Azerbaidžanilaista siedätyshoitoa

Sari Gelin Ensemble: Music from Azerbaijan (levyn kansikuva)Musahaasteen kolmannessa kohdassa (Levy, jolla lauletaan kielellä, jota et ymmärrä) olisi tietenkin ollut mahdollista valita laajasta kirjosta kansainvälistä populaarimusiikkia tai vieraskielistä klassista. Koska vierauden äärelle hakeutuminen on kuitenkin minulle tärkeintä tässä haasteessa, päätin sen enempää miettimättä valita jotain itselleni täysin vieraasta musiikkikulttuurista. Oli siis aika tarttua noppaan ja suunnata kirjaston musiikkiosastolle, luokan 78.4 (etnomusiikki) luokse.

Jätin itselleni tutut kielialueeet väliin (Pohjoismaat, Brittein saaret ja Keski-Eurooppa), vaikka toki sieltäkin löytyy seasta vähemmistökieliä joita en ymmärrä. Sitten heitin noppaa joka johti minut alaluokan 78.481 (Aasia) luokse. Uudet nopanheitot taas johtivat minut S-kirjaimen alkuun, mistä löysin levyllisen musiikkia Azerbaidžanista – on se Aasiaa vaikka euroviisut voittivatkin!

Levyltä löytyy seitsemän Sari Gelin Ensemblen esittämää teosta, joissa lauletaan azeriksi. Soittimina levyllä soivat t’ār (luuttusoitin), kamanja (piikkiviulu), bālabān (oboesoitin) ja nagārā (patarumpu). Pidän näiden soittimien äänistä ja levyn musiikki onkin mieleeni, minkä takia suosikkiraitani on levyn päättävä instrumentaali Shushter rangi. Paikoin musiikki jopa hieman tanssittaa, vaikka mistään tanssimusiikista ei olekaan kyse. Kokoonpanon nimi ei tule sen jäseniltä vaan yhdestä levyn kappaleista: Sari Gelin on muita biisejä hitaampi kansanlaulu, joka on hyvin suosittu myös instrumentaaliversiona.

Kappaleiden määrästä päättelin jo etukäteen, että nämä ovat varmaan aika pitkiä kappaleita. Kolme niistä kestääkin reilusti yli 10 minuuttia, mutta ne koostuvat tosiasiallisesti useista saumattomasti peräkkäin soitettavista sävellyksistä. Tähän musiikkin perehtymättömästä ne kuulostavat kaikki samalta biisiltä, mutta musiikki ei silti ole missään vaiheessa pitkästyttävää. Kappaleissa on selvä etenemisen tunne ja transsinomainen tunnelma.

Kuten usein vieraassa musiikissa, oli se sitten länsimaista oopperaa tai kaukaisten maiden perinnemusiikkia, vieraat laulutyylit ovat ne jotka hankaavat eniten vastaan. Niin tälläkin levyllä. Korkealta lauletuista pitkistä vibratoista tulee arabialainen musiikki mieleen, mikä voi tietysti olla myös eurosentristä harhaluuloa. Laulusta kyllä kuulee että se on teknisesti hyvin taidokasta ja täynnä vilpitöntä tunnetta, mutta se kuulostaa silti epämiellyttävältä koska se noudattaa niin erilaisia sääntöjä kuin länsimaisen ”kauniin laulun” estetiikka.

Koska tässä rastissa on kyse nimenomaan lauletusta musiikista, on minun varnaan kiinnitettävä siihen erityistä huomiota ja yrittää oppia vähintäänkin sietämään tällaista laulutyyliä. Eihän tämä nyt mikään haaste olisikaan, jos kaikki kuulostaisi välittömästi helpolta ja nopeasti sisäistettävältä. Onneksi kattavassa tekstiliitteessä taustoitetaan musiikkia hyvin.

Tätä musiikkiperinnettä kutsutaan nimellä mugham, jonka sanat ovat yleensä suoraan klassisesta azerbaidžanilaisesta runoudesta. Sanat ja sävelet eivät ole useinkaan kiinteästi sidottuja toisiinsa, vaan laulaja voi valita minkä tahansa sävellykseen sopivan runon esitettäväksi. Valitettavasti levyn mukana ei tule lyriikoita, saatika niiden käännöksiä, joten aihepiirejä voi vain arvailla.

