En halua enää koskaan kuulla sanoja ”Steven Wilson Stereo Remix”

Jossain määrin kirjastoaiheilla jatketaan, sillä tämän bloggauksen inspiraationa oli juurikin yleisten kirjastojen CD-kokoelmat osana ääniteteollisuutta. Huomautan ihan alkuun myös, että tämä bloggaus koostuu lähinnä versionillityksestä eli oikeasti merkityksettömistä pikkuasioista valittamisesta.

Rate Your Musicin Top 1000 -listaa läpikäydessä on vastassa väistämättä myös oman progekokoelman ja -tietämyksen laajentaminen. Yleisesti ottaen progeen on hyvin helppoa tutustua nimenomaan kirjaston kokoelman avulla, koska kyseinen genre tuntuu olevan erityisesti fyysisten äänitteiden ystävien suosiossa – suurelta osin varmaan siksi että sitä kuuntelevat keskimäärin melko iäkkäät ihmiset. Siksi niitä löytyy kirjastoistakin varsin hyvin yhä näinä vähenevän CD-lainauksen aikoina.

Listan levyjä etsiessäni törmäsin kuitenkin ärsyttävään ongelmaan: melkein kaikissa tuntuu lukevan ”XXth Anniversary Steven Wilson Stereo Remix”. En minä mitään remiksejä halua vaan alkuperäiset levyt! Ongelma ei olisi niin suuri jos olisi tarpeeksi rahoissaan rakentamaan fyysistä levykokoelmaa ja metsästääkseen ”oikeita versioita” jostain käytettynä. Kirjaston kokoelmiin nojaaminen tuo kuitenkin omat rajoitteensa, koska sieltä löytyvät yleensä vain ne uusimmat painokset, jotka ovat olleet kaupallisesti saatavilla lähimenneisyydessä.

Tämä on tietysti hyvin perusteltua, koska levyt kuluvat yhteiskäytössä nopeasti ja ne vanhemmat painokset on nyt vaan ollut pakko poistaa kokoelmasta jossain vaiheessa. Ja on siinä edellisessäkin uusintapainosten sukupolvessa vikansa: esimerkiksi Jethro Tullin Heavy Horsesista ja Stand Upista on oman kaupunginkirjastoni kokoelmissa saatavilla kyllä myös Wilson-remixiä edeltävät versiot, mutta ovatkin sitten tietenkin kopiosuojattuja! Eli niitäkään en saa osaksi CD-levyiltä ripattua FLAC-kokoelmaani.

Jethro Tull - Aqualung (alkuperäinen kansi ja 40th Anniversary Edition)

Kansitaidettakaan ei luonnollisesti voi jättää rauhaan kun levyjä julkaistaan uudelleen. Aqualungin alkuperäinen kansikuva ja vuoden 2011 40th Anniversary Edition. Vuoden 2015 painokseen kuva on palautettu entiselleen.

Mikä se varsinainen ongelmani tässä sitten on? Eikö progekonössööri Wilson tiedä mitä tekee; parantelee vanhoja levyjä vähän sieltä ja täältä, artistien suostumuksella ja hienotunteisesti. Eikö näiden remixien ideana ole tehdä näistä levyistä entistäkin paremmalta kuulostavia? Ei minulla olekaan mitään vanhojen levyjen uudelleenmiksausta vastaan, haluan vain että se tehdään läpinäkyvästi eikä syrjäyttämällä vanhoja miksauksia markkinoilta.

Historiallisista klassikkolevyistä tekee klassikoita niiden kulttuurinen ja tekninen konteksti. Klassikkostatus perustuu siihen miltä levy aikoinaan kuulosti ja ”remix”-tarran iskeminen kanteen antaa ymmärtää että levy ei enää kuulosta samalta kuin sen ollessa uusi. Wilsonin levyihin tekemät muutokset saattavat olla pieniä ja tyylitajuisia, mutta sitä ei voi mitenkään tietää jos niitä ei voi verrata vanhoihin miksauksiin. Remix-sanaan kuitenkin sisältyy myös varsin radikaalin muokkaamisen mahdollisuus. Spotifysta kyllä löytyvät eri versiot poikkeuksellisen selkeästi merkittyinä, mutta miksi kukaan niitä nyt kuuntelisi, kun koko proge-uudelleenjulkaisujen pointti kerran on hifistely?

