Kymmenen vuotta skroplausta, osa 2

Mulle taisi nyt käydä Hobitit: piti tulla vain kaksi elokuvaa bloggausta, mutta peterjacksonmainen suuruudenhulluuteni ajoi minut venyttämään tästä tikusta asiaa kokonaiseksi trilogiaksi asti. Ihan vain siksi että ensimmäisestä osasta unohtui sellaisia mitättömiä pikkuasioita kuin kokonaistilastot siitä mitä kaikkea tuli ensimmäisenä kymmenenä skroplausvuotena kuunneltua.

Käytän samalla tilaisuuden kiinnittämään huomionne Melomaanikon Facebook-kanavalle, jossa alkaa huomenna ensimmäinen Melomaanikon joulukalenteri: jouluaattoon asti jaan seinälläni 20 vuoden 2014 parasta biisiä (ts. parasta biisiä jotka löytyvät netistä muodossa joka on helppo jakaa somessa) ja neljä ”muuta juttua”. Yksi näistä neljästä muusta luukusta sisältää tämän tilastotrilogian päätösosan; kolmen muun luukun sisältö jääköön vielä salaisuudeksi.

Tässä siis ennen vuosikohtaista syväanalyysiä vielä käsittelyssä artisti-, raita- ja albumilistani viimeiseltä 10 vuodelta.

Artistit

1

Swans

4,311

11

Einstürzende Neubauten

1,252

2

Depeche Mode

3,242

12

Icon of Coil

1,150

3

Nine Inch Nails

2,558

13

Sleep Chamber

1,126

4

Current 93

2,282

14

Front Line Assembly

1,100

5

The Legendary Pink Dots

2,027

15

The Tiger Lillies

1,025

6

Coil

2,009

16

Foetus

1,021

7

CMX

1,968

17

Dead Can Dance

922

8

Covenant

1,730

18

Deine Lakaien

911

9

Death in June

1,501

19

Laibach

887

10

KMFDM

1,340

20

Combichrist

868

Monet näistä bändeistä tuli toki käsiteltyä jo edellisessä osassa. Ehkä on kuitenkin syytä nostaa esille seitsemän kärjestä vielä Current 93 ja Coil, joihin toki palaan vuosikohtaisissa tilastoissa. Ne ovat Swansin jälkeen kovimmat bändilöytöni viimeisen 10 vuoden ajalta, mutta molemmat löytyivät sen verran samaan aikaan Swansin kanssa että tuo suurin löytöni jätti nämä kaksi parhaimmillaankin vuosilistojen toiselle sijalle (Current 93 vuonna 2006 ja Coil vuonna 2007).

Vastaavasti Sleep Chamber oli yhden vuoden kuunnelluin (2008), mutta se oli niin selkeä piikki bändin kuuntelussa, että kokonaisuutena se jää vasta sijalle 13. Tilastot ovat jo lähes kuukauden vanhat ja sen jälkeen onkin jo tapahtunut muutoksia: Johann Sebastian Bach (vuoden 2014 kuunnelluin) on päässyt tonnikerhoon ja noussut sijalle 17.

Mielenkiintoisemman visualisoinnin top 50 -artisteistani saa tekemällä siitä pilven Last Chart! -nettisovelluksella. Artistit liitetään toisiinsa sen mukaan kuinka voimakkaasti niiden kuuntelu korreloi keskenään: ts. sitä lähempänä artistit ovat mitä selvemmin niitä kuuntelevat aina samat ihmiset. Monessa kohtaa tämä tarkoittaa ihan vain sitä että saman genren artistit ovat samassa klusterissa, mutta ei aina. Artistien samankaltaisuus tulee siis kaikkien Last.fm:n käyttäjien tiedoista, mutta kaaviossa mukana olevat artistit (joiden suhteellista kuuntelumäärää kuvastaa pallon koko) omasta top 50 -listastani.

Top 50 -artistipilvi samankaltaisuuden mukaan

Tässä hienosti näkyy aiemmin mainitsemani industrial-käsitteen monimerkityksellisyys: Nine Inch Nailsin ympärille muodostuu oma hajanaisempi klusterinsa, jossa on ns. mainstream-industrialia, mutta myös Test Dept:in ja Sleep Chamberin tapaisia erikoisuuksia. Current 93:n ja Coilin ympärille taas muodostuu yhtenäisempi ns. underground- tai oldschool-industrialin klusteri, josta löytyy sekä neofolkia että kokeellisempaa industrialia. Niiden väliin jää EBM/futurepop-klusteri. Osa neofolkista jää myös omiin pienempiin klustereihinsa.

