Nostalgiatrippi V: 2008-2011

Musiikkimakuni ”viimeisimmästä jaksosta” on tietysti kaikkein vaikeinta kirjoittaa, koska se on niin lähellä ettei siihen ole saanut sellaista etäisyyttä kuin vanhempiin asioihin. Ei tälle jaksolle mitään selkeää nimeäkään osaa keksiä. Keinotekoinenhan tämä koko jako nyt muutenkin on.

Viime vuosille luonteenomaista on ollut varmaankin musiikkimaun entistäkin ennakkoluulottomampi laajeneminen. Turha edes yrittää kattavasti tässä käsitellä kaikkia eri genrejä ja bändejä jotka olen löytänyt. Täysin ennakkoluuloton tuskin kukaan voi olla, mutta ainakin nykyään tiedostan sen että ennakkoluulo jotakin tiettyä musiikkia kohtaan kertoo enemmän minusta kuuntelijana kuin kyseisestä tyylistä tai artistista.

Etnomusikologian opinnot ja kasvanut kiinnostus musiikkikirjastotoimintaan ovat olleet tärkeitä musiikkimakuani muokkaavia tekijöitä. Voisin oikeastaan nimetä tämän jakson kulttuurirelativistivaiheeksi, koska olen ryhtynyt lähinnä tutkimusmatkailijaksi joka haluaa tutustua kaikkiin maailman musiikkikulttuureihin. Käytännössä se tietysti on mahdotonta, mutta se on ideologinen jalo pyrkimys.

Samalla musiikkitottumuksia on alkanut luonnehtia aiempaan verrattuna uudenlainen analyyttisyys. Ei siis musiikkitieteellinen vaan taiteensosiologinen. Kaiken tämän akateemisuuden keskellä on tietysti vaikea välttyä elitismiltä. Keskeisimpänä haasteena onkin nimenomaan muistaa, että ei ole olemassa parempaa ja huonompaa musiikkia. Mikä tahansa tarkoituksenmukainen ääni voi olla musiikkia, kaikki on kulttuurisidonnaista. Saan nykyään nautintoa siitä ”ulkomusiikillisuudesta”, että koitan ymmärtää jotain vieraista musiikkikulttuureista. Niitä ovat siis niin maailman kansanmusiikit kuin populaarimusiikin eri länsimaiset alakulttuuritkin.

The Knife with Mt. Sims & Planningtorock: Tomorrow, in a Year; levynkansi

Osa V: 2008-2011 – Relativistis-elitistinen tutkimusmatkailijavaihe

Musiikkimakuni lähti alkuvuodesta 2008 entistäkin humoristisempaan suuntaan kun löysin dark cabaret’n, mustalaismusiikin ja oopperan epäpyhästä liitosta mustan komediansa ammentavan The Tiger Lilliesin 1. Pall Bearers. Samoista brechtiläisistä lähtökohdista ponnisti myös vuoden 2007 musiikkilöytö Black Sun Productions (ei löydy Spotifystä) ja mikseipä tavallaan myös vuoden 2008 rock-legendalöytö The Doors (2. Alabama Song (Whisky Bar)). Kabareeta musiikkiinsa sotkee myös neofolkia omalaatuiseen muotoonsa muokkaava Rome, jonka 3. Die Brandstifter kuulostaa ihan Tom Waitsilta univormussa.

Koska äärimmäisyydet kiinnostavat minua, rupesin metalliallergiastani huolimatta pikkuhiljaa myös kuuntelemaan sitä black metalia. Ensimmäinen genren levy josta oikeasti pidin taisi olla Ulverin Bergtatt (4. Soelen gaaer bag aase need). Ulver nyt ei luonnollisestikaan ole parasta ja tyylipuhtainta bläkkistä, vaan on parhaimmillaan elektroprogressiivisena Coil-kloonina. Enimmäkseen olenkin kuunnellut Ulverilta tuota myöhäistuotantoa, mutta tästä se black metalinkin kuuntelu minulla alkoi. Sopivan varovaisesti tuollaisesta folk-fiilistelyllä itseään tasoittavasta metelistä.

Martial industrialia kuuntelin enimmäkseen 2006-2007, mutta syyttäkää Spotifyä siitä ettei edellisessä osassa ollut sitä enempää. Ei sieltä tästäkään genrestä juuri mitään löydy. Karjalan Sisseiltä on sentään niitä vähän heikompia levyjä tarjolla mutta In Slaughter Nativesista tai Triariista on turha haaveillakaan. Mutta Tribe of Circleä sentään on (5. Si his parem para bellum).

