#75 Shy FX & UK Apachi – Original Nuttah (1994)

Musiikkivideo

Martin James - State of Bass; kirjan kansiTätä listaa varten olen yrittänyt perehtyä myös itselleni vieraisiin elektronisen tanssimusiikin tyyleihin. Jungle on ollut näistä vaikeimmin lähestyttävä, näin ainoastaan kirjallisiin lähteisiin nojaavan maallikon näkökulmasta. Tämä taukokin johtui nimenomaan aiheen hankaluudesta. Luin junglesta kaiken mitä kirjastosta käsiini sain, ja silti olen yhä ymmälläni. Uskon kuitenkin pääasiallisesti Martin Jamesin State of Bass: Jungle – The Story So Far (1997) -kirjaa, koska se on ainoa lukemani kirja joka keskittyy pelkästään jungleen. Syynä määrittelyn ja lähestymisen vaikeuteen on jo ihan vain se että jo sana ”jungle” on ongelmallinen ja monitulkintainen, joidenkin mielestä jopa rasistinen.

Yhden tulkinnan mukaan junglea ei välttämättä edes voi pitää itsenäisenä genrenä vaan ennemminkin tiettynä skenenä ja genrejen jatkumona. Pakkaa sekoittaa entisestään drum ’n’ bass -sanan sotkeminen kuvioihin. Jotkut pitävät sitä ja junglea synonyymeinä. Toisten mielestä jungle taas on drum ’n’ bassin sisältävä laajempi käsite, toisten mielestä se on juuri toisin päin. Joissakin määritelmissä nuo kaksi käsitettä ovat vain lyhyempiä nimiä genreille ragga-jungle ja atmospheric/ambient/intelligent drum ’n’ bass. Itse olen taipuvainen tälle jälkimmäiselle kannalle, koska niin on Jameskin.


UK Apachi with Shy FX - Original Nuttah; CD-singlen kansiToinen syy junglen vaikeaan lähestyttävyyteen on se, että kyseessä on todellinen alakulttuuri joka toimi pitkälti eri lainalaisuuksien alla kuin mihin teollisen populaarimusiikin kuuntelija on tottunut. Junglen ympärille rakentui lähes omavarainen levytys- ja jakeluverkosto, joka toimi valtavirran musiikkiteollisuuden ja median ulkopuolella. Siihen kuuluivat muun muassa ns. dubplatet – asetaatille painetut, noin viisi kertaa soitettavissa olevat kopiot vielä julkaisemattomista raidoista. DJ:t saivat ne suhteiden kautta artisteilta ja soittivat niitä joskus jopa kuukausia ennen virallista julkaisupäivää. Artistit saattoivat näin vielä muokata kappaletta yleisöreaktioiden mukaan, mutta toisaalta kuulijat saattoivat myös turhautua siihen että jotain kappaletta sai kaupasta vasta sitten kun se oli lakannut soimasta klubeista ja oli jo ehditty unohtaa.

Junglen pääasiallinen formaatti oli vinyyli. Raidat julkaistiin joko 12 tuuman singleinä tai sitten levy-yhtiöiden kokoelmalevyillä. Tärkeässä roolissa olivat myös mixtapet, joiden muodossa kappaleet levisivät yleisön keskuudessa. Studioalbumeita ei oikeastaan julkaistu, minkä vuoksi keskeisiä jungle-levyjä ei ole olemassakaan – melkein mihin tahansa muuhun elektronisen tanssimusiikin genreen voi kuitenkin aika hyvin tutustua ihan vain jonkin oleellisten levyjen listan kautta. Tällaisen rajatun bisnesmallin vuoksi jungle ei ole päässyt leviämään samalla tavalla median kautta kuin populaarimusiikki yleensä. Se oli siis korostuneesti alakulttuuri, joka olisi pitänyt kokea oikeassa ajassa ja paikassa, 1990-luvun alkupuoliskon Lontoossa, jotta siitä olisi voinut saada minkäänlaista kokonaiskuvaa.

Jungle ei tarvinnut mitään perinteisen populaarimusiikin välttämättömyyksistä: valtavirtaradiota, musiikkivideoita, albumijulkaisuisuja, kiertueita – tai edes soittimia! Suurta osaa klubeilla soivista kappaleista ei voinut edes ostaa mistään, vaan ne kokeakseen piti kuulua oikeaan sosiaaliseen ryhmään. Sitä ei voinut kuluttaa yksilöllisesti. Jungle ei silti ollut epäkaupallinen skene vaan pikemminkin valtavirran populaarimusiikin rinnalla toimiva pienempi anarkokapitalistinen talousjärjestelmä, joka oikeastaan perustui lain rikkomiseen: skenen kolme tukipylvästä – breakbeat-samplet, piraattiradio ja huumeet – olivat kaikki lainvastaisia.

