Pirunkehto – Black metal esille kätkettynä

Tero Ikäheimonen - Pirunkehto; kirjan kansikuvaTämä artikkeli on osa Melomaanikon Facebook-joulukalenteria. Musiikkivuoden tähtihetkiin pääsi mukaan vain yksi kirja, koska olen toistaiseksi lukenut vain yhden tänä vuonna julkaistun musiikkikirjan. Tero Ikäheimosen Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina valikoitui luettavakseni puhtaasti aihepiirinsä perusteella, eikä se ole mukana joulukalenterissa siksi, että se olisi vuoden paras musiikkikirja.

Jossain on sanottu että hyvä musiikkikirja on sellainen, että siitä nauttiakseen ei tarvitse tuntea aihepiiriä. Tällä kriteerillä Pirunkehtoa ei voi pitää hyvänä musiikkikirjana. Sen alaotsikkokin on hyvin harhaanjohtava, koska kirjassa on hyvin vähän mitään narratiivista.

Ikäheimonen ei kirjoita selkeästi etenevää tarinaa suomalaisen black metalin historiasta vaan tekstiä luonnehtii ennen kaikkea pirstaleisuus. Pirunkehto on käytännössä haastattelukirja, jossa artistien puheen keskeyttävät lähinnä ylöskirjaajan yksityiskohtaiset luettelot bändeistä, levytyssessioista, kiertueista, levy-yhtiöistä ja miehistönvaihdoksista.

Bändi kerrallaan etenevän kirjan jokaisen luvun alussa luetellaan samat inspiraation lähteet Venomista ja Bathorystä norjalaiseen black metalin toiseen aaltoon. Sitten kerrotaan, kuinka kristinuskoa vastaan piti kapinoida ja tehdä mahdollisimman ”äärimmäistä” ja ”brutaalia” musiikkia – musiikkia kuvaavien adjektiivien sanavarasto on kirjassa varsin rajallinen. Kaikkien bändien kohdalta löytyy samoja toistuvia juonteita, jotka määrittävät suomalaisen black metallin historiaa, mutta Ikäheimonen kieltäytyy vetämästä niitä yhteen. Haastattelumateriaalin editointi koherentiksi ”tarinaksi” jää täysin lukijan omalle vastuulle.

Kirjassa käytetty haastattelukaava tulee niin tuskallisen tutuksi, että kirjan sävyn tuntuu määrittävän suorien lainausten suuresta määrästä huolimatta Ikäheimonen, eivät artistit. Haastattelupätkien välissä Ikäheimonen luettelee pitkästyttävää triviaa levyjen pituuksista ja biisimääristä, ja pitää huolen siitä että jokainen parikin minuuttia bändissä vaikuttanut jäsen mainitaan. Turhaa tietoa ei tietenkään ole olemassa, mutta sanoisin että sen oikea paikka on liitteissä tai Wikipediassa, ei kangistamassa leipätekstin kulkua.

Pirunkehto tuntuu keskeneräiseltä ja luonnosmaiselta; black metalia käsittelevän teoksen lähdeaineistolta, ei valmiilta kirjalta. Mieleen tulee pari klassikkoa: Simon Reynoldsin Rip It Up and Start Again sekä Brewster & Broughtonin Last Night a DJ Saved My Life ovat selkeitä kokonaisesityksiä aihepiireistään (post-punkista ja elektronisesta tanssimusiikista), mutta tämän lisäksi niistä on julkaistu myös oheistuotteina haastattelukirjat Totally Wired ja DJ Revolutionaries. Ne toimivat nimenomaan lisälukemistona kaikkein tiedonnälkäisimmille lukijoille, jotka eivät halua hyvää lukukokemusta vaan paljon yksityiskohtaista triviaa. Niille, jotka haluavat johtopäätösten lisäksi tutustua myös tutkimusaineistoon. Pirunkehdosta tulee mieleen, että se on oheislukemisto sille kunnolliselle black metal -kirjalle jota ei ole olemassa.

Kirjassa ei esimerkiksi yritetä edes määritellä sitä mitä black metal on. Sinänsä tämä on johdonmukaista, koska suunnilleen jokainen haastateltava muusikko on hieman eri mieltä asiasta. Kirjan sisältä löytyy siis paljon ristiriitoja, joita Ikäheimonen ei edes yritä käsitellä. Jo yhdenkin haastattelun sisältä voi löytää näennäisiä ristiriitoja: artisti voi sanoa että black metal on uskonto ja kaikki uskonnot ovat paskaa. Kontekstin ymmärtävä lukija tajuaa toki useita erilaisia näkökulmia uskonnollisuuteen, mutta Ikäheimonen ei artikuloi tai analysoi mitään.

Käytännössä kirjan määritelmä genrestä on oikeastaan se, että suomalaista black metalia ovat ne bändit jotka tässä kirjassa mainitaan. Siksipä kirjasta löytyy näinkin kirjavia määritelmiä siitä mitä black metal on:

”Voit tehdä mitä haluat, ja se on aina black metallia, jos päätät, että se on black metallia.” – Narqath (Azaghal, s. 312)

”Jos puhutaan black metallista sen tiukimmassa mahdollisessa muodossa, niin sen tulisi käsitellä vain tiettyjä asioita. Jos puhutaan negatiivisessa mielessä – millä tarkoitan itselleni ainoata oikeata ja hyvää tapaa – niin sanoisin, että ainoastaan yöpuolen tiedonjano on hyväksyttävää. Saatanan, joissakin muodoistaan, on oltava läsnä, eikä suvaitsevaisuudelle voi antaa liian suurta tilaa.” – Eorl Torht Tyrannus (Warloghe, s. 327)

Kirjan haastateltavat tuntuvat aika selvästi jakautuvan näihin kahteen lähestymistapaan. Suurin osa on jossain määrin puristeja, jotka eivät halua määritellä black metalia tarkasti, mutta kuitenkin antaa sille jotkin reunaehdot. Heidän haastattelunsa ovat yleensä varsin tylsää luettavaa, kun taas genren sääntöjä tietoisesti rikkovat muusikot – Nuclear Holocausto Vengeance (Beherit), Wrath (Black Dawn, Enochian Crescent) ja Kena Strömsholm (…and Oceans) ovat ne joiden persoona välittyy sivuilta.

”Black metallissa ei kuitenkaan ole tarkoitus miellyttää ketään – mukaan lukien genren muut ihmiset – vaan tehdä sitä, mitä itse haluaa. Olisi aika ristiriitaista puhua yksilöllisyydestä ja henkisestä vahvuudesta, ja sitten rajoittaa sitä mitä voi tehdä ja pelätä, mitä muut ajattelevat”– Wrath (s. 265)

Totuus löytynee jostain puristien ja kokeilijoiden väliltä. Tuskin Narqath ja Wrathkaan ovat sitä mieltä että The Soft Pink Truthin homodiskoversioita black metal -klassikoista sisältävä Why Do the Heathens Rage? -tribuuttilevy on black metalia. Jos nämä lainaukset haluaisi ottaa kirjaimellisesti, myös Eorl Torht Tyrannuksen määritelmään sopisi Soft Pink Truth, koska lyriikoissa on kuitenkin Saatana läsnä – vaikkakin sitten ironisen hipsteristi. Kun kirjassa määritellään black metalia, juuri kukaan ei kommentoi musiikin tyyliä, vaikka se on kuitenkin se eri musiikkigenrejen määrittävä tekijä.

Black metalin tärkeimpänä määritelmänä tunnutaankin pitävän sen ideologista puolta. Tätä pidetään etenkin Suomen ominaispiirteenä, ja monet haastateltavat paheksuvatkin ulkomaisia black metal -yhtyeitä joilla ei ole mukana ideologiaa toiminnassaan. Jokainen Pirunkehdossa haastateltu bändi on jollain tasolla ideologinen, eikä kukaan haastateltavista tunnu välittävän siitä millaista musiikkia kutsutaan black metaliksi, ainoastaan siitä mistä siinä saa laulaa. Näin yksinkertaistahan se ei ole, sillä black metalilla on kyllä ihan selkeät musiikilliset sääntönsäkin. Se on ihan oikea genre eikä kristillisen rockin kaltainen metagenre.

Tästä seuraakin sitten se, että niinkin sekalaista bändijoukkoa kuin Absurd, Wolves in the Throne Room ja Lifelover kutsutaan black metaliksi. Ainoastaan se genren tarkentava etuliite vaihtuu. Pirunkehdon haastateltavat ovat lähes yksimielisiä siitä, että nämä bändit ja tyylisuunnat (NSBM, ”atmospheric black metal”, DSBM) eivät ole oikeaa black metalia, mutta ei niiden ominaispiirteiden kuvaamiseen ole mitään parempaakaan sanaa keksitty. Genre on kuitenkin musiikki- eikä ideologiateollisuuden keksimä luokitusjärjestelmä.

