Kymmenen vuotta skroplausta, osa 1

10 years of scrobbling -logo vuodelta 2012 kun palvelu täytti vuosikymmenenPari viikkoa sitten, 7.11.2014, tuli täyteen kymmenen vuotta siitä kun liityin jännittävään verkkopalveluun Audioscrobbler, joka tilastoi käyttäjien tietokoneellaan kuuntelemaa (ts. skroplaamaa, englanniksi to scrobble) musiikkia internetiin kaikkien nähtäville. 7. marraskuuta oli mitä ilmeisemmin joku maaginen päivämäärä musabloggaajien keskuudessa, sillä Rosvoissa juhlittiin Ruudolfin 10-vuotista levytysuraa ja Rolf Jacksenin Levyhyllyssä blogin 7-vuotispäivää. Itselläkin oli tarkoitus julkaista tämä juuri vuosipäivänä, mutta kun on tässä muutakin elämää kuin musablogi. Jhonn Balancen kuolemastakin tuli juuri tasan 10 vuotta täyteen, joten marraskuu 2004 oli hyvin merkittävä kuukausi.

Kymmenen vuotta on nettiajassa ikuisuus, enkä ole käyttänyt yhtään toista nettipalvelua aktiivisesti näin pitkään. Vuonna 2002 perustettu Audioscrobbler ilmaantui nettiin kovin otolliseen aikaan, kun ihmiset siirtyivät joukolla CD-levyjen kuuntelemisesta MP3-tiedostoihin. Tilastoiden jännittävyys imaisi minutkin nopeasti niin syvälle, että pian kuuntelin musiikkia ainoastaan tietokoneella. Jo ennen last.fm:ää kirjoitin paperiseen vihkoon ylös viikoittaisia kuuntelujani (tämän piti olla vain aprillipila!). En tosin järjestänyt niitä kuuntelumäärän mukaan vaan sen mukaan mikä tuntui viikon lopussa paremmuusjärjestykseltä. Audioscrobbler siis todellakin vastasi kysyntään!

Nettiradio/yhteisösivu Last.fm:ään helmikuussa 2005 integroidut tilastot eivät olleet vain kylmän staattisia raportteja menneisyydestä, vaan palvelu osasi myös tarjota niiden pohjalta uutta kuunneltavaa. Audioscrobblerin erinomaisen suosittelualgoritmin ansiosta Last.fm onkin ollut kaikki nämä vuodet se paikka, josta olen parhaiten löytänyt uutta musiikkia. Rate Your Music -sivuston tapaan valtavan käyttäjämäärän luomasta datasta saadaan kaivettua esiin relevanttia ja koukuttavaa informaatiota. Kun Last.fm-dashboardilleni ilmestyy itselleni tuntematon artisti (tai nyttemmin säveltäjä), ryhdyn kuuntelemaan hänen/heidän tuotantoaan jotta saan lisää suosituksia tilalle (last.fm lopettaa artistin suosittelun kun sitä on kuunneltu yli 3 kertaa). Eikä se suositeltava tunnu koskaan loppuvan.*

Last.fm:n suosituksia swing-tagilla filtteröitynä. Kuvankaappaus Dashboardiltani.
Yritän tällä hetkellä saada otetta swingistä. Last.fm:n suositukset auttavat. Kuvankaappaus dashboardiltani. Kuvan saa isommaksi klikkaamalla.

Skroplaaminen on vienyt minut kierteeseen, jossa en voi olla jatkuvasti kuuntelematta jotain mitä en ole aiemmin kuullut. Aina kun olen tietokoneella, kuuntelen musiikkia, ja aina kun kuuntelen musiikkia, käyn jatkuvasti last.fm:ssä katsomassa mitä tuli juuri äsken kuunneltua! Omien tilastojen lisäksi katselen toki myös kavereiden kuunteluja ja kyttään kieli pitkällä uusia suosituksia. Tämä on sitä interaktiivista mediaa kirjaimellisimmillaan.

Skroplaaminen oli hetken muotia, karkeasti sanottuna palvelun kulta-aika kesti vuodet 2005-2009. Se alkoi Last.fm-integraatiosta, ja päättyi kun CBS osti palvelun 2009. Siinä välissä palvelu sai lukuisia nettisivupalkintoja ja kaikilla tuntui olevan tili siellä. Omistajavaihdoksen jälkeen palvelussa kuitenkin tehtiin putkeen paljon uudistuksia, jotka monien mielestä huononsivat palvelua liikaa, ja omassakin tuttavapiirissäni käyttöaktiivisuus alkoi selvästi laskea.

Keskeisin huono kehityskulku oli luultavasti Last.fm-radion muuttuminen maksulliseksi. Siihen asti sieltä oli pystynyt kuuntelemaan ilmaiseksi musiikkia omien kuuntelutilastojen, tilastollisten naapurien tai käyttäjien luomien tagien perusteella. Kun se ei ollut enää mahdollista, uuden musiikin löytäminen palvelusta muuttui aiempaa vaivalloisemmaksi. Mutta minulle, ihmiselle joka suorastaan nauttii kuunneltavan tonkimisesta Spotifysta, kirjastosta, tai milloin mistäkin, siitä tuli lähinnä mieluisa haaste. Last.fm:stä saan edelleenkin parhaiten selville itselleni aiemmin tuntemattomat artistit/säveltäjät, joista todennäköisesti pidän.

Last.fm:n kulta-aika oli MySpacen aikaa, jolloin musiikin nettikaupassa ei ollut mitään iTunesia parempaa, eivätkä Google ja Facebook olleet vielä ahmaisseet käytännössä koko sosiaalista verkkotodellisuutta omistukseensa. Spotify lanseerattiin Suomessa 2008 ja pian se päihittikin last.fm:n kuuntelupalveluna. Spotifylla ei ollut aluksi käytännössä lainkaan suositteluominaisuuksia (ja nykyäänkin ne yhä kalpenevat last.fm:n rinnalla), mutta ratkaisevampaa oli se, että löytämäänsä musiikkia pääsi kuuntelemaan välittömästi. Onneksi last.fm:kin on osittain vastannut näihin haasteisiin, ja nykyään artistisivuille on upotettu YouTube-videoita helppoa ja nopeaa testikuuntelua varten. Ja tietenkin niiden katselut/kuuntelut myös skroplaantuvat eli näkyvät omissa tilastoissa.

Last.fm-logo

Vuonna 2007 perustettiin SoundCloud ja BandCamp, mikä taisi puolestaan koitua last.fm:n bändeille kohdistettujen promootio-ominaisuuksien tuhoksi. Uudet palvelut rynnivät markkinoille, eikä last.fm osannut uudistua tai kehittää kilpailukykyisiä ominaisuuksia. Palvelun ydinvaltiksi jäivät kuuntelutilastot, eikä niillä enää pötkitä pitkälle. Aiheesta on kirjoitettu tuomionpäivän ennustuksia jo kolme vuotta sitten.

