77. ikonisin video: Haloo Helsinki! – Beibi (2014)

Ohjaus: Sami Joensuu
Ladattu YouTubeen: 14.8.2014
Näyttökertoja: 10 543 785 (10.1.2019)

Haloo Helsinki! - Beibi (kuvankaappaus musiikkivideosta)

En ole sitä vielä sanonut eksplisiittisesti, mutta normaalisti käyttämäni ”yksi teos per artisti” -periaate ei oikein toimi tämän listan yhteydessä. Haloo Helsinki! on ensimmäinen poikkeama tästä normista, ja kyseessä onkin ainoa suomalainen bändi jolta on mukana monta videota. Itseasiassa, jos ajatelee pelkästään ”perinteisiä” rock-bändjä, tämä on ainoa sellainen yhtye koko listalla. Kuten listan aloituksessa totesin, YouTube-ajan valtavirta kuuluu artiseille, ei yhtyeille. Tämä on ollut popin, EDM:n ja räpin aikaa, ei rockin. Ja se on ihan ok.

Se syy, miksi Haloo Helsinki! on tällä listalla poikkeus, johtuu nimenomaan siitä että ”perinteinen” oli lainausmerkeissä. Yhtye on relevantti nykyajassa, koska se ei takerru puristisesti rockin keinoihin vaan lainaa häpeilemättä myös muusta mainstream-musiikista. Beibistäkin löytyy rock-soiton lisäksi mm. breakbeateja ja puun takaa tuleva Enya-pastissi ajassa 2:47.

Myös yhtyeen ikimuistoisimmat videot poikkeavat normista ja venyttävät perinteisen soittovideon rajoja. Beibi on tässä suhteessa vielä varsin konservatiivinen, mutta silti videon kuvauspaikka, puvustus ja erilaisten kameroiden käyttö ylläpitävät 2010-luvun katsojan mielenkiintoa hyvin yllä. Video on kuvattu bulgarialaisessa terästehtaassa – varmaankin samalla matkalla jolla kuvattiin Kiitos ei ole kirosana -albumin kansikuvitus, jossa yhtye seikkailee Buzludzhassa (turistikierroksen paikkaan saa Vihaan kyllästynyt -musiikkivideosta). Erityisesti otokset, josisa kitaristi Leo Hakanen seisoo massiivisessa holvissa, ovat hyvin vaikuttavia.

Puvustuksessaan video käyttää värejä nerokkaasti: kitaristit ovat pukeutuneet siniseen ja punaiseen, rumpali valkoiseen. Koska Elli on yhtyeen keulahahmossa, hänellä on päällään kaikkia näitä värejä. Ratkaisu on yksinkertainen, mutta tiivistää bändidynamiikan paljon tehokkaammin kuin valtaosa soittovideoista. Vokalisti saa myös ansaitusti omaa aikaa otoksissa, joissa hän laulaa yksin vanhanaikaisen auton takapenkillä. Videon viimeistelevä visuaalinen elementti on analogisten videokameroiden käyttö. Tämä värisevä lo-fi on keskeinen osa YouTube-ajan estetiikkaa (ks. Famous), ja tässä videossa se yhdistyy hienosti digitaaliseen HD-laatuun.

Vuoden 2013 ikimuistoisin biisi

Sosiaalisessa mediassa liikkui joskus meemi, jossa tuli vastata tiettyihin loppunutta vuotta koskeviin kysymyksiin. Yksi niistä oli ”Mistä biisistä tulet ikuisesti muistamaan vuoden n?” tai jotain siihen suuntaan. Tuo kysymyksenasettelu on jäänyt mieleeni vielä kaiken tämän ajankin jälkeen. Siinähän ei todellakaan kysytä vuoden parasta biisiä.

Eivät parhaat biisit noin muutenkaan ole musabloggaamisen kannalta kaikkein inspiroivimpia, vaan ne mielenkiintoiset ja ikimuistoiset. En ole koskaan assosioinut henkilökohtaisia suosikkibiisejä mihinkään vuoteen, korkeintaan tiettyyn elämänvaiheeseen. Sen sijaan tuo kysymyksenasettelu tuntuu johdattelevan ajattelemaan niitä suurimpia hittejä, mieluiten tekijöidensä ainoita. Mainstream-poppia joka tiivisti vuoden hengen parhaiten. Nehän lopulta ovat niitä biisejä joista tulee heti mieleen ”2013” kun parin vuosikymmenen päästä yritän tätä aikaa muistella.

Sini Sabotage ft. VilleGalle - Levikset repee; singlen kansikuvaVuoden 2013 biiseistä se kaikkein eniten 2013 (se on nyt adjektiivi) on itselleni Sini Sabotagen läpimurtohitti Levikset repee (Spotify). Eikä se mielestäni edes ole huono biisi, mutta ei missään nimessä vuoden paraskaan. Mutta kaikista vuoden biiseistä se on eniten aikansa lapsi, ja myös vuoden aikana julkaisuista biiseistä se joka herättää minussa eniten ajatuksia ja sytykettä analyysille. Se on ensimmäinen kuulemani suomenkielinen hip hop -biisi joka täyttää virheettömästi kaikki kansainvälisen bisneksen kriteerit.