Vuosi 2008 näyttäisi muutenkin olevan musamaustani se vuosi, jota voi kaikkein huonoimmin demonstroida Spotifyllä. Sitä kun luonnehti hyvin pitkälti loppuunmyytyjen obskuurien 80-luvun industrialkasettien metsästäminen internetin musablogeista. Onkin suuri menetys että tekijänoikeusmafia on juuri saanut suljettua Megaupload-tiedostonjakosivuston. Ilman vastaavia palveluita en olisi törmännyt tähän valtavaan joukkoon mahtavaa unohdettua kokeellista musiikkia, jota ei ole mistään saatavilla kaupallisesti ja/tai laillisesti.

Tekijänoikeuksien vastaista niiden jakaminen toki on, mutta kulttuurin edistämistä varten kehitetty lainsäädäntö kääntyy kyllä absurdiksi itsensä irvikuvaksi kun sen perusteella sensuroidaan internetistä teoksia joita ei ole muualla saatavilla. Toisaalta esimerkiksi Sleep Chamberin kohdalla tämä harvinaisuuksien jako on osaltani johtanut ihan rahavirtaankin. Suurin osa bändin laajasta tuotannosta on valitettavan harvinaista ja loppuunmyytyä, mutta onneksi niitä CD-levyjäkin voi yhä ostaa.

Spotifystä löytyy vain bändin Warm Leatherette -cover ja vaikka se teemaltaan onkin hyvin SC:lle tyypillinen biisi, ei siitä saa mitään kuvaa bändin seksuaalis-ritualistisesta voimasta. YouTubesta soitan teille siis nimikappaleen bändin parhaalta levyltä Submit to Desire. Levyllä on myös varsin hieno kansi. Kappaleesta käy hyvin ilmi mikä Sleep Chamberin musiikissa on parasta, ja varmasti jonkun mielestä myös huvittavinta ja nolointa. Limainen vanha setä puhelaulaa irstaita rupuisten kellarissa nauhoitettujen konesoundien päälle ja kansikuvassa lesboillaan. Seksi ja musiikki eivät kumpikaan ole pelkästään vakavia asioita. Ne voivat olla samaan aikaan sekä hauskaa että vakavaa, enkä nyt siis tarkoita sitä että vain repeilee kuunnellessaan musiikkia tai harrastaessaan seksiä.

Epämääräisestä underground-kamasta löysin tien nopeasti hittilistojen kärkeen kun törmäsin jotain ihmeen kautta Phil Spectorin wall of sound -tuotantojälkeen. The Crystalsin 6. Then He Kissed Me ja muut sen kaltaiset popkappaleet opettivat minulle miten banaalista rakkauslaulustakin tehdään wagneriaaniset mittasuhteet saavuttava taideteos.

Vuonna 2009 löysin myös lopullisesti punk-musiikin. Tuota moneen eri alatyyliin rönsyillyttä musiikillista innovaatiota on mahdotonta tässä yhteydessä tiivistää, joten on tyydyttävä vain pariminuuttiseen rykäisyyn jostain punk rockin ja hardcoren välimaastosta: 7. Turpa kiinni ja nussi. Laman kaltaiset suomipunkin legendat iskivätkin kovempaa kuin ulkomaan yrittäjät, varmaan siksi että punkin yhteiskunnalliseen aspektiin on helpompaa samaistua kun se tulee omasta kulttuuripiiristä. Pitkään kai tunsin musiikillista juurettomuutta, kun lähinnä välttelin kaikkea omasta kulttuuripiiristäni tulevaa liian arkisena ja tylsänä.

Ja sitten jotain aivan muuta. Tai sitten ei; oman kulttuuripiirin taidehistorian löytämisestä ja arvostamisesta tässäkin on kyse. Punkin kanssa rinnalla on ihan loogista kuunnella vanhaa iskelmää ja sota-ajan propagandalauluja. Matti Jurva on kuplettien mestari ja hänen poliittisesti epäkorrektien laulujensa kuuntelu nykypäivänä on äärimmäisen viihdyttävää: 8. Soita vielä se neeker-jazz. Jurvan mielestä tuota neeker-jazzia varmaan edusti myös Billie Holiday (9. Strange Fruit).

Kiinnostuin kyllä muustakin kuin tuosta viihteellisimmästä jazzista ja rupesin kuuntelemaan myös bebopin, freejazzin ja fuusiojazzin klassikoita. Eikä saa unohtaa myös ambientia pseudojazzia à la Mount Fuji Doomjazz Corporation ja Kilimanjaro Darkjazz Ensemble. Paras on silti tietenkin Bohren und der Club of Gore. En tuota jazz-soittimilla soitettua funeral doomia silti osaa soittolistalle lisätä, koska se olisi hämmentävä pysähtyneisyyden hetki keskellä menevämpää musiikkia.

