#67 Bruce Haack – Electric to Me Turn (1970)

Spotify
YouTube (vain ääni)

Kaikkien uusien ja joskus jopa yliluonnollisten äänien keskellä elektroninen musiikki päätyi melko pian kajoamaan myös soittimista perinteisesti pyhimpänä ja luonnollisimpana pidettyyn – ihmisääneen. Tunnetuin ihmisääntä muokkaava elektroninen soitin lienee vocoder, joka syntyi alunperin ilman mitään musiikkiin liittyviä tarkoitusperiä. Homer Dudley kehitti 1940-luvulla puhelinvalmistaja Bellin laboratorioissa laitteen testatakseen miten telekommunikaatiossa voisi säästää kaistaa kompressoimalla ääntä.

Saksalainen Werner Meyer-Eppler, joka Ishkurin mukaan olisi lanseerannut termin ”elektroninen musiikki”, kiinnostui kuitenkin laitteen käytöstä musikaalisessa äänenmuokkauksessa. Hänen esseensä Electronic Tone Generation, Electronic Music and Synthetic Speech (1949) oli tärkeä merkkipaalu vocoderin musiikkikäytön aloittamisessa. Eppler oli myös mukana perustamassa Kölniin WDR:n studiota, yhtä merkittävintä varhaisen elektronisen musiikin keskusta.

Korg VC-10 Vocoder

Yleisimmin nykyaikainen vocoder näyttää koskettimilta joihin on liitetty mikrofoni. Koskettimilla voidaan muokata ääntä reaaliajassa, esim. soittaa käsiteltyä ääntä eri korkeuksilla. Nykyään vocoder on luonnollisestikin yleensä tietokonesofta. Ihmisääntä toki käsitellään nykyään jo monella muullakin teknologialla, kuuntele vaikka Auto-Tune Shitlist.

Yksi keskeisimmistä vocoderin (populaari)musiikkikäytön pioneereista oli kanadalainen Bruce Haack, joka kehitti oman versionsa soittimesta vuonna 1969, jonka nimesi Faradiksi Michael Faradayn mukaan. Vocoderin lisäksi Haack oli myös Dermatronin pioneeri. Kyseessä oli lämpöön ja kosketukseen reagoivaa soitin, jolla hän viihdytti mm. Johnny Carsonin Tonight Show’n sekä I’ve Got a Secret -ohjelman katsojia.

Bruce Haack soittaa Dermatronia naisen kasvoillaDermatron kuulosti ihan thereminiltä, mutta oli tietyllä tapaa sen täysi vastakohta. Theremin oli ensimmäinen soitin, jota soitettiin ilman fyysistä kosketusta, mutta dermatron oli ensimmäinen soitin jota soitettiin koskettamalla toista ihmistä. Laite muodosti rikkinäisen sähköpiirin, joka muuttui kokonaiseksi ja toimivaksi kun laitteeseen liitetty muusikko ja kohdehenkilö, ”soitin”, olivat fyysisessä kontaktissa. Tämä oli tietyssä mielessä tabu, eräänlaista fyysisen koskemattomuuden rikkomista. Musiikista varmasti tulee hyvin intiimiä jos sitä soitetaan koskemalla toista ihmistä. Tietokonemusiikilla (#80 CSIRAC) yritettiin poistaa ihminen yhtälöstä, Dermatron teki siitä kaikkein tärkeimmän asian.

Hieman samaa hippiajan henkeä edusti myös suomalaisen Erkki Kurenniemen DIMI-S eli seksofoni, joka rekisteröi iholla tapahtuvia sähköisiä muutoksia ja tuotti niistä ääniä. Soitin suunniteltiin neljälle soittajalle jotka muodostivat Dermatronin tapaan oman sähköpiirinsä ja soittivat musiikkia koskettelemalla toisiaan. Näin jälkikäteen ajateltuna DIMI-S:n soittamisen seksuaalista alavirettä tuntuu korostavan soittimen kutsumanimen lisäksi se, että soittajat yhdistettiin piiriin ”käsiraudan tapaisten” elektroidien avulla, mutta tuskin käsiraudat olivat vielä silloin niin vakiintunut osa vapautuneen seksuaalisuuden kuvastoa.