Tietysti auttaisi varmaan jos esimerkiksi maksaisin last.fm:n käytöstä ja antaisin maksulliselle radiolle mahdollisuuden. Valitettavasti maksullinen tili ei vain tarjoa minulle riittävästi lisäarvoa ilmaiseen verrattuna, kun kuitenkin maksan Spotifysta joka tapauksessa. Itse olisin kyllä täysin valmis maksamaan ihan vain pelkistä kuuntelutilastoista, mutta sitten niiden pitäisi olla paljon nykyistä kattavammin ja helpommin analysoitavissa. Suhteutettuna kaikkeen siihen datan määrään jota tietokanta käyttäjiltään saa, sitä hyödynnetään onnettoman vähän.

Uudentyyppisiä tilastoja ei ole ilmaantunut vuosikausiin Last.fm-käyttäjien profiileihin ja mielekkäimmät lisäominaisuudet ovat poikkeuksetta tulleet ulkopuolisten harrastajien tekemistä API-sovelluksista. Niillä olenkin sitten analysoinut viimeisten 10 vuoden kuuntelutottumuksiani oikein urakalla tämän juhlavuoden kunniaksi; seuraavaksi saatte tietää kaiken siitä mitä olen kuunnellut vuoden 2004 jälkeen!

Lue loppuun

Gootti-DJ:n vuosi 2012

Vielä kerran muistelen viime vuotta! Tällä kertaa DJ:n näkökulmasta. Lähinnä kyse on siitä, mitä ei ollut, sillä 2012 oli ensimmäinen vuosi sitten 2003:n kun minulla ei ollut yhtään DJ-keikkaa. Hiljaiseloon tulee kuitenkin ensi kuussa viimein loppu kun olen Synapsissa soittamassa levyjä. Erittelen tässä välivuoteni syitä sekä kirjoitan lyhyesti muiden gootti-DJ:den toiminnasta tänä vuonna (soittotilastot!).

Syytän ”keikkatauostani” tekijänoikeuslainsäädäntöä, vaikka ei se niin yksinkertaista oikeasti olekaan. Kyse oli ensi sijassa omasta formaattikriisistäni. En haluaisi enää ostaa fyysisiä levyjä, koska ne ovat epäekologisempia kuin tiedostot. Asia ei tosin ole aivan noin yksiselitteinen ja palaankin aiheeseen luultavasti lähitulevaisuudessa. Kuuntelen joka tapauksessa kaiken musiikkini tietokoneelta, joten CD:t ja vinyylit ovat parhaimmillaankin vain varmuuskopioita, hyllynkoristeita ja statussymboleita, eli eivät sinänsä mitään kovin tärkeää – varsinkin kun varmuuskopiot saa ulkoisella kovalevyllä paljon pienempään tilaan. Hienot kansitaiteet ovat tietenkin asia erikseen, mutta eipä niitäkään rehellisyyden nimissä tule kovin usein ihailtua.

Tiedostomuotoista musiikkia ei kuitenkaan ole mitään järkeä ostaa jos on DJ, ja ajattelee joskus soittavansa kyseisen teoksen julkisesti. Latauksen hintaan ei nimittäin sisälly oikeutta soittaa teos julkisesti, vaikka se sisältyy fyysiseen äänitteeseen. Käytännössä on siis maksettava musiikista kahdesti: ensin oikeudesta käyttää sitä yksityisesti, sitten oikeudesta esittää se julkisesti. Teostossa on perinteisesti viilattu lain pilkkua ja intetty että samasta asiasta ei tarvitse maksaa kahdesti, mikä teoriassa onkin totta. DJ:n näkökulmasta kyse on kuitenkin yhdestä, ei kahdesta, tuotteesta: julkisesti soitettavasta teoksesta. Tero Uuttana on tehnyt absurdeja, mutta valitettavan todenmukaisia, laskelmia eri levyjen DJ-käytön kustannuksista formaatista riippuen.

Ilmeisesti formaattien tasa-arvoisuutta paremmin tekijänoikeusjärjestöjen logiikkaan sopii paljon paremmin seuraava, todellinen tilanne: esimerkiksi  Coph Nian Shape Shifter ja Deutsch Nepalin Erotikon ovat loppuunmyytyjä CD-levyjä, jotka voi ostaa BandCampista haluamassaan tiedostoformaatissa. Olisin tuossa tovi sitten ostanut jomman kumman, mikäli olisin samalla vaivalla ja hinnalla voinut soittaa tiedostoja julkisesti. Koska se ei ole mahdollista, ostan luultavasti nuo levyt joskus käytettynä. Vaikka levyt eivät olisi loppuunmyytyjä, suosisin silti käytettyä ekologisista syistä. Eli tekijänoikeuslainsäädäntö johtaa tässä tapauksessa konkreettisesti ja yksiselitteisesti siihen että tekijä ei saa rahaa työstään.

Deutsch Nepalin levy Erotikon; julkinen esittäminen kielletty!!

Ongelma on tietysti sekin, etten suostu maksamaan MP3-tiedostoista. Jotta olisin valmis ostamaan musiikkia yksinomaan latauksina, haluan sen häviöttömässä formaatissa. En voi sanoa oikeasti nykyisellä äänentoistolla kuulevani mitään eroa 320 kbps-MP3:n ja FLAC:in väliltä, mutta kyse on periaatteesta ja siitä, että kuuntelen ehkä musiikkiani tulevaisuudessa jollain toisella laitteistolla. Lataaminen ei ole mikään syy siihen että haluaisin musiikkini huonompilaatuisena kuin CD:llä.

Muutoksia asiaan on ehkä tulossa. Nyt on käynnissä kansalaisaloite Järkeä tekijänoikeuslakiin, mutta en tiedä vaikuttaako se tähän asiaan. Aloitteessa mainitaan DJ:t yhdessä kappaleessa, jonka sisältö on kuitenkin niin vaikeaa kieltä etten tajua mitä se tarkoittaa. Harmi kyllä, että tieto lakialoitteesta kantautui korviini vasta tässä vaiheessa, kun sille ei ilmeisesti voi tehdä enää muuta kuin allekirjoittaa sellaisenaan. Eduskuntatasolla Oras Tynkkynen teki aiheesta kirjallisen kysymyksen vajaa vuosi sitten, mutta ministeri Paavo Arhinmäen vastaus (luettavissa edellisen linkin takana) oli aivan Teostolle tyypillistä tyhjänjauhamista, josta ei oikeastaan huomaa mistään että kirjoittaja olisi edes lukenut Tynkkysen kysymystä. Joku uudistus DJ-lisenssimenettelyyn on joka tapauksessa tulossa, mutta en pidätä henkeäni.

Pienempi DJ-indentiteettikriisi on liittynyt musiikkityyleihin. Goottialakulttuuriin kuuluu niin monenlaisia musiikkityylejä, että kaikkiin on hankala keskittyä. Puhumattakaan siitä, että olen alkanut enenevissä määrin kuunnella myös ihan muuta musiikkia. En ole siis osannut päättää mitä soittaisin DJ:nä tai mitä levyjä ostaisin. Molemmat kriisini oikeastaan ratkaisi se, että sain n. 50 alan levyä käytettynä ja ilmaiseksi, joten kokoelmani sai kaipaamansa piristysruiskeen ilman että minun tarvitsi käyttää rahaa tai tehdä varsinaisesti omia päätöksiä musiikkilinjausteni suhteen.

