Vuoden 2012 parhaat levyt

Listaan tapani mukaan vuoden parhaat levyt viiveellä, koska nämä listat eivät koskaan tule minulta itsestään. Joka joulukuussa huomaan että olen ehkä kuunnellut ajatuksella ja urakalla noin viittä loppuvan vuoden aikana julkaistua levyä ja alan vasta siinä vaiheessa perehtyä vuoden musiikkisatoon hieman intensiivisemmin. Nämä listat ovatkin aina samanlaista kaapimista, että saisin nuo kymmenen levyä kasaan.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä nykyään tehtäisiin jotenkin aiempaa vähemmän hyvää musiikkia. Minä vain noin yleisesti ottaen seuraan trendejä hitaasti koska populaarimusiikin historiassa on niin paljon vanhaakin hyvää musiikkia joka vain odottaa löytymistä. Kyllä joka vuosi pitää löytää ainakin yksi itselle aiemmin tuntematon tai vastenmielinen musiikkigenre, eikä siinä ole aikaa kaikkien uutuuksien kuuntelemiseen. Pidän enemmän (itselleni) uusien bändien vanhoista levyistä kuin vanhojen bändien uusista levyistä. Seuraan kyllä trendejä, mutta lähinnä sivukorvalla. Todella keskittymistä vaativiin kuuntelukokemuksiin syvennyn pääosin jälkijunassa, koska haluan odottaa että musiikkiin tulee riittävästi perspektiiviä, että levyjä voidaan jo kutsua klassikoiksi.

Olen myös varsin kriittinen albumikokonaisuuksien suhteen. En minä viitsi vuoden parhaisiin levyihin laskea mitään sellaista mikä ei ole alusta loppuun asti täysin toimiva kokonaisuus. Vuoden parhaat biisit on aina niin paljon helpompi listata, koska suurella osalla levyistä on ainakin se yksi hyvä kappale. Ehkä tämäkin vuosi tiivistyy parhaiten Spotify-soittolistaani. Pakko myöntää, että internetin myötä omatkin kuuntelutottumukseni ovat muuttuneet aiempaa sirpaleisemmiksi ja keskittymiskyvyttömämmiksi. Pidän silti huolen siitä että osaan myös välillä hiljentyä musiikin pariin.

Vuoden huonoimmista lyriikoista puhuessani vähättelin turhankin paljon kotimaista musiikkkivuotta. Kyllähän laatumusiikkia tuli esimerkiksi Suomen tärkeimmältä goottibändiltä, Kuroshiolta ja Impakt!:ilta, mutta heidän albuminsa eivät kuitenkaan ole niin virheettömiä että olisivat päässeet listalle. Heidän edustamassaan genressä on muutenkin äärimmäisen vaikeaa tehdä toimivia täyspitkiä. Joka tapauksessa vuosi 2012 oli suomalaiselle goottiskenelle hyvää aikaa. Vuoden parhaasta uudelleenjulkaisusta vastasi puolestaan Rocket Records Maaseudun Tulevaisuuden Complete -kokoelmalla.

Lue loppuun

#76 The Future Sound of London – Papua New Guinea [12″ Version] (1991)

Spotify
YouTube (musiikkivideo)

Garry Cobain ja Brian Dougans ovat olleet monessa mukana englantilaisen konemusiikin historiassa lukemattomilla eri nimillä, joista tunnetuin on varmastikin The Future Sound of London. Cobainin ja Dougansin panos tanssimusiikin kehitykseen alkaa vuodesta 1988 jolloin skotlantilainen Dougansin teki musiikin Mark McLeanin ja Colin Scottin Stakker-projektin visuaaleja varten. Yhdessä kolmikko teki myös audiovisuaalisia tunnuksia MTV-musiikkikanavalle. Tunnetuin yhteistyön hedelmä oli kuitenkin Stakker Humanoid (1988), yksi ensimmäisistä ja unohtumattomimmista brittiläisen acid housen hiteistä. Se julkaistiin tekijänoikeussyistä nimellä Humanoid, jonka täyspitkä tuotanto jäi yhteen albumiin, Globaliin (1989).

