Arpa on heitetty, eli kuinka kuunnella musiikkia sattumanvaraisesti

Charivari Agréable - Avanti L'opera: An A-Z of Italian Baroque (kansikuva)Musahaasteen vaikein rasti taisi tulla vastaan jo toisena. Ooppera-alkusoittoa on yhtä vaikeai kuunnella sokkona kuin konseptilevyä, sillä ovathan oopperalevytyksetkin tavallaan sellaisia. Tunnetuimmat alkusoitot toimivat toki myös ilman kokonaisteoksen kontekstia, mutta tässä piti kuunnella nimenomaan itselleen entuudestaan vierasta. Eli minun tapauksessani joku ooppera-alkusoitto, joka ei ole kuuluisa.

Klassinen musiikki on muutenkin tässä haasteessa vaikea tapaus, koska se on harvoin välittömästi mukaansatempaavaa. Mitä enemmän tiedän jostain klassisesta teoksesta, sitä todennäköisemmin osaan nauttia siitä, ja sitä todennäköisemmin keksin niistä jotain kirjoitettavaa tänne. En minä tästä alkusoitostakaan keksinyt juuri mitään sanottavaa, joten kirjoitan nyt pääasiallisesti menetelmästä, jolla valitsen suuren osan kuunteluhaasteen levyistä. Sitä voisi kutsua vaikka analogiseksi shuffleksi.

Lue loppuun

#33 John Cage – Williams Mix (1952)


Spotify

YouTube (liveversio, vain ääni)

Minusta tuntuu että 1900-luvun (korkea)kulttuurissa ei ollut yhtään osa-aluetta johon John Cage ei olisi jotenkin liittynyt. Toisaalta hänen jatkuva asemansa taiteen suurena ulkopuolisena näyttää rajanneen suoraa vaikutusta muihin taiteilijoihin voimakkaasti. Jo hänen työskentelytapansa olivat niin vaivalloisia ja yksilöllisiä, että aika harva häntä olisi pystynyt seuraamaan edes halutessaan – hän ei itsekään usein muistanut vuosien päästä miten tarkalleen teoksensa oli säveltänyt.

Myös Cagen vaikutus elektroniseen musiikkiin on ensi sijassa välillinen ja teoreettinen. Hän käyttikin elektronisia soittimia suhteellisen vähän pitkän säveltäjänuransa aikana; Cagen mielestä monet muut säveltäjät tekivät elektronisen musiikin parissa olennaisempaa työtä, joten hän keskittyi mieluummin musiikin tekemiseen muilla tavoin, keskittyen (elektro)akustisiin soittimiin ja elävään musiikkiin. Silti hän ehti käyttää tuotannossaan magneettinauhoja, radiovastaanottimia, levysoittimia, tietokoneita ja huipputehokkaita mikrofoneja.

Cagen taiteen merkitys on siis käytännön teknologisten sovellusten sijaan enemmän ideatasolla. Hänen työstään erottuu lukuisia teemoja, jotka ovat myöhemmin muodostuneet elektronisen populaarimusiikin perustuksiksi. Hän häivytti säveltäjän merkitystä luomistyössä sattuman ja esittäjän hyväksi, nosti rytmin (ja nimenomaan perkussiomusiikin) ja hiljaisuuden arvostusta länsimaisessa musiikissa, sekä etsi jatkuvasti keinoja laajentaa musiikin äänipalettia, joko uuden tai vanhan teknologian avulla.

Yhteyksiä moniin muihin elektronisen musiikin varhaisiin teoreetikkoihin on helppo löytää. Hänen The Future of Music: Credo -manifestinsa (1937) on hyvin samanhenkinen kuin futuristien (Filippo Tommaso Marinetti, Luigi Russolo, Balilla Pratella) kirjoitukset tai Edgar Varèsen (ks. #77) ajatukset. Varsinkin Varèse ja Cage näkivät tulevaisuudessa häämöttävän elektronisen musiikin jo kaukaa, ja vaativat kokeellisen musiikin studioiden perustamista vuosikausia ennen kuin niiden aika lopulta koitti.

Tietyssä mielessä Russolon, Varèsen ja Cagen ajatuksia voi pitää ennemmin noisen kuin elektronisen musiikin lähtöpisteinä, sillä kaikille heistä oli yhteistä ajatus siitä että epämusikaalisiksi ja epätarkoituksenmukaisiksi mielletyt äänet, melu, otettaisiin osaksi musiikkia. Sekä Cage että Varèse käyttivätkin mieluummin jälkimmäisen lanseeraamaa käsitettä ”organisoitu ääni”. Toisaalta mitä muutakaan elektroninen musiikki pohjimmiltaan olisi kuin noisea? Sen perustana olevat oskillaattorien luomat siniaallot eivät mitään muuta olekaan kuin epämusikaalista melua, josta sitten teknologisesti suodatetaan miellyttäviä ääniä.

Myös Williams Mixin "nuotit" näyttävät hieman erikoisilta.

Lue loppuun

#73 Pauline Oliveros – Bye Bye Butterfly (1965)

Spotify
YouTube (vain ääni)

Pauline Oliveros ja Buchla-syntetisaattoriPauline Oliverosista tulikin jo kirjoitettua elektronisen musiikin naispioneerien yhteydessä, ja mainittua lyhyesti oikeastaan kaikki oleellinen. Oliveros on ollut edelläkävijä jo pitkään. Hänen ensimmäiset elektroniset kokeilunsa tapahtuivat 1953, jolloin ääninauhurit tulivat kuluttajamarkkinoille, ja hänellä on edelleen suuri merkitys etenkin feminismille taidemusiikin piirissä.