Koska en itse tehnyt keikkoja, saatoin keskittyä tarkkailemaan toisten DJ:den toimintaa. Viime vuonna esimerkiksi huomasin ensimmäisen kerran että DJ biittimiksasi goottiklubilla. On niin varmasti aiemminkin tapahtunut, mutta luultavasti olen vasta nyt oppinut kiinnittämään siihen tarpeeksi huomiota noteeratakseni. Elektronisen Top 100:n kautta olen myös oppinut ymmärtään DJ-kulttuuria laajemminkin ja tajuan miksi tämä goottikulttuurissa yleinen soittolistojen julkistaminen netissä on vähän niin kuin vanhan koulun DJ-periaatteiden vastaista.

Soittolistan julkistaminen on kuin liikesalaisuuden paljastaisi; ennen internetiä ja CD:ät DJ:t tietoisesti suttasivat levyjään ettei kukaan vain saisi tietää mitä ne sisältävät. Samalla biittimiksaava ja musiikkia luovasti muokkaava DJ myös antaa seteistään kunnian levyttäneille artisteille ja vähättelee omaa työtään. Nämä jutut ovat tietysti vähemmän tärkeitä goottiklubeilla, kun DJ:t eivät varsinaisesti kilpaile keskenään ja ovat muutenkin enemmän musiikinvalitsijoita kuin miksaajia. Ehkä tämä asetelma on kuitenkin muuttumassa, koska miksaus on mutuni mukaan yleistynyt ja soittolistoja julkistetaan aiempaa vähemmän. En minä oikeastaan itseänikään voi DJ:ksi kutsua koska painan lähinnä play-nappia oikeassa kohdassa ja valitsen levyt huolella. Tekisi mieli kyllä harjoitella biittimiksausta, mutta se on aika vaikeaa ilman omia laitteita.

Sitä en osaa sanoa, onko muilla gootti-DJ:llä ollut vastaavaa formaattikriisiä kuin minulla. CD taitaa olla edelleen se ykkösformaatti, vinyyliltä soitetaan lähinnä musiikkia jota ei ole julkaistu CD:llä – jos levysoitin on käytettävissä. Tein soittolistatilastot soitetuimmista kotimaisista bändeistä ja kappaleista vuosina 2000-2012 ja siellä on kyllä paljon materiaalia joka on julkaistu CD:llä vasta aivan viime vuosina ja yksi biisi joka ei vieläkään ole saatavilla digitaalisena. Tiedostomuotoista musiikkiakin ilmeisesti joskus soitetaan, mutta en tiedä onko se lisensoitua vai luvatonta. Itse en kyllä uskalla ruveta kokeilemaan onneani kun ratsioitakin todistettavasti tehdään. Ei tosin välttämättä ole tuon viime kevään tapauksen jälkeen tehty, kun sillä saatiin niin paljon kielteistä julkisuutta.

Lopuksi vielä tilastoista tarkemmin. Jatkoin vuosina 2010-2011 hyväksi havaistemaani suhteellista laskemistapaa eli listasin sitä mitkä esittäjät ja yhtyeet ovat kasvattaneet soittomääriään suhteellisesti eniten viime vuonna. Tuloksena siis Nousijalista 2012, joka on osittain saatavilla myös Spotifyssa. Yhden vuoden ajalta tuli kasaan kuitenkin sen verran vähän DJ-soittolistoja (verrattuna vuosiin ’10-’11), ettei näistä tilastoista tullut yhtä jännittäviä kuin edellisistä – biisitkin ovat enimmäkseen vanhoja klassikkoja eikä uusia julkaisuja. Kotimaisten esittäjien soittojen tilastointiin (koko siltä ajalta jolta olen soittolistoja kerännyt) minua innosti vuoden 2012 suuri suomalaisten julkaisujen tulva, joka ei kuitenkaan tilastoissa vielä erityisemmin näy.

PS. Lainsäädäntö ei sinänsä ole syypää moniin näistä ongelmista, koska se ei millään tapaa määrittele lisenssimaksujen määrää tai keräämisen tapaa, vaan syyttävällä sormella on oikeampaa osoittaa Teoston ja etenkin Gramexin suuntaan, jälkimmäisellä kun on täysin järjettömät käsitykset kohtuullisista korvauksista.

Musiikin ilmaisjakelu ja hallinnan tunne

The Caretaker on mielenkiintoinen projekti, jossa James Kirby yhdistelee vanhoja 1920- ja 30-luvun tanssiaismusiikkia aavemaiseen ambientiin. Tuoreimmassa tuotannossaan hän käyttää musiikkia hieman abstraktimmin käsittelemään muistia ja muistamista. Samplaaminen ja vanhan, epämääräisellä tavalla tutun yhdistäminen on siis Kirbyn ydinalaa. Ei siis ole yllätys että hän on muusikkoja, jotka suhtautuvat ilmaiseen nettilataamiseen keskivertoa myönteisemmin.

Tällä hetkellä The Caretakerilta onkin rajoitetun ajan tarjolla ilmainen lataus BandCampissa: Extra Patience (After Sebald) sisältää ylijäämäraitoja hänen tuoreimmalta Patience (After Sebald) -albumiaan, jonka polttoaineena on ollut Franz Schubertin Talvinen matka. Kirby on hyväksynyt sen että tekijänoikeudet eivät ole absoluuttinen arvo vaan taide perustuu vanhan ennakkoluulottomaan samplaamiseen ja uudelleenjärjestelyyn.

Caretakerin musiikin aavemainen voima onkin nimenomaan siinä, että se muistuttaa jotain tunnistamatonta mutta myös hyvin tuttua tavalla, jota on mahdotonta nimetä, ja joka on siksi epämääräisellä tavalla myös uhkaavaa. Hyvä esimerkki on Persistent Repetition of Phrases.

The Caretaker - Patience (After Sebald); levynkansi

Ajan kuluessa Kirby on kuitenkin muuttunut kriittisemmäksi ilmaisjakelua kohtaan, mikä käy ilmi hänen Wiren Collateral Damage -sarjaansa kirjoittamassa esseessä. Tässä välissä minun on mainostettava erityisesti vielä tuota Collateral Damagea. Paitsi että Wire on noin kokonaisuutenakin ainoa painettu musiikkimedia jonka otan tosissani, tämä kyseinen artikkelisarja osoittaa vielä poikkeuksellisen hyvin, miten laaja-alaisesti, syvällisesti ja poikkeavasti kyseinen julkaisu musiikkia käsittelee.

Collateral Damagea kirjoittavat alan ammattilaiset kaivautumatta nettijakelu- ja piratismikeskustelun tavanomaisiin poteroihin. Sarjan esseitä lukemalla saa hyvin monta eri näkökulmaa musiikin verkkojakeluun; näkökulmia, jotka eivät muussa mediassa juurikaan pääse esille. Piratismia sekä puolustetaan että vastustetaan mitä moninaisimmista näkökulmista, kuitenkin ilman yhden totuuden paradigmaa. En ole oikeasti nähnyt missään muualla yhtä aitoa keskustelua aiheesta. Pääosin piratismikeskustelu kun pyörii sen ympärillä ihmiset huutelevat mielipiteitään kuuntelematta toisiaan, enkä kyllä itsekään ole erityisen hyvä ilmaisemaan itseäni keskusteluun kannustavalla tavalla.