Asioista tekee tietysti sekavia termien remiksaus ja remasterointi epämääräisyys. Käsittääkseni ero on siinä, että miksaus on studiomasterin tasolla oleva elementti, masterointi vaikuttaa siihen miltä mikäkin kuluttajaformaatti (esim. CD tai LP) kuulostaa. Tietyllä tapaa siis miksaus on se ”aito” tuote joka lähtee bändiltä, masterointi tapahtuu sen jälkeen. Pidän siis miksausta pääasiallisena teoksena jota muuttamalla teoskin muuttuu. Masterointi puuttuu ainoastaan teoksen ilmenemiseen jossain tietyssä ääniteformaatissa. Tietenkin on melko mielivaltaista mihin kohtaan levytysprosessia tämän rajan asettaa; minulle se on miksauksen ja masteroinnin välissä. Nykyään on toki myös täysin mahdollista julkaista studiomasteri sellaisenaan ilman erillistä masterointia, koska kuluttajalaitteet pystyvät jo toistamaan studiotasoista audiota. Näin esimerkiksi Wilson on omien levyjensä kanssa tehnytkin.

Vinyyliajan klassikot on siis enimmäkseen remasteroitu digitaaliselle aikakaudelle silloin kun ne ovat saaneet CD-uudelleenjulkaisun 1980-luvulla. Osa niistä kuitenkin ilmeisesti myös remiksattiin silloin, koska varhaisen digitaaliajan hifi-ajattelun ytimessä oli kaikenlaisen analogisen suhinan ja muun ”ylimääräisen” poistaminen. Myytti vinyyliä huonommalta kuulostavasta CD:stä lieneekin tältä ajalta. Vinyylillä lämpimältä kuulostavat levyt remiksattiin latteiksi ja elottomiksi; vika ei ollut digitaalisessa formaatissa vaan miksauksessa ja masteroinnissa, jotka eivät vastanneet analogisen kauden – tai nykyajankaan – estetiikkakäsitystä. Wilson on itse nostanut pahimmaksi esimerkiksi Jethro Tullin Aqualungin vanhemmat CD-painokset.

Henkilökohtainen suosikkini on Sisters of Mercyn First and Last and Always (1985). Sen uusin painos vuodelta 2006 on ”remasteroitu”, mutta kansilehtisessä lukee että kyseessä on ensimmäinen kerta kun tämä ”alkuperäinen miksaus” on saatavilla CD:nä. Aiemmat painokset oli siis remiksattu, ei vain remasteroitu, digitaalista formaattia varten. Ja siksi ne kuulostavat ihan huonolta. Uusi painos taas kuulostaa ihan yhtä hyvältä kuin vinyyli, koska se käyttää samaa miksausta mutta eri masterointia. Steven Wilson siis saisi puolestani remastaroida sydämensä kyllyydestä vaikka kaikki maailman progelevyt, mutta ei remiksata.

On siis selvää, että tällaista alkuperäisen teoksen tärvelevää remiksaamista on tehty jo kauan ennen näitä uusimpia painoksia. Monessa mielessä Wilsonin työnä onkin ollut korjata näiden ensimmäisten digitaalisten miksausten/masterointien virheitä. Se saa minut epäilemään, käytetäänkö ”remix”-sanaa edes oikein näiden julkaisujen yhteydessä Jos kyse on vain siitä että palataan alkuperäiseen vinyylimiksaukseen joka masteroidaan uudestaan digitaalisia formaatteja varten, kysehän ei ole oikeasti remiksauksesta vaan ennemminkin ”demiksauksesta”.