Merkittävin panos elektronisen musiikin kehitykseen Oliverosilla taisi kuitenkin olla 1960-luvulla, San Franciscon Tape Music Centerissä. Columbia-Princetonista oli muodostunut Yhdysvaltojen itärannikon nauhamusiikin keskus 1950-luvulla (ks. #84 RCA Mark II Sound Synthesizer), ja länsirannikko sai oman vastaavan keskuksensa kun Morton Subotnick ja Ramon Sender perustivat 1960-luvulla sellaisen San Franciscoon. Siitä tuli myös Oliverosin henkinen koti, ja hänestä tulikin keskuksen ensimmäinen johtaja sen muutettua Mills Collegen alaisuuteen Oaklandiin vuonna 1966. Keskus oli keskeisessä roolissa myös varhaisten syntetisaattorien käytössä – niin Subotnick, Sender kuin Oliveroskin käyttivät siellä ensimmäistä Don Buchlan syntetisaattoria, vuonna 1964 valmistunutta Buchla Music Boxia.

Bye Bye Butterfly syntyi vuotta ennen keskuksen siirtymistä Oaklandiin. Teos sävellettiin kahdelle oskillaattorille, kahdelle nauhurille ja vinyylisoittimelle, eräänlaiseksi hyvästiksi (bye bye) 1800-luvun musiikille ja naissukupuolen alistamisen institutionalisoinnille taidemusiikissa. Oliverosin feminismi ulottuukin sävellyksistä kirjoitusten puolelle: tunnetuin lienee vuonna 1970 New York Timesissa julkaistu artikkeli And don’t call them lady composers. Oliverosin omien nauhamanipulaatioiden sekaan hän myös lisäsi ääniä studiossa lojuneesta Puccinin Madama Butterfly -oopperan levytyksestä (butterfly).

Teosta voisikin ehkä pitää maailman ensimmäisenä remixinä, koska se yhdisti valmista levytystä uusiin ääniin, niin että se sulautui saumattomaksi osaksi kollaasia. Se oli myös siitä poikkeuksellinen teos, että se esitettiin livenä. Tuohon aikaan elektroniset soittimet ja sävellykset olivat vielä useimmiten sellaisia, että tulosta ei kuullut reaaliajassa vaan joskus vasta kuukausien työn jälkeen. Oliveros kuitenkin on koko tuotannossaan ollut reaaliaikaisen äänimanipulaation ystävä. Tämä on kuulunut hänen myöhäisemmässä tuotannossaan jossa hän soittaa haitaria digitaalisen Expanded Instrument System -viivejärjestelmän läpi.

Keskeisessä roolissa Oliverosin uraa on ollut myös ns. syväkuuntelu, jonka edistämistä varten hän on perustanut Deep Listening Instituten ja Deep Listening Bandin. Syväkuuntelun tarkoituksena on kehittää ympäristön ääniin keskittymistä ja sitä kautta lisätä henkilökohtaista ja sosiaalista tietoisuutta. Elektroninen musiikki tuntui muutenkin tarjoavan uusia kuuntelemisen tapoja ja henkisen kehityksen väyliä monille pioneereille. Kaupallisimpana tuloksena näistä ajatuksista on tietysti new age -musiikki (ks. #65), johon Oliverosin tuotanto ei kuitenkaan lukeudu.

Lue lisää: Rodgers (2010): s. 27-33; Tinker (2011).

Kuuntele myös: Naissäveltäjien esilletuominen elektronisen musiikin piirissä alkoi monessa mielessä vuoden 1977 kokoelmasta New Music for Electronic and Recorded Media, jonka ensipainoksesta jätettiin tarkoituksella pois kaikki maininnat taiteilijoiden sukupuolesta. Uusintapainoksissa levyn nimeen kuitenkin lisättiin vielä Women in Electronic Music. Johanna M. Beyerin vaietun Music of the Spheres -teoksen ensiesityksen ja Laurie Andersonin ensimmäisten levytysten lisäksi kokoelma esitteli mm. Laurie Spiegelin (Appalachian Grove I) ja Annea Lockwoodin (World Rhythms) tuotantoa. Lockwood on erityisen kiehtova nimi luonnonäänien elektronisessa käsittelyssä. Hän on perustanut River Archiven, projektin jonka tarkoituksena on tallentaa kaikkien maailman jokien äänet.

Nostalgiatrippi V: 2008-2011

Musiikkimakuni ”viimeisimmästä jaksosta” on tietysti kaikkein vaikeinta kirjoittaa, koska se on niin lähellä ettei siihen ole saanut sellaista etäisyyttä kuin vanhempiin asioihin. Ei tälle jaksolle mitään selkeää nimeäkään osaa keksiä. Keinotekoinenhan tämä koko jako nyt muutenkin on.

Viime vuosille luonteenomaista on ollut varmaankin musiikkimaun entistäkin ennakkoluulottomampi laajeneminen. Turha edes yrittää kattavasti tässä käsitellä kaikkia eri genrejä ja bändejä jotka olen löytänyt. Täysin ennakkoluuloton tuskin kukaan voi olla, mutta ainakin nykyään tiedostan sen että ennakkoluulo jotakin tiettyä musiikkia kohtaan kertoo enemmän minusta kuuntelijana kuin kyseisestä tyylistä tai artistista.

Etnomusikologian opinnot ja kasvanut kiinnostus musiikkikirjastotoimintaan ovat olleet tärkeitä musiikkimakuani muokkaavia tekijöitä. Voisin oikeastaan nimetä tämän jakson kulttuurirelativistivaiheeksi, koska olen ryhtynyt lähinnä tutkimusmatkailijaksi joka haluaa tutustua kaikkiin maailman musiikkikulttuureihin. Käytännössä se tietysti on mahdotonta, mutta se on ideologinen jalo pyrkimys.

Samalla musiikkitottumuksia on alkanut luonnehtia aiempaan verrattuna uudenlainen analyyttisyys. Ei siis musiikkitieteellinen vaan taiteensosiologinen. Kaiken tämän akateemisuuden keskellä on tietysti vaikea välttyä elitismiltä. Keskeisimpänä haasteena onkin nimenomaan muistaa, että ei ole olemassa parempaa ja huonompaa musiikkia. Mikä tahansa tarkoituksenmukainen ääni voi olla musiikkia, kaikki on kulttuurisidonnaista. Saan nykyään nautintoa siitä ”ulkomusiikillisuudesta”, että koitan ymmärtää jotain vieraista musiikkikulttuureista. Niitä ovat siis niin maailman kansanmusiikit kuin populaarimusiikin eri länsimaiset alakulttuuritkin.