Viimeisiä musiikillisten ennakkoluulojeni käymättömiä erämaita edusti country. Kuten jo aiemmin ennustin, on siitäkin saatu brändättyä itseäni kiehtova musiikkityyli lisäämällä sen nimeen gothic-etuliite. Laajemmin hyväksytty termi lienee kuitenkin alt-country. Sitä edustaa tässä The Handsome Familyn sydäntä riipaiseva 10. Passenger Pigeons jossa rinnastetaan sydänsuru yhteen suurimmista ihmisen aiheuttamista sukupuutoista.

Lintuja tutki myös Charles Darwin. Galapagos-saarten peippojen suuri variointi auttoi Darwinia kehittämään teoriansa luonnonvalinnasta. Kyllä tämä liittyy asiaan! 11. Variation of Birds. Olin tutustunut The Knifen musiikkiin jo pari vuotta aiemmin, mutta he ovat mukana soittolistalla vasta nyt, koska vuonna 2007 Knifen musiikki ei edustanut mitään vallankumouksellisen uutta ja suuntaamuuttuvaa musiikkimaussani. Toisin kuin yhtyeen yhdessä Mt. Simsin ja Planningtorockin kanssa tekemä elektro-ooppera Darwinista.

Tähän asti olin ollut aika vahvasti populaarimusiikin kuuntelija, mutta nyt viimeisetkin raja-aidat alkoivat ryskyä. Kansan-, taide- ja populaarimusiikkien risteyskohtaan saavummekin seuraavaksi kolmen perkussiomusiikkiesimerkin myötä. Aina Einstürzende Neubautenista lähtien ja paljon ennen sitäkin, maanisesti hakkaavat lyömäsoittimet ovat olleet lähellä sydäntäni. Ne ovat myös monien muusikoiden ja kansojen sydäntä lähellä, kuten esimerkeistä huomaamme.

Etnomusikologian opintojen myötä tutustuin kansanmusiikkiin. Mieluisin tyyli löytyy Tiibetin rituaalimusiikista, mutta Spotifysta ei löydy yhtäkään niistä levyistä joita minä olen fiilistellyt! On siis tyydyttävä Indonesian gamelan-musiikkiin, mutta onneksi voin sen avulla nyt sitten demonstroida yhteyksiä toisistaan kaukaisten musiikkikulttuurien välillä: 12. Gender Wayang, Sukawati.

Gamelan perustuu rikkaaseen löymäsoittimistoon, aivan kuten minimalisti Steve Reichinkin tuotanto: 13. Drumming: Part IV. Populaarimusiikin puolella tätä samaa ideaa edustavat juurikin monet industrialkokoonpanot, sekä merkittävä osa noiseartisti Daniel Menchen tuotannosta: 14. Creatures of Cadence: Part II. Todistakoon tämä siitä että samantyyppisiin musiikillisiin ratkaisuihin voidaan päätyä hyvin monipuolisista kulttuurisista taustoista. Siksi ei kannata tuijottaa maiden ja genrejen rajoihin vaan rohkeasti avata korvansa kaikelle vieraalle. Sieltä seasta löytyy kuitenkin myös jotain tuttua.

Populaarimusiikin puolella jatkoin vanhojen ennakkoluulojen murtamista. Nyt sai huutia heavy metal -kammo. Enimmäkseen olen kuunnellut nyt Black Sabbathia (15. Fairies Wear Boots), mutta esimerkiksi Venomilla on pari aivan loistavaa biisiä (16. In League With Satan) vaikka suurin osa onkin sitä inhoamaani kitaranvingutusta.

Vuonna 2011 merkittäviä uusia musiikillisia aluevaltauksiani olivat poliittinen laulelmamusiikki, suomalainen hiphop, minimalismi ja ooppera. Sota-ajan propagandalaulut olivat tulleet jo aiemmin tutuksi. Laulujen käyttämisessä ideologisten tarkoitusperien toteuttamiseksi on nykyään jotain todella eksoottista ja kiehtovaa. Ja tietysti myös pelottavaa. Olen toisaalta myös itsekin niin vankkumaton idealisti että otan taistolaislaulut välillä turhankin vakavasti. Agit-Propin 17. United Fruit saa luvan muistuttaa siitä että herkullisten Chiquita-banaaniemme taustalla on vuosisatojen pituinen (neo)kolonialismin perintö.