Hämmennystä ehkä lisää se, että progen yhteydessä remix-sanalla ei ole samanlaisia konnotaatioita kuin esim. elektronisessa popmusiikissa, jossa remix voi käytännössä tarkoittaa uutta sävellystä jossa on vain joku pieni elementti (esim. efektoitu pätkä lauluraidasta) alkuperäisestä. Remix on siis termi joka saa minut aina kyseenalaistamaan teoksen alkuperäisyyden ja autenttisuuden. Minulle se merkitsee aina vaihtoehtoista versiota, ei mitään mitä voi pitää definitiivisenä ja kanonisena.

Monissa tapauksissa radikaali remiksaus on kyllä tehnyt hyvää levyille. Erinomaisena esimerkkinä Stoogesin Raw Power, jonka alkuperäinen David Bowien tekemä miksaus on kauheaa lofi-töhnää, mikä tietyllä tapaa kyllä sopii yhtyeen raakaan soundiin. Iggy Pop teki oman remiksauksen vuonna 1997, minkä jälkeen Raw Power kuulosti paljon paremmalta. En minä silti olisi halunnut että se syrjäyttää alkuperäisen miksauksen markinoilta tyystin. Nykyäänkin Raw Powerin alkuperäisen miksausta pitää etsiä vuonna 2017 julkaistun tuplavinyylin bonuslevyltä.

Kyllä Wilsoninkin miksaukset – etenkin se Aqualung – kuulostavat paremmalta kuin vanhemmat CD-painokset. Mutta ei se olekaan se pointti, enkä tehnytkään tätä bloggausta varten mitään edellä mainittuja levyjä laajempaa kuunteluvertailua. Tämä on periaatekysymys, ja ongelmat enemmänkin ”ulkomusiikillisia”. Esimerkiksi Raw Power kuulosti ”paskalta” 26 vuotta (1973-1997) mutta oli käsittääkseni silti klassikkolevy. Sitten tuli remix ja seurasi toiset 20 vuotta niin ettei tätä alkuperäistä teosta saanut ostaa mistään. Tämän vuoksi uusi sukupolvi ei koskaan saanut tietää miltä Raw Power kuulosti aiemmin, millaiselta se kuulosti osana aikansa popkulttuuria, ja millainen se oli bändin aikalaisten korvissa. Kun uusi miksaus syrjäyttää vanhan markkinoilta niin että muita versioita ei voi enää ostaa, se poistaa historiallisen dokumentin kulttuurisen kontekstin.

Tuo Raw Powerin uusi tuplavinyyli onkin hyvä julkaisu; itse vain toivoisin sellaisen olevan saatavilla myös CD:nä. Se kun asettaa kaksi miksausta samalle viivalle, helposti vertailtavaksi. Kaikkien uusien miksausten tulisikin mielestäni olla tällaisessa suhteessa alkuperäiseen: aina vertailtavissa, aina tasavertaisesti saatavilla. Näin meneteltiin esimerkiksi CMX:n Auringon ja Auran uudelleenjulkaisujen yhteydessä. Alkuperäisen miksauksen läsnäolo asettaa levyn oikeaan soundilliseen kontekstiinsa, remiksaus antaa taas nykytietämyksellä parhaalta mahdolliselta kuulostavan vaihtoehtoisen version.

Steven Wilsonin remiksaukset kuitenkin julkaistaan oletuksena sellaisenaan, eikä samanaikaisesti enää julkaista alkuperäisiä miksauksia muualla kuin laajemmissa deluxe editioneissa, jonnekin bonus-blu-rayn uumeniin piilotettuna. Menettely tuntuu absurdilta: alkuperäisestä tehdään bonusmateriaalia ja uudesta miksauksesta se etuasemassa oleva versio. Pitäisi tehdä juuri toisinpäin: alkuperäinen miksaus CD:llä joka on saatavilla kaikissa painoksissa, uusi miksaus sitten pelkästään niille, joita sellaiset asiat oikeasti kiinnostavat.