Raymond Scottin (#89 Cindy Electronium) tapaan myös Bruce Haack teki paljon lastenmusiikkia. Scott ja Haack tekivätkin lopulta myös yhteistyötä 1970-luvulla Clavivoxin ja Electroniumin parissa. Sävellettyään ensin sekä lasten- että taidemusiikkia joka yhdisteli elektronisia ja ei-elektronisia soittimia, 1960-luvun lopulla Haack alkoi ottaa vaikuttaita psykedeelisestä acid rockista ja albumikeskeisen rockin noususta.

Bruce Haack - The Electric Lucifer; levynkansiTuloksena näiden uusien vaikutteiden liittämisestä Haackin elektronisten soitinten osaamiseen oli nerokas teemalevy The Electric Lucifer (1970), joka kertoi klassisen tarinan taivaan ja helvetin välisestä taistosta. Hänen tarinassaan on jumalainen powerlove-voima joka on niin suurta rakkautta, että se vapahtaa jopa taivaasta langenneen Saatanan. Melkoinen hippi tuo Haack. Vaikka sota on tässä mittasuhteiltaan raamatullinen, levyn pasifismi koskee kaikkea väkivaltaa, ja tietysti Vietnamin sotaa päälimmäisenä.

Akustisten soitinten lisäksi levyn elektronista psykedeliaa rakentavat mm. Moog-syntetisaattorit ja vocoder. Levy on täynnä villejä ideoita, joista hämmentävin on ehkä kuitenkin avausraita Electric to Me Turn, joka on ainoa biisi jossa olen kuullut vocoderin läpi vedettyä skättäystä. Tosin mainitsemisen arvoinen on myös Super Nova joka kuulostaa ihan Legendary Pink Dotsin Edward Ka-Spelilta höpisemässä jotain käsittämätöntä kanasta ja perunoista, kunnes kappaleen lopuksi kuullaan Tuiki tuiki tähtöstä.

Haackin jälkeen vocoderin käyttöä popularisoivat mm. Kraftwerk (Autobahn, 1974) ja Alan Parsons Project (The Raven, 1976). Ei varmaan pitäisi, mutta mainitsen silti lopuksi vielä Styxin progea synapopiin yhdistelevän Mr. Roboton (1983).

Lue lisää: Kuljuntausta (2002): s. 55-56 (vocoderista), s. 386-387 (DIMI-S:stä); Young (2000): s. 17.

Kuuntele myös: Haackista poikkeavan näkökulman Saatanaan elektronisen musiikin aiheena otti niinikään kanadalainen Mort Garson, joka levytti mm. nimillä The Wozard of Iz, Lucifer ja Ataraxia. Lucifer-nimellä julkaistu Black Mass (1971) on Moog-syntetisaattoriin pohjautuva teemalevy: kokoelma kappaleita, jotka on nimetty eri okkultististen teemojen ja ilmiöiden mukaan. Mitään Black Widow’n kaltaista vakavampaa okkultismia levyyn ei liittynyt, uudet elektroniset soundit vain tarjosivat vastustamattoman tilaisuuden tehdä musiikkia yliluonnollisista aiheista, avaruuden valloituksesta ja muusta sellaisesta arkikokemuksen ulkopuolella olevasta.

Garson oli julkaissut jo vuonna 1967 teemalevyn The Zodiac: Cosmic Sounds, jonka jokainen kappale perustui omaan tähtimerkkiinsä ja sisälsi puhetta kyseisestä merkistä (rapu). Hieman samankaltaista teemaa elektronisella musiikilla kartoitti myös Ruth White levyllä 7 Trumps of the Tarot Cards (1968), jonka kappaleet oli nimetty tarot-korttien mukaan (Hirtetty mies).