The Knife with Mt. Sims & Planningtorock: Tomorrow, in a Year; levynkansi

Osa V: 2008-2011 – Relativistis-elitistinen tutkimusmatkailijavaihe

Musiikkimakuni lähti alkuvuodesta 2008 entistäkin humoristisempaan suuntaan kun löysin dark cabaret’n, mustalaismusiikin ja oopperan epäpyhästä liitosta mustan komediansa ammentavan The Tiger Lilliesin 1. Pall Bearers. Samoista brechtiläisistä lähtökohdista ponnisti myös vuoden 2007 musiikkilöytö Black Sun Productions (ei löydy Spotifystä) ja mikseipä tavallaan myös vuoden 2008 rock-legendalöytö The Doors (2. Alabama Song (Whisky Bar)). Kabareeta musiikkiinsa sotkee myös neofolkia omalaatuiseen muotoonsa muokkaava Rome, jonka 3. Die Brandstifter kuulostaa ihan Tom Waitsilta univormussa.

Koska äärimmäisyydet kiinnostavat minua, rupesin metalliallergiastani huolimatta pikkuhiljaa myös kuuntelemaan sitä black metalia. Ensimmäinen genren levy josta oikeasti pidin taisi olla Ulverin Bergtatt (4. Soelen gaaer bag aase need). Ulver nyt ei luonnollisestikaan ole parasta ja tyylipuhtainta bläkkistä, vaan on parhaimmillaan elektroprogressiivisena Coil-kloonina. Enimmäkseen olenkin kuunnellut Ulverilta tuota myöhäistuotantoa, mutta tästä se black metalinkin kuuntelu minulla alkoi. Sopivan varovaisesti tuollaisesta folk-fiilistelyllä itseään tasoittavasta metelistä.

Martial industrialia kuuntelin enimmäkseen 2006-2007, mutta syyttäkää Spotifyä siitä ettei edellisessä osassa ollut sitä enempää. Ei sieltä tästäkään genrestä juuri mitään löydy. Karjalan Sisseiltä on sentään niitä vähän heikompia levyjä tarjolla mutta In Slaughter Nativesista tai Triariista on turha haaveillakaan. Mutta Tribe of Circleä sentään on (5. Si his parem para bellum).

Vuosi 2008 näyttäisi muutenkin olevan musamaustani se vuosi, jota voi kaikkein huonoimmin demonstroida Spotifyllä. Sitä kun luonnehti hyvin pitkälti loppuunmyytyjen obskuurien 80-luvun industrialkasettien metsästäminen internetin musablogeista. Onkin suuri menetys että tekijänoikeusmafia on juuri saanut suljettua Megaupload-tiedostonjakosivuston. Ilman vastaavia palveluita en olisi törmännyt tähän valtavaan joukkoon mahtavaa unohdettua kokeellista musiikkia, jota ei ole mistään saatavilla kaupallisesti ja/tai laillisesti.

Tekijänoikeuksien vastaista niiden jakaminen toki on, mutta kulttuurin edistämistä varten kehitetty lainsäädäntö kääntyy kyllä absurdiksi itsensä irvikuvaksi kun sen perusteella sensuroidaan internetistä teoksia joita ei ole muualla saatavilla. Toisaalta esimerkiksi Sleep Chamberin kohdalla tämä harvinaisuuksien jako on osaltani johtanut ihan rahavirtaankin. Suurin osa bändin laajasta tuotannosta on valitettavan harvinaista ja loppuunmyytyä, mutta onneksi niitä CD-levyjäkin voi yhä ostaa.

Spotifystä löytyy vain bändin Warm Leatherette -cover ja vaikka se teemaltaan onkin hyvin SC:lle tyypillinen biisi, ei siitä saa mitään kuvaa bändin seksuaalis-ritualistisesta voimasta. YouTubesta soitan teille siis nimikappaleen bändin parhaalta levyltä Submit to Desire. Levyllä on myös varsin hieno kansi. Kappaleesta käy hyvin ilmi mikä Sleep Chamberin musiikissa on parasta, ja varmasti jonkun mielestä myös huvittavinta ja nolointa. Limainen vanha setä puhelaulaa irstaita rupuisten kellarissa nauhoitettujen konesoundien päälle ja kansikuvassa lesboillaan. Seksi ja musiikki eivät kumpikaan ole pelkästään vakavia asioita. Ne voivat olla samaan aikaan sekä hauskaa että vakavaa, enkä nyt siis tarkoita sitä että vain repeilee kuunnellessaan musiikkia tai harrastaessaan seksiä.

Epämääräisestä underground-kamasta löysin tien nopeasti hittilistojen kärkeen kun törmäsin jotain ihmeen kautta Phil Spectorin wall of sound -tuotantojälkeen. The Crystalsin 6. Then He Kissed Me ja muut sen kaltaiset popkappaleet opettivat minulle miten banaalista rakkauslaulustakin tehdään wagneriaaniset mittasuhteet saavuttava taideteos.

Vuonna 2009 löysin myös lopullisesti punk-musiikin. Tuota moneen eri alatyyliin rönsyillyttä musiikillista innovaatiota on mahdotonta tässä yhteydessä tiivistää, joten on tyydyttävä vain pariminuuttiseen rykäisyyn jostain punk rockin ja hardcoren välimaastosta: 7. Turpa kiinni ja nussi. Laman kaltaiset suomipunkin legendat iskivätkin kovempaa kuin ulkomaan yrittäjät, varmaan siksi että punkin yhteiskunnalliseen aspektiin on helpompaa samaistua kun se tulee omasta kulttuuripiiristä. Pitkään kai tunsin musiikillista juurettomuutta, kun lähinnä välttelin kaikkea omasta kulttuuripiiristäni tulevaa liian arkisena ja tylsänä.

