Jos olen jotain 14 vuoden musiikkibloggauksen aikana oppinut, niin sen, että 100 asiaa on liian monta yhden ihmisen listattavaksi, ainakin jos jokainen niistä pitäisi perustella erikseen. YouTube-ajan ikonisimmat musiikkivideot ja Elektroninen top 100 olisivat molemmat valmistuneet vuosia sitten, jos ne olisivat olleet vain top 50. Tästä oppineena käyn jäljellä olevat 45 YouTube-ajan musiikkivideota läpi pikakelauksella. On toki hieman absurdia, että sijat 45–1 saavat vähemmän huomiota kuin sijat 100–46, mutta näin tässä nyt vain on tehtävä, jotta edes joskus tulisi valmista. Ensimmäisenä käsittelen sijat 45–41.
Vierailevat artistit: Mikael Gabriel & Uniikki
Ohjaus: Ville Salminen & Rise
Ladattu YouTubeen: 30.8.2013
Näyttökertoja: 22 478 021 (14.5.2019)
Mistään ei löydy listaa Suomen katsotuimmista YouTube-videoista, mutta Robinin Boom kah (2013) lienee ihan kärkisijoilla. Se ei kyllä ole mikään ihme, sillä Robin vertautuu varsin loogisesti Justin Bieberiin; he ovat yhtä selkeästi YouTube-ajan kasvatteja. Robin tosin löydettiin laulukilpailusta, ei hänen oman videokanavansa kautta. Läpimurto tapahtui silti nimenomaan Frontside Ollien (2012) musiikkivideon myötä. Tuntuu käsittämättömältä että Boom kah julkaistiin jo seuraavana vuonna, mutta teinitähtien maailmassa asiat tapahtuvat nopeasti.
Frontside Ollie ei ole mukana tällä listalla, vaikka sitäkin on katsottu huikeat 17 miljoonaa kertaa. Tämä johtuu siitä että Bieberin Babyn (2010) tapaan se edustaa vielä tyylillisesti selvästi YouTubea edeltävää estetiikkaa – ainoastaan sen tapa levitä yleisön tietoisuuteen on uusi. Boom kah on kuitenkin jo selvästi nykyaikainen teos. Skeittaus on ollut ”coolin” nuorison symboli musiikkivideoissa jo ainakin 1990-luvulta lähtien, mutta nyt videoon on otettu mukaan myös parkouria ja roller derbyä, jotka sijoittavat sen selvästi meidän aikaamme.
Liikkeen ja valon dynamiikkaa sekä värien kontrasteja taitavasti hyödyntävä video tiivistää erinomaisesti biisin energisyyden ja Robinin leimallisen positiivisuuden. Voikin ajatella että Robiniin henkilöityy toinen puoli YouTube-ajan tunnekeskeisyydestä. Sen lisäksi että kameran edessä itkeminen on nykyään välttämätön osoitus siitä artisti on ”aito”, myös vilpitön hymy ja uskottava positiivisuus on melko uutta ainakin suomalaisessa pop-musiikissa.
Toisaalta videossa on myös paljon ”feikkiä”. Siinä käytetään taustabändiä puhtaasti esteettisistä syistä, koska musiikkivideossa pitää soittaa soittimia, jotka ovat visuaalisesti toimivia – ei soittimia jotka oikeasti soivat kyseisessä biisissä. Videon lopulla bändi ei edes esitä soittavansa vaan ainoastaan kanavoi hyvää fiilistä fyysiseen hassutteluun. Samaten on täysin merkityksetöntä, että Elastinen ei räppää biisissä. Pääasia että videossa näkyy tuttu naama, jotta viraalisuus on maksimoitu. Elastinen on muutenkin kunnostautunut siinä, että hän lyöttäytyy Rähinä Recordsin artistien vanavedessä sellaisten biisien musiikkivideoihin, joissa hän ei itse räppää (vrt. SpektinMacho fantastico, 2014).
Pop-videossa tällä ei kuitenkaan ole väliä. Rock-soittovideon ajatuksena on tarjota illuusio aidosta soittotilanteesta, mutta eihän sekään yhtään sen aidompaa ole. Boom kahin video on kuitenkin aito siinä mielessä, että se on täysin kappaleen hengen mukainen. Se visualisoi musiikin tunnelman täydellisesti, eli onnistuu tehtävässään moitteettomasti.