Mugham ei ole tosiasiallisesti yhtä selvärajaisesti eriytynyt populaari- ja taidemusiikista kuin länsimainen perinnemusiikki. Klassisen musiikin tapaan sillä on oma akateeminen musiikinteoriansa, sitä opetetaan institutionaalisesti ja sitä esittävät ammattimuusikot.  Toisaalta se on myös hyvin populaaria musiikkia, ja tämän ensemblen vokalisti, Gochaq Askerov, on mainstream-julkkis maassaan: hän on mm. tuttu tv-kilpailusta Mugham Star.  Hän on myös kiertänyt ahkerasti länsimaissa eri ensemblejen kanssa. Mugham on myös synnyttänyt crossover-genrejä läntisten traditioiden kanssa, kuten mugham-ooppera ja jazz-mugham. Toisaalta levyn tekstiliitteessä myös sanotaan, että mughamin siirtyminen sukupolvelta toiselle on kaikesta huolimatta edelleen pääosin oraalista perinnettä, mikä taas on tyypillistä perinnemusiikille.

Kyllähän tässä kävi kuten Children of Bodom -projektissani huomasin: kun samaa vierasta musiikkia kuuntelee toistuvasti avoimin mielin, alkaa ymmärtää sen säännönmukaisuuksia ja näkemään arvon siinä mihin aluksi syntyi voimakkain hylkimisreaktio. En kyllä tiedä, haluaisinko kuitenkaan kuunnella lisää tällaista laulutyyliä sisältävää musiikkia. Sen sijaan kuulisin mielelläni enemmänkin azerbaidžanilaista instrumentaalimusiikkia.

Sari Gelin Ensemble: Music from Azerbaijan (ARC Music, 2008)
3. kuunteluhaasterasti: Levy, jolla lauletaan kielellä, jota et ymmärrä
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Arpa on heitetty, eli kuinka kuunnella musiikkia sattumanvaraisesti

Charivari Agréable - Avanti L'opera: An A-Z of Italian Baroque (kansikuva)Musahaasteen vaikein rasti taisi tulla vastaan jo toisena. Ooppera-alkusoittoa on yhtä vaikeai kuunnella sokkona kuin konseptilevyä, sillä ovathan oopperalevytyksetkin tavallaan sellaisia. Tunnetuimmat alkusoitot toimivat toki myös ilman kokonaisteoksen kontekstia, mutta tässä piti kuunnella nimenomaan itselleen entuudestaan vierasta. Eli minun tapauksessani joku ooppera-alkusoitto, joka ei ole kuuluisa.

Klassinen musiikki on muutenkin tässä haasteessa vaikea tapaus, koska se on harvoin välittömästi mukaansatempaavaa. Mitä enemmän tiedän jostain klassisesta teoksesta, sitä todennäköisemmin osaan nauttia siitä, ja sitä todennäköisemmin keksin niistä jotain kirjoitettavaa tänne. En minä tästä alkusoitostakaan keksinyt juuri mitään sanottavaa, joten kirjoitan nyt pääasiallisesti menetelmästä, jolla valitsen suuren osan kuunteluhaasteen levyistä. Sitä voisi kutsua vaikka analogiseksi shuffleksi.

Lue loppuun

1001 klassista levytystä: Johdanto

Muutoksen tuulet puhaltavat Melomaanikolle! Blogini, ja sen some-liitännäiset Facebookissa ja Twitterissä, ovat perinteisesti keskittyneet melkein kokonaan populaarimusiikkiin. Viime vuosina olen kuitenkin kuunnellut sitä koko ajan vähemmän, ja enemmän taidemusiikkia. Se väistämättä alkaa näkyä myös kirjoituksissani.

Esimerkiksi Vuoden parhaat levyt -perinteeni loppui, tai ainakin katkesi vuonna 2015, koska ei minulla yksinkertaisesti ollut juuri sanottavaa uusista albumijulkaisuista. Kuuntelin koko vuoden lähinnä taidemusiikin klassikkolevytyksiä, sekä tietysti blogiprojekteihin liittyvää musiikkia (elektronista musiikkia, Children of Bodomia, jne.). Vuoden parhaista biiseistä tein kyllä tänäkin vuonna Spotify-soittolistan, ja Facebookin joulukalenterissa kävin läpi musiikkivuoden kohokohtia.