Aivan kuten punkissa, myös hip hopissa minua viehättää nykyään enemmän suomenkielinen materiaali. Tähän oli pitkä matka, koska hyvin tyypilliset ennakkoluulot (”suomi ei sovi räpin kieleksi”) olivat tiellä hyvin pitkään. Syyttäkää siitä vaikka Raptoria. Mutta sekä punk että hiphop ovat parhaimmillaan silloin kun ne ovat yhteiskunnallisesti valveutuneita, vihaisia ja idealistisia. Kun ne ponnistavat yhteiskunnallisista oloista jotka ovat minulle henkilökohtaisesti tuttuja.

Hip hop ei kiinnosta minua silloin kun kyse on omakehusta ja uhoamisesta, koska sillä ei ole minulla mitään kulttuurista kaikupohjaa. Sen sijaan kun puhutaan yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, syrjäytymisestä ja mielenterveysongelmista, osaan samaistua. Olisin halunnut jakaa vaihteeksi jotain muuta kuin Julmaa-Henriä, mutta kun Kaucas ja Laineen Kasperi loistavat poissaolollaan, on edelleen hehkutettava Julman-Henrin ja RPK:n yhteislevyä ”Henri”: 18. Sanoihin takertujat.

Viimeisimpänä aluevaltauksena olen ryhtynyt hitaasti ja varovaisesti tutustumaan taidemusiikkiin. Minimalismissa on paljon samaa kuin ambientissakin, joten siitä oli helppo tunkeutua populaarimusiikin turvalliselta alueelta. Reichin lisäksi suosikkeihin kuuluu tietysti myös Philip Glass (19. Floe).

Varsinaista turvallisuudenkaipuuta edusti myös varovainen tunkeutumiseni oopperan alueelle. Siinäpä vasta viimeinen tabu! Mikäpä olisikaan popparien seassa kammotumpi musiikin muoto kuin ooppera! Tarvittiinhan siihen toki minimalistisäveltäjä (Louis Andriessen) ja elokuvien puolella vaikutuksen tehnyt libreton tekijä (Peter Greenaway) sekä Knifen Darwin-oopperasta muistuttavia elektronisia piipityksiä (Michel van der Aa). Kun oli noin monta aiempaa kosketuspintaa, Writing to Vermeer ei enää vaikuttanut ylitsepääsevältä koettelemukselta. 20. Scene 4.

Kaiken tämän sivussa olen yrittänyt tutustua myös konkreettiseen musiikkiin, serialismiin ja muuhun tekotaiteelliseen avantgardeen, koska olen niin postmoderni ihminen ettei joku klassisismin tai renessanssin musiikki tunnu kovin läheiseltä. Eikä näillä soittolistoille tosiaan mahtunut kuin pieni osa niistä tyylilajeista joita olen ajan saatossa kuunnellut. Selvänä trendinä kaiken tämän läpi on kuitenkin näkynyt jatkuva laajentuminen, uuden löytämisen riemu ja ennakkoluulojen heittäminen romukoppaan.

Tästä mikään ei olisi onnistunut ilman internetiä ja lain rikkomista. Vai onko laillisen median edustama musiikkikulttuurien kirjo muka monipuolistunut johonkin viimeisen 20 vuoden aikana? Vaikka jossain Spotifyssä onkin laaja valikoima musiikkia, sen laadusta ja kattavuudesta ei ole mitään takeita ja uuden löytäminen on silti yksinomaan käyttäjän vastuulla. Kaikki pitää kaivaa itse, vaihtoehdoilla ei ole minkäänlaista medianäkyvyyttä.

Internetiin on kyllä pikkuhiljaa muodostunut uusia musiikkimedian muotoja, mutta Spotifystäkin on suunnilleen yhtä paljon hyötyä artisteille kuin warettamisesta. Levy-yhtiöt tosin eivät hyödy jälkimmäisestä, joten ilmankos sitä isolla rahalla vastustetaan. Oikeastaan laadukas musiikkikirjastojärjestelmämme on ainoa laillinen instituutio joka edes jollain tavalla tukee musiikillisen maailmankuvan avartamista. Sitä on siis varjeltava teknologisen muutoksen pyörteissä!

Vuoden 2008 parhaat levyt

10. Ladytron – Velocifero

Ladytron - Velocifero; levynkansiJulkaisunsa aikoihin tämä tuntui hetken vuoden siihen mennessä parhaalta levyltä. Paljon hyvää tässä onkin: bändin soundi on kehittynyt runsaammaksi ja viimeistellymmäksi kuin koskaan aiemmin; selkein uusi elementti on omassa korvassani massiivinen rumpusoundi. Mukana on kaikki mikä on aiemmin ollut hyvää Ladytronin musiikissa, mutta paremmaksi päivitettynä.