Ensinnäkin Sinin flow on mieletön; VilleGalle on vertailussa kömpelö ja aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Hänen feattauksensa on biisin ainoa muotovirhe. Toinen avaintekijä on Jaakko Salovaaran ja DJPP:n ensiluokkainen tuotanto, joka seuraa oikeaoppisesti ulkomaisia esikuviaan. Minulla on voimakas viha-rakkaussuhde näihin hip hopinkin puolelle tunkeutuneisiin EDM-synariffeihin, mutta tässä ne mielestäni toimivat. Biisi on sen verran kansainvälinen, että laulukieli ja sanat ovat tavallaan merkityksettömiä. Toisaalta lyriikat ovat myös kiehtovan monitulkintaiset, ja niiden merkityksestä on esitetty monenlaisia spekulaatioita internetin keskustelpalstoilla! Etelän puhuminen? Levisten repeäminen? Häläri? Äläri? Änäri? Bulli? Taagi? Mistä helvetistä tässä lauletaan!

Oikeastaan Levikset repee kuulostaa tulevan itselleni täysin vieraasta kulttuurista, koska en tajunnut lyriikoista mitään ennen ahkeraa googlailua. Ne lienevät autenttista nuorisokieltä, eikä minun kuulukaan tajuta vuoden 2013 nuorisomusiikkia, koska en ole enää nuori. Varsinkin kun katsoo listaani vuoden parhaista albumeista (puolet akteista aloitti uransa 1980-luvulla tai aiemmin), niin tätä vuotta voi kai pitää hyvällä syynä sinä hetkenä, kun minusta tuli virallisesti vanha!

Kappaletta olisi houkuttelevaa pitää naisellisen seksuaalisuuden itsemääräämisoikeuden ylistyksenä: etelän puhuminen tarkoittaa Pohjois-Suomessa suuseksin ”antamista” naiselle. Virallisen selityksen mukaan Sini tarkoittaa sillä kuitenkin stadin slangia, ja tämä rivompi merkitys olisi selvinnyt vasta biisien teon jälkeen. Tuo saattaa kuitenkin olla vain sensuroitu selitys jonka kehtaa Radio Novankin toimittajille kertoa. ”Levisten repeäminen” lienee ihan oikeasti vain ja ainoastaan tätä biisiä varten keksitty ilmaisu, mutta sen tulkitseminen orgasmin kiertoilmaisuksi on aivan liian houkuttelevaa. Tässä tulkinnassa myös ”katotaan kenen huulilla on tällä kertaa Sabotage” saa uuden merkityksen.

Tässä valossa olisi jokseenkin helppo ymmärtää miksi Sini Sabotage herättää niin voimakkaita negatiivisia intohimoja. Varsinkin kun huomio vielä riimiin ”ja koska mä oon toisenlainen, niin sen takii mä olin se toinen nainen”, biisi alkaa tuntua naispuoliselta vastineelta miehisen rockin ja hip hopin seksuaalisella itseuholle. Paitsi että seksuaalisesti aktiivinen nainen on helposti ”lutka” eikä seksikäs menestyjä, kuten vastaavasti käyttäytyvä mies. Tähän kaksinaismoraaliin monet kiinnittivätkin huomiota Cheekin kesäkumibiisissä Jossu. Ilmiö on ihan todellinen, vaikka linkkaamani analyysi juuri tästä nimenomaisesta tekstistä ei pitäisikään paikkansa.

Cheekin ja Sinin vertaaminen on sinänsäkin mielekästä, että kyseessä taitavat olla vuoden 2013 vihatuimmat suomalaiset artistit. Sini pääsi kaksi singleä julkaisseena artistina Idols-tuomariksi, Cheek veti olympiastadionin täyteen vaikka on tehnyt ”vain” 12-vuotisen levytysuran. Yleensä näitä ”kunnianosoituksia”, talent show -tuomarointeja ja stadionkeikkoja, on pidetty pitkän linjan konkarien yksinoikeutena. Toki myös Sabotage on tehnyt töitä musiikin parissa jo vuosikymmenen, hänen julkisuutta saanut levytysuransa vain on kovin tuore. Suomalaisen musiikkikulttuurin rock-voittoisuus on yhä voimakas ja monien estetiikkatajussa hip hop ei varmaan edes täytä musiikin kriteerejä. Kun tähän vielä lisää Sini Sabotagen kielenkäytön, ei ole ihmekään jos vanhat rock-patut suuttuvat. Ei suomeksi saa laulaa sanoja joita sedät eivät ymmärrä!

Cheek ja Sini Sabotage ovatkin kaksi ilmeisintä huipentumaa Suomeen rantautuneesta amerikkalaisesta hip hop -eetoksesta, ja kenties vuosi 2013 tullaan muistamaan suomalaisessa populaarimusiikissa juuri siitä. Sabotage on tosin näistä kahdesta mielestäni se huomattavasti luontevampi esiintyjä, jonka teoksissa ei kuulu minkäänlaista epävarmuutta suomalaiselle kulttuurille vieraan musiikkityylin omaksumisesta. Cheekin riimit ja taustat kuitenkin kuulostavat edelleen paikoitellen kömpelöiltä. Raptori ja Fintelligens on jo syytä unohtaa, hip hopista on tullut aidosti suomalaista mutta samalla kansainvälistä musiikkia, jossa ei pyydellä anteeksi omia tekemisiä ja luonteenpiirteitä.