I’m not the Scatman

Scat singing - the art of vocal jazz (leynkansi)En ole jostain syystä kuunnellut jazzia juuri yhtään muutamaan vuoteen, joten musahaasteen myötä oli hyvä palata sen pariin. Ensimmäisenä jazz-rastina on vastassa scat-laulua sisältävä levy. Laiskat ihmiset (sori mutta niin se vaan on) valitsivat tähän kohtaan Scatman Johnia, mutta minä halusin jotain perinteisempää. Valitettavasti scatlaululle ei ole omaa vakiintunutta asiasanaa kirjastokäytössä, joten sopivia levyjä ei löytynyt verkkokirjastostani erityisen paljon. Osoitin ehkä itsekin jossain määrin laiskuutta, koska tyydyin eri artistien scattausta sisältävään kokoelmaan, jonka nimessäkin on jo sana ”scat”.

Saga-yhtiön Scat Singing – The Art of Vocal Jazz sisältää 22 biisiä vuosilta 1927-1949. Käsittelyssä on siis laulutyylin varhaishistoria ja levy alkaa sen keksijänä yleisesti pidetyllä Louis Armstrongilla. Kansilehtistä lukemalla saan tietää että tämä on taas yksi suuri musiikkimyytti: hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka äänitti scatia, vaan sen kunnian saa itselleen Fletcher Henderson. Hänen orkesterinsa saksofonisti Don Redman esittää ”rytmistä onomatopoeiaa” eli selvän scat-laulun raakileen kappaleessa My Papa Doesn’t Two-Time Notime (1924), jota ei kuitenkaan ole tällä kokoelmalla. Tätä puutetta perustellaan sillä, että Armstrongin Hotter Than That (1927) on ehkä kuitenkin se varhaisin kappale, jossa scat toimii sellaisena taidemuotona kuin sen nykyään tunnemme. Kappale on sen verran ikoninen, että se on minullekin jo tuttu entuudestaan joltain beginner’s guide to jazz -tyyppiseltä kokoelmalta. Tuttuja biisejä oli myös Cab Callowayn Zah Zuh Zah (1933), joka onkin mahdollisesti kuuluisin scat-kappale heti saman artistin Minnie the Moocherin (1931) jälkeen.

Armstrongin ohella kokoelmaa – ja scatlaulun kehitystä – dominoivat Dizzy Gillespie ja Ella Fitzgerald. Ei ole sattumaa että sekä Armstrong että Gillespie olivat alkujaan trumpetisteja, koska scatlaulussa edellytetään samanlaista ”suunsoittoa”. Molemmilta on mukana kaksi kappaletta, jossa he toimivat sekä vokalisteina että trumpetisteina. Gillespien bändin kanssa 1946 keikkaillut Fitzgerald on puolestaan äänessä peräti neljällä erinäisten big bandien säestämällä kappaleella. Juuri Gillespie kannusti Fitzgeraldia nousemaan solistina samalle virtuositeetin tasolle kuin hänen soittajansakin. Scatlaulua voikin pitää yhtenä instrumenttina muiden joukossa, sillä se ei sisällä sanoja ja perustuu yleensä improvisaatioon, kuten jazz-soitto muutenkin.

Vieraiden laulutyylien hyväksyminen on tunnetusti vaikeampaa kuulijalle kuin uusien soittotyylien, kuten olen jo havainnut tässä haasteessa esimerkiksi azerbaidžanilaisen musiikin yhteydessä. Ihmisääneen liittää paljon helpommin vaistonvaraisesti jotain ennakkokäsityksiä ”luonnottomuudesta”. Vieraalla tavalla laulettu kuulostaa väärin lauletulta. Tästä johtuen scat kuulostaa parhaalta silloin kun se muistuttaa vähiten laulua, kuten esimerkiksi Fitzgeraldin pöristelyt Oh, Lady Be Goodissa (1947). En ole aiemmin juurikaan pitänyt hänestä laulajana, mutta tämä kokoelma havainnolllistaa hyvin sitä kuinka uraauurtava jazz-laulaja hän todella oli.

Kokoelma esittelee kronologisen biisijärjestyksensä ansiosta myös muita jazzin kehityskulkuja: äänitysteknologian paranemista ja jazz-kokoopanojen kutistumista. Toisen maailmansodan loppuun asti äänenlaatu on heikko ja rakeinen, mutta levyn viimeiset kappaleet täyttävät jo nykyaikaiset hifi-standardit. Jazzissa kaiken maailman sellakkakohinat haittaavat huomattavasti vähemmän kuin klassisessa koska äänimaailma ei edellytä niin kirkasta soundia välittyäkseen kunnolla kotikuulijalle. Jazz-musiikin muutos taas kuuluu siinä kuinka levyn alkupuoliskon swingiä soittavien big bandien rinnalle tulee loppua kohti myös pienempiä bebopia soittavia yhtyeitä.

Olen kuunnellut tähän asti lähinnä instrumentaalista jazzia ja suhtautunut lauluun ennakkoluuloisesti, koska olen pitänyt sitä jotenkin liian viihteellisenä. Siksi jazz-lauluun kannattikin varmaan oikeastaan ryhtyä tutustumaan scatin kautta, koska siinä ihmisääntä käytetään todella luovasti. Ihan niin kuin vaikka beatboxauksessa. Piti vaan siedätyshoitona kuunnella levyä läpi useita kertoja, että tämä tapa laulaa tuli tutuksi ja muuttui ”luonnolliseksi”. Kronologinen biisijärjestys toimii todella hyvin, koska se tuo esiin paljon muutakin kuin scatin historian, ja ikään kuin aivan sivutuotteena totuttaa korvan kuuntelemaan tällaista musiikkia.

Eri esittäjiä: Scat Singing – The Art of Vocal Jazz (Saga Jazz, 2003)
18. musahaasterasti: Levy, jolla on scat-laulua (löytyy jazz-levyiltä)
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.