1001 klassista levytystä: Alku

Kuunteluprojektin aluksi vastassa on suurin kysymys, johon 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -kirja jättää vastaamatta: mistä länsimaisen taidemusiikin historia alkaa? Antiikin musiikista ja vanhimmasta kokonaan nykypäivään nuottimuodossa säilyneestä sävellyksestä, Seikilos-hymnistä? Bysanttilaisesta tai gregoriaanisesta kirkkolaulusta? Akvitanialaisesta tai notredamelaisesta polyfoniasta? Trubaduurien, truveerien ja minnelaulajien laulurunoudesta?

Carmina Burana -käsikirjoituskokoelman kansikuva (kuvaa on muokattu)Kaikki nämä mainitsemani antiikin ja keskiajan musiikkisuuntaukset on tyystin jätetty huomiotta kirjassa, vaikka mikä tahansa niistä olisi mielestäni ollut Carmina Buranaa luontevampi paikka aloittaa tämä projekti. Kirjan avaukseksi valittu Clemencic Consortin levytys tästä anonyymistä laulurunokokoelmasta on kyllä erinomainen ja nautin sen kuuntelusta suuresti, mutta historiallisesti ajateltuna lähtökohta tähän kuunteluprojektiin ei ole tyydyttävä. Länsimaisen musiikin varhaishistoria ohitetaan liian leväperäisesti.

Yleisesti ottaen kirjan kronologinen eteneminen on erinomainen ratkaisu, koska se mahdollistaa aikalaissävellysten vertailun. Keskiaika on kuitenkin niin harvakseltaan ja satunnaisesti edustettuna, että kontekstin hahmottaminen on sen musiikin osalta mahdotonta. Havainnollistan asiaa numeroilla: näihin 1001:een levytykseen sisältyy kaksi ennen 1300-lukua sävellettyä teosta; 986-sivuinen A History of Western Music käsittelee tuota ajanjaksoa 112 sivun verran (prosentteina 0,2 vs. 11,4).

Tämän vuoksi projektini lähtee hieman hitaasti käyntiin: koska haluan perehtyä kunnolla musiikin kontekstiin ja kuulla erilaisia samaan aikaan vallinneita tyylisuuntauksia, kuuntelen aluksi myös paljon kirjan ulkopuolisia levytyksiä. Kirjoitan lähiaikoina Facebookissa näistä muista levytyksistä. Jos siis musiikin historia kiinnostaa, kannattaa seurata!

Gregoriaaninen kirkkolaulu on oikeastaan ainoa anteeksiantamaton 1001-kirjan puute. Se muodostaa länsimaisen musiikin teoreettisen perustan, ja kristillinen varhaiskirkko on yksiselitteisesti se kehys, josta nykyinen musiikkiperinteemme on syntynyt. Se, että kirja alkaa maallisella eikä hengellisellä musiikilla, on täysin nurinkurista. Gregoriaanisissa levytyksissäkin on niin paljon valinnanvaraa, että sen jättäminen pois listalta on täysin käsittämätöntä. Carmina Buranasta aloittaminen on ongelmallista myös siksi, että siitä tehtyjen levytysten historiallinen autenttisuus on kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.

Kaikista mainitsemistani musiikkityyleistä tehdyt levytykset ovat joka tapauksessa enemmän tai vähemmän spekulatiivisia, koska sävellyksiä ei vielä silloin merkitty ylös nykykriteereitä täyttävillä nuoteilla. Antiikin nuottikirjoitusta ei osata kunnolla, ja varhaiselta keskiajaltakin on olemassa vain länsimaisten nuottien esiasteita, neumeja. Alkeellisimmillaan, kuten esimerkiksi Carmina Buranassa, neumit ovat tekstin yläpuolelle kirjoitettuja summittaisia muistiapuja siitä, miten runot olisi tarkoitus laulaa. Niistä käy ilmi ainoastaan ne tekstin kohdat, joissa laulumelodia muuttuu, ei sitä miten se muuttuu.

Carmina Buranan (vuoden 1967 uusintapainos) folio 50r: Dulce solum natalis patriae (CB 119). Tämän informatiivisemmaksi eivät käsikirjoituksen esitysohjeet muutu.