Future Sound of London: Papua New Guinea - ensimmäisen painoksen kansitaideYhdessä Cobainin kanssa Dougans muodosti mm. duot Amoprhous Androgynous, Yage ja Future Sound of London. Myös nämä projektit olivat vahvasti audiovisuaalisia. He halusivat hämärtää äänen ja kuvan, sekä läsnä- että poissaolon välisiä rajoja; esimerkiksi musiikkivideot eivät olleet kyllin syvälle meneviä musiikin visualisoinnin muotoja. He olivat melkoisia teknofiilejä, koska heille visuaalisuus perustui nimenomaan teknologian aallonharjalla olevaan tietokonegrafiikkaan.

Myös ”livenä” esiintyminen tarkoitti heille jotain kovin futuristista: musiikin soittaminen heidän studiostaan ISDN-verkkoyhteyksien kautta radiokanaville ympäri maailmaa saattoi tarkoittaa FSOL:in sanastossa kiertuetta. Kaksikko tekikin DJ-show’ta muun muassa Lontoon Kiss FM -radiokanavalle, mutta nämä ISDN-keikat – joiden materiaalista myös julkaistiin albumi ISDN (1994) – tarjosivat kuulijoille abstraktimpaa ambienssia, jossa he samplasivat livenä monipuolisia äänilähteitä kaksikon laajasta levykokoelmasta.

Laaja levykokoelma kuuluu myös kaksikon tunnetuimmassa kappaleessa, vuoden 1991 tanssihitissä Papua New Guinea. Sitä dominoivat Dead Can Dancelta (Dawn of the Iconoclast) samplattu Lisa Gerrardin persoonallinen sanaton laulu sekä mm. Meat Beat Manifestolta (Radio Babylon) varastettu suttuinen breakbeat-rytmi. Konemusiikin intertekstuaalisuuden kerroksellisuudesta kertoo se, että Radio Babylonkin on täynnä sampleja Boney M:n eurodiscosta Mikey Dreadin dub reggaeen. Samaista kappaletta samplasi pian FSOL:in perään myös The Prodigy Charly-debyyttisinglelleen. Samplejen periytymiseen voi tutustua Who Sampledissa.

Future Sound of London: Papua New Guinea - vuoden 1996 painoksen hologrammikansiPapua New Guinean pianonpimputtelut ennakoivat Mobyn tulevia chillausklassikoita, ja tunteellista tunnelmaa nostattava naislaulu ja kaunis synamatto muistuttavat melkoisesti juuri 1990-luvun alussa syntymässä ollutta trance-musiikin ensimmäistä aaltoa. Paitsi että kappale oli aikanaan suuri tanssihitti lukemattomien remixien ansiosta, se siis rakensi perustaa monelle myöhemmälle genrelle ja artistille. Pari hittiä tehtailtuaan kaksikko jatkoi kuitenkin jo ihan omaan suuntaansa.

Cobain ja Dougans kyllästyivät muutamassa vuodessa koko tanssimusiikkiin ja he lakkasivat tekemästä varsinaisia biisejä. He kokivat teknon säännöt liian rajoittaviksi ja halusivat ilmaista musiikkiaan ilman mitään tanssikulttuuriin liittyviä funktionaalisia velvoitteita tai rajoittavia genreleimoja. Suunnanmuutoksen tuloksena oli kunnianhimoinen tupla-albumi Lifeforms (1994), jossa käytettiin teknon ja ambientin välineitä ja souneeja omituisten ja monipuolisten äänimaisemien luomiseksi.

Future Sound of London: Papua New Guinea - typotetun Belgia-painoksen kansi (1992)Levy oli teema-albumi, ”makroskooppinen kuvaus inhimillisistä tunteista ja yhteiskunnasta jossa elämme” (Markku Salmi, Rumba 1/1994). Flak-kappaleella kitaraa soittaa King Crimsonin Robert Fripp, joka korostaa albumin läheisempää suhdetta progressiiviseen rockiin kuin rave-kulttuuriin. Kitaraa ei kuitenkaan taida tarkinkaan kuuntelija kappaleessa huomata, koska FSOL:illa on tapana muokata kaikki äänilähteet tunnistamattomiksi. Vastavuoroisesti yhtye remixasi Frippin ja David Sylvianin kappaleen Darshana.