Paljon informatiivisempi onkin top 100 -pilvi, mutta selvyyden vuoksi en upota sitä tähän. Siinä on niin paljon informaatiota että tekstit menevät väkisin pahasti päällekkäin, eikä se ole visuaalisesti järin miellyttävä. Interaktiivisena visualisointina (palloja voi siirrellä) se kuitenkin toimii. Olen numeroinut kuvasta keskeisiä klustereita, jotta tekstin seuraaminen on helpompaa.

Tässä pilvessä EBM/futurepop-klusteri yhdistyy mainstream-industrialin klusteriin (1) ja suurin osa neofolkista sisältyy underground-industrialiin (2). Osa on oldschool-industrialista on myös omina pienempinä klustereinaan, esimerkiksi Sleep Chamberin (3) ja Test Deptin (4) ympärillä on nyt omansa. Omat klusterinsa muodostuvat nyt myös goottirockille (5), barokkisäveltäjille (6), saksalaiselle darkwavelle (7) ja dark ambientille (8); Depeche Moden ympärille muodostuu epämääräinen electronic-klusteri (9). Swansin (10) ympärille kerääntyy bändin sivuprojekteja. Sekä Angels of Lightia että Jarboeta siis kuuntelevat enimmäkseen ihmiset jotka kuuntelevat myös Swansia, ja harvemmin kukaan muu. Tyylillisesti hajanaisin lienee tuo indie-henkinen Björkin ympärille rakentuva klusteri 11.

Vertailun vuoksi tein top 100:sta myös tageihin perustuvan pilven. Kaaviossa siis ovat nyt lähekkäin artistit jotka tagitetaan useimmin samoin, eikä kuuntelutottumuksilla ole yhtä suurta painoarvoa. Ehkä tämä siis osoittaa parhaiten sen, että ihmiset eivät ole kuuntelijoina välttämättä aina kovin genreuskollisia. En minä ainakaan! Tosin industrial (niin mainstream kuin undergroundkin) (1) ja neofolk (2) muodostavat nyt selvästi omat tagi/genrekohtaiset klusterinsa. Esimerkiksi Current 93:n ja Coilin vahva yhteys (samat ihmiset kuuntelevat yleensä molempia) katoaa tästä pilvestä kokonaan. Jostain syystä myös martial industrial (3) erottuu omana klusterinaan ainoastaan tagien perusteella.

Kaavio pyörii entistä enemmän yksittäisten artistien ympärillä. Covenant muodostuu EBM/futurepop-klusterin (4) selväksi keskipisteeksi ja The Legendary Pink Dots experimental-klusterin (5). CMX löytää tiensä nyt siihen edellisessä osassa mainitsemaani finnish-klusteriin (6); muita bändejä yhdistää genretagi, suomalaisia kansallisuustagi (se kolmas nimi PMMP:n lisäksi on Sara, mutta jää nyt Of the Wand and the Moonin taakse).

Mielenkiintoisin muutos on Swansin sijainti: samankaltaisuuden mukaan se löytää tiensä aina sivuprojektiensa lähelle, mutta nyt se on post-punk-klusterin keskipisteenä (7). Jarboe loikkaa experimental-klusteriin ja Angels of Light jää omilleen. Samoin The Sisters of Mercy jää yksin: sitä tagitetaan liikaa gothic rockiksi ja liian vähän post-punkiksi, toisin kuin ensimmäisen polven goottibändejä (Bauhaus, Banshees), joiden kanssa Sistersiä kuitenkin usein kuunnellaan.