Sijoitus listalla on kuitenkin näinkin ”alhainen” koska varsin pian huomasin, ettei minulla ole enää mitään tarvetta kuunnella tätä levyä lisää. Velocifero kuulosti törkeän hyvältä hetken, ja silloin sitä kuunteli hurjalla tahdilla. Siihen kuitenkin kyllästyy varsin helposti. Tämä siitäkin huolimatta, ettei levyllä ole varsinaisia pankin räjäyttäviä hittibiisejä jotka jäisivät päähän soimaan Destroy Everything You Touchin tyyliin. Huonojakaan biisejä ei ole, mutta kappalemateriaalia on kuitenkin jotenkin kapeaa ja liian yksipuolista.

 

9. The Legendary Pink Dots – Plutonium Blonde

Spotify

The Legendary Pink Dots - Plutonium Blonde; levynkansiYleensä tasaisen usein tasaisen laadukkaita levyjä julkaiseva Legendary Pink Dots on ollut vähän vaisu viime vuosina: studioalbumeja ei tulekaan enää vuosittain eikä edellinen levy Your Children Placate You From Premature Graves (2006) oikein kuulostanut miltään. Flirttailut folkin ja aikuisrokin maailman kanssa eivät mielestäni ihan toimineet, ja olikin siis ilahduttavaa kuulla LPD:n siirtyvän takaisin itselleen tyypillisemmän psykedeelisen konepörinän pariin.

Folkvaikutteita on kyllä nytkin mukana, esimerkiksi tiiviin pariminuuttinen Mailman rullaa reippaasti ja hauskasti banjon viemänä eteenpäin. Tuota levyn lyhyintä kappaletta tasapainottaa levyn pisin kappale Rainbows Too?, joka on 9-minuuttinen eepos klassiseen LPD-tyyliin.

Tämä yhtye on aina ollut tasaisen vahva: levyt ovat todella harvoin varsinaisesti huonoja, mutta yksittäisiä mestariteoksia vielä harvemmin. Tämä levy sopii mainiosti tuohon jatkumoon, jossa Legendary Pink Dotsin mestariteos ei ole jokin yksittäinen albumi vaan heidän pitkästä ja omaperäisestä urastaan koostuva valtava kokonaisuus.

 

8. Arcana – Raspail

Arcana - Raspail; levynkansiArcana palaa perinteisempään tyyliinsä itämaisvaikutteisen Le Serpent Rougen (2004) ja pääasiallisesti vanhaa materiaalia uusiokäyttävän The New Lightin (2004) jälkeen. Raspaililla Arcana kuulostaa jopa aiempaa enemmän Dead Can Dancen hieman tummasävyisemmältä versiolta: tummat syntikkamatot taustoittavat aavistuksen etnisesti vaikuttunutta muuta instrumentaatiota. Tämä levy on myös Arcanaa rytmisimmillään.

Lauletut ja instrumentaalit kappaleet vuorottelevat luontevasti eikä niitä huomaa oikein erottaakaan toisilleen. Vaikka levy onkin tasaisen laadukas, ne huippukohdat ovat silti niitä laulettuja kappaleita kuten Invisible Motions ja Out of the Gray Ashes, jotka yltävät ihan bändin ”hittiibiisien”, We Rise Aboven ja Innocent Childin, tasolle.

 

7. The Tiger Lillies – Seven Deadly Sins

Spotify

The Tiger Lillies - Seven Deadly Sins; levynkansiTiger Lilliesin levyjen kohdalla tietää aina mitä odottaa: oopperan, cabaret’n ja mustalaismusiikin kierolla sekoituksella esitettyjä kappaleita elämän varjopuolista, enemmän tai vähemmän jonkin yhdistävän teeman yhteenkietomana. Tästä huolimatta Tiger Lillies ei kuulosta ennalta-arvattavalta tai yllätyksettömältä, eikä siltä kuulosta uusin Seven Deadly Sinskään, vaikka teema ei tällä kertaa ole niitä maailman tuoreimpia: tässä on tarjolla levyllinen kappaleita seitsemästä kuolemansynnistä.

Osa kappaleista on yksinkertaisesti nimetty oman syntinsä mukaan: Gluttony menisi pieruhuumorissaan mauttomuuksiin luultavasti kenen tahansa muun artistin esittämänä, mutta Tiger Lilliesin häpeilemätön ja yliampuva tyyli saa tämänkin kuulostamaan nerokkaalta. Envy taas kiteyttää levyn tunnelman hienosti: ”soon you’ll burn in hell / soon you’ll burn, soon you’ll burn – oh well”. Ihmisiä olemme kaikki joten teemme syntiä väistämättä ja joudumme kaikki helvettiin – voi voi, ei voi mitään. Osa levyn kappaleista ei ole yhtä selkeästi kytkettyjä nimikkosyntiinsä ja kun raitoja on yhteensä 11, onkin selvää, ettei tässä ihan kappale/synti-kaavalla mennä, ja hyvä niin. Yleisemminkin raamatulliset kappaleet – Adam and Steven syntiinlankeemuksesta Down to Hellin ikuiseen kärsimykseen – sopivat kokonaisuuteen täydellisesti.