Usein sanotaan, että avoin ideologisuus tekee black metalista ainutlaatuisen musiikkityylin. Pirunkehdosta välittyy kuitenkin ensisijaisesti ajatus, että black metalin ideologia on kaikkea muuta kuin avointa. Itsehän olen tunnetusti sitä mieltä, että kaikki musiikki on ideologista. Suurin osa rivien välissä, osa suoraan ilmaistuna. Pirunkehtoa lukemalla on kuitenkin täysin mahdotonta sanoa mikä on black metalin ideologia. Se liittyy jotenkin Saatanaan, mutta sitä tarkemmin sitä ei yritetä määritellä. Ei sitä varsinaisesti voikaan määritellä tarkemmin, koska jokaisella bändillä tuntuu olevan eri käsitys siitäkin, mitä Saatana ja satanismi tarkoittavat:

”Voin sanoa olevani satanisti, mutta sinänsä se on turha ilmaus, koska se ei kerro toiselle mitään, ja samalla voi tarkoittaa mitä tahansa taivaan ja helvetin väliltä.” – Torog (Behexen, s. 351)

”En ole kokenut tarvetta niin hirveästi jakaa ajatuksiani, kun ei sitä kukaan kuitenkaan näe samalla tavalla kuin minä.” – Werwolf (Satanic Warmaster, s. 379)

Kun muusikot puhuvat Ikäheimoselle Saatanasta, he eivät juuri koskaan kerro mitä Saatana heille varsinaisesti tarkoittaa, tai että miten he tätä ”palvovat”. Silloin harvoin kun joku haastateltavista suostuu puhumaan satanismin käytännöllisestä puolesta, seinä tulee nopeasti vastaan, sillä satanisti ei halua puhua yksityisasioistaan. Tämä on täysin loogista, sillä satanismi on äärimmäisen individualistinen aate. Jos se tarkoittaa kahdelle eri ihmiselle samaa asiaa, se ei ole satanismia vaan jotain laumasieluisuutta. Ja koska black metal on syntynyt pitkälti vastareaktiona länsimaiselle kristinuskon pakkosyötölle, on luontevaa että hengellisiä asioita pidetään yksityisinä.

Siksi black metal onkin hyvin liukas aihe: siitä on mahdotonta kertoa mitään kovin suoraan, ja se on pohjimmiltaan esoteerista musiikkia. Jos esimerkiksi itse en olisi jossain määrin tutustunut satanismiin ja vasemman käden polkuun, en tajuaisi kirjasta juuri mitään. Käsitteitä ei selitetä, koska ne tietää ketkä tietää. Pirunkehdon kohdeyleisölle on täysin turha ruveta selittämään satanismin ja saatananpalvonnan eroa. Vasta sivulla 328 Ikäheimonen lipsauttaa, että Saatana saattaakin olla arkkityyppi eikä persoonallinen paha – asia joka on vihkiytyneelle itsestäänselvyys, mutta joka tekstissä ilmaistaan vain ohimennen ja selittelemättä.

Väittäisin, että ulkopuolisen on helpompi ymmärtää esimerkiksi Euroviisujen kuin black metalin ideologiaa. Euroviisut ovat suvaitsevaisuuden ja rauhan juhlaa, mutta mitä black metal on? No, ainakin 1990-luvulla yleinen ajatus oli varmaan että hautakivien potkimista ja kirkkojen tuhopolttamista. Se on kuitenkin erittäin kaukana nykytodellisuudesta. Nykyistä skeneä tuntuu luonnehtivan ensisijaisesti monimuotoisuus. Ainakin minulle syntyy ajatus siitä, että ehkä Saatana on black metalia yhdistävä käsite ainoastaan siksi, että se on se yhteisesti sovittu asia josta ollaan yhdessä eri mieltä.

