Vuoden 2013 rumimmat levynkannet

En perustanut tätä blogia haukkuakseni inhokkilevyjäni, enkä voi edes väittää enää sananmukaisesti inhoavani mitään musiikkia. En muutenkaan hirveästi painota musiikin arvottamista omien mieltymysteni mukaan, kuten uudesta Melomaanisesta manifestistanikin käy ilmi. Vuosilistat ovat kuitenkin heikko kohtani. Enimmäkseen olen listannut suosikkilevyjäni, mutta viime vuosi tuntui olevan erityisen huono suomalaisen pop-lyriikan kannalta, joten en voinut olla listaamatta kuutta kauheinta suomiriimiä. Tämä vuosi taas vaikutti poikkeuksellisen kamalalta levyjen kansitaiteiden suhteen.

Olen aina suhtautunut skeptisesti vuosilistoihin, jotka julkaistaan ennen kuin vuosi on edes loppu, mutta varsinkin tässä tapauksessa se on ihan perusteltua: vaikka kaikkia vuoden 2013 levyjä ei ole vielä julkaistu, niin niiden kansitaiteet kuitenkin todennäköisesti on. Vuosi alkoi niin räväkän epäesteettisesti, että aluksi näytti että listasta voisi tulla vaikka kuinka pitkä. Onneksi graafiset suunnittelijat ryhdistäytyivät vuoden loppupuolella, joten tästä tuli nyt vain Top 7. Tosin kriteereitäni lieventämällä tästä olisi tullut helposti se klassinen kymmenen kärki.

En ole nimittäin laskenut mukaan omasta mielestäni rumia kansia, joiden visuaalinen tyyli kuitenkin ilmiselvästi kuuluu bändin imagoon tai sen edustaman genren estetiikkaan (esim. Stratovarius tai Ministry). Vastaavasti monet levynkannet ovat kyllä perinteisessä mielessä amatöörimäisen tai muuten vain kökön näköisiä, mutta vaikuttavat kuitenkin mielestäni taiteellisesti perustelluilta ratkaisuilta (esim. The Knife). Shaking the Habitualin värit kuitenkin sattuvat silmiin vähemmän painettuna, jollaisena kansitaide tietysti pitäisi aina kokea.

Otinkin tehtäväkseni vähintäänkin hypistellä listan levyjä kaupassa, että osaan arvioida niiden epäesteettisyyttä muutenkin kuin vain Googlen kuvahaun perusteella. Mahdollisuuksien mukaan tutkailin myös kansilehtisen sisäsivuja jos vaikka niiden taiteesta löytyisi jokin avain kansikuvan ymmärtämiseen. Kuuntelin myös jokaisen näistä levyistä, jotta osasin suhteuttaa kansitaiteet musiikkiin.

Vaikein rajatapaus oli Puscifer, joka on kuitenkin tavallaan huumoribändi, jonka kansikuvat ovat aina olleet tarkoituksellisen kaameita. Donkey Punch the Night -EP kuitenkin on käsittämättömyydessään jollain ihan omalla tasollaan. Loppujen lopuksi listan tärkeimmäksi kriteeriksi kuitenkin päätyi varsin subjektiivinen ja vaistonvarainen WTF-ensireaktio, eikä Puscifer aiheuttanut sellaista. Jotain tuollaista olikin odotettavissa Maynard James Keenanin sivuprojektilta.

Tällä listalla on siis levynkansia, joita en ensinäkemältä uskonut oikeiksi levynkansiksi: luulin kaikkia näitä levyjä aluksi kannen perusteella joksikin epävirallisiksi kokoelmiksi. Edellä mainitsemani esimerkit olivat kyllä yllättäviä kansikuvia, mutta niihin en reagoinut järkytyksellä tai epäuskolla. Mitä korkeammille sijoille tällä listalla mennään, sitä enemmän kannet alkavat näyttää siltä kuin joku yli-innokas fani olisi juuri hankkinut Photoshopin ja tehnyt sillä kannen johonkin epämääräiseen bootleg-julkaisuun.