1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -kirjan Eurooppa-version kansiTänä vuonna käynkin uuden ikuisuusprojektin kimppuun, ja se tulee todennäköisesti dominoimaan ainakin Facebook-sivuani: ryhdyn kuuntelemaan 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -kirjan suosittelemia levytyksiä. Olen kirjoittanut kirjasta lyhyesti jo aiemmin, ja kuunnellut joitakin näistä levytyksistä satunnaisesti, mutta nyt alan käydä niitä systemaattisesti läpi. Raportoin tietysti kuuntelukokemuksista Facebookiin, ehkä ajoittain tännekin. Jatkan toki myös elektroninen top 100 -listaa, enkä hylkää populaarimusiikkia muutenkaan!

Kuten tavallista, voit tässä vaiheessa joko mennä kuuntelemaan ensimmäistä teosta, tai sitten jatkaa lukemista ja tutustua projektiini tarkemmin.

Lue loppuun

Vaikeasti tavoiteltava sinfonia

On aika siirtyä eteenpäin vinyylifetissin kritisoimisesta ja ehkä vähän myönteisempään tunnelmaan. Edellisten bloggausten tematiikkaa on kuitenkin sen verran mukana tässäkin, wttä aloitan lainaamalla Svart Recordsin uudelleen julkaiseman Mustan Paraatin Peilitalossa-LP:n (1983/2012) mukana tulevaa lehtistä. Matthew Pallasoja (Suruaika/Varjo) kertoo omasta tutustumisestaan albumiin: ”Koska tämä oli sitä aikaa, jolloin kaikki ei ollut ladattavissa heti netin kautta, levyn metsästykseen kului varmasti useampi kuukausi”.

Tällainen nostalgia on nykyään varsin yleistä musiikkinörttien keskuudessa, ja useimmiten siitä välittyy jokin omituinen kiintymys aikoihin, jolloin asiat olivat vaikeita. Lisäksi niistä tulee mieleen että kyseinen henkilö ei ole koskaan edes yrittänyt ladata mitään netistä, tai että hänellä on niin rajoittunut musiikkimaku että tietoisuus rajoittuu van helposti saatavilla olevaan musiikkiin. Viime vuodelta esimerkkinä olkoon Kimmo Karjalaisen Flow-lehteen kirjoittama artikkeli Vinyyliaddikti muistelee, jossa hän väittää että ”hyvän musiikin voi kuulla, mutta vain levyn voi löytää”, viitaten tiedostomuotoisen musiikin löytämisen väitettyyn helppouteen.

Sen metsästäminen voi kuitenkin vaatia jopa suurempia vaivoja kuin fyysisen levyn. Varsinkin jos sen haluaisi hankkia laillisesti ja hifilaatuisessa FLAC-formaatissa. Tämä on kertomus yhdestä tapauksesta, jossa fyysisen äänitteen hankkiminen olisi ollut paljon helpompaa, mutta en halunnut sellaista viemään tilaa muutenkin täydestä levyhyllystäni. Tämä on esimerkki siitä kuinka myös tiedostomuotoisen levyn metsästykseen voi kulua useampi kuukausi.

Vuoden 2013 suuret musiikkiprojektini olivat klassiseen ja jazziin tutustuminen. Klassinen musiikki vaikuttaa populaarimusiikin parissa kasvaneesta perin hermeettiseltä kokonaisuudelta, johon vihkiytymättömällä ei ole asiaa ilman jotain salamyhkäistä vihkiytymisriittiä. Miten jotain 500-vuotista musiikkiperinnettä voisi noin vain ryhtyä kuuntelemaan jos ei tiedä mitään musiikin teoriasta tai lukemattomien eri levytysten eroista?