Viraileva artisti: Ludacris
Ohjaus: Ray Kay
Ladattu YouTubeen: 19.2.2010
Näyttökertoja: 2 055 637 732 (22.1.2019)
Harva artisti havainnollistaa YouTuben kasvua dominoivaksi musiikkimediaksi yhtä hyvin kuin Justin Bieber. Hänen virallinen kanavansa kattaa YouTube-ajan koko kirjon, sillä siellä on tallessa hänen vanhimmatkin videonsa. Kaikki alkoi tammikuun 19. päivä 2007 julkaistusta epäselvästä videosta, jolla Bieber esittää Ne-Yon kappaleen So Sick. Videosta on mahdotonta tunnistaa kasvoja, ja se olisikin ilmiselvä feikki minkä tahansa muun tilin julkaisemana. Videossa silti näkee ja kuulee kaiken sen, miksi Bieberistä tuli varsin nopeasti megatähti. Jo tuosta 12-vuotiaan varhaisteinin esiintymisestä näkee että hänessä on juuri sitä vastustamatonta karismaa, jota suurelta viihdyttäjältä edellytetään.
Tämän huomasi myös manageri Scooter Braun, joka löysi Bieberin YouTubesta klikkaamalla vahingossa väärää videota. Pian Justinilla olikin jo levytyssopimus ja kolmen vuoden kuluttua So Sickin julkaisusta YouTubeen ladattiin video kappaleesta Baby. Viidessä kuukaudessa siitä tuli YouTuben katsotuin ja vihatuin (eniten peukkuja alaspäin) video moneksi vuodeksi. Bieber oli yksi ensimmäisistä YouTubesta löydetyistä laulajista, joista tuli suuri menestys myös ns. perinteisessä mediassa. Eikä kukaan YouTube-tähti ole sittemminkään ohittanut hänen statustaan.
YouTube ennen Babyä (tai VEVO:n perustamista edellisenä vuonna – rajan vetäminen on täysin mielivaltaista) oli hajautettu julkaisualusta kenelle tahansa omatoimiselle sisällöntuottajalle. Sellainen oli myös aloitteleva Bieber, jonka esiintymisiä hänen perheensä alkoi ladata YouTubeen, jotta myös poissa olleet sukulaiset voisivat nähdä ne. Vaikka aluksi monet sitä toivoivatkin, mitään DIY-tuotannon vallankumousta palvelu ei kuitenkaan käynnistänyt. Se vain loi uuden väylän, jolla monikansalliset viihdekorporaatiot etsivät talenttia omaan voitontavoitteluunsa. Tästä mekanismista Bieberin ura on täydellinen esimerkki. Hänen kanavaltaan löytyy dokumentaationa kaikesta tästä sekä isolla budjetilla tehtyjä yli miljardin katselukerran HD-videoita että alle miljoonan katselun kotivideoita. Kanavalta näkee myös kätevästi miten lapsesta kasvoi aikuinen koko maailman silmien edessä.
Baby on musiikkivideona varsin vanhanaikainen, mikä on tietysti sopivaa näin perinnetietoiselle biisille. Se olisi voitu ihan hyvin tehdä 1990-luvullakin, eikä siitä ole olemassa edes HD-versiota. Minua aina vähän harmittaa jakaa tällä listalla jotain 480p-laatuisia videoita. Tästä syystä olenkin sijoittanut Babyn varsin alhaisella sijalle, vaikka ulkotaiteellisesta näkökulmasta sen voikin sanoa olevan paljon merkittävämpi. On siinä silti yksi ikoninen kuva: Justin Bieber (ja välillä Ludacris) vihersävyisten ruutukuvioiden edessä. Tämä yksi visuaalinen elementti on videon tunnistettavin osa ja videon thumbnail luo välittömän assosiaation tiettyyn aikaan ja ilmiöön.
YouTube on kasvaessaan luonut aivan uuden julkkistyypin: tubettajan. Palvelusta on tullut jatkuvasti päällä oleva kykyjenetsintäkanava, jonne esiintyjän urasta haaveilevat lataavat omia ”työnäytteitään”, vlogeja joiden sisältö ei ole välttämättä rajattu mihinkään yksittäiseen taiteenlajiin. Monille pelkästä tubettamisestakin on tullut varteenotettava ammatti, ainakin hetkellisesti, mutta yleensä se on vain toiminut ponnahduslautana kestävämmällä pohjalla olevalle viihdyttäjän uralle. Justin Bieberistä lähtien yhä kasvava määrä nuoria on esimerkiksi saanut levytyssopimuksen YouTubeen lataamiensa lauluesitysten ansiosta.
Suomessakin heitä on ollut jo useita: ainakin Saara Forsberg, Arttu Lindeman, Vilma Alina ja Tuure Boelius. Tubettajan elämä on ankaraa ja harvasta on lyhyttä tähdenlentoa pitkäjänteisempään uraan. Siksi esimerkiksi Tuure Boeliuksen pysyvää vaikutusta suomalaiseen populaarikulttuurin voi ainoastaan arvailla, ja toivoa parasta. Kuukausi sitten Kaiku Entertainment kuitenkin julkaisi videon, joka herätti sen verran voimakasta huomiota, että todennäköisesti – ja toivottavasti – Boelius muistetaan vielä pitkään. Ainakin tän listan olisi tarkoitus auttaa siinä asiassa!
