Sapattivuosi 2020

Vuosi 2020 oli ensimmäinen Melomaanikon historiassa, jolloin en päivittänyt blogia kertaakaan. Syitä oli monia: mm. toiset kirjoitusprojektit (joita ei ole vielä julkaistu), vakituisen kokopäivätyön aloittaminen, Netflixin putkittaminen, mitä näitä nyt on. Kyllä joku pandemiakin taisi asiaan vaikuttaa.

Vuotta taaksepäin katsoessani huomaan että olen hakenut tutusta musiikista turvaa aiempaa enemmän, kuten varmasti hyvin moni muukin. En ole tehnyt sitä mitenkään tietoisesti, uuden musiikin etsiminen ei vain ole inspiroinut. Koska en ole löytänyt hirveästi uutta musiikkia, ei ole blogiinkaan ollut hirveästi asiaa; koska ei ole ollut paljon asiaa blogiin, en ole etsinyt uutta kuunneltavaa. Normaalistihan tämä kirjoittamistyö on melkeinpä se pääasiallinen asia, joka potkii minua eteenpäin etsimään jotain itselleni ennenkuulumatonta.

Tuttuun musiikkiin keskittymisellä en kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin vai kuunnellut samoja vanhoja suosikkilevyjä tai että en olisi seurannut vuoden uutuustarjontaa. Se tarkoittaa sitä, että halusin kuunnella lähinnä tarpeeksi tutulta kuulostavaa musiikkia (Adornon haamu jossain kaukaisuudessa huutaa että ESKAPISMIA!). Vuoden kovimmat albumijulkaisut tulivatkin Dua Lipalta, Antti Tuiskulta ja Lady Gagalta. Erityisesti Lipan Future Nostalgia on harvinainen napakymppi: mainstream-pop-albumi, jolla ei ole yhtään täytebiisiä. Tästä kiitämme striimausaikaa. Jos tuo levy olisi julkaistu 20 vuotta sitten, se olisi sisältänyt 18 biisiä ja kestänyt 74 minuuttia, eikä kukaan olisi jaksanut kuunnella sitä.

Dua Lipa - Future Nostalgia; levyn kansikuva Kuuntelin myös paljon metallimusiikkia: erityisesti My Dying Briden ja Anaal Nathrakhin tuotannosta rupesin koluamaan niitäkin kolkkia, joihin en ollut aiemmin uskaltautunut. Perehdyin monen tutun bändin varhaistuotantoon, jotka joskus nuorempana olin sysännyt sivuun ei-olennaisena lo-fi-örinänä. Paradise Lostin, Anatheman, Tiamatin ja Katatonian alkupään tuotanto tuntuu edelleenkin lähinnä kuoriositeetilta, mutta sen tuntemus syventää 1990-luvun gootti- ja vaihtoehtometallin ymmärrystä huomattavasti. Brave Murder Day (1996) jäi kuitenkin mieleen selkeänä death-doomin mestariteoksena. Ja sitten ihan toisessa päässä Nightwishin Human. :II: Nature. oli parempi kuin on mahdollista kuvitella. Tuo lause näyttää minunkin mielestäni aprillipilalta kun kirjoitan sen ruudulle näkyviin, mutta kyllä se on ihan vilpitön mielipide.

Tuli niitä uusiakin tuttavuuksia silti vastaan jonkin verran, ja vuoden ehdoton musiikkilöytö oli Lingua Ignota. Ne genret, joista Kristin Hayter ammentaa eniten musiikkiinsa – death industrial, power electronics ja black metal – ovat pitkästyttävän maskuliinisia genrejä. Erityisesti power electronics, jossa kärjistäen on kyse lähinnä siitä että valkoinen heteromies karjuu hälytaajuuksien päälle kuinka paljon harmittaa, ettei ole enää maailman keskipiste. Lingua Ignotan tapauksessa tulee tunne vilpittömästä itseilmaisusta. Siitä, että musiikkia on tehnyt joku jolla oikeasti on joku syy olla vihainen; Hayterin tärkein inspiraation lähde on hänen kokemansa perheväkivalta ja siitä selviäminen.