Ja sitten jotain aivan muuta. Tai sitten ei; oman kulttuuripiirin taidehistorian löytämisestä ja arvostamisesta tässäkin on kyse. Punkin kanssa rinnalla on ihan loogista kuunnella vanhaa iskelmää ja sota-ajan propagandalauluja. Matti Jurva on kuplettien mestari ja hänen poliittisesti epäkorrektien laulujensa kuuntelu nykypäivänä on äärimmäisen viihdyttävää: 8. Soita vielä se neeker-jazz. Jurvan mielestä tuota neeker-jazzia varmaan edusti myös Billie Holiday (9. Strange Fruit).

Kiinnostuin kyllä muustakin kuin tuosta viihteellisimmästä jazzista ja rupesin kuuntelemaan myös bebopin, freejazzin ja fuusiojazzin klassikoita. Eikä saa unohtaa myös ambientia pseudojazzia à la Mount Fuji Doomjazz Corporation ja Kilimanjaro Darkjazz Ensemble. Paras on silti tietenkin Bohren und der Club of Gore. En tuota jazz-soittimilla soitettua funeral doomia silti osaa soittolistalle lisätä, koska se olisi hämmentävä pysähtyneisyyden hetki keskellä menevämpää musiikkia.

Viimeisiä musiikillisten ennakkoluulojeni käymättömiä erämaita edusti country. Kuten jo aiemmin ennustin, on siitäkin saatu brändättyä itseäni kiehtova musiikkityyli lisäämällä sen nimeen gothic-etuliite. Laajemmin hyväksytty termi lienee kuitenkin alt-country. Sitä edustaa tässä The Handsome Familyn sydäntä riipaiseva 10. Passenger Pigeons jossa rinnastetaan sydänsuru yhteen suurimmista ihmisen aiheuttamista sukupuutoista.

Lintuja tutki myös Charles Darwin. Galapagos-saarten peippojen suuri variointi auttoi Darwinia kehittämään teoriansa luonnonvalinnasta. Kyllä tämä liittyy asiaan! 11. Variation of Birds. Olin tutustunut The Knifen musiikkiin jo pari vuotta aiemmin, mutta he ovat mukana soittolistalla vasta nyt, koska vuonna 2007 Knifen musiikki ei edustanut mitään vallankumouksellisen uutta ja suuntaamuuttuvaa musiikkimaussani. Toisin kuin yhtyeen yhdessä Mt. Simsin ja Planningtorockin kanssa tekemä elektro-ooppera Darwinista.

Tähän asti olin ollut aika vahvasti populaarimusiikin kuuntelija, mutta nyt viimeisetkin raja-aidat alkoivat ryskyä. Kansan-, taide- ja populaarimusiikkien risteyskohtaan saavummekin seuraavaksi kolmen perkussiomusiikkiesimerkin myötä. Aina Einstürzende Neubautenista lähtien ja paljon ennen sitäkin, maanisesti hakkaavat lyömäsoittimet ovat olleet lähellä sydäntäni. Ne ovat myös monien muusikoiden ja kansojen sydäntä lähellä, kuten esimerkeistä huomaamme.

Etnomusikologian opintojen myötä tutustuin kansanmusiikkiin. Mieluisin tyyli löytyy Tiibetin rituaalimusiikista, mutta Spotifysta ei löydy yhtäkään niistä levyistä joita minä olen fiilistellyt! On siis tyydyttävä Indonesian gamelan-musiikkiin, mutta onneksi voin sen avulla nyt sitten demonstroida yhteyksiä toisistaan kaukaisten musiikkikulttuurien välillä: 12. Gender Wayang, Sukawati.

Gamelan perustuu rikkaaseen löymäsoittimistoon, aivan kuten minimalisti Steve Reichinkin tuotanto: 13. Drumming: Part IV. Populaarimusiikin puolella tätä samaa ideaa edustavat juurikin monet industrialkokoonpanot, sekä merkittävä osa noiseartisti Daniel Menchen tuotannosta: 14. Creatures of Cadence: Part II. Todistakoon tämä siitä että samantyyppisiin musiikillisiin ratkaisuihin voidaan päätyä hyvin monipuolisista kulttuurisista taustoista. Siksi ei kannata tuijottaa maiden ja genrejen rajoihin vaan rohkeasti avata korvansa kaikelle vieraalle. Sieltä seasta löytyy kuitenkin myös jotain tuttua.

Populaarimusiikin puolella jatkoin vanhojen ennakkoluulojen murtamista. Nyt sai huutia heavy metal -kammo. Enimmäkseen olen kuunnellut nyt Black Sabbathia (15. Fairies Wear Boots), mutta esimerkiksi Venomilla on pari aivan loistavaa biisiä (16. In League With Satan) vaikka suurin osa onkin sitä inhoamaani kitaranvingutusta.

Vuonna 2011 merkittäviä uusia musiikillisia aluevaltauksiani olivat poliittinen laulelmamusiikki, suomalainen hiphop, minimalismi ja ooppera. Sota-ajan propagandalaulut olivat tulleet jo aiemmin tutuksi. Laulujen käyttämisessä ideologisten tarkoitusperien toteuttamiseksi on nykyään jotain todella eksoottista ja kiehtovaa. Ja tietysti myös pelottavaa. Olen toisaalta myös itsekin niin vankkumaton idealisti että otan taistolaislaulut välillä turhankin vakavasti. Agit-Propin 17. United Fruit saa luvan muistuttaa siitä että herkullisten Chiquita-banaaniemme taustalla on vuosisatojen pituinen (neo)kolonialismin perintö.

Aivan kuten punkissa, myös hip hopissa minua viehättää nykyään enemmän suomenkielinen materiaali. Tähän oli pitkä matka, koska hyvin tyypilliset ennakkoluulot (”suomi ei sovi räpin kieleksi”) olivat tiellä hyvin pitkään. Syyttäkää siitä vaikka Raptoria. Mutta sekä punk että hiphop ovat parhaimmillaan silloin kun ne ovat yhteiskunnallisesti valveutuneita, vihaisia ja idealistisia. Kun ne ponnistavat yhteiskunnallisista oloista jotka ovat minulle henkilökohtaisesti tuttuja.