Tarvitsin luonnollisestikin ulkopuolista apua, joten kahlasin läpi kirjastojen musiikkiosastoja helppotajuisen johdantoteoksen toivossa. Huomasin kuitenkin pian, että aikuisille suunnattuja perusteoksia on todella vähän: kirjat, jotka eivät pidä esim. nuotinlukutaitoa itsestäänselvyytenä, ovat lähes aina koululaisille kirjoitettuja. Kansantajuisia ja aikuisille suunnattuja teoksia, jotka eivät tunnu aliarvioivan lukijaansa, on hyvin vaikea löytää. Lisäksi asetin teokselle kriteeriksi, että se suosittelee teoksista joitakin tiettyjä levytyksiä.

Corigliano/Slatkin/NSO - Of Rage and Remembrance; levynkansiMonta kirjaa kahlasinkin läpi, kunnes löysin etsimäni: Fred Plotkinin Classical Music 101 (2002). Siinäkin oli isoja puutteita, mutta mukana oli kattava diskografia eikä turhaa teoreettista jargonia. Plotkinin käsittelemistä teoksista löytyi tämänkin postauksen aihe, John Coriglianon ensimmäinen sinfonia. Teosta oli hyvin vaikea löytää mistään testikuunneltavaksi, varsinkin kun Spotifyn hakuominaisuus ja klassinen eivät sovi kovin hyvin yhteen. Löysin lopulta kuitenkin Plotkinin suositteleman Leonard Slatkinin ja National Symphony Orchestran levytyksen ja menetin teokselle heti sydämeni.

Coriglianon ensimmäinen on kai aika tyypillinen moderni atonaalinen sinfonia, jossa on paljon riitasointuja ja, no, epämusikaalista mölyä. Tämän pidemmälle en osaa teosta kuvailla, koska en hallitse sitä teoreettista jargonia. Sinfonian painostava tunnelma teki minuun kuitenkin suuren vaikutuksen. Noin kokeellinen musiikki olisi varmaan klassista musiikkia entuudestaan tuntemattomalle kuulijalle muuten erityisen haastavaa kuultavaa, mutta minä nimenomaan olen tottunut kuuntelemaan populaarimusiikin piirissä tehtyä hälyä. Itselleni juuri tällainen kaoottinen äänimassa oli helpoimmin lähestyttävää klassista.

Sinfoniasta tekee kiehtovan ja traagisen myös sen ohjelmallinen sisältö: ”AIDS-sinfonianakin” tunnettu teos sai inspiraationsa niistä menetyksen, vihan ja turhautumisen tunteista joita useiden ystävien ja kollegoiden menehtyminen AIDS:iin säveltäjälle aiheutti. Aiemmin Corigliano oli pitänyt sinfoniaa genrenä, jossa kaikki on jo sanottu, ja sellaisen säveltämistä nykyaikana lähinnä säveltäjän egon paisutteluna. AIDS-epidemia kuitenkin oli niin valtava tragedia, että vain sinfonia oli tarpeeksi suurieleinen ja voimakas muoto välittämään sen tuskan jonka kuoleman läheisyys synnytti. Jokainen sinfonian kolmesta ensimmäisestä osasta on omistettu yhdelle AIDS:iin kuolleelle Coriglianolle läheiselle muusikolle. Tämän ratkaisun inspiraationa oli AIDS-muistotilkkutäkki, jonka jokainen paneeli oli omistettu yhdelle sairauden uhrille.

Sinfonian kuunteleminen Spotifysta kuitenkin turhautti: äänenlaatu ei ollut paras mahdollinen, en voinut kuunnella sitä milloin tahansa (mitä jos Spotify bugaa, tai lopetan sen tilauksen, tai teos poistetaan sieltä, tai jos Spotify menee nurin? Jne.) ja metadatakin oli mitä sattuu! Halusin teoksen osaksi FLAC-kokoelmaani. Niin jazzissa kuin klassisessakin tutustumisprojektiini kuului paitsi aiheesta lukeminen ja kuunteleminen, myös systemaattinen oman yleissivistävän musiikkikirjaston rakentaminen ja järjestäminen.