Vuoden 2008 parhaat levyt

10. Ladytron – Velocifero

Ladytron - Velocifero; levynkansiJulkaisunsa aikoihin tämä tuntui hetken vuoden siihen mennessä parhaalta levyltä. Paljon hyvää tässä onkin: bändin soundi on kehittynyt runsaammaksi ja viimeistellymmäksi kuin koskaan aiemmin; selkein uusi elementti on omassa korvassani massiivinen rumpusoundi. Mukana on kaikki mikä on aiemmin ollut hyvää Ladytronin musiikissa, mutta paremmaksi päivitettynä.

Sijoitus listalla on kuitenkin näinkin ”alhainen” koska varsin pian huomasin, ettei minulla ole enää mitään tarvetta kuunnella tätä levyä lisää. Velocifero kuulosti törkeän hyvältä hetken, ja silloin sitä kuunteli hurjalla tahdilla. Siihen kuitenkin kyllästyy varsin helposti. Tämä siitäkin huolimatta, ettei levyllä ole varsinaisia pankin räjäyttäviä hittibiisejä jotka jäisivät päähän soimaan Destroy Everything You Touchin tyyliin. Huonojakaan biisejä ei ole, mutta kappalemateriaalia on kuitenkin jotenkin kapeaa ja liian yksipuolista.

 

9. The Legendary Pink Dots – Plutonium Blonde

Spotify

The Legendary Pink Dots - Plutonium Blonde; levynkansiYleensä tasaisen usein tasaisen laadukkaita levyjä julkaiseva Legendary Pink Dots on ollut vähän vaisu viime vuosina: studioalbumeja ei tulekaan enää vuosittain eikä edellinen levy Your Children Placate You From Premature Graves (2006) oikein kuulostanut miltään. Flirttailut folkin ja aikuisrokin maailman kanssa eivät mielestäni ihan toimineet, ja olikin siis ilahduttavaa kuulla LPD:n siirtyvän takaisin itselleen tyypillisemmän psykedeelisen konepörinän pariin.

Folkvaikutteita on kyllä nytkin mukana, esimerkiksi tiiviin pariminuuttinen Mailman rullaa reippaasti ja hauskasti banjon viemänä eteenpäin. Tuota levyn lyhyintä kappaletta tasapainottaa levyn pisin kappale Rainbows Too?, joka on 9-minuuttinen eepos klassiseen LPD-tyyliin.

Tämä yhtye on aina ollut tasaisen vahva: levyt ovat todella harvoin varsinaisesti huonoja, mutta yksittäisiä mestariteoksia vielä harvemmin. Tämä levy sopii mainiosti tuohon jatkumoon, jossa Legendary Pink Dotsin mestariteos ei ole jokin yksittäinen albumi vaan heidän pitkästä ja omaperäisestä urastaan koostuva valtava kokonaisuus.

 

8. Arcana – Raspail

Arcana - Raspail; levynkansiArcana palaa perinteisempään tyyliinsä itämaisvaikutteisen Le Serpent Rougen (2004) ja pääasiallisesti vanhaa materiaalia uusiokäyttävän The New Lightin (2004) jälkeen. Raspaililla Arcana kuulostaa jopa aiempaa enemmän Dead Can Dancen hieman tummasävyisemmältä versiolta: tummat syntikkamatot taustoittavat aavistuksen etnisesti vaikuttunutta muuta instrumentaatiota. Tämä levy on myös Arcanaa rytmisimmillään.

Lauletut ja instrumentaalit kappaleet vuorottelevat luontevasti eikä niitä huomaa oikein erottaakaan toisilleen. Vaikka levy onkin tasaisen laadukas, ne huippukohdat ovat silti niitä laulettuja kappaleita kuten Invisible Motions ja Out of the Gray Ashes, jotka yltävät ihan bändin ”hittiibiisien”, We Rise Aboven ja Innocent Childin, tasolle.