Uusien miksauksien sisällyttämistä ainoastaan blu-ray-formaattiin puoltaa sekin, että CD ei varsinaisesti tarjoa Wilsonille täysiä mahdollisuuksia toteuttaa omaa visiotaan. Hän kun on tehnyt useista näistä progeklassikoista myös monikanavamiksauksia, joita ei edes voi julkaista CD:nä – eikä niitä voi myöskään tehdä remiksaamatta. Niiden julkaisuun tarvitaan HD-formaatti kuten blu-ray. Wilsonin versiot pääsisivätkin siis oikeasti oikeuksiinsa jossain ihan muualla kuin näissä halvoissa yhden CD:n painoksissa, joissa niitä nyt tyrkytetään.

Äänetön Oodi, eli keskustakirjasto ilman musiikkia

Mihin yleisten kirjastojen musiikkiosastoja tarvitaan enää 2010-luvulla? Lyhyt vastaus kuuluu tietysti ”ei mihinkään”. Entä se pitkä vastaus? No, niistä on Melomaanikko tehty. Ja ammattiylpeydestä: olen musiikkikirjastoalan ammattilainen, mutta en kirjoita tätä minkään kirjaston tai muun tahon puolesta vaan yksityishenkilönä.

Aihe on harvinaisen ajankohtainen, koska Helsinki on maamme pääkaupunkina tehnyt rajun linjauksen: uuteen keskustakirjasto Oodiin ei tule yhtään äänilevyä. Asiasta nousi onneksi kohu, joskin hyvin pieni sellainen – eihän se levylainaus kovin montaa asiakasta enää kiinnosta jos vaikka 1990-lukuun vertaa. Sehän tässä Oodin kokoelmapolitiikan taustalla on: CD-levyjen lainauksen radikaali lasku. Ei siis se ettei niitä lainattaisi tarpeeksi (monia aineistoja lainataan vähemmän) vaan siksi että muutos on ollut niin suurta. Kenties pelkona on ollut, että taantumassa olevan formaatin esillä pitäminen antaisi upouudesta kirjastosta vanhentuneen ja tunkkaisen kuvan.

Ei tämä kuitenkaan ole oikeasti formaattikysymys, vaikka Oodin johtaja Hesarissa yrittääkin siitä sellaista vääntää (”Emme ole nyt poistamassa musiikkia vaan tietyn formaatin”). Ei Oodiin tule mitään muitakaan äänitteitä. Ei edes LP-levyjä, vaikka niissä on vanhuudestaan huolimatta samanlaista ajatonta fyysistä vetovoimaa kuin kirjoissa, joiden taivaana Oodia mainostetaan. Eikä äänitetty musiikki ole muutenkaan mikään formaatti vaan ihan oma taiteenlajinsa. Nuotit, konsertit ja äänitetty musiikki ovat kaikki omalakisiaan taiteenaloja, ja niillä kaikilla pitäisi olla paikka instituutiossa jonka tarkoitus on tarjota asiakkailleen pääsy kulttuurisisältöihin.

Tältä keskustakirjasto Oodin pitäisi näyttää vuonna 2019

Tältä musiikittoman keskustakirjasto Oodin pitäisi näyttää valmiina, vuonna 2019.

Oikeasti äänitetyn musiikin hiipuminen pois kirjastoista ei liity mitenkään ääniteformaattien vanhentumiseen vaan lainsäädäntöön. Kirjastot ovat aina omaksuneet joustavasti uudet suositut mediaformaatit: vinyylejä seurasivat luonnollisessa jatkumossa C-kasetti, CD-levy ja erinäiset monikanavaformaatit. Elokuvien puolella VHS, DVD ja blu-ray. Kirjastot olisivat omaksuneet myös MP3-formaatin ja streamaamisen täysin ongelmitta jos se niistä itsestään olisi ollut kiinni. Mutta eihän se ollut, vaan asiasta päättivät kulttuuriteollisuuden lobbarikoneisto ja lainsäätäjät, jotka ovat hyväksyneet suomalaisen yhteiskunnan radikaalin kaupallistumisen mukisematta. Taustoitan tätä väitettä aluksi hieman kirjastoaineistojen historialla.