Käänsin siis katseeni Internettiin, josta ”kaikki musiikki on nykyään ladattavissa heti”. Yllätys, ei ollutkaan! Tosin tämän olen tiennyt jo pitkään. Sinfoniasta ei löytynyt yhtään levytystä sen enempää MP3:na kuin FLAC:inakaan, laillisesti tai laittomana. Esimerkiksi FLAC:eja myyvän Presto Classicalin valikoimasta sitä ei löytynyt. Tämä puute haiskahti melkein salaliitolta: kaikki muut Coriglianon teokset kyllä löytyvät useina levytyksinä, mutta ei kumpaakaan ensimmäisestä sinfoniasta. Ei Daniel Barenboimin johtaman Chicagon sinfoniaorkesterin ensilevytystä, ei Plotkinin suosittelemaa Slatkin/NSO-levytystä. Kumpaakaan levyä ei löytynyt kaupasta fyysisessä formaatissa, joten ne ovat luultavasti loppuunmyytyjä. Saattaahan se olla joku typerä lisenssisotku, joka estää myymästä digitaalisena levyä joka on fyysisesti loppuunmyyty, vaikka nimenomaan sellaisenhan pitäisi olla historiaa nettijakelun aikakaudella.

iTunesista levyn olisi kyllä saanut, mutta en minä sitä halua ruveta käyttämään, saatika sitten maksaa häviöllisestä formaatista. Amazonista sinfonian molemmat levytykset kuitenkin löytyivät hyvin halpoina käytettyinä CD-levyinä. Mutta en halunnut mitään esineitä. Seuraavaksi tieni veikin kirjastoon hankintaehdotusta esittämään; ajattelin, että tarvitsen tämän vain sen kerran ripatakseni ja kansilehtisen luettavakseni, ja että samalla vaivalla muidenkin pitäisi päästä osalliseksi tästä mestariteoksesta. Kirjaston kokoelmasta löytynyttä Coriglianon toista sinfoniaa ei kuitenkaan oltu lainattu kahteen vuoteen, joten ehdotuksesta kieltäydyttiin. Korjasin sen toisen sinfonian kuitenkin sitten sieltä hyllystä, että ei menisi toistakin kahta vuotta ilman yhtään lainaa.

Corigliano/Barneboim/CSO - Symphony No. 1; levynkansiTuo toinenkin sinfonia on ilmeisesti alan harrastajien keskuudessa arvostettu, sillä se sai Pulitzerin musiikkipalkinnon vuonna 2001. Corigliano on saanut myös kolme Grammyä (1. sinfonia, 1992; jousikvartetti, 1997; Mr. Tambourine Man: Seven Poems of Bob Dylan, 2009) ja Oscarin (The Red Violin, 1999), joten kyseessä ei ole mitenkään erityisen obskuuri säveltäjä. Nykyklassinen on kuitenkin sen verran marginaalissa, ettei sellaista ilmeisesti kirjastosta juurikaan lainata.

Tässä vaiheessa täysijärkinen ihminen olisi varmaan luovuttanut ja tilannut Amazonilta sen parin euron hintaisen CD:n ja vaikka heittänyt sen roskiin rippauksen jälkeen. Sosiaalisessa mediassa kommentoitiin edellistä bloggaustani ihan osuvasti, että tässä FLAC-purismissani on myös samaa kuin vinyylipurismissa. Materiaalisuuden lisäksi myös immateriaalisuudesta voi muodostua järjenvastainen pakkomielle. Musiikki onkin voimakkaasti tunneasia, myös formaatin suhteen, eikä näitä asioita oikein voi rationaalisesti perustella.

Jatkoin sinnikkäästi omaa irrationaalista FLAC-metsästystäni ja sinfonia löytyi lopulta Tikkurilasta, Vantaan kaupunginkirjaston musiikkivarastosta eli Suomen kenties parhaasta julkisesta äänitekokoelmasta. Slatkin/NSO-levytys löytyi varaston puolelta, Barenboim/CSO löytyi avokokoelmasta. Saisin siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Niitä kärpäsiä kuitenkin tuli lisää. Tuskin olisin maksanut VR:n hintoja kahden CD:n takia, mutta samalla reissuille kertyi muutakin tekemistä ja lisäksi sain päähäni: nyt kun kerran menen Tikkurilaan, voin samalla vaivalla lainata niitä muita Plotkinin suosittelemia levytyksiä, joita omasta kirjastostani ei löydy.