 

7. The Tiger Lillies – Seven Deadly Sins

Spotify

The Tiger Lillies - Seven Deadly Sins; levynkansiTiger Lilliesin levyjen kohdalla tietää aina mitä odottaa: oopperan, cabaret’n ja mustalaismusiikin kierolla sekoituksella esitettyjä kappaleita elämän varjopuolista, enemmän tai vähemmän jonkin yhdistävän teeman yhteenkietomana. Tästä huolimatta Tiger Lillies ei kuulosta ennalta-arvattavalta tai yllätyksettömältä, eikä siltä kuulosta uusin Seven Deadly Sinskään, vaikka teema ei tällä kertaa ole niitä maailman tuoreimpia: tässä on tarjolla levyllinen kappaleita seitsemästä kuolemansynnistä.

Osa kappaleista on yksinkertaisesti nimetty oman syntinsä mukaan: Gluttony menisi pieruhuumorissaan mauttomuuksiin luultavasti kenen tahansa muun artistin esittämänä, mutta Tiger Lilliesin häpeilemätön ja yliampuva tyyli saa tämänkin kuulostamaan nerokkaalta. Envy taas kiteyttää levyn tunnelman hienosti: ”soon you’ll burn in hell / soon you’ll burn, soon you’ll burn – oh well”. Ihmisiä olemme kaikki joten teemme syntiä väistämättä ja joudumme kaikki helvettiin – voi voi, ei voi mitään. Osa levyn kappaleista ei ole yhtä selkeästi kytkettyjä nimikkosyntiinsä ja kun raitoja on yhteensä 11, onkin selvää, ettei tässä ihan kappale/synti-kaavalla mennä, ja hyvä niin. Yleisemminkin raamatulliset kappaleet – Adam and Steven syntiinlankeemuksesta Down to Hellin ikuiseen kärsimykseen – sopivat kokonaisuuteen täydellisesti.

Musiikillisestikin levy on tuttua ja turvallista Tiger Lilliesiä: pianon, haitarin, rumpujen ja pystybasson lisäksi kuullaan myös mm. banjoa, thereminiä ja sorsapilliä. Mutta aivan kuten sanoituksissakin, myös musiikissa bändin esitys on niin antaumuksellista ja räävitöntä, ettei mitään uutta ja mullistavaa varsinaisesti tarvita.

 

6. Portishead – Third

Spotify

Portishead - Third; levynkansiTämä levy on yllätyksiä täynnä: jokaisessa kappaleessa on monta jännittävää juonenkäännettä eikä koskaan tiedä millaisia jänniä osia ja soundeja seuraavaksi kuuleekaan.

Toinen levyä luonnehtiva luonteenpiirre on retrohenkisyys: meininki on paikoin varsin 70-luvun hengen mukaista progejamitteluineen ja analogisyntikoineen. Small kuulostaa urkusoundiensa ansiosta melkein Doorsilta ja Deep Waterin taustalaulut vievät suoraan jonnekin vuosikymmenten taakse, jonnekin Mississippin alajuoksulle.

Beth Gibbonsin ääni on suunnilleen aina kuulostanut jostain aika-avaruus-vääristymästä nykyaikaan siirtyneeltä, mutta nyt se tekee sitä entistäkin enemmän. Varsin kaukana ollaan siis bändin kahden ensimmäisen levyn triphop-tyylistä, mutta tunnelma on yhä samalla tavalla rauhallinen ja syvän surullinen.