Ehkä siltä oman turvallisuusalueen ulkopuolelle menevää musiikkia ei kuitenkaan tarvita määrällisesti paljon. Lingua Ignotan äärimmilleen tiivistetyssä vihassa oli ihan tarpeeksi kaaosta minun vuoteeni, vaikka toki kakkosalbumi Caligulalla (2019) on myös levollisempia kirkkauden hetkiä – rauhallisiksi tai kauniiksi niitäkään en silti sanoisi. Tärkeää on tietysti myös se, että puhdasta ja teknisesti taitavaa laulua löytyy kirkumisen ja karjumisen joukosta. Hayter on kuitenkin klassisesti koulutettu laulaja; projektin nimikin on Hildegard Bingeniläisen kehittämä keinotekoinen kieli, jota hän käytti mystisiin tarkoitusperiinsä. Vuonna 2020 projektilta kuultiin lähinnä yksittäin julkaistuja cover-biisejä, ja Dolly Partonin Jolenen raadollisuus aukenikin kunnolla minulle vasta nyt, kun sitä ei oltu enää kätketty tarttuvan poppibiisin kaapuun.

Lingua Ignota on musiikkia, joka vaatii kaiken huomion. Sitä ei voi kuunnella taustalla, se pitää kuunnella täysin eläytyen, ottaen jokaisen sanan ja äänen täysin vakavasti. Ja siitä huolimatta Caligula oli suosikkilevyni kesäisillä työmatkoilla. Assosiaatio on jo vähän liian voimakas, koska Do You Doubt Me Traitoristakin minulle tulee mieleen lämmin kesäilta ja laskeva aurinko. Ja pahimmat asiat, joita ihmiset voivat toisilleen tehdä.

Työmatkat määrittelivätkin kuunteluvuottani vahvasti, kuten alla olevasta Last.fm-kuuntelukellostakin näkee. Ne kaikki isommat palkit selittyvät kaksivuorotyön matkustusajoista. Future Nostalgiakin toimi niin hyvin albumikokonaisuutena, koska se on melkein täsmälleen työmatkani pituinen.

Kaavio kuuntelemani musiikin jakautumisesta tunneittain vuonna 2020Metallipuolelta löytyi Humanity’s Last Breath, jonka viehätyksestä suuri osa perustuu jo bändin nimeen, joka kuulosti vuonna 2020 faktalta eikä profetialta. Genre on kuulemma ”progressive deathcore”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Vielä enemmän fiktiiviseltä bändiltä kuulostaa tunisialaista kansanmusiikkia ja ranskalaista industrial rock/metalia yhdistelevä Ifriqiyya Electrique. Yhdistelmä näyttää oudolta paperilla, mutta kuulostaa hyvältä levvyllä.

Vuoden lohdullisin musiikki ei kuitenkaan löytynyt kevystä valtavirrasta tai raskaasta vastavirrasta, vaan Julia Holterin Ekstasis-albumilta (2012). Rauhallisesti hönkivä laulutyyli ja pehmeät dream pop -soundit olivat juuri sitä, mitä vuoden levottomimmat hetket vaativat.

Vuonna 2021 Melomaanikko lupaa taas päivittää blogia aktiivisesti ja tutkia uusia tapoja kuulla. Tavoitteena on saada ainakin Ikonisimmat YouTube-videot -lista valmiiksi, ennen kuin siitä tulee ihan totaalisesti vanhentunut.

11 keskiaikalevytystä jotka sinun pitää kuulla ennen kuolemaasi

1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -kuunteluprojektissa on aika pistää keskiaika pussiin ja viimeistellä tämä blogin puolelle kirjoittamani neliosainen johdantosarja. Tämän jälkeen projekti siirtyy pääasiallisesti lyhytsanaisemmassa muodossa Facebookiin. Olen toki käsitellyt projektia tähänkin mennessä siellä, ja tästä listasta löytyy linkkejä asiaankuuluviin statuspäivityksiin.

Kuten olen jo varmaan useaan otteeseen todennut, keskiaika on todella huonosti edustettuna 1001 Classical Recordings -kirjassa (4 levytystä); renessanssista (vuodesta 1400) lähtien levytyksiä on jo varsin kattavasti, eikä kokonaisvaltainen musiikin historiaan perehtyminen edellytä enää niin suurta määrää listan ulkopuolisten levyjen kuuntelua.