Musiikillisestikin levy on tuttua ja turvallista Tiger Lilliesiä: pianon, haitarin, rumpujen ja pystybasson lisäksi kuullaan myös mm. banjoa, thereminiä ja sorsapilliä. Mutta aivan kuten sanoituksissakin, myös musiikissa bändin esitys on niin antaumuksellista ja räävitöntä, ettei mitään uutta ja mullistavaa varsinaisesti tarvita.

 

6. Portishead – Third

Spotify

Portishead - Third; levynkansiTämä levy on yllätyksiä täynnä: jokaisessa kappaleessa on monta jännittävää juonenkäännettä eikä koskaan tiedä millaisia jänniä osia ja soundeja seuraavaksi kuuleekaan.

Toinen levyä luonnehtiva luonteenpiirre on retrohenkisyys: meininki on paikoin varsin 70-luvun hengen mukaista progejamitteluineen ja analogisyntikoineen. Small kuulostaa urkusoundiensa ansiosta melkein Doorsilta ja Deep Waterin taustalaulut vievät suoraan jonnekin vuosikymmenten taakse, jonnekin Mississippin alajuoksulle.

Beth Gibbonsin ääni on suunnilleen aina kuulostanut jostain aika-avaruus-vääristymästä nykyaikaan siirtyneeltä, mutta nyt se tekee sitä entistäkin enemmän. Varsin kaukana ollaan siis bändin kahden ensimmäisen levyn triphop-tyylistä, mutta tunnelma on yhä samalla tavalla rauhallinen ja syvän surullinen.

 

5. STROM.ec – Divine Legions Beyond Psyche

STROM.ec - Divine Legions Beyond Psyche; levynkansiDivine Legions Beyond Psyche on varmasti ollut minulle vaikein ja haastavin kuuntelukokemus kaikista STROM.ec:n levyistä. Yleensä musiikin haastavuus on levylle plussaa, mutta tämän tapauksessa en ole siitä varma – onko haastavuus vain sitä, että levystä pitäminen tuntuu mahdottomalta vaikka kuinka yrittäisi? STROM.ec ei ole tietenkään koskaan ollut mikään helppo bändi, edes omassa äärimmäisessä genressään. Uusi levy on kuitenkin vaikea ihan vääristä syistä, koska en ole pystynyt oikein vieläkään luomaan mitään mielipidettä siitä, onko tämä yhtyeen paras vai huonoin täyspitkä.

Välillä huutovokaalit käyvät rasittaviksi; tämä on yleinen ongelma tässä genressä – mielenkiintoiset äänivallit hukutetaan äärimmäisen äänekkääseen ja säröiseen huutoon, josta ei saa edes mitään selvää. Tämän kokoonpanon tuotannossa kyseisestä ongelmaa ei kuitenkaan ole mielestäni ollut koskaan aiemmin.

Toinen häiritsevä tekijä muodostuu eräistä sampleista, jotka eivät mielestäni sovi aivan saumattomasti kokonaisuuteen. Ongelmallisin on 20-minuuttinen päätöskappale Vitaalinen olomuoto, joka kai kurkottelee jonnekin massiivisen idm-meluteoksen suuntaan, mutta kuulostaa minusta lähinnä hajanaiselta äänikokeilulta, jollaisia mainstream-konebändit laittavat levyjensä salaraidoiksi ihan vain vittuillakseen faneilleen. Tätä vaikutelmaa korostavat käytetyt samplet, jotka kuulostavat jotenkin liian siloitelluilta sopiakseen yhtyeen muuten rosoiseen soundiin. Itse en ainakaan havaitse kappaleessa mitään punaista lankaa, en mitään läpi noiden 20 minuutin kulkevaa kaarta joka sitoisi irtonaiset osat toisiinsa.