Omassa esseessään Kirby ilmaisee huolen siitä, että jos artisti laittaa vaikkapa koko levytetyn tuotantonsa ilmaiseen jakeluun, kuten hän tai Bob Ostertag on tehnyt, se tekee tuosta tuotannosta mahdottoman hahmottaa kokonaisuutena. Kun kaikki levytykset ovat heti saatavilla, kuulija ei tiedä mistä aloittaa. Tämän vuoksi hän poisti valtaosan tuotannostaan vapaasta jakelusta, myös loppuunmyytyjä levytyksiä. Jotta hän voisi paremmin hallita omaa tuotantoaan ja sitä miten hän tuo sen esille.

”I was now visiting it through the eyes of somebody coming to my work for the first time. What I found horrified me; the idea seeded by Jon had run out of control. Content-wise, it had grown so vast it had reached the point where nothing could be seen, and I had no idea where to plunge in.”

Kyse on nimenomaan hallinnasta, joka liittyy omalta osaltaan moraalisiin tekijänoikeuksiin. Näitä ovat esim. isyysoikeus (teoksen tekijä on aina mainittava teosta esitettäessä) ja respektioikeus (teosta ei saa muuttaa ”taiteellista arvoa tahi omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla”). Nämä ovat siis tekijänoikeuden piiriin kuuluvia asioita, jotka eivät liity varsinaisesti taiteenteon taloudelliseen puoleen.

Perinteinen ajattelumalli on juuri se, että tekijällä on itsellään lopulta oikeus päättää mitä hänen tuotannostaan on saatavilla, missä ja milloin. Hänellä on jopa oikeus poistaa se yleisestä jakelusta. Tämä ajattelumalli on tietysti internetin aikana murenemassa, ja siihen Kirby kohdistaa kritiikkinsä:

”Factor in the prevailing attitude that would deny artists any control over their own body of work, either by withdrawing stuff they’re unhappy with, or by deleting titles to generate interest through scarcity. Taking control of my own work is the biggest thing for me right now. I’m trying now to sculpt it into a manageable and dynamic body of work which can change fast, given the current/future climate.”

Tästä nousee jälleen esiin Swansin yhteydessä käsittelemäni tarjonta ja kysyntä ja niiden synnyttämä keinotekoinen niukkuus. Perinteinen asenne, johon myös Kirby tässä tukeutuu ja jonka hän nyt kokee olevan uhattuna, on nimenomaan siinä että taiteilijalla tai hänen edustajallaan (levy-yhtiö, yms.) on oikeus rajoittaa oman tuotantonsa saatavuutta. Luoda kysyntää ja nostaa samalla tuotteensa arvoa.

Tässä tulee myös vastaan mielenkiintoinen näkemys, jonka mukaan Kirby muovaa omaa tuotantoaan (body of work on mielestäni paljon toimivampi ilmaus, jolle ei ole yksiselitteistä suomennosta) tietynlaiseksi, ja muuttuvaksi. Taiteellinen tuotanto ei tässä näyttäydykään jonain pysyvänä ja kanonisoituna, sellaisena jonka fanit ja media olisivat muovanneet. The Caretaker ja muut Kirbyn projektit nähdään tässä niin, että tekijän on itse voitava muuttaa niitä takautuvasti niin että ne muodostuvat kulloinkin häntä itseään eniten miellyttävän ensivaikutelman kuulijalle joka osaa sitten tehdä helpommin kulutuspäätöksiä. Kiinnitin taas erityistä huomiota Kirbyn sanavalintaan consume.

The Caretaker - An Empty Bliss Beyond This World; levynkansi

Tietysti kaanonitkin muuttuvat, eivät ne ole jotain objektiivisia tieteellisiä totuuksia. Mutta on mielestäni hyvin ongelmallista jos taiteilija itse saa sitä muokata. Jos vaikka Jehovan todistajaksi kääntynyt Prince haluaisi pyyhkiä kaikki syntiset varhaistuotoksensa maton alle lopettamalla lisäpainosten teon, en usko että sitä olisi helppo hyväksyä. Kun hän on jonkun Controversyn joskus julkaissut, se kuuluu osaksi kulttuurista muistiamme, eikä Prince sitä enää voi hallita tai omistaa.

Sama tietysti pätee The Caretakeriin, koska ei musiikin määrällinen, kaupallinen suosio (laadullista suosiota ei tietenkään voi mitenkään mitata), vaikuta siihen kuuluuko joku teos kollektiiviseen tajuntaamme vai sen tekijälle. En oikein osaa kannattaa tätä tekijänoikeuksiin sisältyvää katumusoikeutta, jossa artisti saakin yhtäkkiä piilottaa tuotantonsa omien myöhempien näkemystensä mukaan.

Ehkä tässä on kyse sukupolvierosta ja Kirbyn ajattelu onkin aika luddiittista. Hän itsekin tiivistää eräänlaisen paradigmakuilun esseessään:

”Those who experienced the old model of music distribution/consumption are happy for the artist to control his or her output. Others can’t understand why I don’t make all my old work freely available.”

On siis oikeastaan aika selvää, että suuri muutos on tapahtumassa. Vanha sukupolvi näkee tekijyyden aivan eri tavalla kuin uusi, diginatiiviksikin joissakin yhteyksissä kutsuttu sukupolvi. Vakiintuneet instituutiot, kuten edustuksellinen politiikka tai viihdeteollisuus, eivät reagoi tällaisiin muutoksiin kovin nopeasti tai myönteisesti. Syntyy muutosvastarinta, jossa vanhat tekijät yrittävät ripustautua menneisiin toimintamuotoihin. He haluavat taantua vanhaan niukkuuden maailmaan kun kaikki maailman musiikki voisi olla vapaasti tarjolla.

Kirby kutsuu tätä ”mausoleumiksi”, mutta itse kutsun sitä kirjastoksi. Internet on ilmeisesti Kirbyn mielestä harmaa ja masentavan valtava paikka josta ei löydä mitään mitä etsii. Itselleni internet on elävä, monipuolinen, täynnä mahdollisuuksia. Kenties Kirby ei ole diginatiivi, eikä ole täysin sinut tietotekniikan mahdollisuuksien kanssa. Hän tuntuu aliarvioivan kuulijaa, koska hän perustelee omaa kontrollifriikkeyttään sillä mitä hän kuvittelee kuuntelijoiden haluavan. Aivan kuten Michael Gira, joskaan ei yhtä passiivis-aggressiivisesti.

Olen täysin eri mieltä Kirbyn kanssa siitä että koko tuotannon jakaminen tekisi siitä vaikeasti käsiteltävän. Toki sellaistakin tapahtuu, että ihmiset lataavat jotain Full Discography -torrentteja ja sitten säilyttävät gigatolkulla mediaa koneellaan ilman aikomusta perehtyä siihen syvällisesti. Se ei kuitenkaan ole väistämätöntä. Itse en tee niin.