Ja näin alkoikin sitten elämäni suurin kirjastohamstraus. Oma kaupunkini ei enää riittänyt, vaan ryhdyin jokaisella Helsingin vierailullani lainaamaan klassista Tikkurilasta, Kirjasto 10:stä ja Sellosta. Kun olin Plotkinin kirjan levytyksistä noutanut kaikki jotka löysin, siirryin kirjaan 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die. Nyt täydennän siis kokoelmaani tuon kirjan näkemyksellä siitä mitkä ovat parhaita levytyksiä maailman tärkeimmistä klasarisävellyksistä. Nyt olen tuossa kronologisesti etenevässä kirjassa vuodessa 1651, eikä loppua näy.

Kaikista näistä klassisista levytyksistä kovalevylläni (ei niitä vielä 1001 ole) Coriglianon ensimmäisellä on oma erityinen paikkansa. Siitä on kieltämättä tullut itselleni poikkeuksellisen tärkeä teos, koska sen kuulemiseksi ja hankkimiseksi näin niin suuren vaivan. Mutta se vaiva ei tullut siitä että olisin joutunut säästämään monta kuukautta fyysisesti harvinaisen levytyksen ostamiseksi – vaivannäköä josta ihmiset tuntuvat tykkäävän! – vaan siitä että halusin teoksen laillisesti ja ostamatta materiaa. Warettamisen ja kuluttamisen välttely onkin kenties se kaikkein vaikein tasapainoilun muoto, jota ei tietenkään voisi edes yrittää ilman suomalaista mielettömän upeaa kirjastojärjestelmää.

Tarkoituksenmukaisinta olisi silti, että se musiikkiin liittyvä haasteellisuus ja sen mukanaan tuoma tunneside tulisi juuri siitä musiikista, ei formaatista, oli se sitten aineellinen tai aineeton. Coriglianon ensimmäinen sinfonia on vaikeaa musiikkia; sen kuunteleminen ei ole helppoa vaikka levytyksen hankkiminen olisikin. Kokemus haastavasta ja palkitsevasta musiikista tulee kuuntelemalla, ei ostamalla, lataamalla tai lainaamalla kirjastosta. Toki maailmassa on myös paikkansa helpolle musiikille jonka kuuleminen ei ole haastavaa ja huomiota vaativaa, mutta kirjoitan siitä sitten ehkä joskus toiste.

Vinyylifetissin metafysiikkaa

Tämä teksti oli alunperin levyarvostelu ”vuoden 2013 puhuttelevimmasta uusintajulkaisusta”, mutta tästä tulikin essee äänitetyn musiikin metafysiikasta. Käytän kuitenkin edelleen esimerkkinä pääasiallisesti tuota levyä – Kuudennen Tunnin Kuinka tänään voit? -LP:tä. Se näki päivänvalon 500 kappaleen painoksena vuonna 1984 ja oli sitten loppuunmyyty harvinaisuus lähes kolme vuosikymmentä – kunnes se viime vuonna julkaistiin uudestaan.

Kuudes Tunti oli yksi legendaarisimmista suomalaisista post punk -mustahuulibändeistä Mustan Paraatin ohella. Joskus kymmenen vuotta sitten Paraatin Peilitalossa (1983) oli ainoa järkevän hintainen laajasti saatavilla oleva albumi tuossa genressä. Kaikki hengenheimolaiset – mm. Kuudes Tunti, Syyskuu ja Dorian Gray – olivat lyhyen uran tehneitä kulttisuosikkeja, joita oli mahdollista kuulla lähinnä goottiklubeilla skenekonkareiden DJ-seteissä, ellei ollut valmis kiertämään divareita ja kyttäämään huuto.netiä, ja maksamaan itseään kipeäksi. Tämä soittolistojen epämääräisyys huipentui mm. vain kolme biisiä urallaan julkaisseisiin Silmät ja Hexenhaus -yhtyeisiin.

Monissa tapauksissa kyse oli oikeastaan enemmän siitä harvinaisuudesta ja epämääräisyydestä; bändit olivat legendaarisia siksi, ettei heidän musiikkinsa ollut helposti saatavilla. Syyskuun Sator-albumin (1984) kuuleminen vuosien kuolaamisen jälkeen oli melkoinen antikliimaksi, sillä musiikin kökköys onnistui kotikuuntelussa rikkomaan kaikki illuusiot bändin erityisyydestä. Kuudennen Tunnin kohdalla viehätys ei kuitenkaan ollut vain harvinaisuuden luomaa myyttisyyttä. Heidän ainokaisensa oli oikeasti alusta loppuun loistava levy, suomalaisen rockin unohdettu klassikko. Synkkä ja epätoivoinen kauhunhuuto kuilusta, johon vain harva bändi on uskaltautunut – Suomessa ehkä vain Musta Paraati ja Mana Mana.