 

5. STROM.ec – Divine Legions Beyond Psyche

STROM.ec - Divine Legions Beyond Psyche; levynkansiDivine Legions Beyond Psyche on varmasti ollut minulle vaikein ja haastavin kuuntelukokemus kaikista STROM.ec:n levyistä. Yleensä musiikin haastavuus on levylle plussaa, mutta tämän tapauksessa en ole siitä varma – onko haastavuus vain sitä, että levystä pitäminen tuntuu mahdottomalta vaikka kuinka yrittäisi? STROM.ec ei ole tietenkään koskaan ollut mikään helppo bändi, edes omassa äärimmäisessä genressään. Uusi levy on kuitenkin vaikea ihan vääristä syistä, koska en ole pystynyt oikein vieläkään luomaan mitään mielipidettä siitä, onko tämä yhtyeen paras vai huonoin täyspitkä.

Välillä huutovokaalit käyvät rasittaviksi; tämä on yleinen ongelma tässä genressä – mielenkiintoiset äänivallit hukutetaan äärimmäisen äänekkääseen ja säröiseen huutoon, josta ei saa edes mitään selvää. Tämän kokoonpanon tuotannossa kyseisestä ongelmaa ei kuitenkaan ole mielestäni ollut koskaan aiemmin.

Toinen häiritsevä tekijä muodostuu eräistä sampleista, jotka eivät mielestäni sovi aivan saumattomasti kokonaisuuteen. Ongelmallisin on 20-minuuttinen päätöskappale Vitaalinen olomuoto, joka kai kurkottelee jonnekin massiivisen idm-meluteoksen suuntaan, mutta kuulostaa minusta lähinnä hajanaiselta äänikokeilulta, jollaisia mainstream-konebändit laittavat levyjensä salaraidoiksi ihan vain vittuillakseen faneilleen. Tätä vaikutelmaa korostavat käytetyt samplet, jotka kuulostavat jotenkin liian siloitelluilta sopiakseen yhtyeen muuten rosoiseen soundiin. Itse en ainakaan havaitse kappaleessa mitään punaista lankaa, en mitään läpi noiden 20 minuutin kulkevaa kaarta joka sitoisi irtonaiset osat toisiinsa.

Toisaalta suosikkini levyllä, nimikkokappaleen ykkösosa, pelaa myös samalla tavalla äänisampleilla, jotka kuulostavat yllättävän kliinisiltä muuhun äänimaailmaan verrattuna. Mieleeni tulee lähinnä jonkun halvan musasoftan mukana tuleva valmis äänisample hiukan muokattuna. Vitaalisessa olomuodossa tämä mielestäni lähes pilaa kokonaisuuden, mutta Divine Legions Beyond Psyche, Part 1 onnistuu siitä huolimatta kuulostamaan mielenkiintoiselta: Petomainen murina yhdistyy uhkaavaan tunnelmaan tavalla, joka tuo ilahduttavasti mieleen H.P. Lovecraftin aistittavan todellisuuden rajat ylittävän kauhun. Aivan kuin Lovecraftin kirjoissa, jossain tiedon ja havaintojen rajamailla vaanii jotain muodotonta ja nimetöntä kauhua. Jotain uhkaavaa tuntuu olevan nimenomaan siellä kappaleen ulkopuolella, ihmisen kuuloalueen ulottumattomissa tai ääninä jotka jäivät äänittämättä, koska olivat liian kaameita ihmismielen käsiteltäviksi. Todellakin jossain psyyken tuolla puolen. Tämä tunnelma on parasta levyllä.

Valitettavasti tuo häiritsevä tunnelma ei pidä läpi kokonaisuuden vaan osa materiaalista tuntuu vajoavan keskinkertaisen power electronicsin värittömään massaan. Koska levy on parhaimmillaan niin loistava, on se epätasaisuudestaan huolimatta näin korkealla listauksessani. Kohokohtia tuntuu olevan suunnilleen yhtä paljon kuin tylsää materiaalia, joka kuulostaa ehkä tylsältä ainoastaan verrattuna levyn parhaimpiin kohtiin.