Hip hop ei kiinnosta minua silloin kun kyse on omakehusta ja uhoamisesta, koska sillä ei ole minulla mitään kulttuurista kaikupohjaa. Sen sijaan kun puhutaan yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, syrjäytymisestä ja mielenterveysongelmista, osaan samaistua. Olisin halunnut jakaa vaihteeksi jotain muuta kuin Julmaa-Henriä, mutta kun Kaucas ja Laineen Kasperi loistavat poissaolollaan, on edelleen hehkutettava Julman-Henrin ja RPK:n yhteislevyä ”Henri”: 18. Sanoihin takertujat.

Viimeisimpänä aluevaltauksena olen ryhtynyt hitaasti ja varovaisesti tutustumaan taidemusiikkiin. Minimalismissa on paljon samaa kuin ambientissakin, joten siitä oli helppo tunkeutua populaarimusiikin turvalliselta alueelta. Reichin lisäksi suosikkeihin kuuluu tietysti myös Philip Glass (19. Floe).

Varsinaista turvallisuudenkaipuuta edusti myös varovainen tunkeutumiseni oopperan alueelle. Siinäpä vasta viimeinen tabu! Mikäpä olisikaan popparien seassa kammotumpi musiikin muoto kuin ooppera! Tarvittiinhan siihen toki minimalistisäveltäjä (Louis Andriessen) ja elokuvien puolella vaikutuksen tehnyt libreton tekijä (Peter Greenaway) sekä Knifen Darwin-oopperasta muistuttavia elektronisia piipityksiä (Michel van der Aa). Kun oli noin monta aiempaa kosketuspintaa, Writing to Vermeer ei enää vaikuttanut ylitsepääsevältä koettelemukselta. 20. Scene 4.

Kaiken tämän sivussa olen yrittänyt tutustua myös konkreettiseen musiikkiin, serialismiin ja muuhun tekotaiteelliseen avantgardeen, koska olen niin postmoderni ihminen ettei joku klassisismin tai renessanssin musiikki tunnu kovin läheiseltä. Eikä näillä soittolistoille tosiaan mahtunut kuin pieni osa niistä tyylilajeista joita olen ajan saatossa kuunnellut. Selvänä trendinä kaiken tämän läpi on kuitenkin näkynyt jatkuva laajentuminen, uuden löytämisen riemu ja ennakkoluulojen heittäminen romukoppaan.

Tästä mikään ei olisi onnistunut ilman internetiä ja lain rikkomista. Vai onko laillisen median edustama musiikkikulttuurien kirjo muka monipuolistunut johonkin viimeisen 20 vuoden aikana? Vaikka jossain Spotifyssä onkin laaja valikoima musiikkia, sen laadusta ja kattavuudesta ei ole mitään takeita ja uuden löytäminen on silti yksinomaan käyttäjän vastuulla. Kaikki pitää kaivaa itse, vaihtoehdoilla ei ole minkäänlaista medianäkyvyyttä.

Internetiin on kyllä pikkuhiljaa muodostunut uusia musiikkimedian muotoja, mutta Spotifystäkin on suunnilleen yhtä paljon hyötyä artisteille kuin warettamisesta. Levy-yhtiöt tosin eivät hyödy jälkimmäisestä, joten ilmankos sitä isolla rahalla vastustetaan. Oikeastaan laadukas musiikkikirjastojärjestelmämme on ainoa laillinen instituutio joka edes jollain tavalla tukee musiikillisen maailmankuvan avartamista. Sitä on siis varjeltava teknologisen muutoksen pyörteissä!

Vuoden 2010 parhaat levyt

Näin vuoden aluksi on luonnollisesti taas paikallaan listata ne omasta mielestäni viime vuoden parhaat levyt. Eihän niitä paljon taaskaan ollut, koska olen niin myöhäisherännäinen kaiken musiikin suhteen. Uutuuslevyjä tulee kuunneltua varsin vähän enkä juokse trendien perässä. Jos joku vielä kahden vuoden päästä muistaa tän vuoden trendilevyn, niin sitten saatan ehkä perehtyä siihen. Olen hitaastisyttyvää tyyppiä. Siksipä kymmenenkin levyn valitseminen oli työn ja tuskan takana, mutta tässä ne nyt ovat:

10. Penjaga Insaf – Sama Sadja

Penjaga Insaf - Sama Sadja; levynkansiTämä oli oikeastaan ainoa vuoden dark ambient -julkaisu johon perehdyin ja sekin siksi, että konsepti oli sen verran ainutlaatuinen: yhdistetään perinteiseen konehuminaan kenttä-äänityksiä indonesialaisesta gamelan-orkesterimusiikista ja kuoroesityksistä.

Ei olekaan yhtään yllättävää, että levy on parhaimmillaan juuri silloin kun eksoottinen kuorolaulu ja gamelan-perkussoiden metallinen moniäänisyys ilmaantuvat kaukaisuudesta kuulopiiriin ja työntyvät etualalle, saumattomaan tasapainoon tyypillisten dark ambient -elementtien kanssa.

Ideaa olisi puolestani saanut käyttää ahkeramminkin levyllä, koska ne hetket joilla ei tätä etnofuusiota kuulla, ovat melko unohdettavaa huminaa. Mutta parhaimmillaan levy tuo virkistäviä uusia tuulahduksia melko pysähtyneeseen genreen.

9. Rome – Nos Chants Perdus

Spotify

Rome - Non Chants Perdus; levynkansiRome on ollut häkellyttävän tuottelias viime vuosina. Jopa siinä määrin että se on ehkä tehnyt hallaa yhtyeen musiikille. Kun albumeita tulee tällä tahdilla, ei niiden laadukkuutta oikein ehdi kunnolla arvostaa. Flowers From Exile (2009) seurasi loistavaa Masse Mensch Materialia (2008) niin nopeasti, etten ehtinyt siihen oikein missään vaiheessa perehtyä. Kun tämä uusin albumi puski jo päälle aivan yllättäen.

