Missä vallankumous on? – Kerettiläisen opas Depeche Modeen

Olen jo vuosia ideoinut ”Kerettiläisen opas” -nimistä juttusarjaa, joka esittelisi tunnettujen yhtyeiden tuotannon aliarvostettua tai vähemmän tunnettua puolta. Mielessä on pyörinyt kaikkea Paradise Lostin synapopista Rolling Stonesin kokeellisimpiin kappaleisiin. Päällimmäisenä on kuitenkin ollut idea Depeche Moden poliittisen puolen esittelemisestä. Uuden Spirit-albumin ensimmäinen single Where’s the Revolution oli se lopullinen provokaatio, jonka jälkeen en voinut enää olla kirjoittamatta tästä aiheesta.

Yhtye tunnetaan parhaiten kone- ja rockmusiikkia harvinaisen menestyksekkäästi yhdistelevästä tummanpuhuvasta popista, jossa lauletaan syyllisyydestä, katumuksesta, seksuaalisista valtasuhteista ja Jumalasta. Tämä on kuitenkin vain yksi puoli, johon keskittyivät etenkin yhtyeen klassikkolevyt Violator (1999) ja Songs of Faith and Devotion (1993). Näistä levyistä pidän myös itse eniten, mutta kun olen elänyt koko aikuisikäni bändin parissa, huomioni on luonnollisesti alkanut siirtyä keskeisimmän tuotannon ulkopuolelle.

Ennen tätä klassisen DM-tyylin vakiintumista bändi ehti etsiä omaa ääntään viiden levyn verran. Debyytti Speak & Spell (1981) oli jo varsin valmis paketti minimalistista ja naiivia elektronista teinipoppia, mutta sävellyksistä ja bändin suunnasta vastasi silloin pääasiallisesti Vince Clarke, joka lähti bändistä pian levyn julkaisun jälkeen. Jäljelle jääneet Martin Gore, Dave Gahan ja Andrew Fletcher joutuivat aloittamaan uudestaan melkein alusta ja etsimään uuden, clarkettoman äänensä. Vuodet 1982-1986 olivat tätä etsikkoaikaa jolloin niin musiikin, lyriikan kuin visuaalisen imagonkin osalta bändi etsi voimakkaasti itseään. Vuodesta 1983 lähtien (livenä jo 1982) tässä auttoi myös uusi neljäs jäsen, Alan Wilder.

Tätä aikaa on luontevaa kutsua yhtyeen kokeelliseksi kaudeksi. Tarkoitan tätä kirjaimellisesti: bändin lähestymistapa luomiseen oli suuntaa tunnusteleva, kokeilun kautta etsivä. Esimerkiksi tuon ajan sanoitukset eivät ole mitenkään vaikeita tai monimutkaisia, pikemminkin nämä kappaleet ovat sieltä Depeche Moden sanoitusten naiivimmasta päästä. Goren etsiessä omaa sanoitustyyliään bändi harhaili monille sivupoluille, myös yhteiskunnallisesti kantaaottavan lyriikan pariin.

Sävellykset pysyivät pääasiallisesti popbiisien turvallisissa raameissa, eikä Depeche Mode ole missään vaiheessa ollut ”kokeellista musiikkia” käsitteen vakiintuneessa merkityksessä. Kyse oli ennemminkin siitä, että yhtye käytti ennakkoluulottomasti kokeellisen musiikin menetelmiä tarttuvien hittibiisien rakentamisen. Sen takia kyseessä onkin niin uraauurtava ja tärkeä yhtye: vain harvat ovat onnistuneet yhtä saumattomasti yhdistelmään poppia ja avantgardea. Tätä nyt käsittelyssä olevaa kokeellista tyyliä voisi kutsua myös poliittiseksi industrial-popiksi.

Etenen kronologisesti ja lopuksi pohdin uuden levyn suhdetta näihin varhaisiin levytyksiin. Jos aihe kiinnostaa enemmän, kannattaa tutustua Simon Pencen kirjaan Just Can’t Get Enough: The Making of Depeche Mode (Outline Press, 2011), joka käsittelee yksityiskohtaisesti bändin taustoja ja vaiheita vuoteen 1986 asti.

