Äänetön Oodi, eli keskustakirjasto ilman musiikkia

Mihin yleisten kirjastojen musiikkiosastoja tarvitaan enää 2010-luvulla? Lyhyt vastaus kuuluu tietysti ”ei mihinkään”. Entä se pitkä vastaus? No, niistä on Melomaanikko tehty. Ja ammattiylpeydestä: olen musiikkikirjastoalan ammattilainen, mutta en kirjoita tätä minkään kirjaston tai muun tahon puolesta vaan yksityishenkilönä.

Aihe on harvinaisen ajankohtainen, koska Helsinki on maamme pääkaupunkina tehnyt rajun linjauksen: uuteen keskustakirjasto Oodiin ei tule yhtään äänilevyä. Asiasta nousi onneksi kohu, joskin hyvin pieni sellainen – eihän se levylainaus kovin montaa asiakasta enää kiinnosta jos vaikka 1990-lukuun vertaa. Sehän tässä Oodin kokoelmapolitiikan taustalla on: CD-levyjen lainauksen radikaali lasku. Ei siis se ettei niitä lainattaisi tarpeeksi (monia aineistoja lainataan vähemmän) vaan siksi että muutos on ollut niin suurta. Kenties pelkona on ollut, että taantumassa olevan formaatin esillä pitäminen antaisi upouudesta kirjastosta vanhentuneen ja tunkkaisen kuvan.

Ei tämä kuitenkaan ole oikeasti formaattikysymys, vaikka Oodin johtaja Hesarissa yrittääkin siitä sellaista vääntää (”Emme ole nyt poistamassa musiikkia vaan tietyn formaatin”). Ei Oodiin tule mitään muitakaan äänitteitä. Ei edes LP-levyjä, vaikka niissä on vanhuudestaan huolimatta samanlaista ajatonta fyysistä vetovoimaa kuin kirjoissa, joiden taivaana Oodia mainostetaan. Eikä äänitetty musiikki ole muutenkaan mikään formaatti vaan ihan oma taiteenlajinsa. Nuotit, konsertit ja äänitetty musiikki ovat kaikki omalakisiaan taiteenaloja, ja niillä kaikilla pitäisi olla paikka instituutiossa jonka tarkoitus on tarjota asiakkailleen pääsy kulttuurisisältöihin.

Tältä keskustakirjasto Oodin pitäisi näyttää vuonna 2019

Tältä musiikittoman keskustakirjasto Oodin pitäisi näyttää valmiina, vuonna 2019.

Oikeasti äänitetyn musiikin hiipuminen pois kirjastoista ei liity mitenkään ääniteformaattien vanhentumiseen vaan lainsäädäntöön. Kirjastot ovat aina omaksuneet joustavasti uudet suositut mediaformaatit: vinyylejä seurasivat luonnollisessa jatkumossa C-kasetti, CD-levy ja erinäiset monikanavaformaatit. Elokuvien puolella VHS, DVD ja blu-ray. Kirjastot olisivat omaksuneet myös MP3-formaatin ja streamaamisen täysin ongelmitta jos se niistä itsestään olisi ollut kiinni. Mutta eihän se ollut, vaan asiasta päättivät kulttuuriteollisuuden lobbarikoneisto ja lainsäätäjät, jotka ovat hyväksyneet suomalaisen yhteiskunnan radikaalin kaupallistumisen mukisematta. Taustoitan tätä väitettä aluksi hieman kirjastoaineistojen historialla.

Hyvä esimerkki kulttuuriteollisuuden edunvalvonnan voimistumisesta viime vuosikymmeninä oli jo elokuvatallenteiden ja tietokoneohjelmien kirjastokäytön vaikeuttaminen. Kirjastot eivät nimittäin saa hankkia ja antaa lainattavaksi mitä tahansa leffoja tai tietokone- ja konsolipelejä, vaan niiden pitää olla lainauskäyttöön tarkoitettuja julkaisuja, jotka maksavat moninkertaisesti verrattuna täysin vastaaviin kuluttajamarkkinoille tarkoitettuihin julkaisuihin. Ne ovat niitä samoja vuokra-DVD:eitä joita elokuvavuokraamotkin käyttivät.