Tarjoankin tässä oman vaihtoehtoisen, laajemman diskografiani keskiajan musiikista, jota minun piti kuulla ennen kuolemaani. Lista perustuu suurelta osin Classical Netin medieval repertoire -osioon, joka onkin erinomainen aloituspaikka. Olen lähinnä jalostanut noista suosituksista tähän 11 henkilökohtaista suositusta – kuitenkin niin, että keskiajan aikakaudet ja tyylisuuntaukset tulevat mukaan mahdollisimman kattavasti. Olen myös tarkistanut, että listaamani levyt ovat saatavilla Presto Classicalilta tai levy-yhtiöiden omista verkkokaupoista.

Joku voi kyseenalaistaa, miten tällainen lista on nykyään relevantti, kun Spotify-soittolista ajaisi asian paljon helposti lähestyttävämmässä muodossa. Sieltä näyttää löytyvänkin vaikka mitä hakusanalla ”medieval music”. Soittolistat kuitenkin häviävät diskografioille selkeästi vielä ainakin yhdessä asiassa: soittolistalle ei voi antaa kontekstia, sen voi vain otsikoida.

Täällä minä voin kuitenkin lyhyesti perustella jokaista valintaa ja eritellä tarkemmin, mihin se sijoittuu yläotsikon alla. Tämän lisäksi suurin osa valitsemistani levyistä sisältää perusteellisen tekstiliitteen, joka syventää historiallista näkökulmaa entisestään, joten fyysisen levyn hankkimista kannattaa ihan oikeasti harkita. Olen toki linkannut jokaisen levyn Spotifyhin, jos se vain sieltä löytyy, mutta vanhan musiikin kohdalla sieltä nyt vain yksinkertaisesti puuttuu liian moni olennaisimmista ja laadukkaimmista levytyksistä.

Ennen varsinaista listaa pari levyvinkkiä niille jotka haluavat päästä helpolla: Harmonia Mundin 6:n CD:n boksi Les Tres Riches Heures du Moyen Age, tai antiikkia ja renessanssiakin käsittelevä Early Music, tarjoavat erinomaisen yleiskatsauksen Bysantista ars subtilioriin. Ainakin jälkimmäisessä tulee mukana ytimekkäät ja havainnolliset tekstiliitteet.

Lue loppuun

Gregoriaaninen kirkkolaulu ja Hildegard Bingeniläinen

Gregoriaanisen kirkkolaulun puuttuminen 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -listalta ei jätä minua rauhaan, joten päätin kirjoittaa siitä enemmänkin. Listan toinen levytys, Hildegard Bingeniläisen (1098-1179) antifoneista, myös liittyy gregoriaaniseen perinteeseen niin vahvasti, että niistä on loogista puhua samalla.

Länsimaisen taidemusiikin synty on yhtä kuin kirkkolaulun synty. Toki maallista musiikkia on sävelletty ja esitetty todennäköisesti vähintään yhtä kauan kuin hengellistäkin, mutta sitä ei kirjoitettu kovin aktiivisesti ylös ennen renessanssia. Siksi Carmina Buranasta ja muusta ei-kirkollisesta keskiajan musiikista voi puhua vain pirstaleina jostain pääosin unohtuneesta perinteestä, joka tosin todennäköisesti on myös vaikuttanut kirkkomusiikin kehitykseen.

Palatkaamme siis kristillisen kirkon alkuaikoihin, jolloin uskonnolliset tapaamiset jouduttiin pitämään salassa roomalaisten vainon vuoksi. Jotkut ovat selittäneet tällä sitä, että kristillinen musiikki oli jo alkujaan säestyksetöntä. Instrumentit pitivät enemmän ääntä kuin pelkkä laulu, joten siten pysyi paremmin salassa. Enemmän säestyksen puuttumisessa oli kuitenkin kyse siitä, että haluttiin tehdä pesäero antiikin pakanallisiin menoihin ja tanssiin – eli soitinmusiikkiin.

Vastaavasti nuori uskonto tarvitsi laulua, koska siten kristillinen sanoma kuului parhaiten isoissa basilikoissa, joiden korkea katto ja juhlava arkkitehtuuri oli suunniteltu luomaan kävijöissä jumalaista ihmetystä. Aivan kuten upeasti kaikuva kuoromusiikkikin. Juutalaisen synagogaperinteen pohjalta syntyi uusi kristillinen liturgia, joka perustui enemmän lauluun kuin puheeseen.