Toisaalta suosikkini levyllä, nimikkokappaleen ykkösosa, pelaa myös samalla tavalla äänisampleilla, jotka kuulostavat yllättävän kliinisiltä muuhun äänimaailmaan verrattuna. Mieleeni tulee lähinnä jonkun halvan musasoftan mukana tuleva valmis äänisample hiukan muokattuna. Vitaalisessa olomuodossa tämä mielestäni lähes pilaa kokonaisuuden, mutta Divine Legions Beyond Psyche, Part 1 onnistuu siitä huolimatta kuulostamaan mielenkiintoiselta: Petomainen murina yhdistyy uhkaavaan tunnelmaan tavalla, joka tuo ilahduttavasti mieleen H.P. Lovecraftin aistittavan todellisuuden rajat ylittävän kauhun. Aivan kuin Lovecraftin kirjoissa, jossain tiedon ja havaintojen rajamailla vaanii jotain muodotonta ja nimetöntä kauhua. Jotain uhkaavaa tuntuu olevan nimenomaan siellä kappaleen ulkopuolella, ihmisen kuuloalueen ulottumattomissa tai ääninä jotka jäivät äänittämättä, koska olivat liian kaameita ihmismielen käsiteltäviksi. Todellakin jossain psyyken tuolla puolen. Tämä tunnelma on parasta levyllä.

Valitettavasti tuo häiritsevä tunnelma ei pidä läpi kokonaisuuden vaan osa materiaalista tuntuu vajoavan keskinkertaisen power electronicsin värittömään massaan. Koska levy on parhaimmillaan niin loistava, on se epätasaisuudestaan huolimatta näin korkealla listauksessani. Kohokohtia tuntuu olevan suunnilleen yhtä paljon kuin tylsää materiaalia, joka kuulostaa ehkä tylsältä ainoastaan verrattuna levyn parhaimpiin kohtiin.

 

4. Black Sun Productions – The Milky Smell of Phantom Sperm

Black Sun Productions - The Milky Smell of Phantom Sperm; levynkansiBlack Sun Productionsin edellinen levy Chemism (2007) oli minulle suuri pettymys, koska se ei varsinaisesti kuulostanut valmiilta albumilta vaan lähinnä kokoelmalta perkussiopainoitteisia ambient-pörinä sampleja. Kun uuden The Milky Smell of Phantom Sperm -levyn laittaa soimaan, vaikutelma vahvistuu, ja Chemism alkaa tuntua pelkältä tälle levylle pohjana toimineelta harjoitustyöltä. Edeltäjän yksipuolisesta äänimaailmasta on otettu parhaat elementit mukaan ja lisätty siihen muilta BSP:n levyiltä tuttuja mielenkiintoisempia ja monipuolisempia
osasia.

Chemism-yhteys tulee kaikken selvimmäksi kappaleessa Black Lollipop, joka on remix Chemismin kappaleista Dies Juvenalis ja Das Gegenteil. Kappale on kuitenkin kaikkea muuta kuin mielikuvitukseton toisinto noista kappaleista, kyseessä on yksi levyn yllättävimmistä raidoista: se muuttuu yllättäen viiden minuutin kohdalla BSP:lle tyypillisestä huminasta acid houseksi ja näin Black Sun Productions laajentaa vahvat Coil-vaikutteensa esikuviensa myöhäistuotannosta myös aiempaan, Love’s Secret Domain -kauden soundiin. Levyn kansitaiteesta sattuu myös vastaamaan Ian Johnstone – Coilinkin kanssa usein yhteistyötä tehnyt edesmenneen Jhonn Balancen kumppani.

Black Sun Productions on oikeasti kollektiivi, eikä bändi, ja tämäkin levy yhdistää hämmästyttävän saumattomasti keskushahmojen Massimon ja Piercen sekä muiden kollaboraattorien aikaansaannokset toimivaksi kokonaisuudeksi. Tällä kertaa yhteistyötä tekivät mm. Black Lollipopin koonnut PSBEUYS, suomalainen Niko Skorpio (The Milk of the Stars) ja Lydia Lunch (Passing Water). Levyllä on paljon remix-luonteista uusiomateriaalia, mutta se on silti kaikkea muuta kuin pelkkä remixlevy. Kuten sanoin, alkuperäismateriaalina osittain toiminut Chemism tuntuikin vain alustalta varsinaista teosta varten. Se teos on The Milky Smell of Phantom Sperm. Chemismillä laulettujen tai puhuttujen kappaleiden vähyys harmitti, tällä levyllä sitä ei edes huomaa, koska instrumentaalitkin ovat niin kiintoisaa kuultavaa.

 

3. Rome – Masse Mensch Material

Spotify

Rome - Masse Mensch Material; levynkansiRome on ollut jo pitkään lupaavimpia ja kiinnostavia neofolk-skeneen liitettyjä bändejä, vaikka yhtyeen musiikki ei (onneksi) sitä tyypillisintä genremusiikkia olekaan. Onhan levyllä toki sitä Death in Junelta suoraan varastettua kitaransoittoa, mutta myös paljon muuta. Naevuksen ja Spiritual Frontin tapaan Rome on tätä hieman ”popimpaa” ja ”rockimpaa” neofolkia, mikä tuntuu piristävimmältä genren tämänhetkiseltä suuntaukselta. Aiemmin jo varsin sävähdyttävä tyyli on tällä Romen kolmannella täyspitkällä jalostunut lähestulkoon täydelliseksi.