Junglen kuulumisen kansainvälisen populaarikulttuurin kenttään voikin oikeastaan kyseenalaistaa, koska siinä vaiheessa kun se ns. sulautettiin valtavirtamedian käyttöön, siitä tuli drum ’n’ bassia eli jungle oikeastaan kuoli kun siitä tuli myytävää helposti markkinoitavien albumien muodossa. Huumoriksi tarkoitettu ”jos sitä voi myydä, se on kaupallista paskaa” -hokema oikeastaan siis pitää melkein paikkansa junglen tapauksessa. Siinä vaiheessa kun junglea päästiin julkaisemaan albumimitassa, se oli jo vesittynyt ihan pilalle. Tai siis lähinnä sen radikaalit musiikilliset elementit – rytmin ja basson korostaminen samalla kun harmonia ja melodia riisutaan melkein kokonaan pois – oli vaiennettu perinteisemmillä ”hyvän musiikin” ominaisuuksilla.

Jungle-skenen sisäänpäinkääntyneisyys ja vastakulttuurisuus meni jopa niin pitkälle, että kun M-Beatin ja General Levyn Incredible nousi singlelistan kärkisijoille ja General Levy sanoi omahyväisesti pyörittävänsä koko skeneä, perustettiin erillinen komitea pitämään huolta siitä että vain aito ja oikea jungle saa julkisuutta. Myös näiden ”oikeiden” artistien ja klubijärjestäjien tuli näkyä julkisuudessa oikealla tavalla, jotta skeneä ei käsitettäisi väärin. General Levy ja kaikki häntä tukevat klubit asetettiin pannaan ja lopulta musiikkimediakaan ei uskaltanut kirjoittaa junglesta mitään mitä komitea ei olisi hyväksynyt. Komitean taustalla oli junglen perustanut vanhan koulun darkcore-sukupolvi (#55), jotka ilmeisesti koki uhkana nuoremman reggaen piiristä saapuneen ragga-sukupolven, joka omaksui junglen osaksi omaa kulttuuriaan ja vei sen lopulta myös hittilistoille.

Junglessa brittiläinen reggae- ja hip hop -kulttuuri löysivätkin ensimmäistä kertaa omaleimaisen äänensä joka ei ollut täysin riippuvainen amerikkalaisista vaikutteista. Reggae ristesi konemusiikin historian kanssa ensimmäisetä kertaa 1970-luvun dub reggaen muodossa ja toisen kerran 1980-luvun puolivälissä kun Sleng Teng -genre syntyi Wayne Smithin Under Mi Sleng Teng (1985) -singlen johdatuksella. Tämä elektronisista soundeista rakennettu dancehall-kulttuurin alagenre oli synnyttämässä myös raggamuffin-puhetyyliä. Se oli Yhdysvaltojen ja Britannian jamaikalaislähtöisen väestön katuslangia, joka dancehall-MC:iden käytössä muotoutui reggae-kulttuurin ikiomaksi puhelaulukieleksi, joka kyllä perustui englantiin mutta jota ulkopuolinen ei juurikaan voi ymmärtää. Smithin alkuperäinen Sleng Teng -kappale kertoi kannabiksesta, mutta sitä ei silti kielletty esimerkiksi radiosoitosta, koska kukaan sensori ei tajunnut kappaleen kiertoilmaisuja.

Hip hop puolestaan liittyy jungleen, ja myös vanhempaan britti-hardcoreen, nimenomaan breakbeatien kautta. Alun perin New Yorkin jamaikalainen DJ Kool Herc soitti 1970-luvulla funk-levyiltä instrumentaaleja kohtia, breakeja, joissa muu bändi lopettaa soittamisen ja antaa tilaa pelkälle rumpalille. Nämä breakit olivat tanssijoiden mieleen, joten Herc ryhtyi pidentämään niitä soittamalla kahta kopiota samasta levystä: kun break loppui toisessa, hän laittoi toisen levyn soimaan breakin alusta ja jatkoi niiden välillä vuorottelemista niin että tuloksena oli saumaton pidennetty miksaus tanssijoiden suosikkikohdasta. Breakeista kehittyi lopulta yksi hip hopin, britti-hardcoren ja junglen keskeisistä rakennuselementeistä. Varsinkin kun halpoja digitaalisia samplereita – suosituimpana Akai S-950 – alkoi ilmaantua markkinoille, oli paljon helpompaa kaapata valmiit rytmit muilta levyiltä kuin hankkia omia soittimia.