Kun kristinuskosta tuli laillista Rooman valtakunnassa (v. 313), kirkko ja sen musiikki levisivät nopeasti ympäri Eurooppaa, Pohjois-Afrikkaa ja Lähi-Itää. Vuonna 392 kristinuskosta tuli Rooman virallinen valtionuskonto, ja kolme vuotta myöhemmin valtakunta jakautui Länsi- ja Itä-Roomaksi. Länsipuoli romahti 400-luvulla, mutta itä pysyi vahvana kulttuurina vielä tuhat vuotta ennen ottomaanien valloitusta. Tämän valtiollisen vakauden vuoksi ensimmäinen vahva kirkkolaulun perinne, bysanttilainen kirkkolaulu, syntyi juuri itäisen kirkon piirissä.

Legendan mukaan bysanttilaisen virsiperinteen toi länteen Milanon piispa Ambrosius (n. 340-397), jonka mukaan kaupunkiin syntynyt kirkkolaulun perinne nimettiin ambrosialaiseksi. Milanosta kirkkolaulu levisi Roomaan ja edelleen ympäri Eurooppaa, muodostaen lukemattomia paikallisia muotoja. Näitä olivat mm. kelttiläinen, gallialainen, beneventolainen ja mozarabinen kirkkolaulu.

Kristillisen kirkon täyttäessä Rooman jättämää valtatyhjiötä, syntyi halu yhtenäistää nämä laulutyylit yhdeksi kristilliseksi kirkkolauluksi. Paavi Gregorius I:llä (n. 540-604) oli tärkeä rooli tässä kirkon liturgian yhtenäistämisessä, ja siksi syntynyttä ”yleiskristillistä” laulua kutsuttiin gregoriaaniseksi. Hän ei kuitenkaan säveltänyt mitään, vaan ainoastaan standardoi messun ja muun liturgisen tekstin; siihen sävelletty musiikki seurasi myöhemmin perästä.

Gregoriaaninen kirkkolaulu muodostettiin etenkin gallialaisen ja roomalaisen (nyk. vanharoomalaisen) tyylin pohjalta ja 800-luvulla se syrjäytti lähes kaikki paikalliset kirkkolaulun muodot. Tämä siis tapahtui kaksi vuosisataa Gregoriuksen jälkeen; musiikkityylien nimet ja syntyhistoriat olivat siis jo silloin enemmän mytologiaa kuin faktaa. Ainoastaan vanharoomalainen ja ambrosialainen laulu pitivät pitempään pintansa gregoriaanista uudistusta vastaan, ja nykypäivään asti näistä perinteistä on säilynyt vain jälkimmäinen, joka elää Milanon seudulla edelleen.

Paavi Gregorius I kuuntelee kyyhkyä (Pyhää Henkeä) ja välittää kirkkolaulut kirjurille.

Paavi Gregorius I kuuntelee kyyhkyä (Pyhää Henkeä) ja välittää kirkkolaulut kirjurille. Tämä maalaus n. vuodelta 1000 kertoo legendan gregoriaanisen kirkkolaulun synnystä, joka todellisuudessa tapahtui n. kaksi vuosisataa Gregoriuksen kuoleman jälkeen.

Lue loppuun

#23 Orbital – Chime (1989)

YouTube (Original Version)
YouTube (Edit)
YouTube (Live Album Version)

Chime; ensimmäisen 12"-painoksen etikettiJatkamme matkaa Britannian klubikulttuurin historiaan. Acid house ja ekstaasi löivät läpi Lontoon klubeissa keväällä 1988 ja skene alkoi kasvaa räjähdysmäisesti. House-bileet levisivät Lontoon keskustasta lähiöihin ja tapahtumapaikat kasvoivat yökerhoista tuhansia juhlijoita vetäviin hylättyihin varastohalleihin. Nekin jäivät jo seuraavan vuoden aikana liian pieniksi; acid house -bileet paisuivat Lontoota kiertävän M25-moottoritien varrella järjestetyiksi massiivisiksi tapahtumiksi.