Vaikka joka puolelta tulviikin itselle vierasta musiikkia, en koe sitä hallitsemattoman vyörynä jonka edessä olen avuton ja taiteilijan oman kontrollin armoilla. Internet tarjoaa valtavan informaatiomassan lisäksi myös hyviä keinoja filtteröidä tuota informaatiota, ja olen aivan kyvykäs selvittämään ihan itse mistä jonkun taiteilijan tuotantoon kannattaisi ryhtyä tutustumaan, vaikka se olisikin kokonaan ilmaiseksi ladattavana.

Meidän uusien kuuntelijoiden sukupolvi haluaa kontrollin itselleen. Se voi artistin näkökulmasta kuulostaa kauhealta, ja niin se onkin jos tarrautuu vanhaan paradigmaan. Sama vapaus sisältöihin kuuluu tässä utopiassa tietysti myös näille taiteilijoille. Uudessa ajattelumallissa ei ole tuottajaa ja kuluttajaa, kaikki ovat samalla viivalla.

En myöskään kannata tässä mitenkään sellaista loisimismentaliteettia, että ihmiset kuuntelevat musiikkia antamattaan mitään takaisin. Kyse on siitä yhteyisestä hyvästä ja siitä, että hyvässä yhteiskunnassa kaikesta ei tarvitse saada suoraviivaista henkilökohtaista hyötyä, koska yhteiskunnan jäsenet uskovat siihen että esimerkiksi tämä informaation vapaus johtaa lopulta suurempaan hyvään.

The Caretaker - Selected Memories From the Haunted Ballroom; levynkansi

Vuoden 2011 parhaat levyt

10. Ulver – Wars of the Roses

Ulver - Wars of the Roses; levynkansiSpotify

Wars of the Roses on hyvä esimerkki levystä joka on todella hyvä, mutta josta on vaikea keksiä mitään sanottavaa. Tai Ulver bändinä ylipäänsä. Ryggiltä ja kumppaneilta tulee taattua laatua, josta on kuitenkin vaikea nostaa esiin mitään mikä tekisi levyistä unohtumattomia mestariteoksia. Tavallaan tätäkin levyä tekee mieli kutsua ”ihan kivaksi”, mutta se olisi melkoista vähättelyä.

Viimeisillä levyillään Ulver on ehkä siirtynyt entistäkin seesteisempään ilmaisuun, kun vertaa vaikka vuoden 2005 Blood Insideen (joka muuten on mielestäni Ulverin paras levy). Shadows of the Sunin (2007) tapaan Wars of the Roses on varsin rauhoittavaa kuultavaa. Se ei ole yhtä haastavaa kuin Ulverin aiempi tuotanto, mutta helppouden myötä musiikkiin on tullut lämpimiä sävyjä ja musiikki on kovin miellyttävää. Tämäkin levy on siis täynnä tunnelmallista konepörinää, jossa myös liverummuilla on tärkeä rooli. Sävyjä on progressiivisesta rockista siinä missä ambientistakin.

Levyn päättävä Stone Angels sinetöi Ulverin aseman Coilin manttelinperijänä. Kaunista ambient-huminaa mytologisen runonlausunnan taustalla. Tavallaan kappale on muusta kokonaisuudesta irrallinen, mutta toimii silti loppusoittona erinomaisesti. Se myös vie kolmasosan koko levyn kestosta, mikä luo tunteen siitä että kyseessä on moniosaisen kokonaisuuden viimeinen näytös. Hieman erillään, mutta silti selvässä suhteessa kaikkeen edellä kuultuun.

9. Wolves in the Throne Room – Celestial Lineage

Wolves in the Throne Room - Celestial Lineage; levynkansiEn koe kyllä tietäväni black metalista tarpeeksi osatakseni sanoa tästä levystä oikein mitään. Atmospheric black metal -leiman alle tämä tunnelmallinen örinä taitaa mennä. Ambient-humina ja naislaulu jaksottavat melankolista tuplabasarivyörytystä, jonka päälle kiljutaan karhealla äänellä pakanallista ylistystä luonnon julmuudelle ja kauneudelle.

Wolves in the Throne Room tulee Washingtonin osavaltiosta, Yhdysvaltain lounaisimmasta nurkasta. Tieto siitä ja promokuvat bändistä ohjaavat kuuntelukokemusta melkoisesti. Päällekäyvää rankkuutta ja tunnelmallista maalailua täydessä tasapainossa yhdistelevä äänivalli luo mieleen kuvia sumuisista vuorenrinteistä joita kansoittavat vuosituhantiset havupuut, jotka ovat leveitä kuin talot ja niin korkeita, ettei ihminen voi käsittää.

Levyn alakuloisessa raivokkuudessa on kuultavissa surua ympäristön tilasta ja kaipuuta pois sivistyksestä, kohti luonnonläheisempää elämänmuotoa. Luonto ilmenee lähes hengellisenä kohteena ja ihmisestä itsenäisenäkin entiteettinä. Ehkä tätä voikin kuunnella jonkinlaisena pakanagospelina.

8. Marissa Nadler – Marissa Nadler

SpotifyMarissa Nadler - Marissa Nadler; levynkansi

Marissa Nadlerin omaa nimeä kantava levy teki oikeastaan minuun suurimman vaikutuksen lähinnä ”ulkomusiikillisista” syistä. Ei siis siksi että Marissa on söpö, vaan siksi että hänestä ja tästä julkaisusta välittyi Tampereen keikalla kovin sympaattinen ja kotikutoinen kuva.

Keikan jälkeen levyä kuunteli ihan tuorein korvin. Se kuulosti juuri siltä miltä folkin pitääkin kuulostaa: välittömästi suoraan artistilta minulle tulevalta. Ilman että levy-yhtiöt tai suureelliset sovitukset tulevat ilmaisun tielle. Kieltämättä pidän enemmän Nadlerin vieläkin riisutummista levyistä, mutta henkilökohtainen keikkakokemus ja artistin kertomukset kappaleiden taustoista toivat sitten tästäkin levystä ne intiimimmät puolet esille.

Musiikillisesti Marissa Nadler tarjoilee minulle vähän liiankin countryvaikutteista ja bändisoittoon nojaavaa folkia, mutta eivät nekään piirteet häiritsemään asti pääse. Pääasiat, eli Marissan herkkä ääni ja rauhallinen kitaran näppäily, ovat tietenkin yhä pääosassa ja luovat intiimiä tunnelmaa.

Vai onko kyse vain intimiteetin illuusiosta? Teenkö vain Marissasta henkilönä kauppatavaraa arvottamalla musiikkia sen perusteella millainen kuvittelen hänen olevan artistina. Tai millaiseksi kuvittelen minun (kuuntelijan) ja hänen (taiteilijan) välisen yhteyden.

Voiko mitään sellaista yhteyttä silloin kun ihmisten välillä on tekninen ja kaupallinen tuote, levytys? Vaikka kyse on kuinka omakustanteesta. Ehkä olisi turvallisempaa olla kuvittelematta ettei mitään yhteyttä ole ja ottaa levy samanlaisena viihteenä kuin ne kaikki muutkin. Idealismi ja analyyttisyys pilaa koko kuuntelukokemuksen. Unohdetaan siis koko juttu!