Nos Chants Perdus eroaa oikeastaan kaikista aiemmista Rome-levyistä siinä että se on tasaisin. Samanlaisia korvamatoja kuin aiemmilla levyillä ei ole, mutta silti jokainen biisi on taattua Rome-laatua. Yksikään kappaleista ei ole sellainen, että se jäisi mieleen niin voimakkaasti että joskus tekisi mieli kuunnella yksittäisenä biisinä, mutta albumikokonaisuus on silti mieluista kuunneltavaa, ja sen laittaa mielellään soimaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Tavallaan Nos Chants Perdusia voi pitää yhtyeen tyylin huipentumana, jossa tutut kaavat on hiottu täydellisyyteen. Tuloksena on 12 biisiä jotka ovat täydellisen Romea. Tämä täydellinen epä-Romemaisuuden ja muistiin pureutuvien koukkujen puuttuminen on tietysti myös levyn heikkous koska ilman yllätyksiä ei unohtumattomia mestariteoksia luoda. Yksi vuoden parhaista levyistä kuitenkin.

8. CMX – Iäti

Spotify

CMX - Iäti; levynkansiKaiken todennäköisyyden vastaisesti CMX:n riisutuimmasta ja iskelmällisimmästä levystä tulikin kohtuullisen hyvä. Ainakin se pieksee hajanaiset Isohaaran (2002) ja Pedot (2005) kevyesti. Yhtye on onnistunut melko hyvin pitämään musiikissa sen oleellisimman, eli hyvät biisit. Vai onko se koskaan ollut oleellisinta CMX:n kohdalla? Ehkä yhtye joka on parhaimmillaan silloin kun on haastavimmillaan. Silloin kun tekevät tuplaprogelevyjä tai 60-minuuttisia avaruusrockoopperoita. Mutta ihan kelvollisesti Yrjänä ja kumppani osaavat yksinkertaista poppiakin tehdä.

Albumikokonaisuuden toimivuudesta kertoo paljon se, että singlebiisi Linnunrata (josta muuten tehtiin vuoden hienoin musiikkivideo) kuulostaa yksinään suunnilleen CMX:n huonoimmalta kappaleelta, mutta tässä kontekstissa se kuulostaa aivan kuin eri biisiltä, uskomattoman paljon paremmalta. Se oikeastaan olisi täydellinen päätös levylle, enkä oikein ole saanut kiinni sitä seuraavasta Laulusta todellisuuden luonteesta.

Yrjänä ei yleensä mielellään selittele sanoituksiaan, mutta tällä kertaa olen tyytyväinen että selitteli. Ei onneksi liikoja, koska yksi lausekin riitti. Iäti on levy täynnä traagisia rakkauslauluja, jotka ovat samalla myös lauluja sodasta. Tämä kaksoismerkitys mielessä kaikki levyn kappaleet avautuvat hienon monitulkintaisina esityksinä samasta synkästä teemasta. Levy on oikeastaan aika looginenkin jatko Talvikuninkaalle (2007), tästä vain on kaikki aikaan ja fiktioon sidotut scifikikkailut jätetty pois.

Talvikuninkaan heikkous, fiktiivisyyden etäännyttävä vaikutus, onkin täysin tiessään ja on hienoa kuunnella henkilökohtaisinta CMX:ää pitkään aikaan. Iäti on varmasti myös se CMX:n uran helpoimmin lähestyttävä albumi, mutta se ei ole ollenkaan niin huono asia kuin pelkäsin.

7. The National – High Violet

Spotify

The National - High Violet; levynkansiMitä tämä nyt on? Minä kirjoitan tällaisesta trendimusasta! Katu-uskottavuus menee! Olihan minunkin sitten lukuisten suosittelujen jälkeen hakeuduttava The Nationalin pariin ja kohtuuttomista ennakkoluuloista huolimatta oli pakko myöntää että täähän on törkeän hyvää!

En minä tätäkään silti aivan sellaisenaan sulata. Vaikka olenkin dramaattisten ääni- ja meluvallien ystävä, pääsisivät tämän levyn kappaleet mielestäni vielä paremmin esille hieman hiljaisempina ja minimalistisina sovituksina, tai ainakin jos sellaisia osasia olisi tasapainottamassa kokonaisuutta. Nyt kaikesta äänivyörytyksestä tulee melkoinen ähky, varsinkin koko albumin mitassa, ja siksipä tätä ei korkeammalle listalla oikein viitsinyt laittaakaan.

Osa kappaleista on kyllä todella koskettavia ja hienoja, mutta herkät tunteet helposti hukkuvat rikkaan ja äänekkään äänimaiseman alle. Eniten ehkä kärsii Matt Berningerin upea lauluääni, joka ei hirveästi saa itselleen tilaa. Parasta levyssä onkin suunnaton paatos, tunteenpalo ja dramaattisuus. Se vain kaipaisi vastaparikseen jotain hienovaraisempaa dynamiikkaa, jotta tuo draama olisi vielä tehokkaampa. Että se tuntuisi jokaisessa kappaleessa yhtä valtavalta, eikä puuduttavalta. Levyn ehdoton kohokohta on upea Sorrow, joka on ytimekäs kuvaus siitä kuinka vaikea surusta – masennuksesta, särkyneestä sydämestä tai kuolleesta läheisestä – on päästä yli.

6. Massive Attack – Heligoland

Spotify

Massive Attack - Heligoland; levynkansiMassive Attack on melko takuuvarma sijoittuja näillä listoilla. Yhtye julkaisee levyjä hyvin harvoin mutta aina ne ovat yhtä erinomaisia. Jokainen kuulostaa erilaiselta mutta kuitenkin niin Massive Attackilta ettei voi yhtyeestä voi kuitenkaan erehtyä. Kauas yhtye on kyllä edennyt Blue Linesin (1992) ja Mezzaninen (1998) leimallisesta Bristol-soundista, kuten 2010-luvulla on paikallaankin. Sama hämyisä tunnelma on silti musiikissa pysynyt.