Näistä kehätien läpäisemän maaseudun pelloilla, lentokonehangaareissa ja viljasiiloissa järjestetyistä tapahtumista alettiin käyttää sanaa rave. Sitä oli aikaisemmin käytetty verbinä (”to rave”) mm. 1960-luvun mod- ja hippikulttuureissa, mutta nyt siitä tuli tapahtumaa tarkoittava substantiivi. Sunrisen, Energyn ja Biologyn kaltaiset tapahtumat kilpailivat keskenään siitä kuka saisi isoimman tapahtuman kasaan: eniten kävijöitä ja eniten virtaa äänentoistossa, päheimmät laserit ja strobot. Kilpavarusteluun saatettiin käyttää myös mm. lasten pomppulinnoja. Tapahtumista kasvoi DIY-festareita, jotka liikkuivat lain harmailla rajamailla. Enimmillään kävijöitä oli n. 25 000, Sunrisen ja Back to the Future -ravejen yhdessä elokuussa ’89 järjestämällä festivaalilla.

Päihteiden yleisyyden, hupi- ja anniskelulupien byrokraattisuuden ja ihan vain tapahtumien mittasuhteiden vuoksi poliisit jahtasivat reivereitä minne ikinä menivätkään, ja keskeyttivät luvattomat bileet jos vain löysivät ne. Vuonna 1989 vietiin läpi Criminal Justice Bill -laki, joka kielsi suuret julkiset kokoontumiset. Se oli kuitenkin vain haaste, ei este, yritteliäälle sukupolvelle.

Reivien anarkistinen henki tiivistyy ehkä parhaiten Sunrisen perustaneeseen klubijärjestäjä Tony Colston-Hayteriin, nuoreen bisnesmieheen joka löysi laista porsaanreiän: hän alkoi kutsua raveja yksityistapahtumiksi, jolloin em. laki ei enää koskenutkaan niitä. Tapahtumapaikkoja ei kerrottu etukäteen, ja tieto kulki suullisesti ruohonjuuritasolla. Silloin kun esimerkiksi flyereita vaivauduttiin painattamaan, niissä luki korkeintaan puhelinnumero johon soittamalla sai selville raven yksityiskohdat tapahtumapäivänä. Teknisesti tämän mahdollisti British Telecomin Voice Bank -puhelinpalvelu, josta rave-organisaatiot ostivat monilinjaisia vastaajanumeroita. Ensimmäisiä markkinoilla olevia matkapuhelimia käyttäneet järjestäjät pystyivät jättämään sinne tapahtumaa koskevia viestejä lyhyellä varoitusajalla.

Ravepäivänä bilekansa soitti numeroon, josta he kuulivat jonkin M25:n varrella olevan tapaamispaikan sijainnin ja tapaamisen ajankohdan; usein kyseessä oli huoltoasema, jonka pihalle odottavat juhlijat saattoivat pistää pystyyn oman mini-ravensa. Tällaisia välietappeja järjestettiin niin monta kuin oli tarpeellista poliisin harhauttamiseksi ja lopullinen sijainti kerrottiin vasta kun tapahtuma oli jo käynnissä. Myös piraattiradiolla oli tärkeä rooli promootioss: äänipankin lisäksi myös toukokuussa ’89 perustettu itälontoolainen Centre Force -kanava antoi reivereille saapumisohjeita.

Koska tieto levisi niin viime tipassa, poliisit ehtivät paikalle vasta kun bileet olivat pystyssä eikä suurelle ihmismassalle voinut enää mitään. Tämä ei tietenkään toiminut aina, vaan kyse oli joka kerta kilpajuoksusta. Se kuitenkin kuului kulttuuriin, ja oli monen juhlijan mielestä jopa parasta viikonlopussa – itse tapahtuma jäi kakkoseksi tämän ”aarrejahdin” synnyttämälle jännitykselle.

Lain rajamailla sijaitsevista raveista muodostui Margaret Thatcherin Britannian tärkein vastakulttuuri. 1980-luvun arvokonservatiivinen ja talousliberaali hallinto oli aktiivisesti murskannut yhteiskunnan sosiaalisia rakenteita ja etenkin ay-liike oli pistetty polvilleen. Vaikka Thatcher kuuluisassa puheeessaan sanoi, että ”ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä”, reiveistä muodostui, ehkä eräänlaisena alitajuisena vastareaktiona, tärkeä uusyhteisöllisyyden muoto individualistiselle ja hedonistiselle ekstaasisukupolvelle. Länsimaisessa kulttuurissa nuoriso väistämättä haluaa kuulua johonkin ryhmään, oman yksilöllisyytensä rakentamisen lisäksi. Mikään määrä politiikkaa ei voi poistaa tätä tarvetta.