Sen sijaan vanhemmissa kirjastoformaateissa, kuten kirjoissa ja äänitteissä, ei tällaisia rinnakkaismarkkinoita ole ollut. Kirjastot ovat teoriassa saaneet ostaa mitä tahansa levyjä mistä tahansa ja antaa ne lainattavaksi, ilman mitään äänitekohtaista lupaa tai korvausta teollisuuden edustajille. Toki sitten on onneksi olemassa yleisemmällä tasolla maksettava lainauskorvaus, josta jotain rahoja tekijöillekin joskus tihkuu. Käytännössä kirjastot ovat siis voineet rakentaa kattavan kokoelman suhteellisen halvalla kirjoista ja levyistä, kun taas uudemmissa aineistoissa on oltu enemmän tarjonnan ja rajallisten aineistomäärärahojen armoilla.

Napsterin säikäyttämä sisältöteollisuus oli 2000-luvun alussa valmiimpi kuin koskaan ajamaan omia etujaan, ja samalla kirjastojen toimintaa vaikeutettiin entisestään. Kävikin niin, että kirjastot menettivät etuoikeutensa myös kirjojen ja äänitteiden hankinnassa: kirjasto ei esimerkiksi voi vain digitoida itse omia CD-levyjään ja laittaa niitä streamattavaksi (”lainattavaksi”). Kirjaston pitäisi hankkia kaikki levynsä ”uudestaan” ostamalla niille lisenssit, jotka tietenkin maksavat paljon enemmän kuin vastaavat CD-levyt, koska niitä kirjasto saa hankkia kuluttajahinnoilla.

Seurauksena oli tilanne, jossa kirjastoilla ei ollut enää varaa siirtyä suosituimpaan ääniteformaattiin, kuten ne olivat voineet tehdä CD-levyn lyödessä läpi. Toisin sanoen, lainsäätäjät päättivät, että kirjastoilla ei ole enää mitään erityisasemaa kulttuuriaineistojen tarjoajana. Uusi kirjastolakikin painottaa erityisesti kirjaston roolia ilmaisena julkisena tilana ja yhteiskunnallisen keskustelun mahdollistajana. En tietenkään vastusta sitä, koska Suomessa on aivan liian vähän epäkaupallista kaupunkitilaa. Mutta niin on myös aivan liian vähän epäkaupallisia kulttuurisisältöjä. Naxos Music Library on poikkeustapaus, jossa kirjastot ovat onnistuneet neuvottelemaan järkevän sopimuksen, mutta sitä ei lasketa, koska sen katalogi on liian marginaalinen muuttaakseen kokonaisuutta.

Kirjastojen äänitekokoelmien tulevaisuudesta puhuttaessa koko asia usein ohitetaan olankohautuksella ja lauseella ”Spotifyssahan kaikki levyt on”, tajuamatta asenteen täysiä implikaatioita. Se tarkoittaa sitä, että vaivihkaa ulkoisestaan äänitteiden tarjonta kokonaan yksityiselle sektorille. Eli suomalaisilla ei ole samanlaista tasa-arvoista maksutonta pääsyä kaikkiin kulttuurisisältöihin. Äänitetty musiikki on vain niille jotka voivat siitä maksaa, tai haluavat kuunnella ja katsella mainoksia. Kaikkea muuta on kyllä Oodissa vapaasti saatavilla ilman kaupallista kuluttamisvelvoitetta.

On siellä Oodissa eräänlainen ”musiikkiosastokin”, jolta löytyy nuotteja ja äänitysstudio. Sekin on tosi jees, hienoa että jossain pääsee ilmaiseksi äänittämään musiikkia jos ei ole varaa tai tilaa omaan kotistudioon. Ei se kuitenkaan lämmitä valtaosaa musiikin ystävistä, jotka haluavat kuunnella musiikkia, eivätkä tehdä sitä itse. Tämä pätee lähes kaikkiin taiteenmuotoihin: suurin osa ihmisistä nauttii taiteesta yleisön ominaisuudessa, tekijöitä on suhteellisesti hyvin vähän.

