#36 Massive Attack – Unfinished Sympathy (1991)

YouTube (musiikkivideo)
Spotify

Massive Attack - Unfinished Sympathy; singlen kansikuva1990-luvulla Lontoon, Manchesterin ja Sheffieldin rinnalle tärkeänä englantilaisena elektronisen musiikin keskuskaupunkina tunki Bristol, josta tulevaa soundia ryhdyttiin kutsumaan trip hopiksi. Syistä, joita en ymmärrä, itse muusikot ovat aina karsastaneet trip hop -termiä ja jotkut puhuvatkin mieluummin Bristol-soundista, joka tosin on kovin puristinen määritelmä joka sulkee pois kaiken paitsi yhden skenen. Trip hopin vaikutus kuitenkin kuului laajasti myös muualla maailmalla, joten termiä on mielestäni mielekästä käyttää myös monista Bristolin ulkopuolelta tulleista artisteista.

Bristolilla on tausta keskeisenä orjakauppasatamana, minkä vuoksi siellä on Britannian mittapuulla iso ja vakiintunut musta väestö. Trip hopin syntyyn vaikuttanut konteksti on kovin tuttu: tarvitaan rappioitunut kaupunki tai kaupunginosa jossa on niin alhaiset vuokrat, että siellä on mahdollista elää boheemisti. Etninen monimuotoisuus luo erilaisten musiikkikulttuurien välisiä synergiaetuja ja opiskelijoiden suuri osuus väestöstä tarjoaa nuoruuden intoa ja idealismia. Tällaisista olosuhteista yleensä syntyvät ne kaikkein innovatiivisimmat uudet musiikkityylit.

Bristolissa vaikutti 1980-luvun puolivälissä Wild Bunch -niminen DJ-kollektiivi, joka soitti tavanomaisen sound system -musiikin eli hip hopin ja reggaen lisäksi myös (post-)punkia, vaikka toisaalta musiikin keskimääräinen tempo oli tavallista matalampi eli ennakoi sen jäsenten tulevien bändien tunnelmaa. Ensimmäisenä joukosta ponnisti kuuluisuuteen omille teilleen lähtenyt Nellee Hooper, joka tuotti mm. Soul II Soulin (Back to Life) ja Björkin (Human Behaviour) debyyttilevyt Club Classics Volume 1 (1989) ja Debut (1993). Loput Wild Bunchista perustivat Massive Attackin, josta tuli kenties tunnetuin bristolilainen yhtye populaarimusiikin historiassa.

Triphopia voi pitää Brittien omana versiona Yhdysvaltojen hip hopista, yhdessä lontoolaisen junglen (#75) ohella. Trip hop riisui hip hopista valtaosan räpeistä ja yhdisteli siihen soulia, dub reggaeta ja jazzia, sekä tietysti hidasti tempoa roimasti. Varsinkin Isaac Hayesin sinfoninen soul vaikutti merkittävästi genren melodramaattisiin hittibiiseihin. Siinä missä Yhdysvalloissa rave ja hip hop -kulttuurit olivat lähes täysin erillään toisistaan, Britanniassa ne sekoittuvat eri tavalla, mikä on yksi syistä miksi trip hopin tai junglen näkeminen hip hopin muotoina voi vaikuttaa erikoiselta. Trip hopissa on kuitenkin mukana kaikki hip hopin musiikilliset elementit, tosin melko hidastettuina: breakbeatit, samplepohjaisuus, skrätsäys (ks. #38) ja muut DJ-efektit

Amerikkalaisen hip hopin painopiste oli alkanut 1980-luvun lopun lähestyessä siirtyä sanoituksiin, DJ:ltä MC:lle. Äänimaisemien tuominen takaisin etualalle 1990-luvulla synnytti instrumentaalisen hip hopin, jonka yhtenä muotona trip hopiakin voi pitää. Siinä bailaaminen, politiikka ja uho korvattiin sisäänpäinkääntyneellä fiilistelyllä. Trip hop ei kyllä yleensä ole kirjaimellisesti instrumentaalia mutta räppiä on hyvin vähän, sen sijaan kappaleissa kuiskailee usein surumielinen diiva. Kriitikot tietysti sanovat, että trip hop oli jälleen kerran uusi yritys tehdä mustasta musiikista salonkikelpoista ja epäuhkaavaa valkoisen keskivertokuluttajan silmissä.

Hip hopin painopisteen siirtyminen DJ-taiteilusta räppiin olikin osittain nimenomaan hip hop -kulttuurin yritys pitää musiikki ”aitona ja alkuperäisenä” samalla kun tyylisuuntaus oli tekemässä mainstream-läpimurtoaan. Sanoituksista paljastuu paljon paremmin onko muusikolla tai kuulijalla riittävästi (ala)kulttuurista pääomaa kuuluakseen skeneen. Ihan vain slangikielen valitseminen voi olla keino pitää ulkopuoliset poissa musiikin parista. Britanniassa hip hopilla ei kuitenkaan ollut samanlaista poliittista painotusta kuin Yhdysvalloissa, joten siellä ei koettu tarpeelliseksi vahtia sitä niin puristisesti. Englantilaisessa tanssimusiikkikulttuurissa etniset raja-aidat olivat muutenkin paljon pienemmässä osassa.

Olennaista trip hopin ymmärtämisen kannalta on tietysti myös se, että se on kannabismusiikkia. Sen tempo on juuri sopiva pilven aiheuttamaan ajan hidastumisen ja nykyhetken korostumisen tunteeseen. Tärkeämmäksi muodostuu musiikin hetkellinen kerroksellisuus kuin sen eteneminen ajassa. Myös muut, etenkin parempien lajikkeiden, aiheuttamat vaikutukset sopivat musiikkiin täydellisesti: kyky vapaaseen assosiaatioon kasvaa, aistit menevät synesteettisesti sekaisin ja lievät hallusinaatiot muuttavat tapaa kokea musiikki. Näin siis sanoo rave-kulttuurista päihdekeskeisesti kirjoittava Simon Reynolds, kenties kokemuksen syvällä rintaäänellä. Vastaavasti kyseisen aineen käytön kielteiset seuraamukset, kuten vainoharhaisuus, kuuluu tummasävyisimmässä trip hopissa, etenkin Trickyn tuotannossa.