Thatcherin valtakausi loi vahingossa anarkokapitalistisen kulttuurin – huumekauppiaat ja luvattomien bileiden järjestäjät löivät rahoiksi kun syntyi uusi laittoman yritteliäisyyden kulttuuri. Niinhän siinä käy kun yhteiskunnan sosiaaliset rakenteet murskataan: syntyy raven kaltainen rinnakkaiskulttuuri, joka kyllä jossain määrin omaksuu uusliberaalin ideologian, mutta tekee sen omilla ehdoillaan. Aidossa kapitalismin hengessä esimerkiksi Sunrisen tuotot ohjattiin veroparatiiseihin.

Raveista tuli eskapistinen saarreke johon paettiin ankaria yhteiskunnallisia oloja. Reivit ylittivät jopa sen perinteisen duunariyhteisöllisyyden rajat: se toi eri jalkapallojoukkueiden kannattajat yhteen. Tanssilattialla tai rave-kentällä suuri ihmisjoukko pakkautuu pieneen tilaan kuin jalkapallostadionilla ikään. Ekstaasin luoma lempeyden ja yhteenkuuluvuuden tunne kuitenkin tuntui jalkapallohuligaaneista tyydyttävämmältä kuin ”väärän” joukkueen kannattajien hakkaamisesta tuleva adrenaliinipiikki.

Acid house alkoi yhdistää ihmisiä ihonväristä, pukeutumistyylistä, urheilujoukkueesta tai sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta; baleaarinen klubiskene oli vielä ollut varsin elitistinen ja eksklusiivinen. Tähän solidaarisuuteen vaikutti varmasti eniten ekstaasin lempeä päihdyttävyys. Kesää 1988 siis kutsuttiin toiseksi rakkauden kesäksi ihan syystä: tällä uudella kulttuurilla näytti olevan mahdollisuus muuttaa yhteiskuntaa onnellisemmaksi paikaksi. Luokkayhteiskunta näytti murenevan ja jalkapallohuliganismikin jäävän menneisyyteen, vaikka ei kumpikaan näistä unelmista tietenkään lopulta toteutunut. Utopistisen näkökulman lisäksi asiaa voi tarkastella myös dystooppisesti: ravet ja ekstaasi olivat keinoja pitää alipalkattu työväenluokka alistettuna ja tyytyväisenä, saada heidät sulkemaan silmänsä yhteiskunnallisille epäkohdille adornolaisella viihteellä ja huxleylaisella somalla.

Thatcherin hallinto ei kuitenkaan omaksunut aivan noin kyynistä asennetta, eikä työttömillä toisaalta olisi edes ollut varaa ekstaasiin. Toryt olivat kuitenkin vain talousliberaaleja, arvot olivat perin konservatiivisia – liian hauskaa ei suinkaan saa olla, vaan kaikilla on velvollisuus tehdä töitä niska limassa. Esimerkiksi ekstaasin käytöstä syntyi oppikirjaesimerkki moraalipaniikista. Englannin juorulehdistö, etenkin The Sun, oli aluksi suhtautunut acid houseen myötämielisesti. Pian sävy kuitenkin muuttui pelloilla huumepäissään sekoilevia teinejä kauhistelevaksi: Sunrisen Midsummer Night’s Dream -bileiden jälkeen lehdistö alkoi keksiä päästään perättömiä väitteitä ekstaasin hallusinointiin, väkivaltaan tai seksuaaliseen hurjasteluun johtavasta vaikutuksesta. Kaiken lisäksi acid house -termi sai median sekoittamaan ekstaasin (MDMA) ja ”hapon” (LSD) toisiinsa.

Panikoijilta kuitenkin hukkui täysin ilmiön mittakaava: ekstaasin väärinkäytöstä kuoli useita ihmisiä, mutta sen käyttö oli niin yleistä – 1990-luvun puolivälissä puoli miljoonaa nuorta viikossa – että käytännössä vain 0,00004 prosenttia ekstaasin käyttökerroista johti kuolemaan. Se oli siis kutakuinkin yhtä vaarallista kuin elämä ylipäänsä. Kauhistelevat lehtiotsikot olivat tietenkin myös paljon parempaa mainosta tapahtumille kuin mikään maksettu julkisuus.