Tämän vuoksi otsikon kärjistyskin on perusteltu. Oodissa ei ole tarjolla musikaalista ääntä, siellä on vain hiljaisuus, jonka avulla ihmiset saavat itse esittää musiikkia. Olen varma että tämä kirjastojen mainostama studiotyöskentely on paljon marginaalisempi tapa harrastaa musiikkia kuin CD-levyjen kuunteleminen. Kirjasto ilman (virtuaalisia tai fyysisiä) äänilevyjä on oikeasti suurelle osalle ihmisiä kirjasto ilman musiikkia. Minullekin.

Musiikissa on toki hieman poikkeuksellista se, että instrumenttien soittaminen omaksi huviksi on kyllä varsin suosittu harrastus, eikä tarkoitukseni olekaan tässä millään tapaa mollata nuotti- ja soitinlainausta. Ei äänilevyjen puutetta voi siti korvata sillä, että annetaan mahdollisuus soittaa ja äänittää musiikkia itse. Toki tätä voi lähestyä anarkistisesta DIY-lähtökohdasta: levytetty musiikki on ihan huonoa, tee itse parempaa. Mutta sitä tuskin on tällä linjauksella haettu. Vaan sitä, että musiikin kuuntelijat hakekoon kaipaamansa teokset jostain muualta, formaatista riippumatta. Oodi ei ole heidän/meidän paikka. Toki Oodiin saa varattua ilmaiseksi kaikkia HelMet-kirjastojen äänitteitä mutta se tekee siitä lähinnä postitoimiston, ei kirjastoa.

Äänitetyn musiikin kuunteleminen on ylivoimaisesti suosituin tapa harrastaa musiikkia, eikä se muutu mihinkään sillä että kirjastot väkisin yrittävät keksiä uudenlaisia toimintatapoja musiikkiosastoilleen. Siitä siis lyhyt vastaus: ei musiikkiosastoja tarvita enää mihinkään jos ne eivät voi tarjota valtaosalle suomalaisia musiikkia siinä muodossa jossa he sen haluavat. Sen pitkän vastauksen voi aloittaa kyllä luettelemalla ne soittohuoneet, äänitysstudiot, keikat ja muut vastaavat musiikkikirjastotoiminnan muodot, joita halutaan nykyään pitää esillä. Mutta on sen ytimessä silti fyysinen äänitekokoelma.

Otetaan esimerkiksi ne kirjastokeikat. Keikoista on ainakin isommilla paikkakunnilla lähinnä ylitarjontaa, eikä kirjasto keikkapaikkana eroa joukosta juuri mitenkään. Toki on mukava käydä ilmaiskeikoilla joilla ei koe painetta kuluttaa mitään, mutta silti vain Tampereen kaupunginkirjaston Metso Liven kaltaiset konseptit oikeasti oikeuttavat näkemyksen kirjastosta merkitysellisenä keikkapaikkana.

Kirjastosta lainattavien lautapelien, kirjojen, elokuvien ja levyjen takana piileskelevät Mokoman Marko Annala ja Tuomo Saikkonen sekä kirjastonhoitaja Juhani Koivisto

Musiikkiosastojen tulevaisuutta, ei kun siis nykyisyyttä: Tampereen pääkirjasto Metsosta lainattavien lautapelien, kirjojen, elokuvien ja levyjen takana piileskelevät Mokoman Marko Annala ja Tuomo Saikkonen sekä kirjastonhoitaja Juhani Koivisto.

Metso Liveihin liittyy aina esiintyjien haastattelu ennen keikkaa, ja siinä on aina läsnä kirjaston fyysinen kokoelma, josta esiintyjä on valinnut suositeltavaa asiakkaille. Eli ne ovat keikkoja, joilla kirjasto ei ole vain paikka jossa lava sijaitsee. Ne ovat tapahtumina luonteeltaan sellaisia että niitä olisi mahdotonta järjestää missään muualla. Silloin kirjasto tuo oikeasti lisäarvoa paikkakuntansa kulttuurielämään. Myös toimivien kirjastokeikkojen ytimessä on siis fyysinen aineisto.