Massive Attackin debyytti Blue Lines (1991) on varsinainen Bristol-skenen allstars-levy sillä Geoff Barrow (Portishead) oli studiossa harjoittelijana, ja ne vähäiset räpit hoiti Tricky. Blue Lines oli ensimmäinen trip hop -levy ja yksi ensimmäisiä englantilaisesta  klubilttuurista tulleita toimivia albumikokonaisuuksia, oli sitten kyse hip hopista tai ravesta. Massive Attackin musiikkissa samplet eivät erotu seasta vaan sulautuvat huomaamattomasti toisiinsa – se on saumatonta kollaasimusiikkia joka ei kuulosta yhdeltäkään samplatulta levyltä vaan ainoastaan itseltään.

Soul II Soulin tapaan he halusivat luoda musiikkia joka toimii muualla kuin tanssilattialla; kappaleita joita voi kuunnella missä tahansa tilanteessa ja jotka liikuttavat kehon lisäksi mieltä. Asenteessa on taustalla jälleen ajatus siitä että tanssittava musiikki turruttaa, estää kriittisen suhtautumisen maailmaan ja tekee tanssijoista passiivisia objekteja aktiivisten subjektien sijaan. Massive Attack halusi tehdä musiikkia joka stimuloi eikä turruta mieltä. Samalla tavalla ekstaasia pidettiin rahvaanomaisempana huumeena kuin kannabista, vaikka se joidenkin mielestä varmaan menee juuri toisinpäin.

Blue Linesin kakkossinkku Unfinished Sympathysta muodostui keskeisin varhainen trip hop -klassikko. Bristol-skenen kanssa jo Wild Bunch -aikoihin levyttäneen Shara Nelsonin laulu yhdistyy uskottavasti Abbey Roadilla äänitettyyn jousisovitukseen, pianoon, skrätsäykseen sekä funk- ja jazz-sampleihin. Unohtumattominta kappaleessa ovat Mahavishnu Orchestralta varastettu ”hey hey hey” -huudahdus ja ”kilkattava perkussiokomppi”, kuten Nuorgam asian ilmaisi. ”Hauskana” yksityiskohtana single julkaistiin alunperin pelkällä Massive-nimellä koska ”massiivista hyökkäystä” pidettiin huonona nimenä ensimmäisen Persianlahden sodan juuri sytyttyä.

Unfinished Sympathy toi klubimusiikin estetiikkaan haurauden ja kauneuden aivan uudella tavalla. Siinä missä keskeneräiset sinfoniat ovat ikuisesti kesken jääneitä sävellyksiä, ”keskeneräinen sympatia” lienee vertauskuva täyttymystä vaille jääneestä romanttisesta suhteesta. Elämässä kaikki kuitenkaan ei aina saa loogista päätepistettä. Sinfoniat jäävät kesken kun säveltäjät kuolevat, romanssit jäävät kesken lukemattomista syistä. Jäljelle jää vain jossittelu ja ristiriitaiset tunteet. Tässä kappaleessa ilmenee täydellisesti sekä ihastumisen nautinnollinen ensijännitys että kaipaus tulevaisuuteen joka jää toteutumatta. Tai ehkä se ei jää, mutta ainakin kertoja pelkää sitä ja haluaa kärsimättömästi nähdä mihin suhde voisi edetä.

Blue Linesin kappaleista on ehdottomasti mainittava myös sen seuraava single Safe From Harm, jonka keskeinen bassokuvio on samplattu Billy Cobhamin fuusiojazz-kappaleesta Stratus. Alkuperäisestä jazz-jamittelusta Massive Attack tiivisti vain oleellisen eikä heidän kappaleen ytimekkyydessä ole mitään alkuperäisen haahuilusta jäljellä. Safe From Harm on malliesimerkki siitä miten keskinkertaisesta kappaleesta voidaan löytää yksi sample, ”break”, joka syntyy aivan omaan elämäänsä uudessa kontekstissa.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 246-247, 252-253, 266-267; Prendergast (2000): s. 438-443; Reynolds (2008): s. 313-334; Poschardt (1995): s. 293-301.

Kuuntele myös: Varsinaisen Bristol-soundin kaksi muuta tukipylvästä olivat Portishead ja Tricky, joiden molempien juuret ovat Massive Attackissa. Itseasiassa Blue Linesin menestyksen mahdollistama dekadentti elämäntyyli johti Trickyn kohdalla syvään masennukseen, mikä puolestaan oli ratkaiseva inspiraatio hänen vainoharhaiselle Maxinquaye (1995) -debyytilleen, joka tiivisti marijuanan polton negatiiviset seuraamukset aivan kuin darkcore tiivisti ekstaasin liiallisen käytön seuraamuksia (ks. #55).

Portishead puolestaan oli elokuvallista ja melankolista surumusiikkia, jota dominoivat vinyylin rahina ja Beth Gibbonsin folk-vaikutteinen valituslaulu. Yhtyeen tapa yhdistellä 1990-luvun DJ-tekniikoita korostetun retroihin elementteihin (esim. Rhodes-piano ja vanhahtavat samplet), tekee Portisheadista anakronistisen ja samalla ajattoman yhtyeen, jonka soundi kuulostaa siltä ettei se kuulu mihinkään todelliseen aikaan tai paikkaan.

