Nostalgiatrippi V: 2008-2011

Musiikkimakuni ”viimeisimmästä jaksosta” on tietysti kaikkein vaikeinta kirjoittaa, koska se on niin lähellä ettei siihen ole saanut sellaista etäisyyttä kuin vanhempiin asioihin. Ei tälle jaksolle mitään selkeää nimeäkään osaa keksiä. Keinotekoinenhan tämä koko jako nyt muutenkin on.

Viime vuosille luonteenomaista on ollut varmaankin musiikkimaun entistäkin ennakkoluulottomampi laajeneminen. Turha edes yrittää kattavasti tässä käsitellä kaikkia eri genrejä ja bändejä jotka olen löytänyt. Täysin ennakkoluuloton tuskin kukaan voi olla, mutta ainakin nykyään tiedostan sen että ennakkoluulo jotakin tiettyä musiikkia kohtaan kertoo enemmän minusta kuuntelijana kuin kyseisestä tyylistä tai artistista.

Etnomusikologian opinnot ja kasvanut kiinnostus musiikkikirjastotoimintaan ovat olleet tärkeitä musiikkimakuani muokkaavia tekijöitä. Voisin oikeastaan nimetä tämän jakson kulttuurirelativistivaiheeksi, koska olen ryhtynyt lähinnä tutkimusmatkailijaksi joka haluaa tutustua kaikkiin maailman musiikkikulttuureihin. Käytännössä se tietysti on mahdotonta, mutta se on ideologinen jalo pyrkimys.

Samalla musiikkitottumuksia on alkanut luonnehtia aiempaan verrattuna uudenlainen analyyttisyys. Ei siis musiikkitieteellinen vaan taiteensosiologinen. Kaiken tämän akateemisuuden keskellä on tietysti vaikea välttyä elitismiltä. Keskeisimpänä haasteena onkin nimenomaan muistaa, että ei ole olemassa parempaa ja huonompaa musiikkia. Mikä tahansa tarkoituksenmukainen ääni voi olla musiikkia, kaikki on kulttuurisidonnaista. Saan nykyään nautintoa siitä ”ulkomusiikillisuudesta”, että koitan ymmärtää jotain vieraista musiikkikulttuureista. Niitä ovat siis niin maailman kansanmusiikit kuin populaarimusiikin eri länsimaiset alakulttuuritkin.

The Knife with Mt. Sims & Planningtorock: Tomorrow, in a Year; levynkansi

Osa V: 2008-2011 – Relativistis-elitistinen tutkimusmatkailijavaihe

Musiikkimakuni lähti alkuvuodesta 2008 entistäkin humoristisempaan suuntaan kun löysin dark cabaret’n, mustalaismusiikin ja oopperan epäpyhästä liitosta mustan komediansa ammentavan The Tiger Lilliesin 1. Pall Bearers. Samoista brechtiläisistä lähtökohdista ponnisti myös vuoden 2007 musiikkilöytö Black Sun Productions (ei löydy Spotifystä) ja mikseipä tavallaan myös vuoden 2008 rock-legendalöytö The Doors (2. Alabama Song (Whisky Bar)). Kabareeta musiikkiinsa sotkee myös neofolkia omalaatuiseen muotoonsa muokkaava Rome, jonka 3. Die Brandstifter kuulostaa ihan Tom Waitsilta univormussa.

Koska äärimmäisyydet kiinnostavat minua, rupesin metalliallergiastani huolimatta pikkuhiljaa myös kuuntelemaan sitä black metalia. Ensimmäinen genren levy josta oikeasti pidin taisi olla Ulverin Bergtatt (4. Soelen gaaer bag aase need). Ulver nyt ei luonnollisestikaan ole parasta ja tyylipuhtainta bläkkistä, vaan on parhaimmillaan elektroprogressiivisena Coil-kloonina. Enimmäkseen olenkin kuunnellut Ulverilta tuota myöhäistuotantoa, mutta tästä se black metalinkin kuuntelu minulla alkoi. Sopivan varovaisesti tuollaisesta folk-fiilistelyllä itseään tasoittavasta metelistä.

Martial industrialia kuuntelin enimmäkseen 2006-2007, mutta syyttäkää Spotifyä siitä ettei edellisessä osassa ollut sitä enempää. Ei sieltä tästäkään genrestä juuri mitään löydy. Karjalan Sisseiltä on sentään niitä vähän heikompia levyjä tarjolla mutta In Slaughter Nativesista tai Triariista on turha haaveillakaan. Mutta Tribe of Circleä sentään on (5. Si his parem para bellum).