Lue loppuun

Umpimähkäistä rockia

Ben Harper & The Innocent Criminals: Call It What It Is (levynkansi)Nyt ollaan sattumanvaraisuuden ytimessä, sillä tämän viikon musahaasteessa piti napata kirjaston hyllystä levy umpimähkään. Analoginen shuffle -menetelmäni saikin syntynsä tätä levyä etsiessäni. Olisin voinut toki olla vieläkin sattumanvaraisempi, ja arpoa myös kirjasto- luokan, mutta valitsin kuitenkin sen itse. Päädyin pop/rock-hyllylle (eli luokkiin 78.891-78.8911), koska se on laaja ja monipuolinen, mutta kuitenkin sellainen jota olen vältellyt viime vuosina.

Valitsin nopanheitoilla alkukirjaimen H, ja sitten heitin uudestaan noppaa niin monta kertaa että hyllyssä tuli vastaan itselleni vieras bändi tai artisti. Se oli Ben Harper, 48-vuotias yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä ja multi-instrumentalisti, joka on levyttänyt vuodesta 1992 asti. Hänellä on useita hyvin myyneitä levyjä ja kolme Grammyä, joten ei ole edes mikään kovin matalan profiilin artisti. Itselleni hän oli silti ihan vieras nimi, eikä hän varmaan Euroopan puolella yhtä tunnettu muutenkaan ole. Kirjaston hyllystä löytämäni Call It What It Is -albumi vuodelta 2016 on Wikipedian laskutavan mukaan Harperin 13., vaikka puhdasoppisia soololevyjä hänellä onkin vain viisi. The Innocent Criminals -taustabändin kanssa tehdyistä albumeistä tämä on puolestaan kolmas.

Call It What It Is on varsin edustava yleisluontoiselle kirjastoluokalleen; siinä yhdistyy elementtejä monista genreistä saumattomasti. Monipuolinen biisimaterliaa on toteutettu sen verran samanlaisella soundilla, että kokonaisuudella on kuitenkin oma äänensä. Levyn tyyliä ei siis voi kuvailla millään tarkemmalla sanalla kuin rock. Pääasiallisesti levyllä ammennetaan bluesin, countryn ja folkin lähteistä, mutta monet muutkin genret ovat läsnä. Shinessa on selkeitä soul-vaikutteita ja Finding Our Way on puhdasta reggaeta.

When Sex Was Dirty puolestaan on varsin kasarityylistä hard rockia Joan Jettin hengessä. Mieleen tulee vähän myös Lenny Kravitz, jota Harperin lauluääni muutenkin välillä muistuttaa. Kappaleen nimen perusteella odotin mahdollisesti rohkeaakin sanoitusta, mutta raflaavan otsikon takaa paljastuu tylsämielinen ”Ennen oli kunnollista” -muistelubiisi. Seksistä biisi ei siis kerro vaan siitä miten vanhaan aikaan kaikki oli paremmin, vaikka kannabis olikin laitonta.

On levyn lyriikoissa onneksi välillä jotain nykyajallekin relevanttia sisältöä: esim. nimibiisi istuu sujuvasti Black Lives Matter -liikkeeseen. Se onkin oikeastaan levyn ainoa biisi josta voin sanoa nauttivani vilpittömästi. Juuri biisimateriaalin geneerisyys jättää minut muuten niin kylmäksi. Se on tietenkin hyvä asia, ettei genrerajoista välitetä, mutta ei se että eri tyyleistä otetaan vain niiden vaarattomimmat ja yleismaailmallisimmat elementit, jotka yhdistetään tällaiseksi homogeeniseksi ja persoonattomaksi sekoitukseksi.

Levyn eduksi on silti laskettava asia, jonka olen huomannut kaikista muistakin haasteen levyistä: kun kuuntelen mitä tahansa levyä tarpeeksi, se pääsee jossain määrin ihoni alle. Harperillakin on paljon koukkuja, joihin tajuan nyt viikon päätteeksi kasvaneeni sisälle aivan huomaamatta. Ei välittömiä hittejä vaan melodioita jotka sinnikäs toisto istuttaa mieleen. Vaikka musiikki ei olisi muuten miellyttävää, se voi silti toimia tällä alkukantaisella tavalla. Tämäkin on siis ihan hyvä levy, jos vain lakkaan analysoimasta sitä liikaa ja keskityn pelkästään biisien koukkuihin.