Bristol-skenen yhteyksistä kertoo paljon sekin, että Portisheadin Glory Box (1994) ja Trickyn Hell Is Around the Corner (1995) käyttävät samaa Isaac Hayes -samplea (Ike’s Rap II). Maxinquaye ja Portisheadin Dummy (1994) ja veivät trip hopin tummasävyisempään ja synkempään suuntaan – itse asiassa mediassa alettiinkin käyttää kyseistä sanaa vasta näihin aikoihin. Massive Attack jäi hetkeksi hieman seuraajiensa taustalle, vaikka myös heidän kakkoslevynsä Protection (1994) oli mainio. Albumin nimikkoraidalla lauloi pinnalle nousevan Everything But the Girlin Tracey Horn. Massive Attack kuitenkin osoitti pysyvänsä vertaisiaan pitempään pinnalla menestyslevyllään Mezzanine (1998), jolta irtosi jättihitti Teardrop.

Bristol-kolmikon lisäksi maininnan ansaitsevia englantilaisia trip hop -muusikoita ovat mm. Howie B (Allergy), DJ Food (Dark River), Funki Porcini (Venus), DJ Vadim (Relax With Pep Pt. 5) ja The Herbaliser (The Sensual Woman). Levymerkeistä Mo’ Wax ja Ninja Tune olivat keskeisimpiä kansainvälisen trip hopin lipunkantajia. Ensin mainitulle levyttänyt DJ Shadow (#41) oli yksi harvoista amerikkalaisista trip hop -artisteista, jonka In/Flux-debyyttisingle (1993) oli tiettävästi ensimmäinen julkaisu josta käytettiin painetussa mediassa sanaa ”trip hop”.

Monessa kohtaa turntablismi ja trip hop menevätkin sekaisin ja on vaikea sanoa kumpaan mikäkin artisti pitäisi sijoittaa. Myös acid jazz -genre osuu paikoitellen varsin lähelle, kuten esim. Funki Porcinin kappaleesta kuulee. Joku muu olisi varmasti rajannut edustavat trip hop -esimerkkinsä aivan muihin artisteihin.

Spotify: Soittolistalla on nyt 323/500 kappaletta. Saatavilla on myös pari vuotta sitten tekemäni soittolista Trip Hop Essentials 1988-1998.

Kymmenen Depeche Mode -remixiä, jotka päihittävät originaalin (Different Mix)

Depeche Mode - Remixes 81-04; levynkansiIhan puolivahingossahan siinä kävi niin, että minun oli tehtävä taas yksi Nuorgamvarjolistaus. En voinut vastustaa kiusausta, kun siellä sivuttiin keskeisintä asiantuntemusalaani, eli Depeche Mode -remixejä. Mikään muu bändi ei ole tuonut minussa esille samanlaista kohtuutonta keräilyvimmaa, johon sisältyi jokaisen biisin jokaisen mahdollisen version metsästäminen. Lukiessani jutun otsikkoa olin siis luonnollisesti aivan liekeissä, mutta sitten petyin kun sen alta paljastuikin itselleni lähes täysin vieras aspekti Depeche Moden remixologiasta.

Makuasiat ovat tietysti aina makuasioita, mutta jokseenkin ”objektiivisena” puutteena Nuorgamin listasta voi osoittaa sen, että siellä oli vain yksi viime vuosituhannella tehty remix, vaikka Depeche Mode on ollut tämän ilmaisumuodon pioneeri jo yli 30 vuotta. Ilkeämielisesti voisi spekuloida, että ehkä kyse on enemmän siitä että 2000-luvun Depeche Moden oma tuotanto on ollut sen verran heikkoa, ettei originaalin päihittäminen ole ollut enää niin ylitsepääsemätön haaste kuin aiemmin. Omallakin listallani korostuu viimeisen 15 vuoden aikainen tuotanto, koska sinä aikana bändin biisit eivät ole enää olleet niin virheettömiä mestariteoksia. Valtaosa suosikkiremixeistäni jää mainitsematta koska ne on tehty kappaleista jotka ovat alunperinkin loistavia.

Depeche Mode oli remixattunakin parhaimmillaan 1990-luvulla ja haluan valottaa DM:n miksaushistoriasta myös tätä puolta, jonka Nuorgam jätti melken huomiotta. Tuo vuosikymmenen oli CD-maksisinglen kulta-aikaa, jolloin b-puoliin ja remikseihin panostettiin kunnolla. Tuntuu että 2000-luvulla DM on mennyt mistä aita on matalin ja valtaosa remixeistäkin on ollut monotonista nykytanssimusiikkia, joten en itse ymmärrä. Tai en ainakaan ymmärtänyt vielä pahimman Mode-fanitukseni aikana. Silloinhan minä nämä mielipiteet pääasiallisesti muodostin ja vaikea niitä on enää muuttaa vaikka mieleni onkin aiempaa avoimempi pelkistetylle minimalismille rytmimusiikissa.

Depeche Mode on aina ollut remix-kulttuurin aallonharjalla ja samalla pysytellyt myös kiinteänä osana klubikulttuuria vaikka heidän omat levynsä eivät varsinaisesti olekaan olleet missään vaiheessa elektronista tanssimusiikkia. Aina dub-tuottajalegenda Adrian Sherwoodin On-U Sound -remixeistä rave-artistien tekno ja ambient house -miksausten kautta 2000-luvun electroclashiin, DM:ää ovat remiksanneet niin klubikulttuurin nousevat nimet kuin vakiintuneet huippu-DJ:tkin. Heidän materiaaliaan muokkamaalla kannuksia levytysuransa alkumetreillä ovat ansainneet mm. Portishead (In Your Room – The Jeep Rock Mix, 1994) ja Air (Home – ”Around the Golf” Mix, 1997).