Vuosi 2008 näyttäisi muutenkin olevan musamaustani se vuosi, jota voi kaikkein huonoimmin demonstroida Spotifyllä. Sitä kun luonnehti hyvin pitkälti loppuunmyytyjen obskuurien 80-luvun industrialkasettien metsästäminen internetin musablogeista. Onkin suuri menetys että tekijänoikeusmafia on juuri saanut suljettua Megaupload-tiedostonjakosivuston. Ilman vastaavia palveluita en olisi törmännyt tähän valtavaan joukkoon mahtavaa unohdettua kokeellista musiikkia, jota ei ole mistään saatavilla kaupallisesti ja/tai laillisesti.

Tekijänoikeuksien vastaista niiden jakaminen toki on, mutta kulttuurin edistämistä varten kehitetty lainsäädäntö kääntyy kyllä absurdiksi itsensä irvikuvaksi kun sen perusteella sensuroidaan internetistä teoksia joita ei ole muualla saatavilla. Toisaalta esimerkiksi Sleep Chamberin kohdalla tämä harvinaisuuksien jako on osaltani johtanut ihan rahavirtaankin. Suurin osa bändin laajasta tuotannosta on valitettavan harvinaista ja loppuunmyytyä, mutta onneksi niitä CD-levyjäkin voi yhä ostaa.

Spotifystä löytyy vain bändin Warm Leatherette -cover ja vaikka se teemaltaan onkin hyvin SC:lle tyypillinen biisi, ei siitä saa mitään kuvaa bändin seksuaalis-ritualistisesta voimasta. YouTubesta soitan teille siis nimikappaleen bändin parhaalta levyltä Submit to Desire. Levyllä on myös varsin hieno kansi. Kappaleesta käy hyvin ilmi mikä Sleep Chamberin musiikissa on parasta, ja varmasti jonkun mielestä myös huvittavinta ja nolointa. Limainen vanha setä puhelaulaa irstaita rupuisten kellarissa nauhoitettujen konesoundien päälle ja kansikuvassa lesboillaan. Seksi ja musiikki eivät kumpikaan ole pelkästään vakavia asioita. Ne voivat olla samaan aikaan sekä hauskaa että vakavaa, enkä nyt siis tarkoita sitä että vain repeilee kuunnellessaan musiikkia tai harrastaessaan seksiä.

Epämääräisestä underground-kamasta löysin tien nopeasti hittilistojen kärkeen kun törmäsin jotain ihmeen kautta Phil Spectorin wall of sound -tuotantojälkeen. The Crystalsin 6. Then He Kissed Me ja muut sen kaltaiset popkappaleet opettivat minulle miten banaalista rakkauslaulustakin tehdään wagneriaaniset mittasuhteet saavuttava taideteos.

Vuonna 2009 löysin myös lopullisesti punk-musiikin. Tuota moneen eri alatyyliin rönsyillyttä musiikillista innovaatiota on mahdotonta tässä yhteydessä tiivistää, joten on tyydyttävä vain pariminuuttiseen rykäisyyn jostain punk rockin ja hardcoren välimaastosta: 7. Turpa kiinni ja nussi. Laman kaltaiset suomipunkin legendat iskivätkin kovempaa kuin ulkomaan yrittäjät, varmaan siksi että punkin yhteiskunnalliseen aspektiin on helpompaa samaistua kun se tulee omasta kulttuuripiiristä. Pitkään kai tunsin musiikillista juurettomuutta, kun lähinnä välttelin kaikkea omasta kulttuuripiiristäni tulevaa liian arkisena ja tylsänä.

Ja sitten jotain aivan muuta. Tai sitten ei; oman kulttuuripiirin taidehistorian löytämisestä ja arvostamisesta tässäkin on kyse. Punkin kanssa rinnalla on ihan loogista kuunnella vanhaa iskelmää ja sota-ajan propagandalauluja. Matti Jurva on kuplettien mestari ja hänen poliittisesti epäkorrektien laulujensa kuuntelu nykypäivänä on äärimmäisen viihdyttävää: 8. Soita vielä se neeker-jazz. Jurvan mielestä tuota neeker-jazzia varmaan edusti myös Billie Holiday (9. Strange Fruit).