Valitettavasti ravet toivat mukanaan myös ihan oikeasti vaarallisia lieveilmiöitä. Niiden kautta kulkevien rahavirtojen myötä myös jalkapallohuliganismin yhteydessä toimineet rikollisjärjestöt tulivat mukaan kuvioihin. Tämän vuoksi asenteet raveja kohtaan koventuivat ja poliisin resursseja lisättiin: he alkoivat pitää tietokantaa tunnetuista rave-järjestäjistä, joita he varjostivat ja salakuuntelivat.

Laittomasta huumesta teki siis tässäkin tapauksessa vaarallisen oikeastaan vain sen laittomuus, eivät päihteen kemialliset ominaisuudet. Koska ekstaasi oli laitonta ja erittäin suosittua, sitä pystyivät tarjoamaan vain isot ja verkottuneet rikollisjärjestöt. Aidosti liberaali yhteiskunta oliskin reagoinut rave-kulttuurin nousuun aivan toisella tavalla: laillistamalla ekstaasin. Moraalipaniikki ainoastaan ruokki näitä kielteisiä piirteitä: futisjengitkin kiinnostuivat raveista vasta kun media kauhisteli suurilla otsikoilla niissä liikkuvia huume- ja puntamääriä.

Eskapisminsa vuoksi rave-kulttuurista ei ollut pistämään hirveästi kampoihin ”järjestelmälle”, vaikka Colston-Hayter perustikin keväällä 1990 Freedom to Party -kampanjan puolustamaan raveja. Se korosti sitä, että rave-järjestäjät ovat thatcherilaisen yritteliäisyyden perikuvia, rehellisiä kapitalisteja, joiden pitäisi antaa rauhassa tehdä bisnestä. Nuorison houkutteleminen mielenosoituksiin osoittautui kuitenkin huomattavasti vaikeammaksi kuin raveihin. Kampanjan vetoomukset kaikuivat kuuroille korville, sillä liberalismi on erittäin tekopyhä ideologia: vapaa saa olla vain tiukasti rajatuissa puitteissa. Kesäkuussa ’90 ulkoilmaravejen aika oli auttamattomasti ohi kun Entertainments (Increased Penalties) Act lisäsi raven järjestämisen taloudellista riskiä huomattavasti, ja mahdollisti myös vankilatuomiot järjestäjille.

Toisaalta luvallisille klubeille alettiin, osin Freedom to Partyn ansiosta, myöntää pitempiä aukioloaikoja, joten klubikulttuurin palaaminen laillisiin sisätiloihin oli suhteellisen kivuton. Centre Force ja muut piraattiradiot suljettiin, mutta Lontoossa avattiin ensimmäinen laillinen klubimusiikkia soittava paikallisradio, Kiss FM. Tämä sääntöjen venyttäminen oli yhteiskunnalle pieni hinta siitä että taloudellista järjestelmää horjuttava massaliike saatiin hallintaan ja poliisin resurssit ohjattua muualle.

Talvi 1989-90 oli ollut muutenkin vaikea raveille: talven sää tarkoitti muutenkin taukoa ulkoilmatapahtumista, mutta lisäksi ekstaasin saatavuuteen tuli ongelmia ja poliisin vastatoimet alkoivat tehdä raveissa käymisestä hankalaa. Jokaista toteutunutta ravea kohtaan oli yhtä paljon poliisin keskeyttämiä raveja sekä feikkiraveja. Jälkimmäisiä ”järjestivät” niin ennakkolippujen muodossa rahaa huijanneet opportunistit kuin poliisikin. Tarkoituksena johdattaa ravereita misinformaatiolla harhaan, pois oikeista bileistä. Tämä strategia toimikin, sillä bilekansa alkoi kyllästyä maksamaan ennakkoon tapahtumista jotka eivät välttämättä sitten toteutuneetkaan.

Tämän talven tärkein ravehitti oli joulukuussa ’89 ensimmäisenä versiona julkaistu Orbitalin Chime, eräänlainen rakkauden kesän joutsenlaulu. Tämä Hartnollin veljesten bändin nimikin oli otettu M25-kehätien (”orbital highway”) raveista. Nimi viittasi myös minimalisti Steve Reichin nauhalooppeihin. Lisäksi heidän soundiinsa vaikuttivat voimakkaasti mm. electro-funk ja BBC Radiophonic Workshopin radio- ja tv-musiikit. Anarkistisen DIY-hengen puolesta tärkeä esikuva oli punk-bändi/kommuuni Crass.

Lue loppuun