Depeche Mode - Remixes 81-04; levynkansiKoska remiksattu Depeche Mode on aina ollut keskeisesti osa elektronisen tanssimusiikin trendien muutosta ja tyylisuuntien kehitystä, on järjestykseni loogisen kronologinen. Aina ei tarvitse asettaa asioita paremmuusjärjestykseen, ja tässä tapauksessa siitä seuraisikin lähinnä hiusten repimistä. Nuorgam listasi pari sellaista remixiä jotka minustakin ovat alkuperäisversioita parempia (#10 & #6), joten jätän ne tästä pois toiston välttämiseksi.

Lue loppuun

#41 DJ Shadow – What Does Your Soul Look Like? [Part 4] (1994)

Spotify
YouTube

DJ Shadow - What Does Your Soul Look Like?; EP:n kansi (1994)Guinnessin ennätystenkirjan mukaan DJ Shadow’n eli Josh Davisin debyyttialbumi Endtroducing... (1996) on ensimmäinen kokonaan sampleista koostettu levy, mutta mehän tiedämme että se on paskapuhetta, koska esimerkiksi John Oswaldin Plunderphonic julkaistiin jo 1989 (ks. #45). Kyse on tietysti siitä mistä lähtökohdasta asiaa tarkastelee. Hip hopin tai mainstream-popin piirissä DJ Shadow’lle voi mahdollisesti suodakin kyseisen kunnian, ja onhan toki merkittävämpää tehdä jotain ensimmäisenä popin kuin avant-garden piirissä.

Levyn kutsuminen popiksi on silti sekin melko kaukaa haettua, sillä se on kuitenkin pääosin instrumentaali, eikä sisällä kertosäkeistöjä. Endtroducing ei sitä paitsi edes koostu kokonaan sampleista, sillä studiossa äänitettiin ihan levyä varten Lyrics Bornin ja Gift of Gabin vokaaleja. Tärkeintä ei tietenkään ole se kuinka monta samplea käyttää (suhteellisesti tai absoluuttisesti) vaan se miten niitä käyttää, ja Davis käyttää niitä sulavammin kuin kukaan muu. Avain Shadow’n nerouteen on siinä, että biisit eivät kuulosta samplatuilta, vaikka niiden lähteinä ovat toimineet hyvinkin erityyliset levyt.

Shadow liittää erilaisista äänilähteistä pätkiä yhteen niin luontevasti että tulos ei kuulosta lainkaan sirpaleiselta. Hänen hämmästyttävä kykynsä ei ole pelkästään siinä että tuntee kaikki pienet levykaupat joista salaisimmat vinyylilöydöt voi tehdä, vaan siinä että on pistämätön vainu hyville sampleille. Pienimmästäkin äänestä, alkuperäisen kokonaisuuden kannalta ehkä merkityksettömästäkin yhteiskohdasta, hänen onnistui luoda luonteva osa samplekudosta. Levyn crossover-menestykseen vaikutti luultavasti juuri se, että samplet oli poimittu niin eklektisestä levykokoelmasta: mukana oli kaikkea Metallicasta ja T-Rexistä perinteisempään hiphopin samplemateriaaliin kuten Kraftwerkiin, Grandmaster Flashiin ja Grand Wizard Theodoreen. Eksyipä mukaan Pekka Pohjolaakin.

Vaikka Endtroducing onkin koostettu digitaalisella Akai MPC60 -samplerilla, sen voi mielestäni silti mieltää osaksi 1990-luvun analogista vinyylirevivalia. Äänilähteenä samplerilla sitä paitsi oli kaksi DJ-vinyylidekkiä. Levyn kannessakin kuvataan Shadow’n Solesides-levy-yhtiökollegat Lyrics Born ja Chief Xcel vinyyliostoksilla, mikä korostaa Davisin imagoa taiteilijana, jonka taideteos on vähintään yhtä paljon hänen levykokoelmansa kuin itse äänitteetkin.

Hip hop syntyi aikana jolloin ainoa keino ”samplata” oli käyttää vinyylisoittimia ja mikseriä. 1970- ja 1980-lukujen taitteessa se olikin ollut puhtaasti analogista musiikkia joka perustui lähes täysin MC:n esiintyjänkykyihin ja DJ:n taitoon käyttää dekkejä – ne olivat ne bändin ”soittimet”. Digitaaliset teknologiat, kuten sampleri ja DAT, muuttivat hip hopin luonteen pysyvästi, kun DJ:n asema hip hop -kokoonpanon musiikillisena tähtenä alkoi hiipua. Samalla vinyyli meni pois muodista kuluttajahyödykkeenä CD:n aikakauden koittaessa, mutta nämä artistit ja paatuneimmat levykeräilijät alkoivat suhtautua siihen tietyllä tavarafetisismillä. Hip hopin kokeellisempi laita alkoi 1990-luvun undergroundissa taas arvostaa analogisesti vinyyleitä pyörittävän DJ:n taitoja.

Esimerkiksi vinyylin rahinasta tuli itseisarvoinen ääni, melkeinpä yhtä tärkeä osa kuuntelukokemusta kuin se alkuperäinen samplattava musiikki. Tämä kuuluu vahvimmin kenties trip hopissa. Varsinkin Portisheadin musiikissa tämä anakronistinen vinyylirakkaus on keskiössä. Myös DJ Shadow assosioitiin vahvasti trip hopiin ja ainakin hänen varhaiset sinkkunsa In / Flux (1993) ja What Does You Soul Look Like? (1994) varmasti vaikuttivatkin paljon Bristol-soundin kehittymiseen. Davisin osallistuminen myös UNKLE:n Psyence Fiction (1998) -klassikkolevyn tekemiseen vahvistaa tätä assosiaatiota.

