Kotikutoista ja kosmista äärimetallia

Direwolf: Beyond the Lands of Human Existence (levynkansi)Tällä viikolla oli mukavaa palata jälleen sattumanvaraisuuden pariin. Satunnaisen debyyttilevyn löytäminen olisi muuten ollut varmaan hyvin vaikeaa, mutta Rate Your Musicista löytyi onneksi massiiivinen, yli 2000:n levyn lista ”parhaista” debyyteistä. Nimi ei tietenkään ole mitenkään perusteltu enää siinä vaiheessa kun lista on noin pitkä, mutta kunnon arpominen edellyttää näin isoa joukkoa. Satunnaislukugeneraattorin avulla valitsin listalta newyorkilaisen Direwolfin ensimmäisen, ja ainoan, albumin.

Beyond the Lands of Human Existencen (2007) kansikuva on hyvin kuvaava sen sisällölle, sillä tarjolla on kotikutoisen kosmista musiikkia. Metal Archives määrittelee levyn musiikin ”technical progressive black metaliksi” ja lyriikoiden teemoiksi science fictionin ja avaruuden, ja tämä onkin varsin Talvikuningas-henkinen konseptilevy galaktisesta sodankäynnistä. Tarinaa kuljetetaankin runsaasti eteenpäin spoken wordin keinoin, mutta ei tästä narratiivisesta puolesta saa silti mitään irti ilman tekstejä silmien edessä. Valitettavasti niitä ei löytynyt mistään netistä. Kuunteluprojektini aikana olenkin vakuuttunut siitä, että lyriikoiden puute on streaming-palvelujen kriittisin ongelma tällä hetkellä (jos siis ansaintalogiikkaa ei lasketa). Luulisin että tämä on ns. tavallistakin kuuntelijaa vaivaava asia, vaikka Spotifyn viehätyksen ja suosion muuten ymmärränkin.

Direwolf ei ole yhtye vaan progemetalliyhtye Behold the Arctopusin kitaristin Mike Lernerin soolosivuprojekti. Kotikutoisuus tarkoittaakin tässä yhteydessä sitä, että musiikista kuulee ettei se ole bändisoittoa. Lerner soittaa kaikki instrumentit ja laulaa kaikki laulut, ja musiikki kuulostaa leimallisesti tietokoneella koostetulta eikä orgaaniselta musisoinnilta. Erityisesti tämä johtuu rumpukoneen käytöstä, eikä bassokitarakaan kuulosta ”aidolta”. 2000-luvun kotistudioteknologia on kuitenkin jo sen verran kehittynyttä, että tämä ei tee levystä kuuntelukelvotonta. Halvalta levy toki kuulostaa, mikä osaltaan vesittää scifi-tunnelmaa, mutta on se kuitenkin taidokkaasti tehty.

Hieman kököt soundit ja ruman kannen sivuuttamisen jälkeen voi keskittyä siihen tärkeimpään eli musiikkiin. Vaikka lyriikat menevät ohi, avaruudellinen tunnelma silti välittyy mm. syntikoiden ahkeran käytön ansiosta. Sen kuulee selvästi, että Lerner on kitaristi. Soitto on varsin virtuoosista, mutta kitarasoolot eivät ole läheskään niin rasittavaa tiluttelua kuin tällaiselta sooloprojektilta voisi odottaa. Metal Archivesin genremääritelmässä eksaktein adjektiivi onkin mielestäni juuri technical. Kosketin- ja kitarajutuissa eksytään välillä pelottavan lähelle Dream Theater -maastoa, mutta pian sieltä onneksi selvitään takaisin ihmisten ilmoille.

Progressiivisuus taas on mukana siinä miten biisit tempoilevat ennalta-arvaamatta milloin mihinkin suuntaan ja tahtilajit vaihtuvat tiuhaan. Ihan yhtä hyvin levyä voisi kuitenkin myös kuvailla adjektiiveilla ”sekava” ja ”keskittymiskyvytön”. Itse olen varsin varovainen käyttämään sanaa ”progressiivinen”, koska se on niin kulunut. En esimerkiksi luokittelisi tätä niin, koska minusta progressiivinen biisirakenne on sellainen, että kokonaisuus on selkeästi yhtenäinen teos riippumatta siitä kuinka monta erilaista osaa siinä on. Direwolfilla taas on enemmän kyse eri biisiaihioiden liimaamista yhteen raitaan ja sen kutsumista ”biisiksi”. Toki tähän tunteeseen sirpaleisuudesta vaikuttaa paljon se, ettei voi lukea lyriikoita; ehkä ne tekstit ovat se mikä nämä raidat pitäisi kasassa.

Paitsi rakenteellisesti, levy on monipuolinen myös tyylillisesti. ”Black metalia” tässä ovat lähinnä Lernerin kirkuvat laulut, mutta hän toisaalta laulaa myös puhtaasti ja puhuu möreästi. Musiikissa kuuluu ihan yhtä paljon proge kuin thrash, power ja death metalkin. Kuvaavin tyylien miniatyyri on levyn lyhyin biisi (jos epilogia ei lasketa), 1,000,000 Enemies – Mercury’s Disaster.

Jos kyseessä olisi ollut ihan oikea debyyttilevy, eikä vain kertalaakista tehty sivuprojekti, tämä olisi ollut hyvin lupaava julkaisu. Kun soitto- ja sävellystaito on näin kehittynyttä jo alusta lähtien, bändin tulevaisuudelta olisi sopinut odottaa paljon. Koska yleensähän ne soundit vaan paranee kun tulee lisää kokemusta studiotyöstä ja ehkä jopa lisää budjettia. Tästäkin biisimatskusta olisi saanut hiotulla teknisellä toteutuksella oikein erinomaisen albumin. Mutta nyt tää jää aika irralliseksi kuuntelukokemukseksi: albumi on kuin siemen, josta ei ikinä itänyt mitään.

Direwolf: Beyond the Lands of Human Existence (Blastard Entertainment, 2007)
17. musahaasterasti: Bändin tai muusikon esikoislevy
Mistä: Spotifysta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.