 

4. Black Sun Productions – The Milky Smell of Phantom Sperm

Black Sun Productions - The Milky Smell of Phantom Sperm; levynkansiBlack Sun Productionsin edellinen levy Chemism (2007) oli minulle suuri pettymys, koska se ei varsinaisesti kuulostanut valmiilta albumilta vaan lähinnä kokoelmalta perkussiopainoitteisia ambient-pörinä sampleja. Kun uuden The Milky Smell of Phantom Sperm -levyn laittaa soimaan, vaikutelma vahvistuu, ja Chemism alkaa tuntua pelkältä tälle levylle pohjana toimineelta harjoitustyöltä. Edeltäjän yksipuolisesta äänimaailmasta on otettu parhaat elementit mukaan ja lisätty siihen muilta BSP:n levyiltä tuttuja mielenkiintoisempia ja monipuolisempia
osasia.

Chemism-yhteys tulee kaikken selvimmäksi kappaleessa Black Lollipop, joka on remix Chemismin kappaleista Dies Juvenalis ja Das Gegenteil. Kappale on kuitenkin kaikkea muuta kuin mielikuvitukseton toisinto noista kappaleista, kyseessä on yksi levyn yllättävimmistä raidoista: se muuttuu yllättäen viiden minuutin kohdalla BSP:lle tyypillisestä huminasta acid houseksi ja näin Black Sun Productions laajentaa vahvat Coil-vaikutteensa esikuviensa myöhäistuotannosta myös aiempaan, Love’s Secret Domain -kauden soundiin. Levyn kansitaiteesta sattuu myös vastaamaan Ian Johnstone – Coilinkin kanssa usein yhteistyötä tehnyt edesmenneen Jhonn Balancen kumppani.

Black Sun Productions on oikeasti kollektiivi, eikä bändi, ja tämäkin levy yhdistää hämmästyttävän saumattomasti keskushahmojen Massimon ja Piercen sekä muiden kollaboraattorien aikaansaannokset toimivaksi kokonaisuudeksi. Tällä kertaa yhteistyötä tekivät mm. Black Lollipopin koonnut PSBEUYS, suomalainen Niko Skorpio (The Milk of the Stars) ja Lydia Lunch (Passing Water). Levyllä on paljon remix-luonteista uusiomateriaalia, mutta se on silti kaikkea muuta kuin pelkkä remixlevy. Kuten sanoin, alkuperäismateriaalina osittain toiminut Chemism tuntuikin vain alustalta varsinaista teosta varten. Se teos on The Milky Smell of Phantom Sperm. Chemismillä laulettujen tai puhuttujen kappaleiden vähyys harmitti, tällä levyllä sitä ei edes huomaa, koska instrumentaalitkin ovat niin kiintoisaa kuultavaa.

 

3. Rome – Masse Mensch Material

Spotify

Rome - Masse Mensch Material; levynkansiRome on ollut jo pitkään lupaavimpia ja kiinnostavia neofolk-skeneen liitettyjä bändejä, vaikka yhtyeen musiikki ei (onneksi) sitä tyypillisintä genremusiikkia olekaan. Onhan levyllä toki sitä Death in Junelta suoraan varastettua kitaransoittoa, mutta myös paljon muuta. Naevuksen ja Spiritual Frontin tapaan Rome on tätä hieman ”popimpaa” ja ”rockimpaa” neofolkia, mikä tuntuu piristävimmältä genren tämänhetkiseltä suuntaukselta. Aiemmin jo varsin sävähdyttävä tyyli on tällä Romen kolmannella täyspitkällä jalostunut lähestulkoon täydelliseksi.