Kiinnostuin kyllä muustakin kuin tuosta viihteellisimmästä jazzista ja rupesin kuuntelemaan myös bebopin, freejazzin ja fuusiojazzin klassikoita. Eikä saa unohtaa myös ambientia pseudojazzia à la Mount Fuji Doomjazz Corporation ja Kilimanjaro Darkjazz Ensemble. Paras on silti tietenkin Bohren und der Club of Gore. En tuota jazz-soittimilla soitettua funeral doomia silti osaa soittolistalle lisätä, koska se olisi hämmentävä pysähtyneisyyden hetki keskellä menevämpää musiikkia.

Viimeisiä musiikillisten ennakkoluulojeni käymättömiä erämaita edusti country. Kuten jo aiemmin ennustin, on siitäkin saatu brändättyä itseäni kiehtova musiikkityyli lisäämällä sen nimeen gothic-etuliite. Laajemmin hyväksytty termi lienee kuitenkin alt-country. Sitä edustaa tässä The Handsome Familyn sydäntä riipaiseva 10. Passenger Pigeons jossa rinnastetaan sydänsuru yhteen suurimmista ihmisen aiheuttamista sukupuutoista.

Lintuja tutki myös Charles Darwin. Galapagos-saarten peippojen suuri variointi auttoi Darwinia kehittämään teoriansa luonnonvalinnasta. Kyllä tämä liittyy asiaan! 11. Variation of Birds. Olin tutustunut The Knifen musiikkiin jo pari vuotta aiemmin, mutta he ovat mukana soittolistalla vasta nyt, koska vuonna 2007 Knifen musiikki ei edustanut mitään vallankumouksellisen uutta ja suuntaamuuttuvaa musiikkimaussani. Toisin kuin yhtyeen yhdessä Mt. Simsin ja Planningtorockin kanssa tekemä elektro-ooppera Darwinista.

Tähän asti olin ollut aika vahvasti populaarimusiikin kuuntelija, mutta nyt viimeisetkin raja-aidat alkoivat ryskyä. Kansan-, taide- ja populaarimusiikkien risteyskohtaan saavummekin seuraavaksi kolmen perkussiomusiikkiesimerkin myötä. Aina Einstürzende Neubautenista lähtien ja paljon ennen sitäkin, maanisesti hakkaavat lyömäsoittimet ovat olleet lähellä sydäntäni. Ne ovat myös monien muusikoiden ja kansojen sydäntä lähellä, kuten esimerkeistä huomaamme.

Etnomusikologian opintojen myötä tutustuin kansanmusiikkiin. Mieluisin tyyli löytyy Tiibetin rituaalimusiikista, mutta Spotifysta ei löydy yhtäkään niistä levyistä joita minä olen fiilistellyt! On siis tyydyttävä Indonesian gamelan-musiikkiin, mutta onneksi voin sen avulla nyt sitten demonstroida yhteyksiä toisistaan kaukaisten musiikkikulttuurien välillä: 12. Gender Wayang, Sukawati.

Gamelan perustuu rikkaaseen löymäsoittimistoon, aivan kuten minimalisti Steve Reichinkin tuotanto: 13. Drumming: Part IV. Populaarimusiikin puolella tätä samaa ideaa edustavat juurikin monet industrialkokoonpanot, sekä merkittävä osa noiseartisti Daniel Menchen tuotannosta: 14. Creatures of Cadence: Part II. Todistakoon tämä siitä että samantyyppisiin musiikillisiin ratkaisuihin voidaan päätyä hyvin monipuolisista kulttuurisista taustoista. Siksi ei kannata tuijottaa maiden ja genrejen rajoihin vaan rohkeasti avata korvansa kaikelle vieraalle. Sieltä seasta löytyy kuitenkin myös jotain tuttua.

Populaarimusiikin puolella jatkoin vanhojen ennakkoluulojen murtamista. Nyt sai huutia heavy metal -kammo. Enimmäkseen olen kuunnellut nyt Black Sabbathia (15. Fairies Wear Boots), mutta esimerkiksi Venomilla on pari aivan loistavaa biisiä (16. In League With Satan) vaikka suurin osa onkin sitä inhoamaani kitaranvingutusta.