Shadow’n musiikissa ei kuitenkaan ollut samanlaista synkkää särmää ja savuista rahinaa kuin trip hopissa – toisin sanoen se ei ollut tarpeeksi trippailevaa. Sitä voisi kutsua enemmin ambient hip hopiksi. Ainakin Endtroducingin voi ajatella aloittaneen instrumental hip hopiksi kutsutun musiikkisuuntauksen. Se oli ikään kuin ensimmäinen hip hop -kulttuurista tullut hittilevy joka oli tarkoitettu ensi sijassa kotikuunteluun. Ambient hip hopia voi pitää vähän samanlaisena haukkumasanana kuin ambient tai intelligent drum ’n’ bass (ks. #75 & #74). Avain levyn menestykseen rock-piireissä ei ehkä ollut niinkään samplejen lähteissä vaan siinä ettei se sisältänyt räppiä, ollut bilemusaa, vihaisen poliittista hip hopia tai uhoon perustuvaa gangsta rapia, vaan hillitysti nautittavaa sivistynyttä musiikkia. Se oli siis tarpeeksi valkoista.

What Does Your Soul Look Liken neljäs osas osa sisältyi ilman introa ja outroa myös Endtroducing-levylle. Tämä kappale koostuukin hämmentävän pienestä määrästä sampleja: Kraftwerkin todennäköisesti samplatuin biisi Numbers tarjoaa hidastetun ”eins, zwei” -mantran; biisin selkärankana toimii obskuurin jazz rock -bändi Flying Islandin The Vision and the Voice -teoksen rytmiosasto; saksofoni on poimittu vielä obskuurimman soft jazz -bändi The People’s Peoplen Monicasta.

Näiden kahden samplen lähde harvinaisissa 1970-luvun vinyyleissä (nämä kaksi julkaistiin ’76) on juuri tätä ”crate digging” -hiphopin ydintä. Toisin kuin plunderphonicsissa, tarkoitus ei ole kommentoida menestynyttä pop-musiikkia tunnistettavasti, tai yksinkertaisesti tehdä samplenbongailusta viihdettä kuten mash-upeissa (#50), vaan nimenomaan kaivaa niistä divareiden halpislaareista ne omituisimmat sekundalevyt ja sitten ottaa niistä ne parhaat pari sekuntia uuden teoksen ytimeksi. Kyse on taiteenmuodosta joka pelastaa unohdettuja antiklassikkoja ajan kanssa hitaasti tuhoutuvilta vinyyleiltä. Keskinkertainen jazz rock tai soft jazz saavat uuden elämän uusissa teoksissa. Davisin kaltaisille vinyylifriikeille mikään musiikki ei ole niin surkeaa etteikö levyltä lyötyisi edes jotain pientä käyttökelpoista kohtaa.

DJ Shadow - Endtroducing...; levyn etu- ja takakansi

Lue lisää: Henderson 2010: s. 268-269; Berk (2000): s. 196; Prendergast (2000): s. 445-447; Reynolds (2011): s. 322-324.

Kuuntele myös: Endtroducing-levyn läheisin henkinen sukulainen lienee, ainakin myynti- ja arvostelumenestyksen perusteella, The Avalanchesin Since I Left You vuodelta 2000 (Frontier Psychiatrist).

Vinyyli- ja DJ-revivalin vei pisimmälle 1990-luvulla syntynyt ns. turntablism-genre, joka perustui yksinomaan DJ:n taitoihin. Tyylissä on tarkoitus että kaikki musiikki luodaan vain vinyylidekeillä ja mikserillä. Niiden muodostamaa kokonaisuutta alettiinkin joissain piireissä kutsua ”analogiseksi sampleriksi”. Pääosassa tyylissä ovat skrätsäyksen ja beat jugglingin kaltaiset DJ-tekniikat, jotka turntablistit jalostivat aivan omiksi taiteenlajeikseen.

Alan pioneereina toimivat DJ:t Krush (Kemuri), Q-Bert (Demolition Pumpkin Squeeze Music Track 6) sekä avantgardeen ja jazziin enemmän kallellaan oleva Spooky (Galactic Funk samplaa mm. Jean-Jacques Perreyn E.V.A.-psykedeliaklassikkoa). 2000-luvulla menestyivät mm. Kid Koala (Drunk Trumpet) ja Cut Chemist (The Garden).

Spotify: 270/500.

Vuoden 2008 parhaat levyt

10. Ladytron – Velocifero

Ladytron - Velocifero; levynkansiJulkaisunsa aikoihin tämä tuntui hetken vuoden siihen mennessä parhaalta levyltä. Paljon hyvää tässä onkin: bändin soundi on kehittynyt runsaammaksi ja viimeistellymmäksi kuin koskaan aiemmin; selkein uusi elementti on omassa korvassani massiivinen rumpusoundi. Mukana on kaikki mikä on aiemmin ollut hyvää Ladytronin musiikissa, mutta paremmaksi päivitettynä.

Sijoitus listalla on kuitenkin näinkin ”alhainen” koska varsin pian huomasin, ettei minulla ole enää mitään tarvetta kuunnella tätä levyä lisää. Velocifero kuulosti törkeän hyvältä hetken, ja silloin sitä kuunteli hurjalla tahdilla. Siihen kuitenkin kyllästyy varsin helposti. Tämä siitäkin huolimatta, ettei levyllä ole varsinaisia pankin räjäyttäviä hittibiisejä jotka jäisivät päähän soimaan Destroy Everything You Touchin tyyliin. Huonojakaan biisejä ei ole, mutta kappalemateriaalia on kuitenkin jotenkin kapeaa ja liian yksipuolista.

 

9. The Legendary Pink Dots – Plutonium Blonde

Spotify

The Legendary Pink Dots - Plutonium Blonde; levynkansiYleensä tasaisen usein tasaisen laadukkaita levyjä julkaiseva Legendary Pink Dots on ollut vähän vaisu viime vuosina: studioalbumeja ei tulekaan enää vuosittain eikä edellinen levy Your Children Placate You From Premature Graves (2006) oikein kuulostanut miltään. Flirttailut folkin ja aikuisrokin maailman kanssa eivät mielestäni ihan toimineet, ja olikin siis ilahduttavaa kuulla LPD:n siirtyvän takaisin itselleen tyypillisemmän psykedeelisen konepörinän pariin.