Laulun ”Dulce solum natalis patriae” alku. Tämän informatiivisemmaksi eivät Carmina Buranan esitysohjeet muutu. Klikkaa kuva isommaksi!

Neumikirjoituksella ei ollutkaan tarkoitus kirjata ylös teoksia nykyaikaiseen nuottikirjoitukseen verrattavalla tarkkuudella, vaan suuri osa teoksien esitystiedosta kulki edelleen ainoastaan suullisena perinteenä. Tarkan sävelkorkeuden merkitsemisen mahdollistaneen nuottiviivaston kehitti neumikirjoituksen pohjalta vasta benediktiiniläismunkki Guido d’Arezzo (n. 991-1033). Ei niitä silloinkaan heti käytetty kaikkialla, mutta Carmina Buranan valmistuessa 1200-luvulla neumiviivaston ja sävelkorkeuksien puuttuminen oli jo vanhanaikaista. Rytmin merkitsemistä jouduttiin odottamaan vielä 1300-luvulle; siihen asti musiikki oli suhteellisen vapaarytmistä, laulettaviin sanoihin ja tavuihin mukautuvaa.

Carmina Buranan levytykset perustuvat neumien epäinformatiivisuuden vuoksi huolelliseen tutkimukseen kaikista mahdollisista sekundäärisistä aikalaislähteistä, eli kuvallisista ja kirjallisista musiikin kuvauksista, säilyneistä instrumenteista, ja teoreettisista teksteistä. Kirkkolaulun tapauksessa on sentään ollut olemassa jossain määrin jatkuva perinne katolisen ja ortodoksisen kirkon suojissa jo yli tuhat vuotta. Carmina Buranan kohdalla sen sijaan on monen vuosisadan katkos. Vaikka kokoelma on todistettavasti peräisin 1200-luvulta, se oli hukassa monta vuosisataa, kunnes se löytyi böömiläisestä luostarista vuonna 1803. Nykyisen nimensäkin se sai vasta 1847, jolloin ensimmäinen painos julkaistiin.

Kun Carl Orff vuonna 1936 sävelsi oman Carmina Buranansa näistä teksteistä, kukaan ei vielä ollut tiettävästi yrittänyt soittaa niiden yläpuolelle merkittyjä säveliä. Vasta 1960-luvulla, kun ”vanhan musiikin” esittämisestä alettiin ensimmäistä kertaa kunnolla kiinnostua, syntyivät ensimmäiset yritykset tuoda Carmina Buranan musiikki eloon; ensimmäisenä lauluja rekonstruoi äänilevyä varten Thomas Binkley.

Toinen tärkeä koodeksin tulkitsija oli René Clemencic, jonka Clemencic Consort levytti 1970-luvulla ensimmäisenä kaikki laulut, joihin on löydetty neumit. 1001-kirjan mukaan tämä on myös se ”definitiivinen” levytys. Further listening -laatikossa suositellaan New London Consortin (1987) kokonaislevytystä sekä Ensemble Organumin (1990) ja Ensemble Unicornin (2002) osittaisia levytyksiä.

Kaikki nämä levytykset ovat syntyneet vertaamalla koodeksin neumeja muihin samoihin aikoihin kokonaan auki kirjoitettuihin melodioihin (esim. Notre Damesta). Tulos kuulostaa hyvältä, mutta onko 800 vuotta sävellysajankohdan jälkeen enää missään määrin mahdollista tietää miltä tuo musiikki on aikoinaan kuulostanut? Esimerkiksi A History of Western Music ei edes mainitse koko koodeksia, oletettavasti koska kirjoittajat eivät pidä sitä tarpeeksi informatiivisena luotettavaa historiallista analyysiä varten.

Edellä mainitut levytykset on säestetty periodi-instrumenteilla, eli historiallisten esikuvien pohjalta rakennetuilla soittimilla. Keskiaikaa jäljittelevien soitinten vuoksi tulos kuulostaakin moderneihin korviin enemmän kansanmusiikilta kuin ”klassiselta”. Akateemisten vanhan musiikin yhtyeiden lisäksi näitä kappaleita ovatkin levyttäneet populaarimusiikin puolella Corvus Coraxin kaltaiset neo-medieval-bändit.