Tasaisen kovasta kokonaisuudesta voi erottaa muutaman mainion esimerkkikappaleen. Die Nelke on ehkä selkeimmin DIJ-henkinen kappale kitarasoundiltaan ja monotoniselta sanoitukseltaan. Silti tässä yksinkertaisuudessa on Death in Junen huippuhetkien tapaan jotain häkellyttävän kaunista ja herkkää. Die Brandstifter taas kuulostaa ihan siltä kuin Tom Waits olisi saanut äkillisen innostuksen neofolk-estetiikasta. Wir Moorsoldaten käyttää martial-tyyppisiä sampleja hyvällä maulla ja hillitysti. Kokonainen levy tällaista materiaalia olisi aiheuttanut lähinnä myötähäpeää, mutta nyt se on tervetullut mauste monipuolisessa mutta yhtenäisessä kokonaisuudessa. Laulukieli on jostain syystä saksankielisistä kappaleiden nimistä huolimatta englanti, mutta en kyllä osaisi kuvitella tämän tyylin toimivan yhtä hyvin millään muulla kielellä.

 

2. Triarii – Muse in Arms

Triarii - Muse in Arms; levynkansiTriarii osuu kolmannella levyllään aika lähelle sitä aiemmin tässä blogissa peräämääni täydellistä martial industrial -levyä. Massiiviset kappaleet saavat tarvitsemansa voiman upeista ja aidolta kuulostavista orkestraatioista, hiljaisten ja uhkaavien väliosien sekä äänekkäiden kliimaksien tasapainoisen vaihtelun varmistaessa sen, että kappaleet eivät vain junnaa paikallaan päämäärättömästi. Avausraita Birth of a Sun on huiman massiivinen hitaasti kasvava teos, kaksiosainen levyn ”teemabiisi” Muse in Arms on tavattoman kaunis ja jää pahasti päähän soimaan.

Lauletut kappaleet ovat tälläkin levyllä selvässä vähemmistössä, mutta yksikään instrumentaaleista ei kuulosta paikallaan junnaavalta välisoitolta. Lauletut kappaleet, Europa ja Ode to the Sun, ovat varsin yllätyksettömiä mutta kuitenkin laadukkaita. Sanoitukset ovat sitä genrelle tyypillistä linjaa jossa luetellaan mm. sanoja Europe, empire, sun ja decline vaihtelevassa järjestyksessä, mutta lyriikat eivät ole koskaan olleet ainakaan minulle tässä genressä keskeisiä.

 

1. Sutcliffe Jügend: The Fall of Nature

Sutcliffe Jügend - The Fall of Nature; levynkansiVuoden 2007 suosikkilevyni oli myös Sutcliffe Jügendia, joten bändi on aika kovassa vedossa. Tämä levy kuitenkin poikkeaa reilusti tuosta This Is the Truth -albumista ja oikeastaan koko bändin tuotannosta muutenkin.

Tällä levyllä yhtyeen ominainen päällekäyvä ja vihamielinen power electronics on muuttunut maalailevammaksi hälyksi: tulos on jossain dronen, ambientin, noisen ja power electronicsin välimaastossa. Äänimaisema on monipuolinen, samanaikaisesti rauhoittavan hypnoottinen ja raskaan kaoottinen – siinä on niin paljon kaikkea, että jatkuvasti löytää jotain uutta.

Levyllä on vain yksi hienosti jännitettä ylläpitävä ja kasvattava, lähes tunnin pituinen raita, joka tosin jakautuu aika selkeästi kahteen suunnilleen yhtä pitkään osaan. Ensimmäinen osa on hiljaisempi, tasaisesti tehoa kasvattava dronemainen teos kun taas jälkimmäinen osa on meluisampi ja kaoottisempi. Se ei ole varmasti kasvava yhtenäinen äänimaalailu vaan pikemminkin monista erilaisista mutta jotenkin silti täydellisesti yhteensopivista osista syntyvä kokonaisuus. Se pitää sisällään sitä perinteistä huutoakin, tosin varsin tehokkaasti muuhun hälyyn upotettuna. The Fall of Nature on äärimmäinen ja raskas, haastava kuuntelukokemus, mutta silti jollain käsittämättömällä tavalla hirveän kaunis ja levollinen.