Raidat

1

Nine Inch Nails

Something I Can Never Have

84

2

Swans

You Know Nothing

81

3

Musta Paraati

Romanssi

73

4

Nine Inch Nails

The Hand That Feeds

72

5

Swans

Love Will Save You

70

6

Swans

Failure

69

7

Swans

Song for the Sun

68

8

Coil

Sex with Sun Ra (Part One – Saturnalia)

66

9

Swans

Miracle of Love

64

9

Boyd Rice and Friends

People

64

Biisilistaani dominoi aika vahvasti albumilistan ylivoimainen ykkönen, Swansin White Light From the Mouth of Infinity. Tuon levyn kappaleet eroavatkin muusta listasta siinä mielessä selvästi, että olen oikeasti kuunnellut albumin kokonaisuudessaan lähemmäs 60 kertaa, ja kaikki sen biisit ovat siksi korkealla listalla. Muut tilastokärjestä löytyvät biisit taas ovat olleet enemmän niitä repeatilla puhkisoitettuja yksittäisiä hittibiisejä.

Koska tämä repeatiin ja hittibiiseihin perustuva tapa kuunnella musiikkia on jäänyt minulla pitkälti historiaan, top 50 -listan uusin biisi on lokakuussa 2007 ensimmäistä kertaa kuuntelemani Ulverin Solitude (49 soittokertaa, 35. sija). Sen jälkeen siellä ei ole oikein tapahtunut mitään merkittäviä muutoksia ja biisikohtaiset vuosilistatkin ovat käyneet tylsiksi, koska ne ovat lähinnä muodostuneet eniten kuuntelemistani albumeista. Teini-iän viralliset sydänsuru- (Something I Can Never Have) ja ihmisvihabiisit (People) ovat siksi jumahtaneet luultavasti pysyvästi tuonne kärkisijoille. Usein spekuloinkin, mitä muita biisejä olisin luukuttanut listojen kärkeen jos olisin aloittanut skroplaamisen jo vuonna 2002 kun palvelu perustettiin. Vuosituhannen alku oli kuitenkin juuri sitä aikaa, jolloin käytin repeatia eniten.

Tähän väliin sopiikin sitten vielä täysin hyödytön käppyrä, mutta laitan sen tähän koska voin. Kokonaiskuuntelumäärieni kuukausittainen vaihtelu (via Last.fm Explorer), olkaa hyvä:

Kumulatiivinen toistomäärä kuukausittain

Kesällä on notkahdus koska silloin tulee oltua vähemmän koneella, mutta käytännössä tilastollinen merkitsevyys johtuu ihan vain siitä että kesällä 2005 minulla ei ollut käytössä omaa nettiliittymää. Siitä minulla taas ei ole mitään käsitystä, miksi kuuntelen alkuvuodessa enemmän kuin loppuvuodessa.

Albumit

1

Swans

White Light From the Mouth of Infinity

678

2

Swans

Children of God

378

3

Swans

The Great Annihilator

336

4

Depeche Mode

Sounds of the Universe

305

5

François Couperin

Oeuvres pour clavecin

298

6

Swans

World of Skin

282

7

Coil

The Ape of Naples

276

8

Swans

Love of Life

259

9

Boyd Rice and Friends

Music, Martinis And Misanthropy

257

10

Woven Hand

Mosaic

252

Albumilistat ovat ehkä epäluotettavin ja huonoimmin toimiva last.fm:n tilastotyyppi. Ensinnäkin on kyseenalaista mitata albumien kuunteluja tilastoimalla sitä kuinka monta kertaa levyn kappaleita on kuunneltu (eikä esim. sitä kuinka usein se on kuunneltu kokonaan alusta loppuun). Toiseksi, niitä on tilastoitu vasta maaliskuusta 2006 lähtien. Tai sitten olen lisännyt musiikkitiedostoihini albumitiedot vasta silloin; ei näin vanhoja asioita voi muistaa.

Ensin mainittuun ongelmaan liittyvät aika vahvasti se, että yhden CD:n albumit ovat samalla viivalla boksijulkaisujen kanssa. Depeche Moden Sounds of the Universea olen kuunnellut 4 CD:n boksina; Scott Rossin kokonaislevytys Couperinin Oeuvres pour clavecinista kattaa 12 CD:tä. Itseasiassa olen kuunnellut jälkimmäisen levyn ainoastaan kerran läpi, mutta koska se on niin laaja julkaisu, ja sen sisältämät teokset koostuvat enimmäkseen suuresta määrästä lyhyitä raitoja (boksilla on yhteensä 260 ”biisiä”), se on samalla viivalla ”normaalien” levyjen kanssa. Albumien eri levyjen tagittaminen erikseen (esim. Sounds of the Universe CD1, jne) ratkaisisi tämän ongelman tavallaan, mutta minusta tuollainen merkintätapa on jotenkin aivan liian epäesteettinen. Ja onhan se nyt hyvä että tuolla Swansin seassa on jotain vaihteluakin!

Tässä parhaiten tiivistyykin kuuntelutilastojen raitakeskeisyyten ongelma: miten minuutin pituisten tanssisarjojen osien (tai hc-punkbiisien) tilastointi voi olla mielekästä samalta viivalta kuin monen kymmenen minuutin pituisten teosten? Tähän moni last.fm-käyttäjä onkin ehdottanut sitä, että soitettujen raitojen sijaan tilastoitaisiin kuunteluun käytettyä aikaa, ja tällaisia vaihtoehtoisten tilastojen laskusovelluksia onkin olemassa, mutta ne perustuvat artistien biisien pituuden keskiarvoon, ei siihen kuinka kauan on tosiasiallisesti kuunnellut niitä. En niitä kokeillessani ole edes saanut kovin merkittäviä eroja raitoihin perustuviin artistitilastoihin. Albumitilastoissa vaikutus olisikin varmaan suurempi.

Ongelmistaan huolimatta tämä taitaa albumitilasto antaa nykyään kuuntelutottumuksistani kokonaisvaltaisemman kuvan kuin tracks-listat, koska kuuntelen kuitenkin edelleenkin albumikokonaisuuksia koneella. Viimeisen 10 vuoden aikana on ollut myös paljon jaksoja jolloin olen tietoisesti kuunnellut kokonaisia levyjä ainoastaan CD:ltä tai LP:ltä, eivätkä ne siksi näy näissä tilastoissa. Jossain vaiheessa ihan oikeasti kyllästyin tähän last.fm-obsessiooni siinä määrin, etten halunnut pahemmin kuunnella musiikkia koneella.

Lopuksi vielä pylväät kuvaamaan sitä kuinka paljon yleensä kuuntelen yksittäisiä raitoja viikottain (via Last.fm Explorer):

Viikottaisen soittomäärän jakautuminen

Useimmiten siis kuuntelen 221-440 biisiä viikossa, enimmillään luku on ollut 1092 (helmikuussa 2008).

Trilogian päätososassa käsittelen viimein jokaisen kymmenestä skroplausvuodestani erikseen!

Nostalgiatrippi II: 2000-2003

Musiikkimakuni toista merkittävää jaksoa voisi kutsua vaikkapa ”fanipoikavaiheeksi”. Musiikki alkoi valloittaa alaa muilta harrastuksilta. Olin aika myöhäisherännäinen ja musiikista tuli vasta lukion loppuvuosina ja yliopiston alkuvuosina sellainen teinikapinan ja oman identiteetin etsimisen väylä, eikä joskus peruskoulussa kuten normaaleilla ihmisillä.

Tähän kuului tietysti teinimäinen fanaattisuuskin. Tälle vaiheelle oli ominaista että tykästyin muutamiin bändeihin oikein kunnolla ja sain pakkomielteen kerätä kaiken aiheeseen liittyvän. Tai ainakin kaikki levyt. Toki seassa oli vähemmänkin vakavia hurahduksia, mutta puhuinkin siitä mikä oli leimallista tälle ajalle.

Depeche Mode - Devotional; DVD-julkaisun promojuliste

 Osa II: 2000-2003 – Fanipoikavaihe

Rikon tietenkin kronologian heti ja palaan vielä 90-luvulle jolloin lukiokaveri lainasi minulle levyn kaikkien lukiolaisbändien kuninkaalta, CMX:ltä. Vainajalan (1998) hitit olivat myös tuttuja sieltä radiosta. Yrjänän sanoitukset ja musiikilliset ratkaisut, jotka olivat popiksi hieman vinksahtaneita mutta kuitenkin sopivan turvallisia, olivat varmaan ne asiat jotka saivat tykästymään bändin musiikkiin. Tosissaan se taisi kuitenkin tapahtua vasta abivuonna, kun ostin Cloaca Maxima (1997) -kokoelman. Koska olin konemusiikin ystävä, 1. Siivekäs oli se kappale jonka myötä se oli menoa.