Future Sound of Londonin edustama ”Intelligent Dance Music” – jossa ei kyllä ole mitään erityisen älykästä tai tanssittavaa – tarjosi elektronista musiikkia jota saattoi vain kuunnella kaikessa rauhassa kuulokkeilla kotona, ilman kaikkea klubikulttuuriin kuuluvaa ”ylimääräistä” siinä ympärillä. Se oli elektronista musiikkia mielelle, ei ruumiille. Se oli teknoa joka sopi myös ihmisille joiden mielestä tanssimusiikki on ”aivotonta jumputusta”.

Lue lisää:Henderson (2010): s. 229-230, 249; Prendergast (2000): s. 414-417; Reynolds (2008): s. 182-183; Salmi (1994): s. 245-247 (Rumba 1/94). Kappaleen rakennetta erittelee Inkinen (1994): s. 131-134.

Vuoden 2008 parhaat levyt

10. Ladytron – Velocifero

Ladytron - Velocifero; levynkansiJulkaisunsa aikoihin tämä tuntui hetken vuoden siihen mennessä parhaalta levyltä. Paljon hyvää tässä onkin: bändin soundi on kehittynyt runsaammaksi ja viimeistellymmäksi kuin koskaan aiemmin; selkein uusi elementti on omassa korvassani massiivinen rumpusoundi. Mukana on kaikki mikä on aiemmin ollut hyvää Ladytronin musiikissa, mutta paremmaksi päivitettynä.

Sijoitus listalla on kuitenkin näinkin ”alhainen” koska varsin pian huomasin, ettei minulla ole enää mitään tarvetta kuunnella tätä levyä lisää. Velocifero kuulosti törkeän hyvältä hetken, ja silloin sitä kuunteli hurjalla tahdilla. Siihen kuitenkin kyllästyy varsin helposti. Tämä siitäkin huolimatta, ettei levyllä ole varsinaisia pankin räjäyttäviä hittibiisejä jotka jäisivät päähän soimaan Destroy Everything You Touchin tyyliin. Huonojakaan biisejä ei ole, mutta kappalemateriaalia on kuitenkin jotenkin kapeaa ja liian yksipuolista.

 

9. The Legendary Pink Dots – Plutonium Blonde

Spotify

The Legendary Pink Dots - Plutonium Blonde; levynkansiYleensä tasaisen usein tasaisen laadukkaita levyjä julkaiseva Legendary Pink Dots on ollut vähän vaisu viime vuosina: studioalbumeja ei tulekaan enää vuosittain eikä edellinen levy Your Children Placate You From Premature Graves (2006) oikein kuulostanut miltään. Flirttailut folkin ja aikuisrokin maailman kanssa eivät mielestäni ihan toimineet, ja olikin siis ilahduttavaa kuulla LPD:n siirtyvän takaisin itselleen tyypillisemmän psykedeelisen konepörinän pariin.

Folkvaikutteita on kyllä nytkin mukana, esimerkiksi tiiviin pariminuuttinen Mailman rullaa reippaasti ja hauskasti banjon viemänä eteenpäin. Tuota levyn lyhyintä kappaletta tasapainottaa levyn pisin kappale Rainbows Too?, joka on 9-minuuttinen eepos klassiseen LPD-tyyliin.

Tämä yhtye on aina ollut tasaisen vahva: levyt ovat todella harvoin varsinaisesti huonoja, mutta yksittäisiä mestariteoksia vielä harvemmin. Tämä levy sopii mainiosti tuohon jatkumoon, jossa Legendary Pink Dotsin mestariteos ei ole jokin yksittäinen albumi vaan heidän pitkästä ja omaperäisestä urastaan koostuva valtava kokonaisuus.