”Vielä kymmenen vuotta sitten meni läpi, että joku tuli kertomaan, mitä black metallin kuuluu olla ja mitä se ei voi olla. Nykyisin ei kukaan pysty siihen enää vaikuttamaan. Se on kontrolloimaton peto.” – Mentor (Ride for Revenge, s. 405)

”Vuosien varrella olen koittanut rakentaa ideologisia raameja black metallille, mutta kyseessä on enemmänkin spontaani energia, jolla on monta muotoa. Sitä ei oikein pysty järkeistämään tai rajoittamaan. Se elää omaa elämäänsä.” – Mikko Aspa (Clandestine Blaze, s. 371)

Koska black metal on tarkoituksellisesti elitististä, ideologisen puolen lisäksi myös musiikillinen puoli on itseisarvoisen vaikeasti lähestyttävää. Se on vain toisille ”uskoville” suunnattua, eikä sekulaari valtavirtasuosio ole tavoiteltavaa. Tämän vuoksi monet kirjan haastateltavat muistelevatkin kaiholla 1990-luvun tape trading -aikoja jolloin internet ei ollut vielä tehnyt kaikesta ”liian helppoa”. Avarakatseisimmat tosin lisäävät, että on hyvä että aattellinen kirjallisuus ja musiikki ovat netin ansiosta paljon aiempaa helpommin uteliaiden pimeän puolen tutkimusmatkaajien saatavilla.

Tällainen sisäänpäinkääntyneisyys herättää tietysti myös epätoivottua huomiota. Kun Ikäheimonen kirjoittaa kuinka harvan tuntema ja vaikeasti lähestyttävä Warloghe on oikein erityisen saatanallista ja esoteerista black metalia, googlaan heti itselleni latauslinkin joka Helvetin demokasettiin ja kuuntelen niitä suunnilleen yhtä helposti kuin Ikäheimosenkin parjaamia Spotify-soittolistoja.

Myönnän olevani black metal -turisti, mikäli se tarkoittaa ihmistä joka kuuntelee genreä epäideologisista syistä. En kuitenkaan usko, että saisin tästä musiikista mitään irti, ellei sen filosofia jollain tasolla tuntuisi omalta. Teen nyt ihan saman epämääräisen ”en puhu yksityisasioista” -tempun kuin black metal -muusikotkin: en seuraa vasemman tai oikean käden polkua vaan molemman käden, enkä nyt avaa tässä asiaa enemmän. Black metal ei siis varsinaisesti ole ”minun musiikkiani”, mutta saan myös sen filosofisesta puolesta henkilökohtaisesti jotain irti.

Vaikka tällainen turismi on nykyään vaivatonta, levytysten ja kirjallisuuden helppo saatavuus ei silti tee black metalista ja satanismista ”liian helppoa”. Niitä voi kyllä kuunnella ja lukea läpällä, mutta miksi kukaan aito individualisti välittäisi siitä mitä typeryyksiä muut tekevät? Black metallin todellinen, syvällisesti henkilökohtaisella tasolla omaksuttu musta sydän, avautuu vain niille jotka ovat tosissaan. Kuten Warloghen Eorl Torht Tyrannus sanoo,

”Oikeasti esoteeriset asiat eivät voi olla valtavirtaa, sanan varsinaisessa merkityksessä, ikinä.” (s. 329)

Vasemman käden polku ei ole koskaan helppo. Ei se haaste tule siitä että löytääkö jotain levyjä vaan siitä mitä löytää sisältään. Se, ettei satanismista voi tulla valtavirtaa, johtuu ihan vain siitä että se on henkisesti liian vaikeaa. Okkultistinen estetiikka voi kyllä olla hyvinkin lävitsetunkevaa kulttuurissamme, mutta se on vain pintaa.

Tämä heijastuu black metaliin musiikkinakin. Vaikka se on vapaasti ladattavissa netistä, sen sisältämä viisaus ei ole vapaasti omaksuttavissa. Musiikin kuuntelemista ei oikein voi nettiaikana rajoittaa, mutta musiikin sisäistämistä voi. Black metal -skene onkin siinä taitava. Paitsi että haastatteluissa ei avata mitään todellisia merkityksiä (korkeintaan namedropataan parin okkultistin nimi), se näkyy myös esteettisissä valinnoissa. Tai nimenomaan siinä, että black metalin undergrond/oldschool-laita on epäesteettistä. Hyviä tuotantoarvoja kaihdetaan ja kansitaiteet ovat rupuisia ja konstailemattomia. Eikä sanoista tietenkään saa selvää.

Esimerkiksi Clandestine Blazesta Ikäheimonen kirjoittaa osuvasti, että se on tarkoituksella keskinkertaista musiikkia. Aspa itsekin toteaa viimeisimmästä levystään että sitä ”ei tarvinnut koristella millään viihdyttävällä” (s. 371). Tätä ajatusta Ikäheimonen tai Aspa eivät tietenkään avaa enempää, koska tiedon liekin kuuluu olla kätketty (”klandestiini”). Teen sen tässä kuitenkin heidän puolestaan: ”hyvän” ja ”viihdyttävän” taiteen tavoittelu on black metalille vierasta, koska ideologia on määräävämpi tekijä kuin estetiikka ja ”taiteelliset meriitit”.