Jungle-ekspertit pitävät genreä hyvin ainutlaatuisena länsimaisen musiikin historiassa. Valitettavasti skenen sulkeutuneen luonteen vuoksi sitä on hyvin vaikea näin 15 vuotta myöhemmin todentaa mitenkään, koska alunperinkin koko genre perustui massavalmistuksen vastaiseen jakelu- ja mediaympäristöön. Ei klassisia junglebiisejä kovin hyvin Spotifystakaan löydy. Näin albumikeskeiseen rock-musiikkiin tottuneelle ihmiselle se tuntuu ihan omituiselta. Spotifyn perusteella muodostuu juurikin mainstream-lähtöinen kuva: junglen sijaan korostuu valtavirtaistunut drum ’n’ bass, koska lähinnä sitä julkaistiin isoilla levy-yhtiöillä albumimitassa. Poikkeuksellista (ragga) junglessa oli myös sen monikulttuurisuus: paitsi että musiikki ammensi vaikutteita monista tyylisuuntauksista, se toi rave-kulttuuriin myös mustaa väestöä. Jungle-yleisöstä tuli hyvin sekalainen seurakunta, jonka jäseniä yhdistävä tekijä ei ollut ihonväri vaan kuuluminen alimpaan yhteiskuntaluokkaan.

Harvojen kuulemieni esimerkkikappaleiden perusteella osaan kyllä kuvitella miksi junglea arvostetaan niin paljon. Siinä yhdistettiin ainutlaatuisella tavalla polyrytmisiä breakbeateja bassokuvioihin mielikuvitusta ja kehoa stimuloivalla tavalla. Jungle-kappaleissa tapahtuu hirveän paljon asioita samanaikaisesti: useat päällekkäiset breakbeatit risteilevät näennäisen kaoottisesti keskenään, mutta muodostavat kuitenkin toimivan kokonaisuuden. Toisin kuin rytmimusiikissa yleensä, biitit ovat ennalta-arvaamattomia. Taustalla kuullaan puolet hitaampaa dub-henkistä bassokuviota, joka tuntuu olevan hieman epäsynkassa biittien kanssa. Junglea pystyikin tanssimaan kahdella tavalla: n. 80 BPM:ssä kulkevan bassokuvion tai n. 160 BPM:ssä kulkevien breakbeatien tahdissa. Jälkimmäinen onkin jo aika vaativa fyysinen suoritus.

Osuvin löytämäni esimerkki junglen ominaispiirteistä on Shy FX:n ja UK Apachin vuoden 1994 (ensimmäinen dubplate soi tosin jo 1993) hitti Original Nuttah, joka seurasi Incrediblen jalanjäljissä mainstream-listojen kärkeen. Dancehall-tyyliin kokoonpanon muodostui DJ:stä (Shy FX) ja MC:stä (UK Apachi). Dub-vaikutteinen basso möyryää kappaleen pohjalla ja siinä päällä pörisee breakbeat-kaaos tuplanopeudella. Ei ole ihmekään että junglen jälkeläisenä syntyi genre jonka nimi oli nimenomaan drum ’n’ bass, koska ei niissä biiseissä juuri muuta ole kuin samplattuja rumpukomppeja ja matalia bassokuvioita.  Tärkeä elementti junglessa oli tietysti raggamuffin-laulu, josta ei kyllä tajua mitään jos ei ole kasvanut kyseisessä alakulttuurissa. Väkivaltaan ja rikollisuuteen ne kuitenkin useimmin liittyvät. Mukaan samplattiin usein myös ampumisen ja sireenien ääniä.

Voimakkaan ragga-vaikutteinen jungle ei kuitenkaan pysynyt pinnalla kovin pitkään vaan  raggamuffin-laulu väistyi pian tieltä kun kaupallisempi ja helpommin sulava atmospheric/ambient drum ’n’ bass tuli ja vei koko genren valtavirran musiikkiteollisuuden tielle: kotikuunteluun, albumimittaan ja livekiertueille. Ehkä siitä tuli salonkikelpoista koska siitä poistettiin kaikki uhkaava ja valtakulttuuria haastava.

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 238-254; James (1997): s. 32-70.
Piraattiradioista: #83 Arftul Dodger feat. Craid David – Re-Rewind [Crowd Say Bo Selecta]

Kuuntele myös: Ragga Twinsin Spliffhead (1990) ja SL2:n On a Ragga Tip (1992) olivat breakbeat hardcore -hittejä joista tuli merkittäviä esikuvia junglen kehittymisessä. Varhaista ragga-vaikutteita hyödyntävää hardcorea edusti myös The Prodigyn Out of Space (1992), joka samplasi Max Romeon reggae-kappaletta I Chase the Devil (1976).

Ragga junglen kulta-ajan jälkeen voimakkaimmin musta musiikkikulttuuri kuului hip hopiin kallellaan olevassa jump up -nimisessä alagenressä, joka syntyi melko suorana vastareaktiona listat vallanneen valtavirran drum ’n’ bassin kliinisyydelle. Yksi suurimmista jump up -hiteistä oli Ganja Krun/DJ Zincin Super Sharp Shooter (1995). Junglen pseudonyymiviidakossa on välillä vaikea löytää ne oikeat DJ:n, ”krun” (crew jungle-kielellä) tai muun kokoonpanon nimet, vaikka asialla olisi oikeasti samat ihmiset.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *