Kunnia isäm maa

Soittimessani on ollut viime aikoina melkoisesti Matti Jurvaa ja Karjalan Sissejä, yleensä nätisti sekaisin ja peräkkäin. Jotenkin olen löytänyt näistä tavallaan hyvin erityylisistä artisteista toisiaan hienosti täydentäviä asioita. Ensiksi voisi kuvitella ettei 1930-luvun iskelmälaulajalla ja 2000-luvun meluisan martial industrialin mestarilla olisi hirveästi yhteistä. Vähänkin Karjalan Sisseihin perehtynyt kuitenkin tietää, että yhtye hyödyntää paljon vanhoja iskelmiä, yleensä suoranaisesti anastamalla niitä sellaisenaan kokonaisiksi raidoiksi levylleen.

Jurvan ja Sissien musiikista löydän itse myös jotain samanlaista ”perisuomalaisuutta” ja huumoria, joskin Karjalan Sissit esittää aina asioiden mustan puolen. Sen, joka päättyy yleensä (joukko)murhaan. En ole mikään patriootti, mutta tällainen menneiden aikojen ja perinteisen elintavan tuominen nykyaikaan ja saattaminen uuteen, jälkiviisauden tuomaan valoon, tyydyttää eräänlaista uteliaisuuttani. Karjalan Sissien tapauksessa yhteys menneisyyteen löytyy lähinnä iskelmien hyötykäytöstä, sanoitukset ovat hieman modernimpia, vaikka murha-aseina onkin haulikon ja kirveen kaltaisia klassikkoja ja liikkumismuotonakin auton ja traktorin ohella myös hiihtäminen.

Yhteistä Jurvan ja Sissien musiikille on myös eräänlainen poliittinen epäkorrektius, mutta Jurvan tapauksessa se on paljon kiehtovampaa koska artisti oli ”mainstreamissa” (sana, josta ei kyllä oltu kuultukaan 30-luvulla) eivätkä sanoitukset olleet ollenkaan epäkorrekteja tekohetkenä. On hykerryttävää kuunnella vanhoja lauluja neekerjatseista ja ryssän rynkyttämisestä, ajalta jolloin noiden asioiden sanomisessa isolle yleisölle ei ollut mitään omituista. Sanoituksissa riittää myös upeita riimejä (”Kaunis oli ilima / mutta kauniimpi oli Hilima”) viihdyttämään silloin kun ihmetyksen kohteeksi ei löydy asioita joita ei todellakaan olettaisi kuulevansa iskelmissä.

Sota-aikana, uransa ja elämänsä loppuvuosina, Jurva levytti suhteellisen niukasti, mutta sitäkin ikimuistettavimpia kappaleita. Epäkorrektius ja menneisyyden ajankuva korostuvat luonnollisesti näissä propagandalauluissa. Suurin osa näistä kappaleista löytyy loistavalta Molotohvin koktaili -kokoelmalta. Jonossakin lauletaan 1-2 -kupleteissa revitään esimerkiksi huumoria sota-ajan niukkuudesta. Pääosin kappaleet (mm. Njet Molotoff, Mannerheimin linjalla ja Luulot pois) kuitenkin keskittyvät venäläisten pilkkaamiseen; natsi-Saksasta puhutaan välillä ivallisesti, välillä toverillisesti.

Vaikka molemmat Jonossakin lauletaan -kappaleet päättyvät hamstereiden ja varkaiden julmaan kohtaloon (”kyllä molemmat hirttää saa”), Molotohvin koktaili -kokoelmalta löytyy kyllä rankempaakin tavaraa. Esimerkiksi Silmien välliin, tässä tapauksessa Korsukuoron esittämänä, oli epäkorrekti jo aikoinaan. Sanoitus on melko raaka ja kuulostaa lähinnä nykymetallilta, mutta luonnollisestikin paljon rankemmalta koska musiikillinen kepeys luo niin voimakkaan kontrastin. Mikäli muistan oikein kokoelman kansilehtisestä, edes suomalaiset sotilaat, joille kappale ensisijaisesti tarkoitettu, eivät juuri innostuneet siitä. Sota-aikaan kai haluttiin vielä normaalia vähemmänkin kuulla tappamisesta ja väkivallasta.

Vuoden 2009 parhaat levyt

10. The Big Pink – A Brief History of Love

Spotify

The Big Pink - A Brief History of Love; levynkansiShoegazing on taas muotia. Jesus and Mary Chainin ja My Bloody Valentinen johdolla 90-luvun alussa nousi pinnalle iso joukko epäselvästi mumisevia ja meluisasti kitaroitaan rymisteleviä tunnelmointibändejä. Ei mennyt kuitenkaan kovin monta vuotta kun koko asia unohdettiin pienten piirien ulkopuolella, mutta nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin sieltä uskalletaan taas ammentaa inspiraatiota laajemminkin. The December Soundin ja A Place to Bury Strangersin jatkoksi The Big Pink julkaisi debyyttilevynsä menneenä vuonna.

The December Sound kuulostaa aika suoralta My Bloody Valentine -kloonilta, mutta A Place to Bury Strangersilla on oma rosoinen otteensa eikä The Big Pinkkään ole mikään persoonaton kopio esikuvistaan. Enimmäkseen toki tuijotellaan kenkiä ujosti ja lakonisesti. Poikkeamiakin kuullaan, kuten electro indie -hitti Dominos. Myös Tonightissa ja Too Young to Lovessa on hittiainesta, tosin ei niitä oikein tanssia voi, kuten tuota bändin menestyneintä kappaletta voi. Päätösbiisistä Count Backwars From Ten tulee jostain syystä ihan Placebo mieleen, kappaleen nimeä ja laulajan ääntä myöten. Kaikesta tyylipoukkoulusta huolimatta levy on yhtenäinen teos ja äänimaailma tunnistettavan omaleimainen alusta loppuun.

9. Grunt – Petturien rooli

Grunt - Petturien rooli; levynkansiMikko Aspan musiikki ei juuri koskaan päästä kuulijaansa helpolla. Niin ei tee Gruntin uusinkaan levy, Petturien rooli. Tuttuun tapaan kuullaan korvia raastavia surinoita ja vinkaisuja sekä Aspan raivopäistä huutoa. Petturien rooli kyllä erottuu silti selkeästi omana kokonaisuutenaan Gruntin laajassa ja laadukkaassa tuotannossa (jota kieltämättä tunnen liian yksipuolisesti).

Ensinnäkin perinteisen power electronicsin sekaan on ilmestynyt myös wanhasta cunnon industrialista ammentavaa metallista perkussiota, joka muistuttaa mukavasti esimerkiksi Test Departmentia, mutta vielä enemmän tuoreempaa Militia-kollektiivia. Paras esimerkki tästä kolisevasta rytmisyydestä on kappale Vainoaja lauma.

Toisekseen, levyn kielenä on kokonaan suomi, vokaalit ja puhesamplet mukaanlukien. Aivan kuin kyseessä olisi huumoriton versio Karjalan Sisseistä, Gruntin levyn vaikutusta on vaikea kuvitella jos kieltä ei ymmärtäisi. Yhdys sanojen kirjoittaminen väärinkin tuntuu lähinnä tribuutilta Markus Pesoselle, mutta ehkä se on vain omaa mielikuvitustani. Ei Petturien roolia kyllä kovin hyvin ymmärrä suomenkielinenkään, sillä ihmisääni on power electronicsille ominaisesti hukutettu kolinan ja pörinän sekaan niin että sanoista ei aivan täysin saa selvää.

Sanoista saa tolkkua juuri sen verran, että tietää suunnilleen mistä on kyse, mutta kuitenkin niin vähän, ettei ole ihan varma mikä, jos mikään, on musiikin ”sanoma” tai näkökulma. Petturien rooli tuntuisi käsittelevän Suomen historian synkkiä ja vaiettuja puolia – tabuja, joiden ensiin tuomisessa Aspa on aina ollut niin erinomainen. Vaikka Gruntin musiikista välittyykin melko kiertelemättä äärioikeistolainen maailmankuva, ei se kuitenkaan tarjoa asioita yksiselitteisinä. Nytkin levyyn voi suhtautua ikään kuin ”dokumenttina” Suomesta toisessa maailmansodassa. Dokumenttina, jonka tekijän arvomaailma vaikuttaa esitystapaan mutta ei niin paljon, että eri mieltä asioista oleva ei voisi siitä ”nauttia”.

8. Joose Keskitalo – Tule minun luokseni, kulta

Spotify

Joose Keskitalon sanoitukset siirtyvät koko ajan Joose Keskitalo - Tule minun luokseni, kulta; levynkansisynkempään ja perversimpään suuntaa, mikä tietysti on minulle vain mieleen. Kuolemasta, Jumalasta ja seksistä enimmäkseen lauletaan, usein vielä samanaikaisesti.

Keskitalon viidennellä soololevyllä meno on entistäkin epätoivoisempaa alusta loppuun. Tunnelma melko apokalyptinen, joskin lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Joose taitaa laulut henkilökohtaisesta maailmanlopusta – itselle ja muille aiheutetuista. Mukana on kaikkea abstrakteista kielikuvista (Kuuletko kuinka hautausmaa vetää käteen) tarkkoihin kuvauksiin ruumiiden paloittelemisesta, raamatullisia viittauksia unohtamatta (Viis tyttöä).

Musiikissa liikutaan Joosen aiemman tuotannon tapaan pääosin varsin minimalistisessa lofi-folk-tunnelmoinnissa. Pääosassa ovat kitara ja laulu tai puhe. Lisäksi kyllä kuullaan myös esimerkiksi mielipuolisuuden rajoilla taiteilevaa pianoa, rumpuja ja sähkökitaraa. Pienimuotoiset sovitusratkaisut tuovat sanat erityisen voimakkaasti esille, joten onneksi ne ovat hienoja ja runollisia. Lofi-tyyli alkaa tosin jo sattua korviin säröisessä päätöskappaleessa Kerubi kosketti huuliani.

7. Inade – The Incarnation of the Solar Architects

Inade - The Incarnation of the Solar Architects; levynkansiInaden kosminen dark ambient on päässyt taas uuteen lukuun. Itselleni Inaden äänimaalailut tuovat aina H. P. Lovecraftin luomat kosmiset kauhut mieleen. Toisaalta kappaleesta From the Angle of Aleph tulee upealla tavalla mieleen Tangerine Dreamin avaruusambientin merkkiteos Zeit.

Tutun tunnelman ohella levy kuitenkin tuntuu myös hieman aiempaa rytmisemmältä, vaikka on se elementti kosmisen huminan ohella ollut aiemmillakin julkaisuilla jonkin verran läsnä. Esimerkiksi A Lefthanded Signissa hento konebiitti kumisee taustalla kun Inadelle tyypillinen efektoitu puhe muistuttaa lennokkaassa rytmisyydessään jo melkeinpä laulua. Hyvin rauhallista tunnelma tietenkin on eikä Inaden ominaissoundista voi tässäkään kappaleessa erehtyä.

Päätöskappale Aeon Teleos kuulostaa pehmeässä raukeudessaan tähtien tuutulaululta; jumalten – solaariarkkitehtien – luomustensa sammumisen helpottamiseksi kuiskimalta hellältä sävelmältä. Siinä tiivistyy levyn tunnelma aika hyvin, eikä albumikokonaisuuden otsikko voisi olla lainkaan kuvaavampi. Käsittämättömän isojen asioiden äärellä tässä ollaan.

6. Vuk – The Plains

Vuk - The Plains; levynkansiSuomen Björk” olisi varmaan hyvä kuvaus jos ylipäänsä ”sen ja sen maan se ja se tyyppi” -kuvaukset eivät olisi aivan kauheita ja artistien omaperäisyyttä väheksyviä. Omaperäisyyttä Vukilta nimittäin kyllä löytyy. Ainakin soundi on paljon orgaanisempi kuin Björkillä; tämä ei ole mitään elektronista musiikkia. Urkuharmooni ja Vukin revittelevä laulu ovat pääosassa, mutta tärkeihin sivurooleihin pääsevät myös tribaalinen rummutus ja tarttuvat kädentaputukset sekä lukuisat muut soittimet.

Vukin tunteikas ja antautuva laulu, joka se Björk-assosiaation kai ensisijaisesti luo, synnyttävät kuvan siitä että kappaleet ovat hyvinkin henkilökohtaisia, vaikka selkokielisyyttä välttelevistä sanoituksista sitä käsitystä ei ihan helposti synnykään. Hittimateriaalia musiikista on vaikea sinänsä löytää, mutta Gramophone and Periscope ja Kiss the Assassin jäävät todella pirullisesti päähän soimaan.

5. Wardruna – Runaljod: Gap Var Ginnunga

Spotify

Wardruna - Runaljod: Gap var ginnunga; levynkansiNorjalaisen Wardrunan debyyttilevy Runaljod – Gap var ginnunga onnistuu loistavasti pakarituaalifolkin vaikeassa ”genressä”. Neofolkin ja dark ambientin perinteitä yhdistetään ikiaikaiseen kansamusiikkiin ja muinaiseen kieleen. Synteettisiä tunnelmallisia soundeja yhdistetään tribaaliseen noitarummun paukkeeseen ja muihin orgaanisiin perinnesoittimiin, unohtamatta tietenkään tunnelmallisia luonnonääniä.

Ihmisääntä käytetään enimmäkseen kuiskauksina, murinana ja muuten vain epäselvänä shamanistisena mökellyksenä. Joissakin kappaleissa, kuten vauhdikkaassa Kaunassa, innostaudutaan suoranaisesti laulamaankin. Itse kuitenkin pidän enemmän moniäänistä naisvetoista laulua sisältävästä Jara-kappaleesta. Wardrunan levyltä pakanallinen uskonto, vuosituhantinen perinne, pohjoisen luonnon karu kauneus ja jäisten vuonojen viileys välittyvät koskettavan intiimisti kuulijalle. Tunnelma on maanläheinen, mutta myös todella ajaton ja pyhä.

4. Raison d’être – The Stains of Embodied Sacrifice

Raison d'être - The Stains of the Embodied Sacrifice; levynkansiRuotsalaisen dark ambient -konkarin uusimmalla levyllä metalli kirskuu ja kolisee samalla kun taustalla humisevat aaltoilevat syntikkamatot. Välillä pianon koskettimiston matalassa päässä näppäin rämähtää kohtalokkaasti. Välillä ollaan epäilyttävän hiljaa keskellä levyä, sitten taas hukutaan äänivalliin. Tuloksena on riipaisevan melankolinen ja synkän uhkaava, mutta myös lohdullisen rauhoittava tunnelma. Mielikuvitus matkustaa musiikin tuudittamana vastustamattomasti usvan peittämille hylätyille ratapihoille, vaikka pianoa lukuunottamatta äänilähteitä onkin mahdotonta tunnistaa. Hyvä niin, kuulostaahan tulos sitten enemmän musiikilta kuin kenttä-äänitykseltä.

Levy on ehdottomasti Raison d’êtren parhaimmistoa, se kasvattaa ja ylläpitää jännitettä juuri niin maltillisesti kuin hyvässä dark ambientissa kuuluukin, kappaleiden pituutta turhaan rajoittamatta ja huomaamattomasti raidasta toiseen vaihtuen. Tuntuu että musiikki aaltoilee ja kasvaa loputtomasti – se tuntuu muuttuvan koko ajan äänekkäämmäksi vaikka se oikeasti onkin mahdotonta. Paikoin pelottavakin äänimaailma tulee lähelle: välillä se on lämmin syleily, välillä suoranainen hyökkäys, vaikka ei metallin kirskunta aivan power electronics -tason raakuuteen pääsekään.

Tuntuu, että kerrankin lehdistötiedote ei yhtään liioittele: ”Play it loud if you want to become the martyr. Play it low if you are the innocent victim. There are no levels in-between. Violent and intense, it is a hell of an ordeal. But withstand and you are promised bliss.” Levy vaatiikin kuulijaltaan paljon. Yli tunnin pituus edellyttää kärsivällisyyttä ja rauhallista mieltä – sekä suurta äänenvoimakkuutta – jotta saa täyden kokemuksen albumikokonaisuudesta.

3. Knifeladder: Music/Concrete

Knifeladder - Music/Concrete; levynkansi

Sana ”industrial” on kokenut 30 vuodessa melkoisen inflaation, mutta Knifeladderin uusimmasta levystä ei yksinkertaisesti voi käyttää muuta sanaa, juuri siinä sen alkuperäisessä merkityksessä. Knifeladder ei ole mikään uusi bändi, eikä siinä vaikuttava John Murphy (SPK, Death in June, jne.) tosiaankaan mikään keltanokka näissä piireissä. Silti vasta tämä bändin ensimmäinen levy Cold Meat Industrylle toimi monille sisäänpääsynä bändin musiikkiin. Niin myös minulle, vaikka varsinaisesti kiinnostus alkoi jo yhtyeen erinomaisesta Lumous-keikasta joitakin vuosia sitten.

Music/Concretea on vaikea tarkemmin genrettää, siinä kun yhdistyy nätisti kaikki industrialin nimissä tehty ”uskottava” musiikki, konemetallia ja EBM-jytää ei siis lasketa. All for the Culling menee akustisen kitaransa kanssa lähelle neofolkia, varsinkin kun laulaja Andrew Trail eksyy kuulostamaan ihan Death in Junen alkuperäiseltä vokalistilta, Patrick Leagasilta. Heti perään sännätäänkin sitten Fearsome Engineen jossa tribaalinen rummutus yhdistyy tarttuvasti poriseviin syntikoihin. Comesta taas tulee mieleen ihan Suicide, jonka minimalistisen konepörinän päälle joku on hakannut rumpuja mielipuolisesti. Kaikkien näiden tyylikokeilujen taustalla on kuitenkin yhtenäinen tunnelma, raskas ja meluisa mutta kuitenkin miellyttävä äänimatto.

2. Animal Collective: Merriweather Post Pavillion

Spotify

Animal Collective - Merriweather Post Pavillion; levynkansiBändin kypsyminen kulttibändistä ison yleisön suosikiksi on yleensä melkoinen turnoff minulle; se luo mielikuvan yhtyeestä joka on menettänyt kaiken persoonallisuutensa ja taiteellisen taipumattomuutensa kaupallisuuden alttarilla. Animal Collectiven tapauksessa kuitenkin hyppään mielelläni trendin mukaan koska siirtyessään helpommin lähestyttävään suuntaan musiikissaan, Animal Collective on onnistunut pitämään mukana kaikki yhtyeessä aiemmin kiehtoneet elementit, mutta kuitenkin samalla karsimaan kaiken sen ”tekotaiteellisen mölinän” joka minua on varhaisemmassa tuotannossa häirinnyt.

Merriweather Post Pavillion on hämmentävä levy jolla freak folk ja elektroninen indie kohtaavat upealla tavalla, aiempaa hallitummin mutta bändille ominainen lapsekas esiintymisen riemu on silti vahvasti läsnä. Parhaimmillaan tyylillien muutos muovautuu häröiksi tanssihiteiksi My Girls, Summertime Clothes ja Brothersport. Animal Collective on vihdoin onnistunut jalostamaan nerokkuutensa toimivaksi kokonaisuudeksi menettämättä kuitenkaan vinksahtanutta viehätystään.

1. The Tiger Lillies & Justin Bond: SinDerella

Spotify

The Tiger Lillies & Justin Bond - Sinderella; levynkansiMustan huumorin kyllästämää omantyylistä dark cabaret’aan ahkerasti jo pitkään tehtaillut Tiger Lillies ei ole oikein ikinä ollut bändi joka on parhaimmillaan albumiformaatissa. Olen enemmän pitänyt yksittäisistä kappaleista sieltä täältä kuin tietyistä levyistä, siitäkin huolimatta että heidän albuminsa ovat usein selkeitä teemakokonaisuuksia. Tämä johtuu usein luontevasti jo siitäkin että suurin osa Tiger Lilliesin levyistä perustuu heidän tekemäänsä musikaaliin. Sama pätee myös SinDerellaan, joka perustuu yhdessä näyttelijä-laulaja Justin Bondin kanssa tehtyyn ”jouluiseen” sovitukseen Lumikista. Käytännössä siis Disney-versiota irstaampaan, epäkorrektiimpaan ja synkempään sovitukseen.

Entistä yllättävämpää SinDerellan toimivuudesta tekee se, että se on peräti tupla. Ei kyllä rehellisesti sanottuna tule kovin montaa tupla-albumia mieleen, joita jaksaisi yhtä vaivattomasti kuunnella kerralla kokonaan. Se, että Tiger Lillies onnistuu samalla tekemään uransa toimivimman albumikokonaisuuden sekä yhden parhaista tupla-albumeista joita olen koskaan kuullut, on melkoinen saavutus. Itse levyn tarinasta ei liene tarpeen kertoa enempää, koska olen kirjoittanut siitä aiemminkin.

Haudanvakavaa huumorimusiikkia

Tämän vuoden alkupuoliskon eniten kuuntelemani kaksi levyä ovat luultavasti Tiger Lilliesin SinDerella (Spotify) ja Karjalan Sissien Fucking Whore Society. Ne ovat hyvin erilaisia levyjä, mutta niissä on myös paljon samaa. Ne edustavat täysin eri genrejä ja ovat hyvin erilaisia kuuntelukokemuksia.

The Tiger Lillies - SinDerella; oheistaidetta

SinDerella on dark cabaret -yhtye Tiger Lilliesin omaan musikaaliin perustuva tupla-albumi, jolla on bändin lisäksi mukana Kiki-taiteilijanimelläkin tunnettu homoikoni Justin Bond. Klassikkosatuja aikaisemminkin roisisti uusiksi laittanut Tiger Lillies on tällä kertaa luonut aikuisten version Tuhkimosta: Ilkeä äitipuoli (Tiger Lilliesin Martyn Jacques) pakottaa Tuhkimon (Bond) crack-huoraksi, myymään itseään koko perheen tapaan kadulla. Lopussa Tuhkimo saa prinssinsä, mutta tämäpä menee kuolemaan parin viikon kuluttua suolisyöpään. Tämän jälkeen Tuhkimolla ei tietenkään ole enää muita vaihtoehtoja kuin tappaa äitipuolensa ja itsensä.

Ruotsin-suomalaisen Markus Pesosen martial industrial -projekti Karjalan Sissit palasi nelivuotiselta levytystauoltaan tänä keväänä Fucking Whore Society -vinyylillä. Nyt heinäkuussa levy on julkaistu myös CD-formaatissa. Aiempien Karjalan Sissit Karjalan Sissit - Fucking Whore Society; levynkansi-levyjen tapaan tälläkin albumilla jylhät martial-perkussiot yhdistyvät uhkaaviin dark ambient -maisemiin, raskaisiin meluvalleihin ja huutovokaaleihin.

Mikä näitä levyjä ja yhtyeitä sitten oikein yhdistää? Molemmat ovat näillä levyillä, ja urillaan muutenkin tähän asti, osanneet harvinaisen hienosti luoda musiikkia joka on samalla sekä haudanvakavaa että hyvin huvittavaa. Tiger Lilliesin sanoitukset ovat käsitelleet kaikkea mahdollista huoraamisesta ja murhaamisesta eläimiin sekaantumiseen ja tuhopolttamiseen. Karjalan Sissien yleiset teemat ovat olleet alkoholismi, väkivalta ja syrjäytyminen, kaikki kovin perisuomalaiseen tapaan kuvattuna.

Molemmat yhtyeet siis käsittelevät vakavia ja tabunomaisiakin aiheita, mutta aina sysimustalla huumorilla väritettynä. Ne kuitenkin onnistuvat tässä harvinaisella tavalla ilman, että aina läsnäoleva huumori vähentää asiasisällön uskottavuutta. Ensireaktio Tiger Lilliesin ja Karjalan Sissien musiikkiin on varmasti epäuskoinen nauru, ja monet kuulijat tämä voi jo karkoittaa musiikin ääreltä. Se luultavasti pilaa alkuunsa monilta ihmisiltä kaikki mahdollisuudet ottaa tämä musiikki myös vakavasti.

Kuitenkin, kun kuuntelemista jatkaa, ei huvittumisen ohella voi olla tuntematta myös jonkinlaista epämukavuutta aihepiirin rankkuudesta. Huumori tietysti tekee kuuntelukokemuksesta kevyemmän, mutta se ei koskaan alenna musiikkia pelkäksi alapäävitsiksi. Näiden yhtyeiden musiikki on kyllä mautonta, mutta kuitenkin hyvin osuvaa. Kukaan muu ei oikein onnistu tässä vakavuuden ja huumorin välillä tasapainoittelussa yhtä hyvin.

Martyn Jaqcues ja Justin Bond; SinDerellan promokuva

Genreistä parhain ja pahin

En sinänsä usko genrerajoihin, muuten kuin suuntaa-antavina apuvälineinä musiikin loputtomalla kentällä. En anna niiden rajoittaa kuuntelutottumuksia, koska musiikin genrellä ei ole sinänsä mitään vaikutusta siihen, onko se hyvää musiikkia vai ei. Uskon vakaasti että aivan jokaisessa musiikkigenressä on hyvää musiikkia. Aivan jokaisessa genressä on myös huonoa musiikkia. Tämä hukka-aste tosin vaihtelee genren mukaan: joissakin genreissä on toisia enemmän (minun mielestä) hyvää musiikkia huonoon musiikkiin verrattuna.

