#65 Daphne Oram – Oramics (soitin ja filosofia, 1960-luku)

Pauline Oliverosin (#73) tapaan myös Daphne Oramia tuli käsiteltyä feministisestä näkökulmasta jo aiemmin. Samalla viittasin hänen uraauurtavuuteen musiikin tekemisen visualisoijana. Hänen vuonna 1965 ”valmistunut” Oramics-koneensa oli elektroninen soitin jota soitettiin maalaamalla ääniaaltoja filmille. Valmistunut on lainausmerkeissä koska niin monen muun varhaisen elektronisen soittimen tapaan Oramics eli jatkuvassa muutoksessa eikä se oikeastaan ollut valmis koskaan. Soitinta kuullaan esimerkiksi Oramin sävellyksessä Contrasts Essconic.

Daphne Oram - An Individual Note; kirjan kansiVähemmälle huomiolle jäi Oramin panos new age -musiikin syntyyn, ja siihen keskityn nyt. Oramics ei nimittäin ollut pelkästään soitin vaan myös kokonainen musiikinfilosofia. Oramin inspiraatio ryhtyä musiikkialalle ulottaa juurensa hänen nuoruuden spiritismikokemukseen. Vuonna 1942 Oramin äiti pyysi järjestämässään spiritismi-istunnossa kuolleen nunnan hengeltä neuvoa 16-vuotiaan tyttärensä uravalintaan. Hengen epämääräinen vastaus tulkittiin musiikkiuraa tukevaksi. Tietenkin Daphnen kiinnostus musiikkiin oli hyvin tiedossa jo ennen istuntoa; luultavasti meedio Leslie Flintkin oli salaa ottanut tästä selvän jo etukäteen. Vaikka Oram ottikin aikuisena etäisyyttä spiritismiin, sillä oli vaikutus hänen myöhempään kiinnostukseensa new age -filosofiaan.

Oramin ura musiikin parissa johti 1950-luvulla BBC:lle jossa hän teki musique concrète -kokeiluja magneettinauhoilla. Hänellä oli haaveena muodostaa BBC:n studioista samanlainen elektroakustisen musiikin keskus jollaisia oli Saksan (WDR) ja Ranskan (GRM) yleisradioilla. Oram ja Desmond Briscoe perustivatkin BBC Radiophonic Workshopin vuonna 1958 ja Oramista tuli sen johtaja maaliskuussa. Oramin unelma mannereurooppalaisen tyylisestä kokeellisen musiikin studiosta ei kuitenkaan toteutunut, vaan BBC ajautui laitehankinnoissaan toimimaan draamaosaston, tv:n ja radion, ehdoilla.

Workshopista tulikin 1960-luvulla merkittävä elektronisen musiikin edistäjä, mutta Oramin toiveiden vastaisesti visuaalisen populaarikulttuurin kautta. Oramin pesti Radiophonic Workshopissa kestikin vain noin vuoden, kunnes hän lähti omille teilleen, etsimään draaman tarpeista riippumatonta musiikkia ja rakentamaan Oramicsia, niin laitteena kuin filosofianakin. Tässäkin merkittäväksi osoittautui Brysselin maailmannäyttely (#77), jossa Oram tapasi Karlheinz Stockhausenin. Seurauksena Oram erosi työstään BBC:llä.

BBC:n studioilla vielä työskennellessään Oramilla oli seinällä lainaus Francis Baconin New Atlantis (1624) -romaanista, jossa Bacon kaavaili utopiayhteiskuntaa, Uutta Atlantista. Baconin visioissa oli ”äänitaloja”, joissa esiteltiin ääniä ja niiden luomisprosessia. Baconin kuvaus näistä uusista ja vieraista soittimista ja äänistä on epämääräinen, mutta hyvä esimerkki siitä kuinka korkealentoisimmat ajattelijat osasivat jo vuosisatojen ajan kuvitella ”tulevaisuuden ääniä”, jotka elektroninen teknologia mahdollisti lopulta 1900-luvun loppupuoliskolla. Italian futuristit eivät siis suinkaan olleet ensimmäisiä.