Biisi liittyy vahvasti myös ensirakkauteeni, joka sekin tuli kovin myöhään verrattuna niihin normaaleihin ihmisiin. Toinen vastaava kappale oli Mobyn 2. Porcelain. Tai siis se liittyy siihen kun sydän särjetään ensimmäistä kertaa ja on ihan hajalla ja luulee että maailma loppuu siihen.

Radiolla oli siis vielä vuosituhannen alussa jonkinlainen asema elämässäni ja kuuntelin välillä jopa muuta kuin Radiomafiaa. Classic FM:n kautta yritin tutustua klassiseen, mutta ei oikein irronnut. Radio City oli myös kova, ja sieltä kuulin ensimmäistä kertaa The Sisters of Mercyn 3. This Corrosionin. Sain jostain kaverilta jonkun poltetun kokoelman jolla oli tuo kappale ja Temple of Love (1992) ja sitten soitin niitä repeatilla peräkkäin tuntitolkulla. Jos last.fm olisi ollut olemassa jo silloin, nuo biisit olisivat varmaan edelleen aika lähellä kuuntelutilastojeni kärkeä. Ei minulla silloin ollut mitään hajua siitä että tämä nyt on jotain goottia. Kunhan vain tykkäsin siitä överiksi vetävästä mahtipontisuudesta.

Gootista ei ollut puhettakaan myöskään kun rupesin kuuntelemaan Type O Negativea. Se oli varmaan toinen raskaampi bändi Metallican jälkeen jota kuuntelin. Rammsteinin levyn ostin ensimmäisenä mutta minulta kesti aika monta vuotta että jaksoin (tai uskalsin!) kuunnella enemmän metallimusiikkia. October Rust taisi olla ensimmäinen kirjaston levy jonka kopioin ylioppilaslahjaksi saamallani tietokoneella; aiemmin minulla ei ollut käytössä polttavaa CD-asemaa. Kovalevyt olivat vielä niin pieniä että piti vähän poltella. 4. Love You to Death oli kova kiimaisen teinipojan vonkausbiisi. Niin keneltä vonkasin? Maailmankaikkeudelta tai jotain, en minä nyt mitään naisia uskaltanut lähestyä.

Avaruusromua oli edelleen kova juttu ja fiilistelin Tangerine Dreamia (5. Sequent ”C”) ja Kraftwerkiä (6. The Man Machine). Mutta sitten tulivat Napster ja Audiogalaxy enkä ollut enää radion soittolistojen armoilla. Kieltämättä kirjastojen musiikkikokoelmia käytin vielä suhteellisen vähän, vaikka pari itselleni merkittävää levyä sieltä ensi kertaa kuunteluun tarttuikin.

Vuosi 2001 oli oikeastaan se hetki kun fanipoikavaihe kunnolla pääsi käyntiin. Vuosikausia suosikkibändini muodostivat pyhä kolminaisuus: CMX, Depeche Mode ja Nine Inch Nails. Kahteen jälkimmäiseen, kuten myös Rammsteiniin, hurahdin ’01, ja rupesin keräämään hulluna näiden yhteiden tuotantoa. Samaisena vuonna rupesin myös käymään rock-keikoilla ja näinkin näistä neljästä kovasta kolme; NIN:in näkemistä piti odottaa vielä viisi vuotta. Depeche Modesta tuli kuitenkin lopulta näistä se kaikkein tärkein yhtye. Ja koska se yhtye on mestari keräilijöiden rahastamisessa, kertyi minulle yli sadan äänilevyn DM-kokoelma ennen kuin tajusin ettei semmosessa ole mitään järkeä! Mutta silloin moinen materialismi tuntui olevan olennainen osa omaa identiteettiäni ja sen ilmaisua.

Depeche Moden Songs of Faith and Devotion (1993) -levyssä on juurikin sitä seksuaalisten ja kristillisten teemojen rinnastamista, josta puhuin jo viimeksikin. Siitä tuli kenties henkilökohtaisin levyni. Levyä edustaa tässä 7. In Your Room. Nine Inch Nailsin Pretty Hate Machine (1989) oli melkein yhtä kova juttu ja kyseisen levyn biisi 8. Kinda I Want To on varmaan se maailman paras teinikiimabiisi. Nine Inch Nailsista ehkä löysin nyt sitten lopulta sen kauan etsimäni kitaran ja syntikoiden epäpyhän liiton.