7. Prurient – Bermuda Drain

Spotify

Prurient - Bermuda Drain; levynkansiPrurient, a.k.a. Ian Dominick Fernow, edustaa hipster-noisea pahimmasta päästä. Siinä jää Wolf Eyeskin kakkoseksi. Trendien harjalla Fernow ratsastaa kuitenkin ensisijaisesti minimal synth -projektissaan Cold Cave. Miehen power electronics -projekti Prurient on kuitenkin siirtynyt koko ajan lähemmäksi Cold Caven synkän monotonista synapoppia. Bermuda Drainilla oikeastaan yhdistyykin näiden miehen projektien parhaat puolet, jos vain pääsee yli elitistisistä ennakkoluuloistaan.

Tiedossa siis säröä, kiertoa, huutoa, rumpukoneita ja analogisia retrosyntikoita. Synasoundit tuovat rankemman ilmaisun sekaan mukavasti pehmeyttä. Toisaalta Fernow vetää pari kertaa nolosti överiksi. Esimerkiksi Palm Tree Corpsen kliseisen misogyyninen huutokohtaus herättää myötähäpeää, eikä niitä hyytäviä viboja joita sillä on ilmeisesti haettu. Vaikka kaikki ”teko”-alkuiset sanat ovatkin arvelluttavia, sanon että tekorankkaa. Pitää huutaa mahdollisimman lujaa ja vihaisesti, mahdollisimman epäkorrekteja asioita, että tässä nyt ollaan uskottavia. No, ei olla.

Parhaimmillaan power electronicsissa tuollaista vihanpurkaukset ovat todella hyytäviä, mutta eivät tällä levyllä, jossa ne eivät sovi ollenkaan taustoihin. Levy on parhaimmillaan kuin aavemainen 80-luvun kauhuelokuva, jossa jokin sanoinkuvaamaton pahuus tunkeutuu toisesta ulottuvuudesta tuhoamaan sivilisaation ja kaiken elävän. Pelottavimmillaan se on silloin kuin kuiskallaan kasarisoundien taustalla levyn päättävillä kappaleilla Myth of Sex ja Sugar Cane Chapel, eikä silloin kun yritetään kuulostaa mahdollisimman rankalta. Olisin toivonut että tämä ydinajatus olisi levyllä sisäistetty vieläkin paremmin. Aina ei tarvitse huutaa kurkku suorana. Hienovaraisuudessa on voimaa.

6. Björk – Biophilia

Spotify

Tästä levystä kirjoitinkin jo melkeinpä kaiken mikä on Björk - Biophilia; levynkansisanottavissa. Björk jatkaa seikkailua omituisen kiekumisen, elektronisen pörinän ja kaikenlaisen taidehomoilun parissa. Jos Wolves in the Throne Room on okkultistinen pakanahippiyhtye niin Biophilia on sitten teknohippilevy. Näin erilaisista lähtökohdista voi samaa aihepiiriä lähestyä. Jotkut kaipaavat paluuta esiteknologiseen luontoon, jotkut taas näkevät ihmisen teknologisena eläimenä joka voi löytää harmonian luonnon kanssa myös oikein käytetyn teknologian avulla.

Tiedä sitten mitä Björk asiasta ajattelee, mutta kyllä minulle ainakin tästä levystä välittyy syvä kunnioitus luontoa kohtaan, vaikka teknologia jossain määrin sen vihollinen onkin. Kenties Björkillä on kuitenkin muodon ja sisällön suhde paremmin tasapainossa. Mitä muutakaan levytetty musiikki on kuin teknologiaa? Tai Biophilian oheistuotteina syntyneet iPad-sovellukset. Tässä mielessä Björk siis ottaa kaiken mahdollisen irti eri formaateista, eivätkä ne ole mitenkään ristiriidassa sisällön teknoekologian kanssa.

Toisaalta Wolves in the Throne Room julkaisee materiaa ja kiertää maailmaa auttaen ilmastonmuutosta kiertueillaan. Toki Björk tekee samaa, enkä lähde tässä aktien hiilijalanjälkiä vertailemaan (enkä varsinkaan arvottamaan levyjä sen perusteella), mutta Björk on itsetietoisesti ja tarkoituksellisesti teknologinen. Populaarimusiikki ei voi edustaa paluuta luontoon muuten kuin teknologisoituneen luontokokemuksen (tai sen illuusion) muodossa. Siinä piirissä Björk toimii, mutta omalla hieman avantgardistisella tavallaan.

5. Sutcliffe Jügend – Blue Rabbit

BandCamp

Sutcliffe Jügend - Blue Rabbit; levynkansiAloitan julkaisupoliittisella ihmettelyllä. Levyn julkaisupäiväksi ilmoitettiin yleisesti 22.11.2011, mutta se näyttää nyt kaikkialla muuttuneen muotoon 21.2.2012. Levyjen julkaisuja nyt tunnetusti lykätään usein, underground-piireissä myös ilman mitään selittelyjä. Mutta levy on kuitenkin kuunneltavissa BandCampissa, ja sieltä voi ostaa yhden biisin levyltä. Mutta ei koko levyä. Mitähän järkeä on streamata levy julkaisupäivänä netissä, mutta ilman mahdollisuutta ostaa se digitaalisena itselleen?

Onko tämä nyt sitten vuoden 2011 vai 2012 julkaisu? Otin mukaan tähän listaukseen koska tämä oli yksi vuoden eniten odottamistani levyistä minkä vuoksi olen kuunnellut sitä BandCampissakin ihan innolla, vaikka se ei kovin kätevää olekaan. Turhauttaa vain, että ei voi vielä ostaa sitä FLAC:ina tuolta, vaikka levy on mitä ilmeisemmin valmis. Mitä ne siellä panttaa! Ehkä tämä kuitenkin kannattaisi ostaa CD:nä, koska levy on ”enhanced in it’s creep factor by the unsettling paintings from Sutcliffe Jugend’s Kevin Tomkins that make up the album art” (Crucial Blast Records).

Sutcliffe Jügend jatkaa tällä levyllä Fall of Naturella hyväksi havaittua power electronics -ilmaisun laajentamista uusiin, hämmentäviin suuntiin. Tällä kertaa on taas tuloksena biisikeskeisempi teos, mutta kun esimerkiksi This Is the Truthiin vertaa, ilmaisu on huomattavan hienovaraisempaa. Huudon sijaan kuiskaillaan. Suoraviivaisen hyökkäävien meluvallien sijaan seikkaillaan kokeellisissa äänimaisemissa. Vaikutteita onkin taidettu ottaa rohkeasti taidemusiikinkin puolelta, koska elektroakustista äänimanipulaatiota kuullaan runsaasti.

Blue Rabbit toteuttaa Bermuda Drainin ideaa vieläkin paremmin: aina ei tarvitse olla alleviivaavan hyökkäävä, vaan hienovaraisuudella voi luoda aivan samaa kauhun tuntua. SJ:n Tomkins ja Taylor osaavat kyllä sekä ultra-aggressiivisuuden että ambient-säikyttelyn Farrow’ta paremmin. Sutcliffe Jügend kuulostaa pelottavan paljon siltä että ovat tosissaan, Farrow taas hipsteriltä joka haluaa järkyttää järkyttämisen takia.