Vaikka valtaosa suomalaisista ei CD-levyjä enää kuuntelekaan, se ei tarkoita sitä ettei niitä kuunneltaisi ollenkaan. Keskuudessamme on kuitenkin vielä monta vuosikymmentä sukupolvia, jotka eivät koskaan opi käyttämään Spotifyta. Tai minunkaltaisia ihmisiä, jotka kyllä käyttävät Spotifyta mielellään, mutta jäävät silti kaipaamaan sen oheen sitä fyysistä puolta. Joka tapauksessa kirjastoilla on mielestäni velvollisuus tarjota äänitettyä musiikkia edes jossain muodossa, vaikka se ei olisikaan se suosituin ja paras mahdollinen. Se, ettei kirjasto voi palvella valtaosaa musiikin kuuntelijoista, ei ole mikään syy olla palvelematta ketään.

Nykyisen lainsäädännön valossa CD-kokoelma on ainoa taloudellisesti toteuttamiskelpoinen tapa jolla kirjastot voivat ylläpitää yleissivistävää populaarimusiikin äänitekokoelmaa. Samalla on kuitenkin selvää, etteivät kirjastojen äänitekokoelmat voi olla enää yhtä isoja kuin silloin kun lainausmäärät olivat moninkertaiset nykyiseen verrattuna. Ei kirjasto voikaan kilpailla Spotifyn kanssa määrällä vaan laadulla; kuratoimalla mahdollisimman laadukkaan kokoelman kuntalaistensa käyttöön ja tuottamalla Spotifyta parempaa sisältöä.

Tärkein perustelu musiikkikirjastojen olemassaololle löytyykin vinkkaamisesta ja sisällönkuvailusta. Spotifyssa on kyllä järjettömästi äänitteitä, mutta informaatiota siellä ei ole. Esittäjän, albumin ja biisin nimet löytyvät helposti, mutta muuten sitten mitä sattuu: julkaisuvuositiedot ovat täysin epäluotettavia ja klassisen musiikin esittäjätietojen luettavuus on kammottavaa. Ainoa sisältöä luokitteleva väline on erilaiset soittolistat, joiden pääasiallinen tarkoitus on mainostaa uusia julkaisuja.

Spotifyssa huonointa ei ole äänenlaatu tai katalogin puutteet, jotka toki nekin ovat hyviä syitä sille, miksi niitä kirjastojen CD-levyjä ei kannata heittää menemään. Huonointa on se, kuinka sekavaa ja suppeaa tietoa siellä on. Kirjastojen tietokannoissa sen sijaan on hyvin paljon tietoa ja eri verkkokirjastoista löytyy paljon suositteluartikkeleita, joissa teosten taustoja avataan huolellisesti.

Kirjastojen fyysisissä tiloissa taas on erilaisia teemojen mukaan luotuja aineistonäyttelyjä, jotka mahdollistavat uuden musiikin löytämisen konkreettisemmin kuin verkkopalvelut. Toki Spotifyn artistilinkkien klikkailullakin löytyy kaikenlaista kivaa, mutta fyysisten levyjen selaaminen mahdollistaa löydöt paljon sumeammalla logiikalla. Se on paljon yllätyksellisempää ja aiheuttaa ainakin minussa vilpittömämpää löytämisen riemua kuin linkkien availu.

Samalla on silti toistettava, että valtaosa musiikin kuuntelijoista ei ole kiinnostunut tällaisista asioista, eikä kirjasto siten voi mitenkään palvella valtaosaa suomalaisista tällä saralla. Vaikka lainsäädäntö muuttuisi ja ”kirjasto-Spotify” laitettaisiin pystyyn, ei se enää muuttaisi vallitsevaa tilannetta. IFPI:n tuoreessa tutkimuksessa 86 % maailman ihmisistä vastaajista kuunteli musiikkia striimauspalveluiden kautta ja noin puolet siitä tapahtuu YouTubessa.

Siihen vielä päälle pari markkinajohtajaa, kuten Spotify, niin musiikintarjonta verkossa on jo varsin vakiintunut muutaman ison tekijän haltuun. Verkkojakelun aikana musiikkimedia vaikuttaakin olevan yksipuolisempaa kuin koskaan: melkein kaikki kuuntelu maailmassa tapahtuu yhden käden sormilla laskettavissa palveluissa. Sitä ei voi enää kukaan muuttaa ja niin artistien, kuuntelijoiden kuin kirjastojenkin on sopeuduttava tosiasioihin.