Olin kuitenkin onnekkaassa asemassa, sillä satuin asumaan paikkakunnalla jonka kirjaston valikoimasta Kuinka tänään voit? löytyi. Siellä oli oltu kaukaa viisaita eikä poistettu LP-levyjä kokoelmista 1990-luvulla, kuten valtaosa kirjastoista teki. Löysinkin useita 1980-luvun loppuunmyytyjä kotimaisia vinyylejä, joita ei ole koskaan julkaistu CD-formaatissa. Näistä pidin kestolainassa Kuudennen Tunnin lisäksi Argonin (Organ miinus Mikko Saarela) Kone kertoo -LP:tä.

Palautin levyjä välillä, mutta ei niitä kukaan muukaan ikinä lainannut, joten omin ne hyvällä omatunnolla itselleni. Digitoin ne toki MP3:ksi, mutta silloinen laitteistoni ja osaamiseni oli niin heikkoa, että lopputulos ei kuulostanut kovin tyydyttävältä. Puhumattakaan siitä että silloin ei ollut vielä tarpeeksi kovalevytilaa nykyisen kaltaiselle FLAC-hifistelylleni. Muutin pois ja jätin levyt kiltisti kirjaston hyllyyn – kirjastosta varastaminen ei tullut edes mieleeni, koska kunnioitan yhteistä omaisuutta enemmän kuin yksityistä.

Muutostani lähtien haaveilin albumin uudelleenjulkaisusta enemmän kuin minkään muun levyn koskaan. Viime vuonna toiveeni sitten toteutui, mutta lähinnä puoliksi. Svart Records julkaisi sen jälleen kerran 500 kappaleen vinyylipainoksena, mikä herätti suunnilleen yhtä paljon turhautumista kuin riemuakin. En minä sitä vinyylinä halunnut vaan digitaalisena remasterointina, koska siten se saavuttaisi parhaiten ansaitsemansa isomman yleisön. En edes odottanut sitä CD-uusintapainosta välttämättä aivan perusteettomasti: 2000-luvulla on nähty varsin paljon suomalaista punkia ja post-punkia on pitkästä aikaa saatavilla, pääosin CD:nä (paitsi jos asialla on ollut Svart).

Omassa ajattelussani muinaista ja harvinaista musiikkia julkaistaan uusiksi siksi, että nuorempi ja laajempi kuulijajoukko pääsisi kuulemaan unohdettuja teoksia. Pidän jokseenkin itsestäänselvyytenä että internet-ajalla on täysin haluttavaa, että aikoinaan 500 kappaleen painoksena julkaistu levy voi olla potentiaalisesti kenen tahansa kuultavissa. Ihan riippumatta siitä onko heillä halua, taitoa tai varaa harrastaa vinyyliä. Fyysisten formaattien rajoitukset olivat 1900-luvun ikäviä materiaalisia realiteetteja, joista internet ja tiedostomuotoinen musiikki on meidät pelastanut.

Svartin julkaisupolitiikka noudattaa kuitenkin täysin vastakohtaista ideologiaa: musiikin fetisoimista kulttiesineisiin, joiden arvostus perustuu rajoitetun hyödykkeen omistamiseen eikä sen sisältämään taiteeseen. En tosin tiedä mitään uudelleenjulkaisemisen taloudellisista realiteeteista, joten en myöskään varsinaisesti kritisoi tätä yksittäistä levyä tai Svart Recordsin julkaisupolitiikkaa, koska kysyntäänhän hekin vain vastaavat. Kritisoin enemmän yleistä kuuntelutottumusten rappioitumista kuluttajatottumuksiksi – ja kuuntelemisesta sentään tiedän jotain.

Kuudes Tunti - Kuinka tänään voit?; 1. ja 2. painos

Lue loppuun