Carmina Buranan nimittäminen taidemusiikiksi on kuitenkin luontevaa siksi, että tämä musiikki on ylipäänsä säilynyt meidän aikaamme. Ennen 1800-lukua vain yhteiskunnan eliitillä (kirkolla, kuninkaallisilla ja aatelisilla) oli resursseja tallentaa musiikkia kirjalliseen muotoon. Siltä ajalta ei ole voinut säilyä ns. tavallisen kansan musiikkia, joka on elänyt ainoastaan suullisena perinteenä. Carmina Buranakin on siis väistämättä eliitin musiikkia, ja siinä mielessä siis kuuluu nimenomaan taidemusiikin, ei kansan- tai populaarimusiikin perinteeseen.

Nämä laulurunot kirjoittivat pääasiallisesti vagantit, jotka:

”olivat keskiajalla kierteleviä ylioppilaita, jotka kirjoittivat latinaksi runoja, vaganttirunoutta, joissa ylistettiin maallisia iloja ja luontoa ja tehtiin pilkkaa sekä maallisten että kirkollisten korkea-arvoisten henkilöiden tekopyhyydestä” (Wikipedia)

Vaikka runoissa kritisoitiinkin kirkollista eliittiä (etenkin paavia) ja käsiteltiin maallisia eli ”alhaisia” aiheita, niiden kohdeyleisökin oli yhteiskunnan eliittiä: aatelisia ja papistoa. Ihan vain se, että Carmina Burana osattiin kirjoittaa ylös, kertoo siitä ettei se ollut musiikkia kenelle tahansa. Onneksi tämä ei pidä paikkansa 2000-luvun Suomessa. Äänilevy, yleisradio ja kirjastolaitos, verkkojakelusta puhumattakaan, ovat kaikki vuorollaan tuoneet taidemusiikin yhä lähemmäs keskivertokansalaista, eikä ilmaisen ja laadukkaan koulutuksenkaan roolia voi vähätellä. Konsertitkin ovat usein kenen tahansa saavutettavissa, eikä klassista musiikkia voi enää pitää eliitin taidemuotona.

Suosikkibiisini Carmina Buranalta on juomalaulu In Taberna quando sumus (”kun olemme tavernassa”), mutta Corvus Coraxin versiona. On tosin myönnettävä, että muihin levytyksiin tutustuminen on paljastanut tämän version tylsämielisen säkeistö-kertosäkeistö-rakenteen. Tekstistä lauletaan vain noin puolet ja loput ajasta käytetään toistoon. Sinänsä tällainen populistinen ratkaisu on perusteltu, että eivät nykykuuntelijat todennäköisesti kuitenkaan ymmärrä latinankielisiä tekstejä.

Carmina Burana, folio 87v: In taberna quando sumus, CB 196

”In taberna quando sumus” alkuperäisessä ilmiasussaan (uusintapainos vuodelta 1967). Yritä tästä nyt sitten jotain musiikkia tulkita!

Vertaamalla tätä esim. Clemencic Consortin versioon, on helppo havainnollistaa itselleen populaari- ja taidemusiikin eroa: Corvus Corax vetoaa 2000-luvun kuulijaan paljon suoremmin ja välittömämmin, Clemencic Consort avautuu hitaammin. Toisaalta Orffin sävellys samaan tekstiin on wagneriaanisessa massiivisuudessaan juomalaulun irvikuva. Ei tässä ole meneillään mikään taivaan ja helvetin viimeinen taistelu vaan pirunmoiset pirskeet! Folk-yhtyeet ja vanhan musiikin kokoonpanot osaavat tuoda tekstiin sen edellyttämää maanläheistä riehakkuutta.

Taidan jo näin alkuun puhua projektini popularisoivaa tavoitetta vastaan: klasariversio vaatii enemmän keskittymistä ja taustoihin perehtymistä, populaarimusiikki on helpompaa. Luulen, ettei se kuitenkaan ole ihan niin: minä kaipaan taustoihin perehtymistä, ei kaikkien tarvitse. Tosin, jos olet lukenut tähän asti, olet luultavasti tässä suhteessa samanlainen kuin minä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.