Ensimmäinen pelkästään internetin avulla löytämäni bändi taisi olla samaan tarpeeseen vastannut KMFDM. Etenkin 9. Stray Bullet teki kovan vaikutuksen. Minusta se ei tehnyt kouluammuskelijaa vaan auttoi minua käsittelemään uskontoa ja itsenäistymään itse ajattelevaksi yksilöksi. Intohimoisen keräilyn kohteeksi päätyi myös Paradise Lost, jonka parasta levyä ei valitettavasti löydy Spotifystä. Kyseessä on tietysti synapop-levy Host (1999) jota haluan hehkuttaa jokaisen mahdollisuuden tullen kaikkien metallipuristien kiusaksi. Mutta kyllä se vuoden 2002 Symbol of Lifekin on ihan kelvollinen levy, kun tuotannostakin vastaa Front Line Assemblyn Rhys Fulber. Kyseinen levy sopikin hyväksi jatkumoksi NIN:in ja KMFDM:n perään. Erinomainen esimerkki tästä koneistetusta metallisoundista on vaikkapa avausbiisi 10. Isolate.

Netistä tuli keskeisimmän musiikin löytämisen väylän lisäksi myös keskeisin sosiaalisuuden väylä, mikä auttoi sisäänpäinkääntyttä ja ujoa teinipoikaa oikeasti jopa tutustumaan joihinkin ihmisiin. Uudet nettituttavuudet olivat nekin yleensä sellaisia joihin yhdisti samanlainen musiikkimaku. Sitä kautta aloin tutustua elektroniseen darkwaveen (erotuksena ethereal darkwavesta). BlutEngeliltä ja Malaiselta on ihan väärät levyt Spotifyssä joten tyytyminen on Diary of Dreamsin goottihumppahittiin 11. Butterfly:Dance!

Eurodancen jättämän aukon tanssittavan musiikin tarpeestani täyttivät siis darkwave, EBM ja futurepop ja musiikkimakuni alkoi pikkuhiljaa muuttua hieman ”gootiksi”. Vuoden 2003 kovimpia musalöytöjä olivat Covenant (12. Bullet), VNV Nation (13. Joy) ja Front Line Assembly (14. Millennium). Jälkimmäiseen bändiin sattumalta tutustuin ensimmäisenä juuri sen bändin ainoan metallilevyn kautta ja lähinnä vahingossa tutustuin myöhemmin Tactical Neural Implantiin (1992) ja huomasin että se electro-industrial onkin bändin tuotannossa paljon parempaa. Mutta olihan tuossa Millenniumissa sentään sampleja yhdestä niiden aikojen suosikkielokuvistani, Rankasta päivästä.

Oikeastaan noista kolmesta VNV Nation ei aktivoinut minussa fanipoikaa vaan lähdin keräilemään vain Covenantin ja FLA:n levyjä. Kaikki mahdolliset sinkut oli saatava myös valtaosalta edellämainituista yhtyeistä. Tätä vaihetta siis kuvaa se, että kuuntelin verrattain harvaa yhtyettä mutta niitä sitten sitäkin enemmän. Se kai on tyypillistä teini-iälle.

Yksi hyvä teiniangstibiisi on vielä mainittava, eli Meshin 15. People Like Me With This Gun. Meshin katkera ihmissuhdetilitys iski muutenkin todella kovaa. Se oli juuri sopivan lapsellista kitinää nuorelle miehelle joka tunsi olevansa vastakkaisen sukupuolen karsastama. Nostalgiatrippini kakkososan saa päättää hieman rauhallisempi darkwave-biisi Switchblade Symphonyltä. Remixin takana on Nine Inch Nailsin Things Falling Apartilta itselleni tutuksi tullut Keith Hillebrandt: 16. Dissolve (Keith Hillebrandt Remix).

Tummaa musiikkia

Minulla on teoria: mistä tahansa musiikkigenrestä tulee hyvä jos sen nimeen liittää dark-etuliitteen. Hyvä on tietysti täysin subjektiivinen asia: tarkoitan, että hyvä omasta mielestäni: oma synkkä mielenlaatuni ja estetiikantajuni on varsin ennalta-arvattava. Se on oikeastaan jo koomista: jos minulla on vaihtoehtoja, valitsen niistä aina sen synkemmän. Otetaanpa esimerkkejä teoriani tueksi.

Lue loppuun