 

8. Arcana – Raspail

Arcana - Raspail; levynkansiArcana palaa perinteisempään tyyliinsä itämaisvaikutteisen Le Serpent Rougen (2004) ja pääasiallisesti vanhaa materiaalia uusiokäyttävän The New Lightin (2004) jälkeen. Raspaililla Arcana kuulostaa jopa aiempaa enemmän Dead Can Dancen hieman tummasävyisemmältä versiolta: tummat syntikkamatot taustoittavat aavistuksen etnisesti vaikuttunutta muuta instrumentaatiota. Tämä levy on myös Arcanaa rytmisimmillään.

Lauletut ja instrumentaalit kappaleet vuorottelevat luontevasti eikä niitä huomaa oikein erottaakaan toisilleen. Vaikka levy onkin tasaisen laadukas, ne huippukohdat ovat silti niitä laulettuja kappaleita kuten Invisible Motions ja Out of the Gray Ashes, jotka yltävät ihan bändin ”hittiibiisien”, We Rise Aboven ja Innocent Childin, tasolle.

 

7. The Tiger Lillies – Seven Deadly Sins

Spotify

The Tiger Lillies - Seven Deadly Sins; levynkansiTiger Lilliesin levyjen kohdalla tietää aina mitä odottaa: oopperan, cabaret’n ja mustalaismusiikin kierolla sekoituksella esitettyjä kappaleita elämän varjopuolista, enemmän tai vähemmän jonkin yhdistävän teeman yhteenkietomana. Tästä huolimatta Tiger Lillies ei kuulosta ennalta-arvattavalta tai yllätyksettömältä, eikä siltä kuulosta uusin Seven Deadly Sinskään, vaikka teema ei tällä kertaa ole niitä maailman tuoreimpia: tässä on tarjolla levyllinen kappaleita seitsemästä kuolemansynnistä.

Osa kappaleista on yksinkertaisesti nimetty oman syntinsä mukaan: Gluttony menisi pieruhuumorissaan mauttomuuksiin luultavasti kenen tahansa muun artistin esittämänä, mutta Tiger Lilliesin häpeilemätön ja yliampuva tyyli saa tämänkin kuulostamaan nerokkaalta. Envy taas kiteyttää levyn tunnelman hienosti: ”soon you’ll burn in hell / soon you’ll burn, soon you’ll burn – oh well”. Ihmisiä olemme kaikki joten teemme syntiä väistämättä ja joudumme kaikki helvettiin – voi voi, ei voi mitään. Osa levyn kappaleista ei ole yhtä selkeästi kytkettyjä nimikkosyntiinsä ja kun raitoja on yhteensä 11, onkin selvää, ettei tässä ihan kappale/synti-kaavalla mennä, ja hyvä niin. Yleisemminkin raamatulliset kappaleet – Adam and Steven syntiinlankeemuksesta Down to Hellin ikuiseen kärsimykseen – sopivat kokonaisuuteen täydellisesti.

Musiikillisestikin levy on tuttua ja turvallista Tiger Lilliesiä: pianon, haitarin, rumpujen ja pystybasson lisäksi kuullaan myös mm. banjoa, thereminiä ja sorsapilliä. Mutta aivan kuten sanoituksissakin, myös musiikissa bändin esitys on niin antaumuksellista ja räävitöntä, ettei mitään uutta ja mullistavaa varsinaisesti tarvita.

 

6. Portishead – Third

Spotify

Portishead - Third; levynkansiTämä levy on yllätyksiä täynnä: jokaisessa kappaleessa on monta jännittävää juonenkäännettä eikä koskaan tiedä millaisia jänniä osia ja soundeja seuraavaksi kuuleekaan.

Toinen levyä luonnehtiva luonteenpiirre on retrohenkisyys: meininki on paikoin varsin 70-luvun hengen mukaista progejamitteluineen ja analogisyntikoineen. Small kuulostaa urkusoundiensa ansiosta melkein Doorsilta ja Deep Waterin taustalaulut vievät suoraan jonnekin vuosikymmenten taakse, jonnekin Mississippin alajuoksulle.