Toisin kuin Romen levyllä, tällä musiikkia maustetaan juuri sopivasti jännittävän yllättävillä elementeillä jotka pitävät mielenkiinnon yllä ja kuulostavat tuoreilta monen kuuntelukerran jälkeenkin, ja ne ovat ne koukut jotka jäävät kuuntelun jälkeen päähän soimaan ja vetävät yhä uudelleen ja uudelleen levyn ääreen. Massive Attackin totuttuun tyyliin levyllä kuullaan monta eri vokalistia, jotka tuovat monipuolisuutta levyyn, kuitenkaan kuulostamatta koskaan liian erilaiselta. Niinikään tuttuun tapaan viimeiseksi on säästetty se kaikkein eeppisin ja synkin kappale, Atlas Air, rönsyilevä mutta kuitenkin ytimekäs lopetus.

5. Blood Axis – Born Again

Spotify

Blood Axis - Born Again; levynkansiMichael Moynihan on musiikkiprojektissaan sisäistänyt Massive Attackiakin täydellisemmin sanonnan ”ei se määrä vaan se laatu”. Bändi perustettiin 1989, debyyttilevy julkaistiin 1995 ja tämä toinen studioalbumi 2010. Vaikka Born Again poikkeaakin melkoisesti The Gospel of Inhumanityn tyylistä, on se silti yhtä virheetön teos ja kuitenkin erehtymättömän tunnistettavaa Blood Axista.

Gospel of Inhumanity oli pitkälti samplaamisen ja muunkinlaisen röyhkeän toisilta lainaamisen mestariteos, mutta Born Again luottaa enemmän ns. ”oikeisiin” instrumentteihin. Sanoitukset ovat edelleenkin enimmäkseen lainaa. Tuloksena on maanläheinen folkia, martialia ja ambientia sekoittava pakanallis-traditionaalinen tunnelmointilevy. Mukana on sopivassa tasapainossa sekä reipasta folk-menoa että rauhallista ambient-huminaa, ja tässä se hiljaiden ja äänekkäiden kohtien välinen dynamiikka toimiikin täydellisesti.

Sanoitukset ovat tietysti yhtälailla sopivan uustraditionalistisia, mutta nekin aiempaa Blood Axis -tuotantoa maanläheisempiä eikä aivan yhtä filosofisia. Laulun ohella kuullaan myös puhetta, ja intoutuupa Moynihan välillä lausumaan saksaakin ihan väärin. Parasta Blood Axisin musiikissa on edelleenkin Moynihanin voimakas ja käskevä ääni

4. Killing Joke – Absolute Dissent

Spotify

Killing Joke - Absolute Dissent; levynkansiKilling Joken tuoreimmat tuotokset ovat jotenkin menneet minulta ohi. Vuoden 2003 eponyyminen levy ja vuoden 2007 Hosannas From the Basements of Hell olivat ehkä turhan puhdasta metallia makuuni. Enemmän olen ollut 80-luvun alun post-punk-kauden ja 90-luvun puolivälin industrial metal -kokeilujen ystävä. Absolute Dissentillä kaikki KJ:n eri aikakaudet tuntuvat kuitenkin sekoittuvan niin että parhaat yhtyeen puolet pääsevät esille.

The Great Cull, This World Hell ja Depthcharge vastaavat tuoreempaa mättötuotantoa ja niiden raskaus pääseekin kenties paremmin esille kevyemmän matskun seassa. Sitä edustavat bändin omaa post-punk-klassikkoa Eightiesia lainaava Here Comes the Singularity, häpeilemättömän tarttuva elektroninen European Super State sekä bändin dub-juurille tunnelmallisesti kumartava päätöskappale Ghosts of Ladbroke Grove.

Levy on monipuolinen jopa häiritsevyyksiin asti. Kesti todella kauan että albumi avautui kokonaisuutena, koska sen tyylilliset heittelyt ovat niin suuria. Kappaleet kuitenkin sitoo lopulta yhteen Jaz Colemanin vuosi vuodelta kyynisemmäksi muuttuvat dystooppiset saarnat. Sanoitukset käsittelevät totalitarismia, ympäristötuhoja ja apokalyptisiä salaliittoja tavalla joka on pelottavan ajankohtainen ja todentuntuinen.

Siinä missä esimerkiksi Nine Inch Nailsin Year Zero (2007) ja suuri osa dystooppisesta taiteesta muutenkin sijoittaa karmeat visionsa turvallisen etäisyyden päähän tulevaisuuteen, Killing Joke on tässä ja nyt. Vaatii suurta taiteellista rohkeutta olla etäännyttämättä musiikkiaan todellisuudesta tarinaformaatilla ja teemalevyn konseptilla. Se on suuri riski, koska nytkin Coleman menee paikoin koomisuuden rajalle vainoharhaisuudessaan. Hän on kuitenkin sen verran vakavissaan ja vakuuttava, että pystyy säilyttämään uskottavuutensa vaikka jutut meinaavatkin välillä mennä yli.

3. Swans – My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky

Swans - My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky; levynkansiSpotify

Swansin paluulevy on enemmän ja vähemmän kuin saattoi odottaa. Ensikuulemalta se yllättää. Angels of Lightin ja Michael Giran soolotuotannon (ja iän) perusteella erehdyin jo luulemaan, että mies olisi jotenkin rauhoittunut. Kaikkea muuta. Swans on yhtä raju kuin aina aiemminkin.

Monessa mielessä levy ei edes ole looginen jatko edelliselle studioalbumille Soundtracks for the Blindille (1996), vaan kuulostaa eniten yhtyeen 80-luvun lopun tuotannolta. Siinä yhdistyvät Children of God (1987) -kauden raskaus, joka ei ollut enää ihan yhtä hidasta ja musertavaa kuin varhaistuotanto, sekä Angels of Lightin tuoreimpien levyjen rankimmat puolet. Sanoitukset tuntuvat jopa suorapuheisemman aggressiivisilta kuin aiemmin, mikäli se on mahdollista.