Joskus tulevaisuudessa on todennäköisesti edessä sekin päivä, kun kolme isoa levy-yhtiötä päättävät ettei CD-levyjä kannata enää julkaista ollenkaan, aivan kuten vinyylille tapahtui vuonna 1993, ja sitten ei maailmassa olekaan enää CD-tehtaita eikä kirjastoihin enää hankita uutta musiikkia. Eivätkä uudet toimintamuodot voi koskaan täysin korvata tätä puutetta, vaikka ne oikeuttavatkin musiikkiosastojen olemassaolon myös hamaan tulevaisuuteen.

Asiakkaan ominaisuudessa aionkin ottaa kaiken irti tästä tuntemattoman pituisesta ajasta kun äänitekokoelmia vielä on, ja ripata CD-levyjä sydämeni kyllyydestä, vaikka sitten Pasilasta jonne Kirjasto 10:n massiivinen kokoelma piilotettiin. Oodiin, tuohon ”kaupunkilaisten olohuoneeseen”, minulla taas ei ole tulevaisuudessa mitään asiaa. No, enpä ole helsinkiläinen, joten ei kai se minun paikkani muutenkaan olisi ollut.

4 vastausta artikkeliin ”Äänetön Oodi, eli keskustakirjasto ilman musiikkia

  1. RAUTAISTA ASIAA
    Olen diskofiili joka aloitti uransa 1960-luvun lopulla,siis LP-kauden lähtiessä nousuun.
    Intohimoksi harrastus nousi 1990-luvulla kun CD eliminoi naarmut ja ritinät arvokkaista levyistä. Harrastus synnytti noin 440 erilaisen sielunmessun kokoelman jonka laajuista Suomessa on ilmeisesti omani lisäksi vain yksi,Jyväskylässä.
    Muutama vuosi sitten tarjosin kokoelmaa Tampereen Metson musiikkiosastolle.Lahjoituksena niin että kokoelma säilyisi ehjänä ja tieto sen alkuperästä olisi näkyvissä.
    Ei kelvannut,torjunnan perustelut epämääräiset.
    Lukiessani nyt äskeistä juttua koin että Metson reaktio oli jo signaali tulevasta.
    LP/CD -osastoa ei kannata laajentaa. Oodi vie sitten prosessin astetta pidemmälle
    nollaamalla koko alueen.
    Kirjoittaja on kuvannut tilanteen asiallisesti,syvällisesti ja ymmärrettävästi.
    Toki kulttuuriset muodot,aineelliset ja aineettomat, muuttuvat mutta
    perinteisten formaattien radikaali murtaminen on kulttuuribarbariaa.
    Surullista.

    • Kiitos palautteesta!

      Laajat aineistolahjoitukset ovat aina iso ongelma kirjastoille, koska hyllytila on rajallista. Varsinkin yleiset kirjastot haluavat pitää siellä hyllyssä jotain mikä menee varmasti lainaan, koska kokoelman lähes ainoa tarkoitus on asiakaspalvelu. Veikkaan että sielunmessuista lähinnä Mozartia, Verdiä, Brahmsia, Britteniä ja Fauréa lainattaisiin, ja nekin löytyvät jo useina levytyksinä esim. Tampereen kaupungkinkirjaston kokoelmista.

      Erikoiskokoelmien säästämisestä tuleville polville vastaavat yleensä muut tahot, kuten esim. yliopistojen kirjastot. Valitettavasti äänilevyjen tapauksessa tällaisia tahoja ei juurikaan ole. Sibelius-akatemian kirjasto voisi teoriassa olla kiinnostunut, mutta heillekin se varmaan tuottaisi liikaa lisätyötä. Kirjastojen kun pitää luetteloida kaikki aineistonsa niin, että se näkyy tietokannassa oikein, eikä lahjoituksen käsitteleminen ole senkään vuoksi niin yksinkertaista kuin mitä voisi kuvitella.