Beth Gibbonsin ääni on suunnilleen aina kuulostanut jostain aika-avaruus-vääristymästä nykyaikaan siirtyneeltä, mutta nyt se tekee sitä entistäkin enemmän. Varsin kaukana ollaan siis bändin kahden ensimmäisen levyn triphop-tyylistä, mutta tunnelma on yhä samalla tavalla rauhallinen ja syvän surullinen.

 

5. STROM.ec – Divine Legions Beyond Psyche

STROM.ec - Divine Legions Beyond Psyche; levynkansiDivine Legions Beyond Psyche on varmasti ollut minulle vaikein ja haastavin kuuntelukokemus kaikista STROM.ec:n levyistä. Yleensä musiikin haastavuus on levylle plussaa, mutta tämän tapauksessa en ole siitä varma – onko haastavuus vain sitä, että levystä pitäminen tuntuu mahdottomalta vaikka kuinka yrittäisi? STROM.ec ei ole tietenkään koskaan ollut mikään helppo bändi, edes omassa äärimmäisessä genressään. Uusi levy on kuitenkin vaikea ihan vääristä syistä, koska en ole pystynyt oikein vieläkään luomaan mitään mielipidettä siitä, onko tämä yhtyeen paras vai huonoin täyspitkä.

Välillä huutovokaalit käyvät rasittaviksi; tämä on yleinen ongelma tässä genressä – mielenkiintoiset äänivallit hukutetaan äärimmäisen äänekkääseen ja säröiseen huutoon, josta ei saa edes mitään selvää. Tämän kokoonpanon tuotannossa kyseisestä ongelmaa ei kuitenkaan ole mielestäni ollut koskaan aiemmin.

Toinen häiritsevä tekijä muodostuu eräistä sampleista, jotka eivät mielestäni sovi aivan saumattomasti kokonaisuuteen. Ongelmallisin on 20-minuuttinen päätöskappale Vitaalinen olomuoto, joka kai kurkottelee jonnekin massiivisen idm-meluteoksen suuntaan, mutta kuulostaa minusta lähinnä hajanaiselta äänikokeilulta, jollaisia mainstream-konebändit laittavat levyjensä salaraidoiksi ihan vain vittuillakseen faneilleen. Tätä vaikutelmaa korostavat käytetyt samplet, jotka kuulostavat jotenkin liian siloitelluilta sopiakseen yhtyeen muuten rosoiseen soundiin. Itse en ainakaan havaitse kappaleessa mitään punaista lankaa, en mitään läpi noiden 20 minuutin kulkevaa kaarta joka sitoisi irtonaiset osat toisiinsa.

Toisaalta suosikkini levyllä, nimikkokappaleen ykkösosa, pelaa myös samalla tavalla äänisampleilla, jotka kuulostavat yllättävän kliinisiltä muuhun äänimaailmaan verrattuna. Mieleeni tulee lähinnä jonkun halvan musasoftan mukana tuleva valmis äänisample hiukan muokattuna. Vitaalisessa olomuodossa tämä mielestäni lähes pilaa kokonaisuuden, mutta Divine Legions Beyond Psyche, Part 1 onnistuu siitä huolimatta kuulostamaan mielenkiintoiselta: Petomainen murina yhdistyy uhkaavaan tunnelmaan tavalla, joka tuo ilahduttavasti mieleen H.P. Lovecraftin aistittavan todellisuuden rajat ylittävän kauhun. Aivan kuin Lovecraftin kirjoissa, jossain tiedon ja havaintojen rajamailla vaanii jotain muodotonta ja nimetöntä kauhua. Jotain uhkaavaa tuntuu olevan nimenomaan siellä kappaleen ulkopuolella, ihmisen kuuloalueen ulottumattomissa tai ääninä jotka jäivät äänittämättä, koska olivat liian kaameita ihmismielen käsiteltäviksi. Todellakin jossain psyyken tuolla puolen. Tämä tunnelma on parasta levyllä.

Valitettavasti tuo häiritsevä tunnelma ei pidä läpi kokonaisuuden vaan osa materiaalista tuntuu vajoavan keskinkertaisen power electronicsin värittömään massaan. Koska levy on parhaimmillaan niin loistava, on se epätasaisuudestaan huolimatta näin korkealla listauksessani. Kohokohtia tuntuu olevan suunnilleen yhtä paljon kuin tylsää materiaalia, joka kuulostaa ehkä tylsältä ainoastaan verrattuna levyn parhaimpiin kohtiin.

 

4. Black Sun Productions – The Milky Smell of Phantom Sperm

Black Sun Productions - The Milky Smell of Phantom Sperm; levynkansiBlack Sun Productionsin edellinen levy Chemism (2007) oli minulle suuri pettymys, koska se ei varsinaisesti kuulostanut valmiilta albumilta vaan lähinnä kokoelmalta perkussiopainoitteisia ambient-pörinä sampleja. Kun uuden The Milky Smell of Phantom Sperm -levyn laittaa soimaan, vaikutelma vahvistuu, ja Chemism alkaa tuntua pelkältä tälle levylle pohjana toimineelta harjoitustyöltä. Edeltäjän yksipuolisesta äänimaailmasta on otettu parhaat elementit mukaan ja lisätty siihen muilta BSP:n levyiltä tuttuja mielenkiintoisempia ja monipuolisempia
osasia.

Chemism-yhteys tulee kaikken selvimmäksi kappaleessa Black Lollipop, joka on remix Chemismin kappaleista Dies Juvenalis ja Das Gegenteil. Kappale on kuitenkin kaikkea muuta kuin mielikuvitukseton toisinto noista kappaleista, kyseessä on yksi levyn yllättävimmistä raidoista: se muuttuu yllättäen viiden minuutin kohdalla BSP:lle tyypillisestä huminasta acid houseksi ja näin Black Sun Productions laajentaa vahvat Coil-vaikutteensa esikuviensa myöhäistuotannosta myös aiempaan, Love’s Secret Domain -kauden soundiin. Levyn kansitaiteesta sattuu myös vastaamaan Ian Johnstone – Coilinkin kanssa usein yhteistyötä tehnyt edesmenneen Jhonn Balancen kumppani.

Black Sun Productions on oikeasti kollektiivi, eikä bändi, ja tämäkin levy yhdistää hämmästyttävän saumattomasti keskushahmojen Massimon ja Piercen sekä muiden kollaboraattorien aikaansaannokset toimivaksi kokonaisuudeksi. Tällä kertaa yhteistyötä tekivät mm. Black Lollipopin koonnut PSBEUYS, suomalainen Niko Skorpio (The Milk of the Stars) ja Lydia Lunch (Passing Water). Levyllä on paljon remix-luonteista uusiomateriaalia, mutta se on silti kaikkea muuta kuin pelkkä remixlevy. Kuten sanoin, alkuperäismateriaalina osittain toiminut Chemism tuntuikin vain alustalta varsinaista teosta varten. Se teos on The Milky Smell of Phantom Sperm. Chemismillä laulettujen tai puhuttujen kappaleiden vähyys harmitti, tällä levyllä sitä ei edes huomaa, koska instrumentaalitkin ovat niin kiintoisaa kuultavaa.

 

3. Rome – Masse Mensch Material

Spotify

Rome - Masse Mensch Material; levynkansiRome on ollut jo pitkään lupaavimpia ja kiinnostavia neofolk-skeneen liitettyjä bändejä, vaikka yhtyeen musiikki ei (onneksi) sitä tyypillisintä genremusiikkia olekaan. Onhan levyllä toki sitä Death in Junelta suoraan varastettua kitaransoittoa, mutta myös paljon muuta. Naevuksen ja Spiritual Frontin tapaan Rome on tätä hieman ”popimpaa” ja ”rockimpaa” neofolkia, mikä tuntuu piristävimmältä genren tämänhetkiseltä suuntaukselta. Aiemmin jo varsin sävähdyttävä tyyli on tällä Romen kolmannella täyspitkällä jalostunut lähestulkoon täydelliseksi.