Bubblin' under: tavallaan rumia, mutta kuitenkin asiaankuuluvia kansia

Lue loppuun

#94 Yellow Magic Orchestra – Rydeen (1979)

YouTube (musiikkivideo)

Yellow Magic Orchestra - Solid State Survivor; levynkansiKoska inspiraatio on vähissä tämän kappaleen suhteen, käytän inhoamaani ilmaisua: Yellow Magic Orchestra on Japanin Kraftwerk. Tai jos Wikipediaa on uskominen, niin oikeastaan Japanin Beatles – niin suuri heidän suosionsa ja vaikutuksensa oli hetken aikaa. Kotimaassaan YMO:n synapoppia kutsuttiin technopopiksi ja heidän kulttuurinen vaikutuksensa kuulemma näkyy yhä japanilaisten liikemiesten kampauksissa.

Yellow Magic Orchestralle ulkoinen olemus ei ollutkaan mitenkään yhdentekevä, ja yhtyeen toisen albumin, Solid State Survivorin (1979), kannessa on selviä Kraftwerk-vaikutteita: punaiset puvut ja mallinuket, aivan kuten The Man Machinen kannessa vuotta aiemmin. Yellow Magic Orchestra oli kuitenkin melodisempi ja popimpi kuin Kraftwerk. He tekivät musiikkia vartavasten mainoksiin ja kappaleissa on selkeästi enemmän sellaista tarttuvuutta, johon saksalaiset kollegat eivät kyenneet, tai edes pyrkineet. Paras esimerkki tästä on kenties albumin toinen singlejulkaisu, Rydeen, joka jää pirullisesti päähän soimaan.

Eroista huolimatta yhtyettä on oikeasti luontevaa verrata Kraftwerkiin, koska molempien yhtyeiden päälle sovitellaan usein täysin samojen genrejen keksijän viittaa: hip hopin, ambient housen tai teknon. Länsimaissa Kraftkwerin vaikutus on varmaan ollut suurempi, mutta j-popin pioneeri YMO nyt ainakin on. Sitä ei Kraftwerkistä varmastikaan voi sanoa. Yhtyeen merkitys angloamerikkalaiselle populaarimusiikille ja etenkin elektroniselle tanssimusiikille on silti kiistaton: Kraftwerkin tapaan myös Yellow Magic Orchestra päätyi electrollaan hip hopia synnyttämässä olleen Afrika Bambaataan samplaamaksi vuonna 1983: Firecracker pääsi osaksi Death Mixiä.

Lisäksi Technopolis-kappaleen on uumoiltu ennakoineen Detroit-teknoa, ainakin nimensä perusteella. Techno on kuitenkin sen verran yleinen yhdyssanojen osa, ettei siitä voi mielestäni päätellä mitään. Sen sijaan teknon pioneeri Juan Atkins on sanonut että se tulee Alvin Tofflerin terminologiasta. Musiikillinen yhteys on kuitenkin helppo kuulla ainakin YMO:n ja Atkinsin varhaisen Cybotron-projektin välillä.

Myös tematiikaltaan yhtye sopii hyvin teknon jatkumoon. Heillä oli myös laulettuja biisejä, joiden englanninkieliset sanoitukset teki yleensä Chris Mosdell. Ne heijastivat usein sen hetken scifi-kirjallisuuden cyberpunk-trendejä. 1970- ja 80-luvun taitteen konemusiikki tuntui muutenkin usein keskittyvän juuri tuollaisiin dystooppisiin tulevaisuuksiin, joissa ihmiset ovat vieraantuneita toisistaan ja omista kehoistaan. Juuri se ankea tulevaisuudenkuva jonka Air (#95) haluaisi kokonaan unohtaa.

Rydeenista tehtiin myös mielettömän hieno musiikkivideo, jonka uraauurtavasta visuaalisesta tyylistä ja elävästä esiintymistyylistä näkee että show oli YMO:lla paljon Kraftwerkiä paremmin hallinnassa, tai heidän visuaaliset pyrkimyksensä eivät ainakaan olleet yhtä minimalistisia. Japanin olisi varmaan kannattanut liittyä EBU:un jotta YMO olisi voinut käydä voittamassa Euroviisut.

Kuuntele myös: Yellow Magic Orchestan lauletuista kappaleista Behind the Mask on ollut suosittu coveroinnin kohde länsimaissakin, joutuen mm. Eric Claptonin ja Michael Jacksonin käsittelyn uhriksi. YMO:n jäsenet ovat tehneet vaikuttavaa jälkeä myös bändinsä ulkopuolella ja esimerkiksi Ryuichi Sakamoton soolokappale Riot in Lagos on Wikipedian mukaan vahvasti electron syntyyn vaikuttanut teos.