      CD-levyissä on tietenkin erityinen ongelma koska hyllyt täyttyvät koko ajan. Kun lainaus vähenee, kokoelman kierto hidastuu. Eli yhä isompi prosentti kokoelmasta on paikalla kirjastossa kunakin hetkenä. Eli vaikka levyjen hankinta väheneekin, hyllyt muuttuvat silti yhä ahtaammiksi. Siksi huonokuntoisia ja vähän lainattuja levyjä on koko ajan poistettava. Jos siihen lisää yhtäkkiä jostain 440 uutta äänilevyä varsinaisen hankinnan ulkopuolelta, pitäisi poistaa taas 440 levyä lisää niiden tieltä.

  2. Erinomaista analyysiä, arvoisa Melomaanikko! En olisi itse paremmin sitä tehdä!

    Tuohon Pentti Kaupille kirjoittamasi vastauksen viimeiseen kappaleeseen tekee mieli lisätä, että CD-levyjen kuten kaiken muunkin kirjastoaineiston säilyttämisessä on eri tasoja, jotka täytyy vaan organisoida. Hitaammin kiertävä aineisto kannattaa sijoittaa varastoon, kunhan se on kunnollisesti luetteloitu. Tein sitä työtä HelMet-kirjastolle melkein kymmenen vuotta Tikkurilan kellarissa ja tiedän, miten vanhakin tavara lähtee käyttöön, kun se avataan kunnolla julkisiin luettelloihin. Modernin kirjaston kokoelman ei tarvitse sijaita fyysisesti avohyllyssä, koska sen koko sisältö voidaan avata verkon kautta, jolloin toimitus varastosta on pelkkää teknistä logistiikkaa.

    Ongelmana on kirjastopäättäjien haluttomuus satsata tähän varastointiin voimavaroja, vaikka se olisi kulttuurisesti ja sivistyksellisesti äärettömän tärkeätä. OKM rahoitti takautuvaa luettelointityötäni Tikkurilassa sillä sopimuksella, että kun OKM:n rahoitus loppuu, HelMet-kirjastot (Suomen ylivoimaisesti suurin yleisten kirjastojen yksikkö) jatkaa työtä omalla rahoituksella. Totuus: kun rahoitus päättyi ja jäin eläkkeelle, Tikkurilan musiikkivaraston resurssointi lopetettiin kuin seinään. Nyt siellä on hyllyillä tuhansia äänitteitä, nuotteja ja muuta musiikkiaineistoa odottamassa ihmettä eli kansallisen varastointiratkaisun syntymistä.

    Ei siis pidä ajatella, että uushankinta edellyttää samansuuruista poistamista. Tilaa täytyy raivata, mutta varastointi on useimmissa tapauksissa – ei kaikissa – järkevämpää kuin poistaminen. Musiikkihan on kuin laatukonjakkia, se vain paranee vanhetessaan, toisin kuin esimerkiksi atk-kirjat, joihin uhrataan kirjastoissakin joka vuosi kymmeniä tuhansia euroja.

    Heikki Poroila

  3. Hieno kirjoitus kirjastojen musiikkitarjonnasta. Itse olen pienehkön kirjaston kirjastonjohtaja ja sinnikkäästi hankimme musiikkia kirjastoon. Lainaus on pienentynyt koko ajan, mutta olen sitä mieltä, niin kuin sinäkin, että musiikkia pitää olla tarjolla kirjastoissa. Valinta toki on vaikeaa, koska hankinta on pientä. On se kuitenkin paljon enemmän kuin monissa muissa vastaavan kokoisissa kirjastoissa. Mielestäni kirjastojen kokoelmista ylipäätään puhutaan nykyään esimerkiksi koulutuksissa ja yleisesti aika vähän, vaikka se on tärkeintä mitä meillä asiakkaille on. Tärkeää nykyään tietysti on avata sisältöjä asiakkaille myös musiikin osalta. Pienten kirjastojen resurssit tähän(kin) ovat tietysti vähäisemmät. Tämä kirjoitus kannustaa minua jatkamaan valitsemallani tiellä eli kokoelmaan hankitaan tulevaisuudessakin uutta musiikkia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.