Onhan se toki kyseenlaista kuluttaa tällaisten ilmiselvien sosiopaattien älämölöä. Sen sijaan että vastustaisin tällaisten äärioikeistolaisten misogyynistä mökellystä, karnivalisoin sen tekemällä siitä kauhuelokuvan tapaista viihdettä. Kulutan järkyttymisen ja kauhistumisen tunteita. Vain postmodernissa nyky-yhteiskunnassa on edes mahdollista että jokin näin häiriintynyt voi olla viihdettä! Elämä on ihan liian helppoa kun täytyy jotain tällaista kuunnella tunteakseen olevansa elossa.

Jotain sellaista tunnetta Sutcliffe Jügend välittää. Olen elossa, koska musiikki voi vielä aiheuttaa minussa jotain tällaista. Populaarimusiikki puuduttaa, ja vain tällainen kappalerakenteita ja musiikillisuuden perusteita vastaan pulikoiva taidemelu pitää hereillä. Tämä nyt on tällainen marxilais-elitistinen tulkinta joka ottaa vaikutteensa suoraan Theodor Adornolta. Mutta on siinä jotain perää, Blue Rabbit välittää jotain sellaista kapinallisuutta ja virikkeellisyyttä johon popilla ei päästä.

Tämä ei ole moite poppia vastaan, koska pidän popista. Tästä listastahan sen näkee. Listani ei koostu itsetarkoituksellisesta erikoisuudentavoittelusta. Tämä levy vain on tällä listalla se kauimpana popista sijaitseva teos ja on mukana osittain juuri siksi. Blue Rabbit oli tärkeä avantgardistinen poikkeama tässä musiikkivuodessa, joka muuten elähdytti minua melko perinteisillä keinoilla.

4. Planningtorock – W

SpotifyPlanningtorock - W; levynkansi

Saksalaistunut brittimuusikko Janine Rostron eli Planningtorock jatkaa omalla urallaan siitä mihin ruotsalainen oudon konepopin ykkösbändi The Knife jäi Silent Shout -levyllään vuonna 2006. Planningtorock sattui samana vuonna julkaisemaan debyyttinsä Have It All ja remiksaamaan Knifen Marble House -biisiä. Olipa Rostron mukana myös The Knifen Darwin-oopperassa, joka oli varmasti monelle Knifen aiempaan tuotantoon tykästyneelle suuri pettymys.

Onneksi kuitenkin toiset artistit ottavat viestikapulan käteen kun Knife lähtee häröilemään. Kieltämättä pidän Tomorrow, in a Yearista enemmän kuin muista Knifen levyistä tai Planningtorockin soolotuotannosta, mutta tietysti sydämeni sykkii myös tällaiselle tummanpuhuvalle konepopille.

Rostronin musiikki muistuttaa selkeintä esikuvaansa jopa siinä määrin, että laulu on efektoitu hyvin pitkälti samalla tavalla kuin Knifen Karin Dreijerinkin ääni. Erojakin löytyy tosin, ja hyvä niin. Planningtorock ei ole yhtä puhtaasti elektronista vaan mukana on selkeitä vaikutteita myös kamaripopista (chamber pop). Tiedä sitten tulevatko kaikki jousetkin jostain digitaalisten soitinten uumenista, mutta ei sillä nyt mitään väliä ole.

Enimmäkseen kappaleet ovat rauhallista tunnelmointia, mutta toki seasta löytyy pari vastustamattoman tanssittavaa hittiäkin. Näistä etenkin I’m Yr Man miellyttää sanoituksen sukupuolisekaannuksella. Tunnelmoinnitkin toimivat poikkeuksetta, mutta ne levyn kohokohdat ovat kyllä näitä nopeatempoisia tarttuvia poppibiisejä.

3. Julma-Henri & RPK – ”Henri”

Spotify

Julma-Henri & RPK - "Henri"; levynkansiSuomalainen hiphop oli kenties tämän vuoden merkittävin uusi musiikillinen aluevaltaukseni. Tässä nyt kuuluisi sitten jaaritella Raptorista, bling blingistä ja ennakkoluuloista. Pitäisi mainita Dälek ja kertoa siitä kuinka huomasi että Suomessa tehdään myös tiedostavaa hiphopia eikä vain kopioida amerikkalaisten pahimpia kliseitä. Se yhteiskunnallisesti kriittinen ja introspektiivinen underground-hiphop on sitä parempaa kamaa. Ei oo yhtään sama juttu.

Noin, pakolliset liirumlaarumit on saatu pois alta, jes. Itselleni kun on nykyään jo itsestäänselvää että jokaisessa genressä tehdään hyvää musiikkia, myös Suomessa. Se on sitten täysin eri asia mikä saa mediassa näkyvyyttä. Hyvin pitkälti tämä suomihiphopin itseäni kiinnostavin osa on pyörinyt Kaucasin ja Ceebrolisticsin ympärillä. Julman-Henrinkin saa liitettyä kätevästi molempiin. Kaucasin Laineen Kasperi on tehnyt Henrin kanssa hämmentävän antikapitalistisen Ou_to_nau_ha.-huumorikuunnelman ja tämä RPK puolestaan on Ceebrolisticsista tuttu RoopeK.

Julma-Henri eroaa kyllä riimeiltään aika radikaalisti kaikesta muusta mitä olen kuullut. Ensimmäisillä levyilläänhän hän oli enemmän yhteiskunnallisesti kantaaottava, mutta ”Henrin” sanoitukset pyörivät taas hyvin henkilökohtaisissa asioissa. Itämaisesta filosofiasta ammentavat kappaleet käsittelevät masennusta, meditaatiota, egoa, kuolemanpelkoa, psykoseksuaalista ehdollistumista ja läsnäolon voimaa. Levyn nimi kertoo paljon. Henri on lainausmerkeissä koska ihmisen nimi on pelkkä leima, joka rajoittaa tapaamme hahmottaa todellisuutta. ”Sinä et ole nimesi, sinä et ole kokemuksesi, sinä et ole menneisyytesi, sinä et ole mielesi”, kuten kappaleessa Yksi lauletaan.

Musiikillisesti ”Henri” on myös aika poikkeuksellinen. Tummanpuhuviin biitteihin ja synkkiin hiphop-taustoihin yhdistetään dubstepiä, särökitaroita ja chiptune-piipitystä. Äänimaisemat ovat monipuolisia ja mielenkiintoisia. Tästäkään huolimatta mielenkiinto ei valitettavasti kestä 17 biisin verran. Liian pitkä kesto onkin oikeastaan ainoa huono puoli tässä levyssä. Siinä mielessä levyltä teaserina julkaistu kuuden biisin Kutsu-EP olikin toimivampi kokonaisuus. Toisaalta sieltä kyllä puuttuu levyn paras biisi, Vapaa, joka on yksi koskettavimmista koskaan kuulemistani kappaleista. Ihan missä tahansa genressä.

2. Militia – Power! Propaganda! Production!

Militia - Power! Propaganda! Production!; levynkansiBelgialaisen ekoanarkistisen perkussio-orkesteri Militian uutta levyä jouduttiin odottamaan kahdeksan vuotta. Siinä ajassa on selkeästi osattu hautoa ideologiaa ja sävellyksiä viimeisen päälle. Maailmakin on muuttunut, suuntaan jossa Militian musiikki on ajankohtaisempaa ja iskevämpää kuin koskaan aiemmin.