Tasaisen kovasta kokonaisuudesta voi erottaa muutaman mainion esimerkkikappaleen. Die Nelke on ehkä selkeimmin DIJ-henkinen kappale kitarasoundiltaan ja monotoniselta sanoitukseltaan. Silti tässä yksinkertaisuudessa on Death in Junen huippuhetkien tapaan jotain häkellyttävän kaunista ja herkkää. Die Brandstifter taas kuulostaa ihan siltä kuin Tom Waits olisi saanut äkillisen innostuksen neofolk-estetiikasta. Wir Moorsoldaten käyttää martial-tyyppisiä sampleja hyvällä maulla ja hillitysti. Kokonainen levy tällaista materiaalia olisi aiheuttanut lähinnä myötähäpeää, mutta nyt se on tervetullut mauste monipuolisessa mutta yhtenäisessä kokonaisuudessa. Laulukieli on jostain syystä saksankielisistä kappaleiden nimistä huolimatta englanti, mutta en kyllä osaisi kuvitella tämän tyylin toimivan yhtä hyvin millään muulla kielellä.

 

2. Triarii – Muse in Arms

Triarii - Muse in Arms; levynkansiTriarii osuu kolmannella levyllään aika lähelle sitä aiemmin tässä blogissa peräämääni täydellistä martial industrial -levyä. Massiiviset kappaleet saavat tarvitsemansa voiman upeista ja aidolta kuulostavista orkestraatioista, hiljaisten ja uhkaavien väliosien sekä äänekkäiden kliimaksien tasapainoisen vaihtelun varmistaessa sen, että kappaleet eivät vain junnaa paikallaan päämäärättömästi. Avausraita Birth of a Sun on huiman massiivinen hitaasti kasvava teos, kaksiosainen levyn ”teemabiisi” Muse in Arms on tavattoman kaunis ja jää pahasti päähän soimaan.

Lauletut kappaleet ovat tälläkin levyllä selvässä vähemmistössä, mutta yksikään instrumentaaleista ei kuulosta paikallaan junnaavalta välisoitolta. Lauletut kappaleet, Europa ja Ode to the Sun, ovat varsin yllätyksettömiä mutta kuitenkin laadukkaita. Sanoitukset ovat sitä genrelle tyypillistä linjaa jossa luetellaan mm. sanoja Europe, empire, sun ja decline vaihtelevassa järjestyksessä, mutta lyriikat eivät ole koskaan olleet ainakaan minulle tässä genressä keskeisiä.

 

1. Sutcliffe Jügend: The Fall of Nature

Sutcliffe Jügend - The Fall of Nature; levynkansiVuoden 2007 suosikkilevyni oli myös Sutcliffe Jügendia, joten bändi on aika kovassa vedossa. Tämä levy kuitenkin poikkeaa reilusti tuosta This Is the Truth -albumista ja oikeastaan koko bändin tuotannosta muutenkin.

Tällä levyllä yhtyeen ominainen päällekäyvä ja vihamielinen power electronics on muuttunut maalailevammaksi hälyksi: tulos on jossain dronen, ambientin, noisen ja power electronicsin välimaastossa. Äänimaisema on monipuolinen, samanaikaisesti rauhoittavan hypnoottinen ja raskaan kaoottinen – siinä on niin paljon kaikkea, että jatkuvasti löytää jotain uutta.

Levyllä on vain yksi hienosti jännitettä ylläpitävä ja kasvattava, lähes tunnin pituinen raita, joka tosin jakautuu aika selkeästi kahteen suunnilleen yhtä pitkään osaan. Ensimmäinen osa on hiljaisempi, tasaisesti tehoa kasvattava dronemainen teos kun taas jälkimmäinen osa on meluisampi ja kaoottisempi. Se ei ole varmasti kasvava yhtenäinen äänimaalailu vaan pikemminkin monista erilaisista mutta jotenkin silti täydellisesti yhteensopivista osista syntyvä kokonaisuus. Se pitää sisällään sitä perinteistä huutoakin, tosin varsin tehokkaasti muuhun hälyyn upotettuna. The Fall of Nature on äärimmäinen ja raskas, haastava kuuntelukokemus, mutta silti jollain käsittämättömällä tavalla hirveän kaunis ja levollinen.