Vuonna 2011 merkittäviä uusia musiikillisia aluevaltauksiani olivat poliittinen laulelmamusiikki, suomalainen hiphop, minimalismi ja ooppera. Sota-ajan propagandalaulut olivat tulleet jo aiemmin tutuksi. Laulujen käyttämisessä ideologisten tarkoitusperien toteuttamiseksi on nykyään jotain todella eksoottista ja kiehtovaa. Ja tietysti myös pelottavaa. Olen toisaalta myös itsekin niin vankkumaton idealisti että otan taistolaislaulut välillä turhankin vakavasti. Agit-Propin 17. United Fruit saa luvan muistuttaa siitä että herkullisten Chiquita-banaaniemme taustalla on vuosisatojen pituinen (neo)kolonialismin perintö.

Aivan kuten punkissa, myös hip hopissa minua viehättää nykyään enemmän suomenkielinen materiaali. Tähän oli pitkä matka, koska hyvin tyypilliset ennakkoluulot (”suomi ei sovi räpin kieleksi”) olivat tiellä hyvin pitkään. Syyttäkää siitä vaikka Raptoria. Mutta sekä punk että hiphop ovat parhaimmillaan silloin kun ne ovat yhteiskunnallisesti valveutuneita, vihaisia ja idealistisia. Kun ne ponnistavat yhteiskunnallisista oloista jotka ovat minulle henkilökohtaisesti tuttuja.

Hip hop ei kiinnosta minua silloin kun kyse on omakehusta ja uhoamisesta, koska sillä ei ole minulla mitään kulttuurista kaikupohjaa. Sen sijaan kun puhutaan yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, syrjäytymisestä ja mielenterveysongelmista, osaan samaistua. Olisin halunnut jakaa vaihteeksi jotain muuta kuin Julmaa-Henriä, mutta kun Kaucas ja Laineen Kasperi loistavat poissaolollaan, on edelleen hehkutettava Julman-Henrin ja RPK:n yhteislevyä ”Henri”: 18. Sanoihin takertujat.

Viimeisimpänä aluevaltauksena olen ryhtynyt hitaasti ja varovaisesti tutustumaan taidemusiikkiin. Minimalismissa on paljon samaa kuin ambientissakin, joten siitä oli helppo tunkeutua populaarimusiikin turvalliselta alueelta. Reichin lisäksi suosikkeihin kuuluu tietysti myös Philip Glass (19. Floe).

Varsinaista turvallisuudenkaipuuta edusti myös varovainen tunkeutumiseni oopperan alueelle. Siinäpä vasta viimeinen tabu! Mikäpä olisikaan popparien seassa kammotumpi musiikin muoto kuin ooppera! Tarvittiinhan siihen toki minimalistisäveltäjä (Louis Andriessen) ja elokuvien puolella vaikutuksen tehnyt libreton tekijä (Peter Greenaway) sekä Knifen Darwin-oopperasta muistuttavia elektronisia piipityksiä (Michel van der Aa). Kun oli noin monta aiempaa kosketuspintaa, Writing to Vermeer ei enää vaikuttanut ylitsepääsevältä koettelemukselta. 20. Scene 4.

Kaiken tämän sivussa olen yrittänyt tutustua myös konkreettiseen musiikkiin, serialismiin ja muuhun tekotaiteelliseen avantgardeen, koska olen niin postmoderni ihminen ettei joku klassisismin tai renessanssin musiikki tunnu kovin läheiseltä. Eikä näillä soittolistoille tosiaan mahtunut kuin pieni osa niistä tyylilajeista joita olen ajan saatossa kuunnellut. Selvänä trendinä kaiken tämän läpi on kuitenkin näkynyt jatkuva laajentuminen, uuden löytämisen riemu ja ennakkoluulojen heittäminen romukoppaan.

Tästä mikään ei olisi onnistunut ilman internetiä ja lain rikkomista. Vai onko laillisen median edustama musiikkikulttuurien kirjo muka monipuolistunut johonkin viimeisen 20 vuoden aikana? Vaikka jossain Spotifyssä onkin laaja valikoima musiikkia, sen laadusta ja kattavuudesta ei ole mitään takeita ja uuden löytäminen on silti yksinomaan käyttäjän vastuulla. Kaikki pitää kaivaa itse, vaihtoehdoilla ei ole minkäänlaista medianäkyvyyttä.