Tein myös pari soittolistaa käsiteltävistä biiseistä: Spotify ja YouTube. Listojen sisällössä on hieman eroavaisuuksia biisien saatavuuden vuoksi.

Lue loppuun

Kymmenen Depeche Mode -remixiä, jotka päihittävät originaalin (Different Mix)

Depeche Mode - Remixes 81-04; levynkansiIhan puolivahingossahan siinä kävi niin, että minun oli tehtävä taas yksi Nuorgamvarjolistaus. En voinut vastustaa kiusausta, kun siellä sivuttiin keskeisintä asiantuntemusalaani, eli Depeche Mode -remixejä. Mikään muu bändi ei ole tuonut minussa esille samanlaista kohtuutonta keräilyvimmaa, johon sisältyi jokaisen biisin jokaisen mahdollisen version metsästäminen. Lukiessani jutun otsikkoa olin siis luonnollisesti aivan liekeissä, mutta sitten petyin kun sen alta paljastuikin itselleni lähes täysin vieras aspekti Depeche Moden remixologiasta.

Makuasiat ovat tietysti aina makuasioita, mutta jokseenkin ”objektiivisena” puutteena Nuorgamin listasta voi osoittaa sen, että siellä oli vain yksi viime vuosituhannella tehty remix, vaikka Depeche Mode on ollut tämän ilmaisumuodon pioneeri jo yli 30 vuotta. Ilkeämielisesti voisi spekuloida, että ehkä kyse on enemmän siitä että 2000-luvun Depeche Moden oma tuotanto on ollut sen verran heikkoa, ettei originaalin päihittäminen ole ollut enää niin ylitsepääsemätön haaste kuin aiemmin. Omallakin listallani korostuu viimeisen 15 vuoden aikainen tuotanto, koska sinä aikana bändin biisit eivät ole enää olleet niin virheettömiä mestariteoksia. Valtaosa suosikkiremixeistäni jää mainitsematta koska ne on tehty kappaleista jotka ovat alunperinkin loistavia.

Depeche Mode oli remixattunakin parhaimmillaan 1990-luvulla ja haluan valottaa DM:n miksaushistoriasta myös tätä puolta, jonka Nuorgam jätti melken huomiotta. Tuo vuosikymmenen oli CD-maksisinglen kulta-aikaa, jolloin b-puoliin ja remikseihin panostettiin kunnolla. Tuntuu että 2000-luvulla DM on mennyt mistä aita on matalin ja valtaosa remixeistäkin on ollut monotonista nykytanssimusiikkia, joten en itse ymmärrä. Tai en ainakaan ymmärtänyt vielä pahimman Mode-fanitukseni aikana. Silloinhan minä nämä mielipiteet pääasiallisesti muodostin ja vaikea niitä on enää muuttaa vaikka mieleni onkin aiempaa avoimempi pelkistetylle minimalismille rytmimusiikissa.

Depeche Mode on aina ollut remix-kulttuurin aallonharjalla ja samalla pysytellyt myös kiinteänä osana klubikulttuuria vaikka heidän omat levynsä eivät varsinaisesti olekaan olleet missään vaiheessa elektronista tanssimusiikkia. Aina dub-tuottajalegenda Adrian Sherwoodin On-U Sound -remixeistä rave-artistien tekno ja ambient house -miksausten kautta 2000-luvun electroclashiin, DM:ää ovat remiksanneet niin klubikulttuurin nousevat nimet kuin vakiintuneet huippu-DJ:tkin. Heidän materiaaliaan muokkamaalla kannuksia levytysuransa alkumetreillä ovat ansainneet mm. Portishead (In Your Room – The Jeep Rock Mix, 1994) ja Air (Home – ”Around the Golf” Mix, 1997).

Depeche Mode - Remixes 81-04; levynkansiKoska remiksattu Depeche Mode on aina ollut keskeisesti osa elektronisen tanssimusiikin trendien muutosta ja tyylisuuntien kehitystä, on järjestykseni loogisen kronologinen. Aina ei tarvitse asettaa asioita paremmuusjärjestykseen, ja tässä tapauksessa siitä seuraisikin lähinnä hiusten repimistä. Nuorgam listasi pari sellaista remixiä jotka minustakin ovat alkuperäisversioita parempia (#10 & #6), joten jätän ne tästä pois toiston välttämiseksi.

Lue loppuun