Tasaisen kovasta kokonaisuudesta voi erottaa muutaman mainion esimerkkikappaleen. Die Nelke on ehkä selkeimmin DIJ-henkinen kappale kitarasoundiltaan ja monotoniselta sanoitukseltaan. Silti tässä yksinkertaisuudessa on Death in Junen huippuhetkien tapaan jotain häkellyttävän kaunista ja herkkää. Die Brandstifter taas kuulostaa ihan siltä kuin Tom Waits olisi saanut äkillisen innostuksen neofolk-estetiikasta. Wir Moorsoldaten käyttää martial-tyyppisiä sampleja hyvällä maulla ja hillitysti. Kokonainen levy tällaista materiaalia olisi aiheuttanut lähinnä myötähäpeää, mutta nyt se on tervetullut mauste monipuolisessa mutta yhtenäisessä kokonaisuudessa. Laulukieli on jostain syystä saksankielisistä kappaleiden nimistä huolimatta englanti, mutta en kyllä osaisi kuvitella tämän tyylin toimivan yhtä hyvin millään muulla kielellä.

 

2. Triarii – Muse in Arms

Triarii - Muse in Arms; levynkansiTriarii osuu kolmannella levyllään aika lähelle sitä aiemmin tässä blogissa peräämääni täydellistä martial industrial -levyä. Massiiviset kappaleet saavat tarvitsemansa voiman upeista ja aidolta kuulostavista orkestraatioista, hiljaisten ja uhkaavien väliosien sekä äänekkäiden kliimaksien tasapainoisen vaihtelun varmistaessa sen, että kappaleet eivät vain junnaa paikallaan päämäärättömästi. Avausraita Birth of a Sun on huiman massiivinen hitaasti kasvava teos, kaksiosainen levyn ”teemabiisi” Muse in Arms on tavattoman kaunis ja jää pahasti päähän soimaan.

Lauletut kappaleet ovat tälläkin levyllä selvässä vähemmistössä, mutta yksikään instrumentaaleista ei kuulosta paikallaan junnaavalta välisoitolta. Lauletut kappaleet, Europa ja Ode to the Sun, ovat varsin yllätyksettömiä mutta kuitenkin laadukkaita. Sanoitukset ovat sitä genrelle tyypillistä linjaa jossa luetellaan mm. sanoja Europe, empire, sun ja decline vaihtelevassa järjestyksessä, mutta lyriikat eivät ole koskaan olleet ainakaan minulle tässä genressä keskeisiä.

 

1. Sutcliffe Jügend: The Fall of Nature

Sutcliffe Jügend - The Fall of Nature; levynkansiVuoden 2007 suosikkilevyni oli myös Sutcliffe Jügendia, joten bändi on aika kovassa vedossa. Tämä levy kuitenkin poikkeaa reilusti tuosta This Is the Truth -albumista ja oikeastaan koko bändin tuotannosta muutenkin.

Tällä levyllä yhtyeen ominainen päällekäyvä ja vihamielinen power electronics on muuttunut maalailevammaksi hälyksi: tulos on jossain dronen, ambientin, noisen ja power electronicsin välimaastossa. Äänimaisema on monipuolinen, samanaikaisesti rauhoittavan hypnoottinen ja raskaan kaoottinen – siinä on niin paljon kaikkea, että jatkuvasti löytää jotain uutta.

Levyllä on vain yksi hienosti jännitettä ylläpitävä ja kasvattava, lähes tunnin pituinen raita, joka tosin jakautuu aika selkeästi kahteen suunnilleen yhtä pitkään osaan. Ensimmäinen osa on hiljaisempi, tasaisesti tehoa kasvattava dronemainen teos kun taas jälkimmäinen osa on meluisampi ja kaoottisempi. Se ei ole varmasti kasvava yhtenäinen äänimaalailu vaan pikemminkin monista erilaisista mutta jotenkin silti täydellisesti yhteensopivista osista syntyvä kokonaisuus. Se pitää sisällään sitä perinteistä huutoakin, tosin varsin tehokkaasti muuhun hälyyn upotettuna. The Fall of Nature on äärimmäinen ja raskas, haastava kuuntelukokemus, mutta silti jollain käsittämättömällä tavalla hirveän kaunis ja levollinen.