Levyn parhaimmistoon kuuluva Cash Crash and Crisis onkin hieno biisi tämän hetken finanssikriisistä. Varsin tarttuva kappale Militian mittapuulla muutenkin, enimmäkseen kun kappaleet ovat rakenteiltaan hieman abstraktimpia lähes sinfoniseksi yltyvän ambient-huminan ja hellittämättömän teollisen metallinkolinan yhteenliittymiä. Välillä kuullaan bändin propagandistista agitaatiota tai sitten puhesampleja huolestuneiden tiedemiesten suusta. Abrupt Climate Changen sisältöä esimerkiksi ei tarvinne avata enempää.

Militia on avoimesti ja suorasukaisesti poliittinen yhteenliittymä, puhe bändistä olisikin oikeastaan harhaanjohtavaa. Poliittinen agenda tulee jo varsin ytimekkäästi esiin avauskappaleessa New Statement, jonka nimkin kertoo jo kaiken. Militia ajaa ekoanarkistista yhteiskuntaa, jossa ei ole valtarakenteita eikä ympäristön riistoa. Vain aitoa vallatonta demokratiaa ja palautettu yhteys luontoon. Siekailematonta idealismia siis.

Ideologinen sisältö sikseen, Militia on erittäin toimivaa perkussioindustrialia, joka kolisee ja kilisee aidossa Test Departmentin hengessä. Ideologia kuitenkin tukee kaikkea muutakin kollektiivin estetiikkaa, eikä bändi olisi niin kiinnostava ilman sitä. Ja vaikka en ekoanarkisti olekaan, Militia tuo taiteen avulla esille monia maailman epäkohtia ja tarjoaa niihin myös ratkaisuja. Se on harvinaista ja rohkeaa aikana, jolloin ideologisuus musiikissa on epämuodikasta.

1. :Of the Wand and the Moon: – The Lone Descent

Spotify

Of the Wand and the Moon - The Lone Descent; levynkansiMyös tanskalaiselta :Of the Wand and the Moon:ilta jouduttiin odottamaan uutta studioalbumia pitkään, kuusi vuotta. Sinä aikana neofolkista ehtikin tulla paikallaan junnaava genre, joka toisti vain omia kliseitän. Onneksi :OTWATM: kuitenkin käytti tämän ajan hakien uusia vaikutteita musiikkiinsa. Ja onhan meillä toki ollut tällä vuosisadalla myös Rome, Naevus, Sieben ja Spiritual Front. The Lone Descentillä tämän Kim Larsenin kokoonpanon voisi melkein lisätä tähän ”neo-neo-folkin” artistilistaan.

Bändin ilmaisua on laajennettu yksinkertaisesta folkista psykedeeliseen ja progressiiviseen suuntaan. Varsinkin levyn alku laittaa luulot pois kolmella pitkällä ja polveilevalla kappaleella, joista ei oikein saa kunnon otetta parin kuuntelukerran perusteella. Ne kuitenkin herättävät kiinnostuksen ja houkuttavat kuuntelemaan niin pitkään että ne avautuvat. Kärsivällisyys palkitaan.

Onneksi nämä haastavimmat palat on laitettu heti levyn alkuun, koska ne saavat myöhemmin tulevat yksinkertaisemmatkin kappaleet kuulostamaan tuoreilta. Selvin esimerkki näistä on suoraan Death in Junelta pöllitty Tear It Apart. Enemmän The Lone Descent kuitenkin tuntuu paluulta juurille, tai juurien juurille. Eräänlaista hyppäystä 80-luvun post-industrialin ja 90-luvun neofolkin vaikutteiden yli suoraan 70-luvulle, progen, psykedelian ja pakanafolkin kulta-ajalle. Ihan kuin Absencessa ulisisi mellotronkin, mutta se taitaa kuitenkin olla Omnichord.

Of the Wand and the Moon - The Lone Descent; promojuliste

Listasin myös toiset kymmenen levyä, jotka olisivat varmaan päässeet mukaan jos olisin ehtinyt/jaksanut perehtyä:

Tori Amos – Night of Hunters
Bang on a Can – Terry Riley: In C
Kate Bush – 50 Words for Snow
Current 93 – Huneysuckle Æons
Eleanoora Rosenholm – Hyväile minua pimeä tähti
PJ Harvey – Let England Shake
Julma-Henri – Radio Jihad… SRJTNT vol. 2
Radiohead – The King of Limbs
London Steve Reich Ensemble – Different Trains
Rome – Die Æsthetik der Herrschaftsfreiheit: Band 1, Band 2 & Band 3

Lopuksi vielä lista vuoden parhaista Spotifystä löytyvistä biiseistä: Best of Spotify 2011.

MySpace on kuollut, kauan eläköön… kuka?

MySpace oli joitakin vuosia sitten se ehdoton ja pakollinen bändien promootioväylä internetissä. Itse en ole koskaan sen suosiota ymmärtänyt, koska MySpace on mielestäni ollut aina ruma, sekava ja hidas. Silti se näytää edelleenkin olevan se oletussivusto, jossa bändien ainakin pitää näkyä. Melkein kaikilla bändeillä on tili ainakin MySpacessa, muut sivustot ovat sitten mahdollinen lisä siihen. Mielestäni sen pitäisi olla toisin päin, koska bändeille on nykyään tarjolla paljon toimivampiakin vaihtoehtoja kuin MySpace. Ilmeisesti sekin on kyllä monien mielestä toimiva, eihän siitä olisi muuten voinut tulla niin suosittu?

Esittelen tässä mielestäni viisi parasta promootioalustaa, lähinnä aloittelevien ja/tai underground-bändien kannalta. Parhauden kriteerinä on kuitenkin itsekeskeisesti ihan vain oma tapani kuunnella ja etsiä musiikkia, ei se miten suurin osa ihmisistä haluaa musiikin löytää tai se, miten bändit yleensä itse haluaisivat tuoda itsensä kuuluville.

Omassa musiikinkuuntelukäytöksessäni oleellista on hyvä äänenlaatu, ladattavuus (koska minulla on hidas netti ja nettipalvelujen luotettavuus on pienempi kuin oman kovalevyni) ja tietysti se, että kuunteluni menevät last.fm-tilastoihin. Jälkimmäinen liittyy myös tuohon ladattavuuteen, koska sitten voin sentään hallita myös musiikkini metatietoja enkä joudu kärsimään Spotifyn typotetuista biiseistä.

Käytän selaimeneni Firefoxia, johon saa exfm-laajennuksen. Se on ihan ehdoton tällaiselle tilastofriikille, koska sen avulla pystyy scrobblaamaan eli tilastoimaan kuuntelunsa myös monista nettistreameista, ei vain Spotifystä ja omalta koneeltaan. Yksi laajennuksen hienouksista on myös se, että soivien streamien metatietoja voi muokata, eli biisit saa scrobblaantumaan oikein vaikka nettipalvelussa ne nimet olisivatkin väärin. Valitettavasti exfm:n käyttöliittymä on kuitenkin aika kömpelö se on tehtävä manuaalisesti ja biisi kerrallaan.

Lue loppuun