Baconin inspiroimana Oram kirjoitti oman ”futuristisen” manifestinsa Atlantis Anew vuonna 1960, joissa hän hahmotti ”äänitalojen” tehtäväksi äänellä parantamisen. Hänen ajattelunsa ei tosin olisi voinut olla kauempana alkuperäisistä futuristeista, koska hän näki uudet äänet tienä parempaan ihmisyyteen eikä mahdollisuutena tehdä äänitaiteesta peili väkivaltaiselle ja mekaaniselle yhteiskunnalle. Oramin mukaan esimerkiksi rikolliset voitaisiin parantaa korjaamalla heidän sisäinen värähtelytaajuutensa, joka on mennyt jollain tapaa vikaan. Äänellä parantamista tarjottiin myös avaimeksi ihmisen katkenneen luontosuhteen korjaamiseen. Oram myös ajatteli että esimerkiksi akupunktiopisteet ovat kehon resonanssin kannalta keskeisiä pisteitä, joita neuloilla stimuloimalla ihmiskehon värähtelyjen saatettiin muuttaa toivottavampaan suuntaan.

Oram ei kuitenkaan ollut ensimmäinen äänellä parantamisesta puhunut vaan käsitteen taisi keksiä alun perin Maud McCarthy, joka vaikutti vahvasti myös George Arnsby-Jonesin harvinaiseen, aikaansa edellä olleeseen omakustanteeseen The Journey of Sounding Fire (1952). Dan Wilson pitää Wiren artikkelissaan sitä ensimmäisenä moderneja new agen ajatuksia kokeelliseen elektroniseen musiikkiin rinnastavana teoksena. Siinä mm. vaadittiin uusia aiempaa hienovaraisempia soittimia joilla voitaisiin tutkia ”äänen sisäisiä maailmoja” (”inner realms of tone”). ”Uusia soittimia uudelle ajalle” tuntuukin olevan toistuva idealistien vaatimus Baconista Russolon kautta Varèseen. Yleensä taidetaan ajatella että ihminen kehittyy hitaammin kuin teknologia, mutta välillä voi kenties olla toisinkin päin.

Oramin kirjalliseksi pääteokseksi muodostui An Individual Note of Music, Sound and Electronics (1972). Sitä luonnehti new agelle tyypillinen holismi: taiteen, tieteen, filosofian ja uskonnon yhdistäminen yhden suuren kokonaiskuvan muodostamiseksi. Oram näki äänen luonnonlakien ilmentymänä, osana universaalia värähtelyä joka on läsnä kaikessa aina ihmiskehosta astrologisiin mittasuhteisiin asti. Oramille elektroninen musiikki ei ollut pelkästään ajan hermolla olevaa akateemisen eliitin avantgardea vaan suuria mahdollisuuksia sisältävä tiedon alue, jonka avulla ihmisten elämä voitaisiin muuttaa paremmaksi.

Tästä näkökulmasta katsottuna voi ajatella että kun elektroninen musiikki siirtyi taidemusiikin ulkopuolelle, se teki sen kahdella eri tavalla: toisaalta syntyi kuunneltavaksi tarkoitettu itseisarvoinen konemusiikki (esim. konesoundit rockin mausteena, intelligent dance music, ambient, jne.) ja toisaalta funktionaalinen, tiettyyn käyttötarkoitukseen luotu musiikki. Funktionaalista on tietysti ennen kaikkea elektroninen tanssimusiikki, mutta myös new age. Siinä musiikkia pyritään käyttämään henkiseen tervehtymiseen ja tasapainon saavuttamiseen. Yhteiskuntamme ei arvosta funktionaalista taidetta yhtä korkealle kuin itseisarvoista, ja new age on vielä selvästi tanssimusiikkia vähemmän arvostettua. Muzak on sitten vielä tietysti ihan oma lukunsa.