Ben Harper & The Innocent Criminals: Call It What It Is (Concord, 2016)
8. musahaasterasti: Kirjaston hyllystä umpimähkään napattu levy
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Azerbaidžanilaista siedätyshoitoa

Sari Gelin Ensemble: Music from Azerbaijan (levyn kansikuva)Musahaasteen kolmannessa kohdassa (Levy, jolla lauletaan kielellä, jota et ymmärrä) olisi tietenkin ollut mahdollista valita laajasta kirjosta kansainvälistä populaarimusiikkia tai vieraskielistä klassista. Koska vierauden äärelle hakeutuminen on kuitenkin minulle tärkeintä tässä haasteessa, päätin sen enempää miettimättä valita jotain itselleni täysin vieraasta musiikkikulttuurista. Oli siis aika tarttua noppaan ja suunnata kirjaston musiikkiosastolle, luokan 78.4 (etnomusiikki) luokse.

Jätin itselleni tutut kielialueeet väliin (Pohjoismaat, Brittein saaret ja Keski-Eurooppa), vaikka toki sieltäkin löytyy seasta vähemmistökieliä joita en ymmärrä. Sitten heitin noppaa joka johti minut alaluokan 78.481 (Aasia) luokse. Uudet nopanheitot taas johtivat minut S-kirjaimen alkuun, mistä löysin levyllisen musiikkia Azerbaidžanista – on se Aasiaa vaikka euroviisut voittivatkin!

Levyltä löytyy seitsemän Sari Gelin Ensemblen esittämää teosta, joissa lauletaan azeriksi. Soittimina levyllä soivat t’ār (luuttusoitin), kamanja (piikkiviulu), bālabān (oboesoitin) ja nagārā (patarumpu). Pidän näiden soittimien äänistä ja levyn musiikki onkin mieleeni, minkä takia suosikkiraitani on levyn päättävä instrumentaali Shushter rangi. Paikoin musiikki jopa hieman tanssittaa, vaikka mistään tanssimusiikista ei olekaan kyse. Kokoonpanon nimi ei tule sen jäseniltä vaan yhdestä levyn kappaleista: Sari Gelin on muita biisejä hitaampi kansanlaulu, joka on hyvin suosittu myös instrumentaaliversiona.

Kappaleiden määrästä päättelin jo etukäteen, että nämä ovat varmaan aika pitkiä kappaleita. Kolme niistä kestääkin reilusti yli 10 minuuttia, mutta ne koostuvat tosiasiallisesti useista saumattomasti peräkkäin soitettavista sävellyksistä. Tähän musiikkin perehtymättömästä ne kuulostavat kaikki samalta biisiltä, mutta musiikki ei silti ole missään vaiheessa pitkästyttävää. Kappaleissa on selvä etenemisen tunne ja transsinomainen tunnelma.

Kuten usein vieraassa musiikissa, oli se sitten länsimaista oopperaa tai kaukaisten maiden perinnemusiikkia, vieraat laulutyylit ovat ne jotka hankaavat eniten vastaan. Niin tälläkin levyllä. Korkealta lauletuista pitkistä vibratoista tulee arabialainen musiikki mieleen, mikä voi tietysti olla myös eurosentristä harhaluuloa. Laulusta kyllä kuulee että se on teknisesti hyvin taidokasta ja täynnä vilpitöntä tunnetta, mutta se kuulostaa silti epämiellyttävältä koska se noudattaa niin erilaisia sääntöjä kuin länsimaisen ”kauniin laulun” estetiikka.

Koska tässä rastissa on kyse nimenomaan lauletusta musiikista, on minun varnaan kiinnitettävä siihen erityistä huomiota ja yrittää oppia vähintäänkin sietämään tällaista laulutyyliä. Eihän tämä nyt mikään haaste olisikaan, jos kaikki kuulostaisi välittömästi helpolta ja nopeasti sisäistettävältä. Onneksi kattavassa tekstiliitteessä taustoitetaan musiikkia hyvin.

Tätä musiikkiperinnettä kutsutaan nimellä mugham, jonka sanat ovat yleensä suoraan klassisesta azerbaidžanilaisesta runoudesta. Sanat ja sävelet eivät ole useinkaan kiinteästi sidottuja toisiinsa, vaan laulaja voi valita minkä tahansa sävellykseen sopivan runon esitettäväksi. Valitettavasti levyn mukana ei tule lyriikoita, saatika niiden käännöksiä, joten aihepiirejä voi vain arvailla.

Mugham ei ole tosiasiallisesti yhtä selvärajaisesti eriytynyt populaari- ja taidemusiikista kuin länsimainen perinnemusiikki. Klassisen musiikin tapaan sillä on oma akateeminen musiikinteoriansa, sitä opetetaan institutionaalisesti ja sitä esittävät ammattimuusikot.  Toisaalta se on myös hyvin populaaria musiikkia, ja tämän ensemblen vokalisti, Gochaq Askerov, on mainstream-julkkis maassaan: hän on mm. tuttu tv-kilpailusta Mugham Star.  Hän on myös kiertänyt ahkerasti länsimaissa eri ensemblejen kanssa. Mugham on myös synnyttänyt crossover-genrejä läntisten traditioiden kanssa, kuten mugham-ooppera ja jazz-mugham. Toisaalta levyn tekstiliitteessä myös sanotaan, että mughamin siirtyminen sukupolvelta toiselle on kaikesta huolimatta edelleen pääosin oraalista perinnettä, mikä taas on tyypillistä perinnemusiikille.

Kyllähän tässä kävi kuten Children of Bodom -projektissani huomasin: kun samaa vierasta musiikkia kuuntelee toistuvasti avoimin mielin, alkaa ymmärtää sen säännönmukaisuuksia ja näkemään arvon siinä mihin aluksi syntyi voimakkain hylkimisreaktio. En kyllä tiedä, haluaisinko kuitenkaan kuunnella lisää tällaista laulutyyliä sisältävää musiikkia. Sen sijaan kuulisin mielelläni enemmänkin azerbaidžanilaista instrumentaalimusiikkia.

Sari Gelin Ensemble: Music from Azerbaijan (ARC Music, 2008)
3. kuunteluhaasterasti: Levy, jolla lauletaan kielellä, jota et ymmärrä
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Arpa on heitetty, eli kuinka kuunnella musiikkia sattumanvaraisesti

Charivari Agréable - Avanti L'opera: An A-Z of Italian Baroque (kansikuva)Musahaasteen vaikein rasti taisi tulla vastaan jo toisena. Ooppera-alkusoittoa on yhtä vaikea kuunnella sokkona kuin konseptilevyä, sillä ovathan oopperalevytyksetkin tavallaan sellaisia. Tunnetuimmat alkusoitot toimivat toki myös ilman kokonaisteoksen kontekstia, mutta tässä piti kuunnella nimenomaan itselleen entuudestaan vierasta. Eli minun tapauksessani joku ooppera-alkusoitto, joka ei ole kuuluisa.

Klassinen musiikki on muutenkin tässä haasteessa vaikea tapaus, koska se on harvoin välittömästi mukaansatempaavaa. Mitä enemmän tiedän jostain klassisesta teoksesta, sitä todennäköisemmin osaan nauttia siitä, ja sitä todennäköisemmin keksin niistä jotain kirjoitettavaa tänne. En minä tästä alkusoitostakaan keksinyt juuri mitään sanottavaa, joten kirjoitan nyt pääasiallisesti menetelmästä, jolla valitsen suuren osan kuunteluhaasteen levyistä. Sitä voisi kutsua vaikka analogiseksi shuffleksi.

Lue loppuun