Internetiin on kyllä pikkuhiljaa muodostunut uusia musiikkimedian muotoja, mutta Spotifystäkin on suunnilleen yhtä paljon hyötyä artisteille kuin warettamisesta. Levy-yhtiöt tosin eivät hyödy jälkimmäisestä, joten ilmankos sitä isolla rahalla vastustetaan. Oikeastaan laadukas musiikkikirjastojärjestelmämme on ainoa laillinen instituutio joka edes jollain tavalla tukee musiikillisen maailmankuvan avartamista. Sitä on siis varjeltava teknologisen muutoksen pyörteissä!

Vuoden 2009 parhaat levyt

10. The Big Pink – A Brief History of Love

Spotify

The Big Pink - A Brief History of Love; levynkansiShoegazing on taas muotia. Jesus and Mary Chainin ja My Bloody Valentinen johdolla 90-luvun alussa nousi pinnalle iso joukko epäselvästi mumisevia ja meluisasti kitaroitaan rymisteleviä tunnelmointibändejä. Ei mennyt kuitenkaan kovin monta vuotta kun koko asia unohdettiin pienten piirien ulkopuolella, mutta nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin sieltä uskalletaan taas ammentaa inspiraatiota laajemminkin. The December Soundin ja A Place to Bury Strangersin jatkoksi The Big Pink julkaisi debyyttilevynsä menneenä vuonna.

The December Sound kuulostaa aika suoralta My Bloody Valentine -kloonilta, mutta A Place to Bury Strangersilla on oma rosoinen otteensa eikä The Big Pinkkään ole mikään persoonaton kopio esikuvistaan. Enimmäkseen toki tuijotellaan kenkiä ujosti ja lakonisesti. Poikkeamiakin kuullaan, kuten electro indie -hitti Dominos. Myös Tonightissa ja Too Young to Lovessa on hittiainesta, tosin ei niitä oikein tanssia voi, kuten tuota bändin menestyneintä kappaletta voi. Päätösbiisistä Count Backwars From Ten tulee jostain syystä ihan Placebo mieleen, kappaleen nimeä ja laulajan ääntä myöten. Kaikesta tyylipoukkoulusta huolimatta levy on yhtenäinen teos ja äänimaailma tunnistettavan omaleimainen alusta loppuun.

9. Grunt – Petturien rooli

Grunt - Petturien rooli; levynkansiMikko Aspan musiikki ei juuri koskaan päästä kuulijaansa helpolla. Niin ei tee Gruntin uusinkaan levy, Petturien rooli. Tuttuun tapaan kuullaan korvia raastavia surinoita ja vinkaisuja sekä Aspan raivopäistä huutoa. Petturien rooli kyllä erottuu silti selkeästi omana kokonaisuutenaan Gruntin laajassa ja laadukkaassa tuotannossa (jota kieltämättä tunnen liian yksipuolisesti).

Ensinnäkin perinteisen power electronicsin sekaan on ilmestynyt myös wanhasta cunnon industrialista ammentavaa metallista perkussiota, joka muistuttaa mukavasti esimerkiksi Test Departmentia, mutta vielä enemmän tuoreempaa Militia-kollektiivia. Paras esimerkki tästä kolisevasta rytmisyydestä on kappale Vainoaja lauma.

Toisekseen, levyn kielenä on kokonaan suomi, vokaalit ja puhesamplet mukaanlukien. Aivan kuin kyseessä olisi huumoriton versio Karjalan Sisseistä, Gruntin levyn vaikutusta on vaikea kuvitella jos kieltä ei ymmärtäisi. Yhdys sanojen kirjoittaminen väärinkin tuntuu lähinnä tribuutilta Markus Pesoselle, mutta ehkä se on vain omaa mielikuvitustani. Ei Petturien roolia kyllä kovin hyvin ymmärrä suomenkielinenkään, sillä ihmisääni on power electronicsille ominaisesti hukutettu kolinan ja pörinän sekaan niin että sanoista ei aivan täysin saa selvää.

Sanoista saa tolkkua juuri sen verran, että tietää suunnilleen mistä on kyse, mutta kuitenkin niin vähän, ettei ole ihan varma mikä, jos mikään, on musiikin ”sanoma” tai näkökulma. Petturien rooli tuntuisi käsittelevän Suomen historian synkkiä ja vaiettuja puolia – tabuja, joiden ensiin tuomisessa Aspa on aina ollut niin erinomainen. Vaikka Gruntin musiikista välittyykin melko kiertelemättä äärioikeistolainen maailmankuva, ei se kuitenkaan tarjoa asioita yksiselitteisinä. Nytkin levyyn voi suhtautua ikään kuin ”dokumenttina” Suomesta toisessa maailmansodassa. Dokumenttina, jonka tekijän arvomaailma vaikuttaa esitystapaan mutta ei niin paljon, että eri mieltä asioista oleva ei voisi siitä ”nauttia”.

