varsinaisessa huumorimusiikissa kuuluu mielestäni usein tarkoituksellinen huonosti tekemisen estetiikka, joka ei minua ole koskaan puhutellut.

    Mutta tämä tästä. Virkistävää hiukan koota omiakin ajatuksia noista nuoruuden huuruiluista. Tämä on mainio blogi. Hyvää kevään jatkoa Melomaanikolle!

    • Kiitos perusteellisesta taustoittamisesta!

      Osaan kyllä arvostaa Gungungu Nönökön musiikkia teknisestä näkökulmasta. Se voisi varmaan olla suosikkibiisejäni levyllä, mutta kappaleen nimestä jää jotenkin paha maku suuhun. Tuskin olisin sitä neljännesvuosisata sitten pitänyt ongelmallisena, mutta vuonna 2018 se häiritsee.

      Se on sitten eri asia, pitäiskö tällaisten asioiden antaa vaikuttaa takautuvasti käsitykseen ihan eri aikakauden tuotoksesta. Ei ehkä pitäisi, mutta siitä huolimatta en pääse siitä yli. Häiritsi sen verran pahasti, että multa meni tosiaan ihan kokonaan ”ekologinen sanoma” ohi. Toisaalta nuo meluefektit ovat sen verran hienovaraisia, että olisi se voinut muutenkin mennä ohi. Arvostan kyllä konseptia kovasti nyt kun selitit sen auki!

      Huumorimusiikin määritelmä on tietenkin aina vaikea kysymys. Se on aivan totta, että Trendibuumi on paremmin tehty kuin mikään kuulemani varsinainen huumorilevy. Itse kuitenkin mietin asiaa varsin lyriikkakeskeisesti. Tämän levyn sanat tuntuvat minusta ainakin ensisijaisesti vitseiltä, ja niiden yhteiskunnallinen sanoma toissijaiselta. Humoristisessa musiikissa, joka ei ole varsinaisesti huumorimusiikkia, puolestaan on minun mielestäni huumori toissijaisena ominaisuutena.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.