Toisaalta, Swansin loistavan julkaisuhistorian jälkeen olisi odottanut jotain enemmänkin. Levy on taattua Swans-laatua, otteessaan pitävää rankaisua, jossa yhdistyvät musikaalisuus ja monotonisuus hienosti. Mutta silti, tämän bändin kohdalla rima on todella korkealla.

Onko tässä oikeastaan mitään uutta? Swans/Angels of Light -akselilla? Ei ehkä ole, mutta sama vanha, tuttu ja turvallinen Swans on silti jotain todella upeaa. Varsinkin levyn keskeinen teos, Devendra Banhartin ja Giran pojan aavemaisena duettona alkava You Fucking People Make Me Sick, joka purkautuu puolessavälissä painostavaan avantgarde-purkaukseen jossa raskaat pianon äänet ja infernaalinen torvisovitus luovat hyytävää tunnelmaa.

2. The Knife in collaboration with Mt. Sims and Planningtorock – Tomorrow, in a Year

Spotify

The Knife in collaboration with Mt. Sims and Planningtorock - Tomorrow, in a Year; levynkansiTästä levystä olenkin jo melko kattavasti kirjoittanut, ja on vaikea lisätä mitään näin 11 kuukautta myöhemminkään. Tässä nyt sitten on esimerkki siitä miten yhtenäinen teema ja tarina voivat toimia albumiformaatissa, ja miten ne voivat kantaa myös läpi haastavan tuplalevyn mitan. Knifen veto on upean kunnianhimoinen ja onnistunutkin teos.

Jo pelkkä levyn konsepti oli niin hieno että se teki mieli valita kuulematta vuoden parhaaksi levyksi jo helmikuussa: vähän outona elektropopbändinä tunnettu The Knife repäisee ja tekee kokeellisen oopperan Charles Darwinin tutkimuksista ja elämästä. Melkoinen loikka aiemmasta tuotannosta siis, mutta juuri The Knifen tuntien ihan looginenkin. Omalla kierolla tavallaan. On todella kunnioitettavaa ettei yhtye lähtenyt ratsastamaan orastavalla indiemenestyksellään ja tehnyt Silent Shout 2:sta vaan jotain aivan muuta.

Musiikillisesti ooppera kuulostaa lähinnä Coilin myöhäistuotannolta ja myös maailman paras Coil-kopio Ulver tulee paikoitellen mieleen, vaikka samanlaista kappalerakenteiden selkeyttä ei tällä levyllä olekaan. Ennemminkin levy koostuu erilaisista vaihtelevista tunnelmista kuin yksittäisistä kappaleista. Elektroniset soundit jäljettelevät läpi levyn eläinten ääniä mikä sopii tietysti loistavasti teemaan.

Levyn lauluosuuksiin on luonnollisesti totuttautumista, sillä mukana on klassista oopperalaulua. Muuten tarinaa viedään eteen lähinnä puhelaulun voimin, perinteistä pop-laulua on hyvin vähän. Onhan se nyt hauskaa kuulla kuinka biologisia termejä yritetään vääntään edes jotenkin melodiseen muotoon.

1. Varjo – Viimeinen näytös

Varjo - Viimeinen näytös; levynkansiSpotify

Joy Divisionin Closerin tapaan Varjon viimeinen levy on niin voimakas kuuntelukokemus ulkomusiikillisista syistä, että on mahdotonta arvioida mikä albumin ”objektiivinen” arvo itsenäisenä taideteoksena on. Molemmat levyt kun ovat tragedian värittämiä joutsenlauluja, joille tuo väkisin omia lisäsävyjään bändijäsenen kuolema.

Viimeinen näytös on myös hyvä esimerkki siitä että Spotify tai warettaminen tai välttämättä digitaalinen musiikki muutenkaan ei aina ole yhtä täysi kuuntelukokemus. Kaiken lisäksi tämä levy oli aluksi Spotifyssä luvattomasti ja väärässä biisijärjestyksessä. Sieltä kuunnellessani en myöskään voinut lukea kansista, että Sairaalassa-kappale on itseasiassa tehty ennen kitaristi Henry Waldénin kuolemaa eikä sen jälkeen, kuten aiemmin oletin. Toisaalta, kappaleen ennemäisyys tekeekin siitä vielä aavemaisempaa kuultavaa.

Kaikki muutkin levyn kappaleet ovat poikkeuksellisen synkkiä, jopa Varjon tai koko goottirockin/post-punkin mittapuulla. Mutta ne eivät kuulosta silti teennäisiltä, vaan tuntuvat kertovan aidosta kärsimyksestä, ihmisyyden ja maailman pimeimmistä puolista, kovin inhorealistisesti. Hyvin samaan tapaan siis kuin Joy Divisionkin. Goottikliseistä ollaan tässä kaukana. Tavallaan tragedian todellisuus validoi synkät sanoitukset niin, ettei niitä voi syyttää lapsellisesta keskiluokan teiniangstista. Ahdistavimmat tunnelmat ovat luultavasti levyn hitaimmissa maalailuissa, mutta nopeaitakaan kappaleita ei voi reippaudesta syyttää vaan tuskaa nekin ovat täynnä.

Mutta kuten sanoin, ehkä albumi vaikuttaa niin kouriintuntuvalta ja aidolta vain yhtyettä kohdanneen tragedian vuoksi. En usko että levy olisi yhtä voimakas kuuntelukokemus jos ei tietäisi mitään kuulemastaan yhtyeestä, sen jäsenistä tai vaiheista. Tuntuu myös epäilyttävältä tällä tavalla viihteellistää henkilökohtaisia tragedioita; en millään haluaisi uusintaa sairasta mediaympäristöämme! Valitettavasti tästä levystä ei vain voi kirjoittaa millään muulla tavalla, koska levyä ei voi kuunnella millään muulla tavalla.

Mikäli ei jaksa ruveta kokonaisia albumeja kuuntelemaan, koostin Spotifyhin myös listan vuoden parhaista biiseistä. Sekaan mahtui luonnollisesti myös paljon biisejä joita ei ole näillä levyillä.