Vuonna 2001 syntynyt Boelius avasi YouTube-kanavansa 14-vuotiaana kesällä 2015. Ensimmäistä kertaa hän iski mielensäpahoittajien hermoon tulemalla kaapista syksyllä 2016 ja saamalla sen ansiosta Vuoden homo -palkinnon vuoden 2017 QX Gay Gaalassa. Samoihin aikoihin mm. Turun kaupunginteatterissa nuorta Touko Laaksosta näytellyt Boelius teki levytyssopimuksen Kaiku Entertainmentin kanssa. Ensimmäinen single Eikö sua hävetä nousikin singlelistan kärkeen eikä kakkossingleOh Boekaan mitenkään huonosti menestynyt. Nämä kuitenkin olivat varsin kertakäyttöisiä kappaleita, nopeasti ohi suhahtavia viraalihittejä, joista ketään ei vuosien päästä muisteta. Vasta kolmantena singlenä julkaistu Lätkäjätkä-Ville on potentiaalisesti ikimuistoinen kappale.
Kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden ensimmäistä kertaa vuonna 1995, maamme oli niin valmistautumaton menestykseen, että juhlabiisi Den glider inkin piti varastaa naapurista. Siitä viisastuneena A-Tyyppi rupesi samplaamaan Antero Mertarannan selostuksia ja syntyi ”lätkäbiisien” perinne. Jokakeväisten Suomen maajoukkueen epävirallisten kannatuslaulujen määrä lähti lopullisesti käsistä kun Suomi voitti toisen mestaruutensa 2011 ja PojunPoika saunoo toimi tunnarina. Vuonna 2018 jääkiekossa voittamisesta kertovat reippaat tanssipoppikappaleet olivat jo muuttuneet niin väsyneeksi kliseeksi, että enää ei edes keksitty parempia otsikoita kuin Kuha Ruotsi häviää. Tältä keskinkertaisuudelta meidät pelasti Tuure Boelius!
Lätkäjätkä-Ville tarttui yhteen yhteiskunnamme suurista tabuista: homoseksuaalisuuden ja urheilun suhteeseen. Miesten joukkueurheilussa kun mitä ilmeisemmin vallitsee systeeminen homofobia, jossa ”poikkeava” seksuaalisuus koetaan jotenkin uhkaksi jääkiekon machokulttuurille silloinkin kun laajemmassa yhteiskunnassa ollaan huomattavasti suvaitsevampia. Edellisen kerran asiasta kohuttiin neljä vuotta sitten kun Juhani Tamminen väitti ettei SM-liigassa pelaa homoseksuaaleja. Nostamalla tärkeän yhteiskunnallisen näkökohdan lätkäbiisin aiheeksi, Boelius myös samalla laajensi genren yleisöä huomattavasti niiden stereotyyppisten lätkäfanien ulkopuolelle. Urheilu kuuluu ihan kaikille!
Pelkällä biisillä ei ehkä vielä olisi saanut aikaan täydellistä somemyrskyä, mutta biisin YouTube-video piti siitä huolen, koska siinä Tuure pussaa ”Villeä” leijonapaidassa jäähallin pukuhuoneessa. Seurasi ennalta-arvattava reaktio: vihapuhetta ja tappouhkauksia, jotka alleviivasivat kappaleen tärkeyttä. Jos joku aihe on näin arka, siitä todellakin pitää tehdä biisejä ja herättää keskustelua! Monen lätkäfanin suurin murhe maailmassa tuntui olevan silloin se, että Tuure oli ”häpäissyt” leijonat.
Mutta miksi ihmeessä kaksi leijonapaidassa suutelevaa poikaa häpäisisi sen? Juuri siksi veteraanimme taistelivat talvisodassa Neuvostoliittoa vastaan, että suomalaisilla olisi vapaus tehdä niin. Jos ei halua sellaista katsella, tulisi ehkä ennemmin kannattaa Venäjän maajoukkuetta. Kun Suomi voittaa jääkiekko-ottelun, se edustaa länsimaisen liberaalin demokratian ja vapauden voittoa. Kun Venäjä voittaa, se edustaa totalitarismin, vihan ja pelon voittoa.
Jokaisen suomalaisen tulisi olla syvästi ylpeä Boeliuksesta, sillä hänen sisunsa edustaa kaikkea mikä maassamme on kaunista ja puolustamisen arvoista. C Moren kisasloganina oli ”On uusien sankarien aika”. MM-kaukaloista sellaisia ei tällä kertaa löytynyt, mutta Tuure Boeliuksesta saimme sellaisen. Ja hän todella on kunniaksi leijonapaidalle, sillä hänen rohkeutensa nousee aidosta leijonansydämestä.