Folkvaikutteita on kyllä nytkin mukana, esimerkiksi tiiviin pariminuuttinen Mailman rullaa reippaasti ja hauskasti banjon viemänä eteenpäin. Tuota levyn lyhyintä kappaletta tasapainottaa levyn pisin kappale Rainbows Too?, joka on 9-minuuttinen eepos klassiseen LPD-tyyliin.

Tämä yhtye on aina ollut tasaisen vahva: levyt ovat todella harvoin varsinaisesti huonoja, mutta yksittäisiä mestariteoksia vielä harvemmin. Tämä levy sopii mainiosti tuohon jatkumoon, jossa Legendary Pink Dotsin mestariteos ei ole jokin yksittäinen albumi vaan heidän pitkästä ja omaperäisestä urastaan koostuva valtava kokonaisuus.

 

8. Arcana – Raspail

Arcana - Raspail; levynkansiArcana palaa perinteisempään tyyliinsä itämaisvaikutteisen Le Serpent Rougen (2004) ja pääasiallisesti vanhaa materiaalia uusiokäyttävän The New Lightin (2004) jälkeen. Raspaililla Arcana kuulostaa jopa aiempaa enemmän Dead Can Dancen hieman tummasävyisemmältä versiolta: tummat syntikkamatot taustoittavat aavistuksen etnisesti vaikuttunutta muuta instrumentaatiota. Tämä levy on myös Arcanaa rytmisimmillään.

Lauletut ja instrumentaalit kappaleet vuorottelevat luontevasti eikä niitä huomaa oikein erottaakaan toisilleen. Vaikka levy onkin tasaisen laadukas, ne huippukohdat ovat silti niitä laulettuja kappaleita kuten Invisible Motions ja Out of the Gray Ashes, jotka yltävät ihan bändin ”hittiibiisien”, We Rise Aboven ja Innocent Childin, tasolle.

 

7. The Tiger Lillies – Seven Deadly Sins

Spotify

The Tiger Lillies - Seven Deadly Sins; levynkansiTiger Lilliesin levyjen kohdalla tietää aina mitä odottaa: oopperan, cabaret’n ja mustalaismusiikin kierolla sekoituksella esitettyjä kappaleita elämän varjopuolista, enemmän tai vähemmän jonkin yhdistävän teeman yhteenkietomana. Tästä huolimatta Tiger Lillies ei kuulosta ennalta-arvattavalta tai yllätyksettömältä, eikä siltä kuulosta uusin Seven Deadly Sinskään, vaikka teema ei tällä kertaa ole niitä maailman tuoreimpia: tässä on tarjolla levyllinen kappaleita seitsemästä kuolemansynnistä.

Osa kappaleista on yksinkertaisesti nimetty oman syntinsä mukaan: Gluttony menisi pieruhuumorissaan mauttomuuksiin luultavasti kenen tahansa muun artistin esittämänä, mutta Tiger Lilliesin häpeilemätön ja yliampuva tyyli saa tämänkin kuulostamaan nerokkaalta. Envy taas kiteyttää levyn tunnelman hienosti: ”soon you’ll burn in hell / soon you’ll burn, soon you’ll burn – oh well”. Ihmisiä olemme kaikki joten teemme syntiä väistämättä ja joudumme kaikki helvettiin – voi voi, ei voi mitään. Osa levyn kappaleista ei ole yhtä selkeästi kytkettyjä nimikkosyntiinsä ja kun raitoja on yhteensä 11, onkin selvää, ettei tässä ihan kappale/synti-kaavalla mennä, ja hyvä niin. Yleisemminkin raamatulliset kappaleet – Adam and Steven syntiinlankeemuksesta Down to Hellin ikuiseen kärsimykseen – sopivat kokonaisuuteen täydellisesti.

Musiikillisestikin levy on tuttua ja turvallista Tiger Lilliesiä: pianon, haitarin, rumpujen ja pystybasson lisäksi kuullaan myös mm. banjoa, thereminiä ja sorsapilliä. Mutta aivan kuten sanoituksissakin, myös musiikissa bändin esitys on niin antaumuksellista ja räävitöntä, ettei mitään uutta ja mullistavaa varsinaisesti tarvita.

 

6. Portishead – Third

Spotify

Portishead - Third; levynkansiTämä levy on yllätyksiä täynnä: jokaisessa kappaleessa on monta jännittävää juonenkäännettä eikä koskaan tiedä millaisia jänniä osia ja soundeja seuraavaksi kuuleekaan.

Toinen levyä luonnehtiva luonteenpiirre on retrohenkisyys: meininki on paikoin varsin 70-luvun hengen mukaista progejamitteluineen ja analogisyntikoineen. Small kuulostaa urkusoundiensa ansiosta melkein Doorsilta ja Deep Waterin taustalaulut vievät suoraan jonnekin vuosikymmenten taakse, jonnekin Mississippin alajuoksulle.

Beth Gibbonsin ääni on suunnilleen aina kuulostanut jostain aika-avaruus-vääristymästä nykyaikaan siirtyneeltä, mutta nyt se tekee sitä entistäkin enemmän. Varsin kaukana ollaan siis bändin kahden ensimmäisen levyn triphop-tyylistä, mutta tunnelma on yhä samalla tavalla rauhallinen ja syvän surullinen.