Tämä on totta ainakin suomalaisessa skenessä niin pitkälle, että en esimerkiksi osannut ottaa Behexeniä vakavasti ennen tämän kirjan lukemista. Tämä johtui ainoastaan siitä, että niiden uusimmat levynkannet ovat liian esteettisiä. Ammattimainen ote viesti minulle vihkiytymättömyydestä. Mutta kyllä ne näköjään onkin ihan vakaumuksellisia satanisteja ja sounditkin raakuudessaan jotain ihan muuta kuin mitä kansitaiteet antavat ymmärtää.

Behexenin 1. demo (Eternal Realm, 1997) ja 4. albumi Nighttime Emanations (2012)Behexenin visuaalisen tyylin kehitys/rappio: eka demo oli paras (1997) vs. Nightside Emanations (2012)

Kun ottaa huomioon black metalin välinpitämättömyyden siitä mikä on ”hyvää” taidetta, myös Pirunkehdon kirjalliset ratkaisut alkavat tuntua perustelluilta. Ikäheimonen ei ole kirjoittanut hyvää kirjaa, koska se ei ole ollut hänen tavoitteenaan. Ensivaikutelmat johtavat harhaan kuten Behexenin kansitaiteissa. Pirunkehto vaikuttaa ammattimaisesti tehdyltä tietokirjalta: painoasu on tyylikäs ja kielenkäyttö erinomaista. Black metalin esoteeriseen luonteeseen on kuitenkin perinteisesti kuulunut huonolla englannilla kirjoitettu ja kirjaston kopiokoneella koostettu suttuinen ja mustavalkoinen fanzine-kirjallisuus.

Vaikka Pirunkehdon ulkoiset puitteet ovat näyttävät, sen sisältämä viisaus on salattua. Black metalin pimeästä ytimestä puhutaan vihjaillen, ei suoraan. Osin tietysti siksi, että niitä ytimiä on useita erilaisia, eikä ole olemassa vain ”yhtä black metalia”. Mutta osin siksi, että se tieto kuuluu vain vihkiytyneille, eikä sitä siksi paineta julkiseen kirjaan. Tämän vuoksi Ikäheimonen ilmeisesti pitää oman kommentaarinsa minimissä.

Äänessä ovat lähes yksinomaan muusikot, sensuroimatta ja editoimatta. He kertovat sen verran kuin haluavat, ja puhuvat hyvinkin ristiin toistensa kanssa. Pirunkehto ei yritäkään kertoa mitä black metal on, vaan antaa ’zine-hengessä äänitorven sekalaiselle muusikkojoukolle. Kuten musiikkilehdissä julkaistuissa haastatteluissa, ei tässäkään mietitä sitä sanooko haastateltava nyt varsinaisesti mitään uutta, vai toistaako vain muidenkin jankkaamia yleisiä teemoja. Lehdessä bändi voi kehua omaa uutta levyään taivaisiin ilman journalistista filtteröintiä, ja seuraavalla sivulla kriitikko voi haukkua sen pystyyn. Tämä tuntuu olevan myös Ikäheimosen lähestymistapa, vaikka kirjassa ei varsinaisesti haukutakaan mitään muuta kuin ulkomaalaisia ”posereita”.

Merkityksellisintä Pirunkehdossa ei olekaan ole sen ”objektiivisesti” mitattava kirjallinen laatu vaan siitä näkyvä black metalille tunnusomainen jännite julkisuuden ja yksityisyyden välillä. Pirunkehtoa ei ole kirjoitettu isolle yleisölle, vaikka se on julkaistu isona painoksena ja kuka tahansa saa ostaa sen kaupasta tai lainata kirjastosta. Kirjan kohdeyleisönä on selkeästi ainoastaan suomalainen black metal -skene itse. Sitä ei ole kirjoitettu mahdollisimman helpoksi johdantoteokseksi satunnaiselle lukijalle/kuulijalle, vaan jäsennykseksi vihkiytyneille.

Pirunkehto esittelee suomalaisen black metalin julkisesti, mutta ei avoimesti. Ikäheimonen on kätkenyt sen salaisuudet kaikkien nähtäville, mutta ei kaikkien ymmärrettäväksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.