8. Joose Keskitalo – Tule minun luokseni, kulta

Spotify

Joose Keskitalon sanoitukset siirtyvät koko ajan Joose Keskitalo - Tule minun luokseni, kulta; levynkansisynkempään ja perversimpään suuntaa, mikä tietysti on minulle vain mieleen. Kuolemasta, Jumalasta ja seksistä enimmäkseen lauletaan, usein vielä samanaikaisesti.

Keskitalon viidennellä soololevyllä meno on entistäkin epätoivoisempaa alusta loppuun. Tunnelma melko apokalyptinen, joskin lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Joose taitaa laulut henkilökohtaisesta maailmanlopusta – itselle ja muille aiheutetuista. Mukana on kaikkea abstrakteista kielikuvista (Kuuletko kuinka hautausmaa vetää käteen) tarkkoihin kuvauksiin ruumiiden paloittelemisesta, raamatullisia viittauksia unohtamatta (Viis tyttöä).

Musiikissa liikutaan Joosen aiemman tuotannon tapaan pääosin varsin minimalistisessa lofi-folk-tunnelmoinnissa. Pääosassa ovat kitara ja laulu tai puhe. Lisäksi kyllä kuullaan myös esimerkiksi mielipuolisuuden rajoilla taiteilevaa pianoa, rumpuja ja sähkökitaraa. Pienimuotoiset sovitusratkaisut tuovat sanat erityisen voimakkaasti esille, joten onneksi ne ovat hienoja ja runollisia. Lofi-tyyli alkaa tosin jo sattua korviin säröisessä päätöskappaleessa Kerubi kosketti huuliani.

7. Inade – The Incarnation of the Solar Architects

Inade - The Incarnation of the Solar Architects; levynkansiInaden kosminen dark ambient on päässyt taas uuteen lukuun. Itselleni Inaden äänimaalailut tuovat aina H. P. Lovecraftin luomat kosmiset kauhut mieleen. Toisaalta kappaleesta From the Angle of Aleph tulee upealla tavalla mieleen Tangerine Dreamin avaruusambientin merkkiteos Zeit.

Tutun tunnelman ohella levy kuitenkin tuntuu myös hieman aiempaa rytmisemmältä, vaikka on se elementti kosmisen huminan ohella ollut aiemmillakin julkaisuilla jonkin verran läsnä. Esimerkiksi A Lefthanded Signissa hento konebiitti kumisee taustalla kun Inadelle tyypillinen efektoitu puhe muistuttaa lennokkaassa rytmisyydessään jo melkeinpä laulua. Hyvin rauhallista tunnelma tietenkin on eikä Inaden ominaissoundista voi tässäkään kappaleessa erehtyä.

Päätöskappale Aeon Teleos kuulostaa pehmeässä raukeudessaan tähtien tuutulaululta; jumalten – solaariarkkitehtien – luomustensa sammumisen helpottamiseksi kuiskimalta hellältä sävelmältä. Siinä tiivistyy levyn tunnelma aika hyvin, eikä albumikokonaisuuden otsikko voisi olla lainkaan kuvaavampi. Käsittämättömän isojen asioiden äärellä tässä ollaan.

6. Vuk – The Plains

Vuk - The Plains; levynkansiSuomen Björk” olisi varmaan hyvä kuvaus jos ylipäänsä ”sen ja sen maan se ja se tyyppi” -kuvaukset eivät olisi aivan kauheita ja artistien omaperäisyyttä väheksyviä. Omaperäisyyttä Vukilta nimittäin kyllä löytyy. Ainakin soundi on paljon orgaanisempi kuin Björkillä; tämä ei ole mitään elektronista musiikkia. Urkuharmooni ja Vukin revittelevä laulu ovat pääosassa, mutta tärkeihin sivurooleihin pääsevät myös tribaalinen rummutus ja tarttuvat kädentaputukset sekä lukuisat muut soittimet.

Vukin tunteikas ja antautuva laulu, joka se Björk-assosiaation kai ensisijaisesti luo, synnyttävät kuvan siitä että kappaleet ovat hyvinkin henkilökohtaisia, vaikka selkokielisyyttä välttelevistä sanoituksista sitä käsitystä ei ihan helposti synnykään. Hittimateriaalia musiikista on vaikea sinänsä löytää, mutta Gramophone and Periscope ja Kiss the Assassin jäävät todella pirullisesti päähän soimaan.

5. Wardruna – Runaljod: Gap Var Ginnunga

Spotify

Wardruna - Runaljod: Gap var ginnunga; levynkansiNorjalaisen Wardrunan debyyttilevy Runaljod – Gap var ginnunga onnistuu loistavasti pakarituaalifolkin vaikeassa ”genressä”. Neofolkin ja dark ambientin perinteitä yhdistetään ikiaikaiseen kansamusiikkiin ja muinaiseen kieleen. Synteettisiä tunnelmallisia soundeja yhdistetään tribaaliseen noitarummun paukkeeseen ja muihin orgaanisiin perinnesoittimiin, unohtamatta tietenkään tunnelmallisia luonnonääniä.

Ihmisääntä käytetään enimmäkseen kuiskauksina, murinana ja muuten vain epäselvänä shamanistisena mökellyksenä. Joissakin kappaleissa, kuten vauhdikkaassa Kaunassa, innostaudutaan suoranaisesti laulamaankin. Itse kuitenkin pidän enemmän moniäänistä naisvetoista laulua sisältävästä Jara-kappaleesta. Wardrunan levyltä pakanallinen uskonto, vuosituhantinen perinne, pohjoisen luonnon karu kauneus ja jäisten vuonojen viileys välittyvät koskettavan intiimisti kuulijalle. Tunnelma on maanläheinen, mutta myös todella ajaton ja pyhä.

4. Raison d’être – The Stains of Embodied Sacrifice

Raison d'être - The Stains of the Embodied Sacrifice; levynkansiRuotsalaisen dark ambient -konkarin uusimmalla levyllä metalli kirskuu ja kolisee samalla kun taustalla humisevat aaltoilevat syntikkamatot. Välillä pianon koskettimiston matalassa päässä näppäin rämähtää kohtalokkaasti. Välillä ollaan epäilyttävän hiljaa keskellä levyä, sitten taas hukutaan äänivalliin. Tuloksena on riipaisevan melankolinen ja synkän uhkaava, mutta myös lohdullisen rauhoittava tunnelma. Mielikuvitus matkustaa musiikin tuudittamana vastustamattomasti usvan peittämille hylätyille ratapihoille, vaikka pianoa lukuunottamatta äänilähteitä onkin mahdotonta tunnistaa. Hyvä niin, kuulostaahan tulos sitten enemmän musiikilta kuin kenttä-äänitykseltä.

Levy on ehdottomasti Raison d’êtren parhaimmistoa, se kasvattaa ja ylläpitää jännitettä juuri niin maltillisesti kuin hyvässä dark ambientissa kuuluukin, kappaleiden pituutta turhaan rajoittamatta ja huomaamattomasti raidasta toiseen vaihtuen. Tuntuu että musiikki aaltoilee ja kasvaa loputtomasti – se tuntuu muuttuvan koko ajan äänekkäämmäksi vaikka se oikeasti onkin mahdotonta. Paikoin pelottavakin äänimaailma tulee lähelle: välillä se on lämmin syleily, välillä suoranainen hyökkäys, vaikka ei metallin kirskunta aivan power electronics -tason raakuuteen pääsekään.

Tuntuu, että kerrankin lehdistötiedote ei yhtään liioittele: ”Play it loud if you want to become the martyr. Play it low if you are the innocent victim. There are no levels in-between. Violent and intense, it is a hell of an ordeal. But withstand and you are promised bliss.” Levy vaatiikin kuulijaltaan paljon. Yli tunnin pituus edellyttää kärsivällisyyttä ja rauhallista mieltä – sekä suurta äänenvoimakkuutta – jotta saa täyden kokemuksen albumikokonaisuudesta.

3. Knifeladder: Music/Concrete

Knifeladder - Music/Concrete; levynkansi

Sana ”industrial” on kokenut 30 vuodessa melkoisen inflaation, mutta Knifeladderin uusimmasta levystä ei yksinkertaisesti voi käyttää muuta sanaa, juuri siinä sen alkuperäisessä merkityksessä. Knifeladder ei ole mikään uusi bändi, eikä siinä vaikuttava John Murphy (SPK, Death in June, jne.) tosiaankaan mikään keltanokka näissä piireissä. Silti vasta tämä bändin ensimmäinen levy Cold Meat Industrylle toimi monille sisäänpääsynä bändin musiikkiin. Niin myös minulle, vaikka varsinaisesti kiinnostus alkoi jo yhtyeen erinomaisesta Lumous-keikasta joitakin vuosia sitten.

Music/Concretea on vaikea tarkemmin genrettää, siinä kun yhdistyy nätisti kaikki industrialin nimissä tehty ”uskottava” musiikki, konemetallia ja EBM-jytää ei siis lasketa. All for the Culling menee akustisen kitaransa kanssa lähelle neofolkia, varsinkin kun laulaja Andrew Trail eksyy kuulostamaan ihan Death in Junen alkuperäiseltä vokalistilta, Patrick Leagasilta. Heti perään sännätäänkin sitten Fearsome Engineen jossa tribaalinen rummutus yhdistyy tarttuvasti poriseviin syntikoihin. Comesta taas tulee mieleen ihan Suicide, jonka minimalistisen konepörinän päälle joku on hakannut rumpuja mielipuolisesti. Kaikkien näiden tyylikokeilujen taustalla on kuitenkin yhtenäinen tunnelma, raskas ja meluisa mutta kuitenkin miellyttävä äänimatto.

2. Animal Collective: Merriweather Post Pavillion

Spotify

Animal Collective - Merriweather Post Pavillion; levynkansiBändin kypsyminen kulttibändistä ison yleisön suosikiksi on yleensä melkoinen turnoff minulle; se luo mielikuvan yhtyeestä joka on menettänyt kaiken persoonallisuutensa ja taiteellisen taipumattomuutensa kaupallisuuden alttarilla. Animal Collectiven tapauksessa kuitenkin hyppään mielelläni trendin mukaan koska siirtyessään helpommin lähestyttävään suuntaan musiikissaan, Animal Collective on onnistunut pitämään mukana kaikki yhtyeessä aiemmin kiehtoneet elementit, mutta kuitenkin samalla karsimaan kaiken sen ”tekotaiteellisen mölinän” joka minua on varhaisemmassa tuotannossa häirinnyt.

Merriweather Post Pavillion on hämmentävä levy jolla freak folk ja elektroninen indie kohtaavat upealla tavalla, aiempaa hallitummin mutta bändille ominainen lapsekas esiintymisen riemu on silti vahvasti läsnä. Parhaimmillaan tyylillien muutos muovautuu häröiksi tanssihiteiksi My Girls, Summertime Clothes ja Brothersport. Animal Collective on vihdoin onnistunut jalostamaan nerokkuutensa toimivaksi kokonaisuudeksi menettämättä kuitenkaan vinksahtanutta viehätystään.

1. The Tiger Lillies & Justin Bond: SinDerella

Spotify

The Tiger Lillies & Justin Bond - Sinderella; levynkansiMustan huumorin kyllästämää omantyylistä dark cabaret’aan ahkerasti jo pitkään tehtaillut Tiger Lillies ei ole oikein ikinä ollut bändi joka on parhaimmillaan albumiformaatissa. Olen enemmän pitänyt yksittäisistä kappaleista sieltä täältä kuin tietyistä levyistä, siitäkin huolimatta että heidän albuminsa ovat usein selkeitä teemakokonaisuuksia. Tämä johtuu usein luontevasti jo siitäkin että suurin osa Tiger Lilliesin levyistä perustuu heidän tekemäänsä musikaaliin. Sama pätee myös SinDerellaan, joka perustuu yhdessä näyttelijä-laulaja Justin Bondin kanssa tehtyyn ”jouluiseen” sovitukseen Lumikista. Käytännössä siis Disney-versiota irstaampaan, epäkorrektiimpaan ja synkempään sovitukseen.

Entistä yllättävämpää SinDerellan toimivuudesta tekee se, että se on peräti tupla. Ei kyllä rehellisesti sanottuna tule kovin montaa tupla-albumia mieleen, joita jaksaisi yhtä vaivattomasti kuunnella kerralla kokonaan. Se, että Tiger Lillies onnistuu samalla tekemään uransa toimivimman albumikokonaisuuden sekä yhden parhaista tupla-albumeista joita olen koskaan kuullut, on melkoinen saavutus. Itse levyn tarinasta ei liene tarpeen kertoa enempää, koska olen kirjoittanut siitä aiemminkin.