 

5. STROM.ec – Divine Legions Beyond Psyche

STROM.ec - Divine Legions Beyond Psyche; levynkansiDivine Legions Beyond Psyche on varmasti ollut minulle vaikein ja haastavin kuuntelukokemus kaikista STROM.ec:n levyistä. Yleensä musiikin haastavuus on levylle plussaa, mutta tämän tapauksessa en ole siitä varma – onko haastavuus vain sitä, että levystä pitäminen tuntuu mahdottomalta vaikka kuinka yrittäisi? STROM.ec ei ole tietenkään koskaan ollut mikään helppo bändi, edes omassa äärimmäisessä genressään. Uusi levy on kuitenkin vaikea ihan vääristä syistä, koska en ole pystynyt oikein vieläkään luomaan mitään mielipidettä siitä, onko tämä yhtyeen paras vai huonoin täyspitkä.

Välillä huutovokaalit käyvät rasittaviksi; tämä on yleinen ongelma tässä genressä – mielenkiintoiset äänivallit hukutetaan äärimmäisen äänekkääseen ja säröiseen huutoon, josta ei saa edes mitään selvää. Tämän kokoonpanon tuotannossa kyseisestä ongelmaa ei kuitenkaan ole mielestäni ollut koskaan aiemmin.

Toinen häiritsevä tekijä muodostuu eräistä sampleista, jotka eivät mielestäni sovi aivan saumattomasti kokonaisuuteen. Ongelmallisin on 20-minuuttinen päätöskappale Vitaalinen olomuoto, joka kai kurkottelee jonnekin massiivisen idm-meluteoksen suuntaan, mutta kuulostaa minusta lähinnä hajanaiselta äänikokeilulta, jollaisia mainstream-konebändit laittavat levyjensä salaraidoiksi ihan vain vittuillakseen faneilleen. Tätä vaikutelmaa korostavat käytetyt samplet, jotka kuulostavat jotenkin liian siloitelluilta sopiakseen yhtyeen muuten rosoiseen soundiin. Itse en ainakaan havaitse kappaleessa mitään punaista lankaa, en mitään läpi noiden 20 minuutin kulkevaa kaarta joka sitoisi irtonaiset osat toisiinsa.

Toisaalta suosikkini levyllä, nimikkokappaleen ykkösosa, pelaa myös samalla tavalla äänisampleilla, jotka kuulostavat yllättävän kliinisiltä muuhun äänimaailmaan verrattuna. Mieleeni tulee lähinnä jonkun halvan musasoftan mukana tuleva valmis äänisample hiukan muokattuna. Vitaalisessa olomuodossa tämä mielestäni lähes pilaa kokonaisuuden, mutta Divine Legions Beyond Psyche, Part 1 onnistuu siitä huolimatta kuulostamaan mielenkiintoiselta: Petomainen murina yhdistyy uhkaavaan tunnelmaan tavalla, joka tuo ilahduttavasti mieleen H.P. Lovecraftin aistittavan todellisuuden rajat ylittävän kauhun. Aivan kuin Lovecraftin kirjoissa, jossain tiedon ja havaintojen rajamailla vaanii jotain muodotonta ja nimetöntä kauhua. Jotain uhkaavaa tuntuu olevan nimenomaan siellä kappaleen ulkopuolella, ihmisen kuuloalueen ulottumattomissa tai ääninä jotka jäivät äänittämättä, koska olivat liian kaameita ihmismielen käsiteltäviksi. Todellakin jossain psyyken tuolla puolen. Tämä tunnelma on parasta levyllä.

Valitettavasti tuo häiritsevä tunnelma ei pidä läpi kokonaisuuden vaan osa materiaalista tuntuu vajoavan keskinkertaisen power electronicsin värittömään massaan. Koska levy on parhaimmillaan niin loistava, on se epätasaisuudestaan huolimatta näin korkealla listauksessani. Kohokohtia tuntuu olevan suunnilleen yhtä paljon kuin tylsää materiaalia, joka kuulostaa ehkä tylsältä ainoastaan verrattuna levyn parhaimpiin kohtiin.

 

4. Black Sun Productions – The Milky Smell of Phantom Sperm

Black Sun Productions - The Milky Smell of Phantom Sperm; levynkansiBlack Sun Productionsin edellinen levy Chemism (2007) oli minulle suuri pettymys, koska se ei varsinaisesti kuulostanut valmiilta albumilta vaan lähinnä kokoelmalta perkussiopainoitteisia ambient-pörinä sampleja. Kun uuden The Milky Smell of Phantom Sperm -levyn laittaa soimaan, vaikutelma vahvistuu, ja Chemism alkaa tuntua pelkältä tälle levylle pohjana toimineelta harjoitustyöltä. Edeltäjän yksipuolisesta äänimaailmasta on otettu parhaat elementit mukaan ja lisätty siihen muilta BSP:n levyiltä tuttuja mielenkiintoisempia ja monipuolisempia
osasia.

Chemism-yhteys tulee kaikken selvimmäksi kappaleessa Black Lollipop, joka on remix Chemismin kappaleista Dies Juvenalis ja Das Gegenteil. Kappale on kuitenkin kaikkea muuta kuin mielikuvitukseton toisinto noista kappaleista, kyseessä on yksi levyn yllättävimmistä raidoista: se muuttuu yllättäen viiden minuutin kohdalla BSP:lle tyypillisestä huminasta acid houseksi ja näin Black Sun Productions laajentaa vahvat Coil-vaikutteensa esikuviensa myöhäistuotannosta myös aiempaan, Love’s Secret Domain -kauden soundiin. Levyn kansitaiteesta sattuu myös vastaamaan Ian Johnstone – Coilinkin kanssa usein yhteistyötä tehnyt edesmenneen Jhonn Balancen kumppani.

Black Sun Productions on oikeasti kollektiivi, eikä bändi, ja tämäkin levy yhdistää hämmästyttävän saumattomasti keskushahmojen Massimon ja Piercen sekä muiden kollaboraattorien aikaansaannokset toimivaksi kokonaisuudeksi. Tällä kertaa yhteistyötä tekivät mm. Black Lollipopin koonnut PSBEUYS, suomalainen Niko Skorpio (The Milk of the Stars) ja Lydia Lunch (Passing Water). Levyllä on paljon remix-luonteista uusiomateriaalia, mutta se on silti kaikkea muuta kuin pelkkä remixlevy. Kuten sanoin, alkuperäismateriaalina osittain toiminut Chemism tuntuikin vain alustalta varsinaista teosta varten. Se teos on The Milky Smell of Phantom Sperm. Chemismillä laulettujen tai puhuttujen kappaleiden vähyys harmitti, tällä levyllä sitä ei edes huomaa, koska instrumentaalitkin ovat niin kiintoisaa kuultavaa.

 

3. Rome – Masse Mensch Material

Spotify

Rome - Masse Mensch Material; levynkansiRome on ollut jo pitkään lupaavimpia ja kiinnostavia neofolk-skeneen liitettyjä bändejä, vaikka yhtyeen musiikki ei (onneksi) sitä tyypillisintä genremusiikkia olekaan. Onhan levyllä toki sitä Death in Junelta suoraan varastettua kitaransoittoa, mutta myös paljon muuta. Naevuksen ja Spiritual Frontin tapaan Rome on tätä hieman ”popimpaa” ja ”rockimpaa” neofolkia, mikä tuntuu piristävimmältä genren tämänhetkiseltä suuntaukselta. Aiemmin jo varsin sävähdyttävä tyyli on tällä Romen kolmannella täyspitkällä jalostunut lähestulkoon täydelliseksi.

Tasaisen kovasta kokonaisuudesta voi erottaa muutaman mainion esimerkkikappaleen. Die Nelke on ehkä selkeimmin DIJ-henkinen kappale kitarasoundiltaan ja monotoniselta sanoitukseltaan. Silti tässä yksinkertaisuudessa on Death in Junen huippuhetkien tapaan jotain häkellyttävän kaunista ja herkkää. Die Brandstifter taas kuulostaa ihan siltä kuin Tom Waits olisi saanut äkillisen innostuksen neofolk-estetiikasta. Wir Moorsoldaten käyttää martial-tyyppisiä sampleja hyvällä maulla ja hillitysti. Kokonainen levy tällaista materiaalia olisi aiheuttanut lähinnä myötähäpeää, mutta nyt se on tervetullut mauste monipuolisessa mutta yhtenäisessä kokonaisuudessa. Laulukieli on jostain syystä saksankielisistä kappaleiden nimistä huolimatta englanti, mutta en kyllä osaisi kuvitella tämän tyylin toimivan yhtä hyvin millään muulla kielellä.

 

2. Triarii – Muse in Arms

Triarii - Muse in Arms; levynkansiTriarii osuu kolmannella levyllään aika lähelle sitä aiemmin tässä blogissa peräämääni täydellistä martial industrial -levyä. Massiiviset kappaleet saavat tarvitsemansa voiman upeista ja aidolta kuulostavista orkestraatioista, hiljaisten ja uhkaavien väliosien sekä äänekkäiden kliimaksien tasapainoisen vaihtelun varmistaessa sen, että kappaleet eivät vain junnaa paikallaan päämäärättömästi. Avausraita Birth of a Sun on huiman massiivinen hitaasti kasvava teos, kaksiosainen levyn ”teemabiisi” Muse in Arms on tavattoman kaunis ja jää pahasti päähän soimaan.

Lauletut kappaleet ovat tälläkin levyllä selvässä vähemmistössä, mutta yksikään instrumentaaleista ei kuulosta paikallaan junnaavalta välisoitolta. Lauletut kappaleet, Europa ja Ode to the Sun, ovat varsin yllätyksettömiä mutta kuitenkin laadukkaita. Sanoitukset ovat sitä genrelle tyypillistä linjaa jossa luetellaan mm. sanoja Europe, empire, sun ja decline vaihtelevassa järjestyksessä, mutta lyriikat eivät ole koskaan olleet ainakaan minulle tässä genressä keskeisiä.

 

1. Sutcliffe Jügend: The Fall of Nature

Sutcliffe Jügend - The Fall of Nature; levynkansiVuoden 2007 suosikkilevyni oli myös Sutcliffe Jügendia, joten bändi on aika kovassa vedossa. Tämä levy kuitenkin poikkeaa reilusti tuosta This Is the Truth -albumista ja oikeastaan koko bändin tuotannosta muutenkin.

Tällä levyllä yhtyeen ominainen päällekäyvä ja vihamielinen power electronics on muuttunut maalailevammaksi hälyksi: tulos on jossain dronen, ambientin, noisen ja power electronicsin välimaastossa. Äänimaisema on monipuolinen, samanaikaisesti rauhoittavan hypnoottinen ja raskaan kaoottinen – siinä on niin paljon kaikkea, että jatkuvasti löytää jotain uutta.

Levyllä on vain yksi hienosti jännitettä ylläpitävä ja kasvattava, lähes tunnin pituinen raita, joka tosin jakautuu aika selkeästi kahteen suunnilleen yhtä pitkään osaan. Ensimmäinen osa on hiljaisempi, tasaisesti tehoa kasvattava dronemainen teos kun taas jälkimmäinen osa on meluisampi ja kaoottisempi. Se ei ole varmasti kasvava yhtenäinen äänimaalailu vaan pikemminkin monista erilaisista mutta jotenkin silti täydellisesti yhteensopivista osista syntyvä kokonaisuus. Se pitää sisällään sitä perinteistä huutoakin, tosin varsin tehokkaasti muuhun hälyyn upotettuna. The Fall of Nature on äärimmäinen ja raskas, haastava kuuntelukokemus, mutta silti jollain käsittämättömällä tavalla hirveän kaunis ja levollinen.