Kyseinen hukka-aste on harmittavan suuri martial industrialissa. Teoriassa tuon pitäisi olla suosikkigenreni, koska pidän musiikista, jossa on paljon mahtipontisuutta, dramatiikkaa ja dynamiikkaa. Pidän musiikista, joka herättää tunteita silkalla suureellisuudellaan ja apokalyptisistä sanoituksista, jotka maalailevat helvetillisiä kuvia sivilisaatioiden sortumisesta. Valitettavasti martial industrial tuntuu todella harvoin tavoittavan sen tunnelman mitä se yrittää saavuttaa. Kaksi suurinta sudenkuoppaa genressä ovat halvat soundit ja sävellysten monotonisuus.

On vaikea ottaa tosissaan mahtipontista ja sankarillista musiikkia, jos se kuulostaa 90-luvun tietokonepelimusiikilta jonka joku on tehnyt kotikoneellaan ilman ainuttakaan ”oikeaa” soitinta. Ei tietokone tietenkään ole yhtään vähemmän oikea soitin kuin mikään muukaan, kunhan vaan äänet kuulostavat hyviltä. Suurimmassa osassa martial-musiikkia ne kuulostavat lähinnä naurettavilta. Loputkin uskottavuuden rippeet karisevat pois siinä vaiheessa kun näkee jonkin yhtyeen ”livenä”: lavalla on mies läppärin ja kaljapullon kanssa. Jos yleisö on onnekas, seurana on myös toinen mies hakkaamassa patarumpua. Musiikin mahtipontisuuden ja live-esityksen aneemisuuden välinen ristiriita on parhaimmillaankin vain huvittavaa.

Toinen sudenkuoppa on se, että kappaleet ja varsinkin kokonaiset levyt ovat todella monotonisia. Pahimpia genren helmasyntejä on se, että kappaleet eivät tunnu etenevän oikein mihinkään. Kappaleissa on kyllä lupaavaa tunnelmaa ja nostatuksiakin, mutta sitä lupailtua kliimaksia ei vain tule. Musiikissa ei ole tarpeeksi vaihtelua, se vain junnaa paikallaan. Levymitassa ongelma kasvaa vielä suuremmaksi, koska yksittäisiä hyviä martial-kappaleita maailmasta kyllä löytyy, mutta en ole vielä kuullut yhtäkään martial-albumia, joka olisi alusta loppuun toimiva ja laadukas kokonaisuus.

Kyseessä on tavallaan siis aika ”hittipainotteinen” genre, vaikka kaupallista menestystä tällaiselta musiikilta ei koskaan voikaan odottaa. Parhaita martial-kappaleita ovat mm. Triariin Heaven and Hell (YouTube), In Slaughter Nativesin As My Shield (YouTube), Blood Axisin Storm of Steel (Spotify) ja Coph Nian Holy War, Part 1 (YouTube). Niissä on juuri sellaista mukaansatempaavaa voimaa, joka tekee martial industrialista potentiaalisesti maailman parhaan genreen. Potentiaali vain menee pahasti hukkaan suurimmassa osassa kappaleita. Usein ongelmana on myös laulettujen kappaleiden vähyys. Pääosin martial-kappaleet ovat instrumentaaleja tai pitävät sisällään puhetta. Se on suuri sääli, koska lähes poikkeuksetta ne harvat lauletut kappaleet ovat niitä parhaita; näitä ovat esimerkiksi kaikki edellä mainitut kappaleet.

Hyvä martial-albumi pitäisi sisällään sopivassa määrin ja sopivassa järjestyksessä laulettuja, puhuttuja ja instrumentaaleja kappaleita. Sopivassa suhteessa rauhallisempia, dark ambient -sävytteisiä uhkaa huokuvia kappaleita, ja emotionaalisia, mahtipontisia kliimakseja, jotka todella kuulostavat siltä kuin kansakunnat – tai kenties jopa Taivas ja Helvetti – kävisivät vimmattua taistelua olemassaolonsa puolesta.

Lähimmäksi tätä on mielestäni päässyt Tribe of Circlen albumi Children of a Weakened God, vaikka sekin käy loppua kohden hieman puuduttavaksi, eikä sillä ole lainkaan laulua yhtä kappaletta lukuunottamatta. Myös Karjalan Sissit ovat tehneet mainioita albumeita, joihin oman persoonallisen lisävärinsä tuo omituinen musta huumori. Odotan silti edelleenkin sitä täydellistä martial-albumia kuin kuuta nousevaa, koska sellainen olisi aivan varmasti lähellä maailman parasta albumia.