Oram ei kuitenkaan itse ollut vielä new age -muusikko vaan lähinnä sen teoreettinen edelläkävijä. Hänen aikanaan musiikkiteknologia ei ollut vielä kyllin halpaa, pienikokoista ja helppokäyttöistä jotta siitä olisi voinut tulla osa funktionaalista populaarimusiikkia. Ei mennyt kuitenkaan kauaa An Individual Notesta kun Steven Halpern julkaisi levynsä Spectrum Suite (1975), jossa on huomattavissa paljon yhteneväisyyksiä Oramin ajatuksiin. Se on myös täydellinen esimerkki kaikista new age -musiikin juustoisista kliseistä.

Halpernin idea oli ryhtyä tekemään musiikkia jonka ainoa tarkoitus oli rauhoittaa kuulijaansa ja toimia taustamusiikkina esimerkiksi meditaatioille ja joogalle. Hän on myös ääniparantamisen näkyvä kannattaja. Teos jakautuu seitsemään osaan, joista jokainen vastaa yhtä diatonisen asteikon säveltä, yhtä elektromagneettisen spektrin väriä ja yhtä chakraa. Musiikin tarkoitus on asettaa kaikki chakrat tasapainoon tällä yhteisvaikutuksella.

Halpernin mielestä länsimaisen musiikin jännitteeseen ja sen purkamiseen perustuva musiikki on luonteeltaan sellaista, ettei se voi helpottaa kuulijansa stressiä. Hänen ratkaisunsa tähän oli musiikki jossa ei ole tuollaista sisäistä dramatiikkaa vaan joka sen sijaan ottaa kuulijansa hellään syleilyyn, johon uppoutua. Vain tällainen musiikki voi Halpernin mukaan parantaa ihmistä. Hänen musiikkinsa ei perustu länsimaiseen tonaalisuuteen vaan on enemmän itämaisesta musiikista vaikutteita ottavaa minimalistista pianomusiikkia.

Spectrum Suiten, toiselta nimeltään Chakra Suiten, alkuperäistä versiota on aika vaikea löytää. Halpern on nimittäin levyttänyt jokaista uutta ”painosta” varten teoksensa uusiksi pienin muutoksin, enkä siten osaa sanoa onko tämä Spotifysta linkittämänikään juuri se joka vuonna 1975 julkaistiin. Jos oli, niin new agen soundeissa ei tunnu tapahtuneen mitään muutosta 37 vuodessa. Tällainen historian uusiksi kirjoittaminen on tietysti kauheaa mutta myös eksoottista näin äänitekeskeisessä musiikkikulttuurissa kasvaneelle. Kun kyse on funktionaalisesta musiikista, lienee vain paikallaan että teosta ”parannetaan” vuosien saatossa. New agen kuulijalle teoksen alkuperäisyydellä tai sen tekijän persoonalla tuskin on kovin merkitystä, kunhan se vain toteuttaa sille tarkoitetun funktion.

Lue lisää: Prendergast (2000): s. 60-61, 144-149; Wilson (The Wire #330, 2011).

Kuuntele myös: Jostain syystä kreikkalaiset ovat kovia new age -säveltäjiä. Iasos julkaisi Inter-Dimensional Music Through Iasos -merkkiteoksensa samana vuonna kun Halpern julkaisi debyyttinsä (kuuntele Formentera Sunset Clouds, joka on sentään oikeasti hyvä biisi toisin kuin muut mainitsemani). Genren suurimpiin nimiin puolestaan nousi 1990-luvulla Yanni (One Man’s Dream, 1993). Vangelis onkin jo mainittu (#68).

Elektronisen musiikin naispioneereista on tässä yhteydessä mainittava myös Suzanne Ciani, joka oli uraauurtava mainosäänien suunnittelija ja Buchlan syntetisaattoreiden käyttäjä. Hänen debyyttilevynsä Seven Waves (1982) on erinomainen esimerkki varhaisesta, hieman Halpernia laadukkaammasta new agesta. Etninen musiikki on ollut aina voimakas vaikute new agessa: japanilainen Kitaro (Shishu No Michi / Silk Road, 1980) ja kelttiläinen Enya (Orinoco Flow, 1988) ovat omilla fuusiotyyleillään nousseet supertähdiksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *