Nostalgiatrippi II: 2000-2003

Musiikkimakuni toista merkittävää jaksoa voisi kutsua vaikkapa ”fanipoikavaiheeksi”. Musiikki alkoi valloittaa alaa muilta harrastuksilta. Olin aika myöhäisherännäinen ja musiikista tuli vasta lukion loppuvuosina ja yliopiston alkuvuosina sellainen teinikapinan ja oman identiteetin etsimisen väylä, eikä joskus peruskoulussa kuten normaaleilla ihmisillä.

Tähän kuului tietysti teinimäinen fanaattisuuskin. Tälle vaiheelle oli ominaista että tykästyin muutamiin bändeihin oikein kunnolla ja sain pakkomielteen kerätä kaiken aiheeseen liittyvän. Tai ainakin kaikki levyt. Toki seassa oli vähemmänkin vakavia hurahduksia, mutta puhuinkin siitä mikä oli leimallista tälle ajalle.

Depeche Mode - Devotional; DVD-julkaisun promojuliste

 Osa II: 2000-2003 – Fanipoikavaihe

Rikon tietenkin kronologian heti ja palaan vielä 90-luvulle jolloin lukiokaveri lainasi minulle levyn kaikkien lukiolaisbändien kuninkaalta, CMX:ltä. Vainajalan (1998) hitit olivat myös tuttuja sieltä radiosta. Yrjänän sanoitukset ja musiikilliset ratkaisut, jotka olivat popiksi hieman vinksahtaneita mutta kuitenkin sopivan turvallisia, olivat varmaan ne asiat jotka saivat tykästymään bändin musiikkiin. Tosissaan se taisi kuitenkin tapahtua vasta abivuonna, kun ostin Cloaca Maxima (1997) -kokoelman. Koska olin konemusiikin ystävä, 1. Siivekäs oli se kappale jonka myötä se oli menoa.

Biisi liittyy vahvasti myös ensirakkauteeni, joka sekin tuli kovin myöhään verrattuna niihin normaaleihin ihmisiin. Toinen vastaava kappale oli Mobyn 2. Porcelain. Tai siis se liittyy siihen kun sydän särjetään ensimmäistä kertaa ja on ihan hajalla ja luulee että maailma loppuu siihen.

Radiolla oli siis vielä vuosituhannen alussa jonkinlainen asema elämässäni ja kuuntelin välillä jopa muuta kuin Radiomafiaa. Classic FM:n kautta yritin tutustua klassiseen, mutta ei oikein irronnut. Radio City oli myös kova, ja sieltä kuulin ensimmäistä kertaa The Sisters of Mercyn 3. This Corrosionin. Sain jostain kaverilta jonkun poltetun kokoelman jolla oli tuo kappale ja Temple of Love (1992) ja sitten soitin niitä repeatilla peräkkäin tuntitolkulla. Jos last.fm olisi ollut olemassa jo silloin, nuo biisit olisivat varmaan edelleen aika lähellä kuuntelutilastojeni kärkeä. Ei minulla silloin ollut mitään hajua siitä että tämä nyt on jotain goottia. Kunhan vain tykkäsin siitä överiksi vetävästä mahtipontisuudesta.

Gootista ei ollut puhettakaan myöskään kun rupesin kuuntelemaan Type O Negativea. Se oli varmaan toinen raskaampi bändi Metallican jälkeen jota kuuntelin. Rammsteinin levyn ostin ensimmäisenä mutta minulta kesti aika monta vuotta että jaksoin (tai uskalsin!) kuunnella enemmän metallimusiikkia. October Rust taisi olla ensimmäinen kirjaston levy jonka kopioin ylioppilaslahjaksi saamallani tietokoneella; aiemmin minulla ei ollut käytössä polttavaa CD-asemaa. Kovalevyt olivat vielä niin pieniä että piti vähän poltella. 4. Love You to Death oli kova kiimaisen teinipojan vonkausbiisi. Niin keneltä vonkasin? Maailmankaikkeudelta tai jotain, en minä nyt mitään naisia uskaltanut lähestyä.

Avaruusromua oli edelleen kova juttu ja fiilistelin Tangerine Dreamia (5. Sequent ”C”) ja Kraftwerkiä (6. The Man Machine). Mutta sitten tulivat Napster ja Audiogalaxy enkä ollut enää radion soittolistojen armoilla. Kieltämättä kirjastojen musiikkikokoelmia käytin vielä suhteellisen vähän, vaikka pari itselleni merkittävää levyä sieltä ensi kertaa kuunteluun tarttuikin.

Vuosi 2001 oli oikeastaan se hetki kun fanipoikavaihe kunnolla pääsi käyntiin. Vuosikausia suosikkibändini muodostivat pyhä kolminaisuus: CMX, Depeche Mode ja Nine Inch Nails. Kahteen jälkimmäiseen, kuten myös Rammsteiniin, hurahdin ’01, ja rupesin keräämään hulluna näiden yhteiden tuotantoa. Samaisena vuonna rupesin myös käymään rock-keikoilla ja näinkin näistä neljästä kovasta kolme; NIN:in näkemistä piti odottaa vielä viisi vuotta. Depeche Modesta tuli kuitenkin lopulta näistä se kaikkein tärkein yhtye. Ja koska se yhtye on mestari keräilijöiden rahastamisessa, kertyi minulle yli sadan äänilevyn DM-kokoelma ennen kuin tajusin ettei semmosessa ole mitään järkeä! Mutta silloin moinen materialismi tuntui olevan olennainen osa omaa identiteettiäni ja sen ilmaisua.

Depeche Moden Songs of Faith and Devotion (1993) -levyssä on juurikin sitä seksuaalisten ja kristillisten teemojen rinnastamista, josta puhuin jo viimeksikin. Siitä tuli kenties henkilökohtaisin levyni. Levyä edustaa tässä 7. In Your Room. Nine Inch Nailsin Pretty Hate Machine (1989) oli melkein yhtä kova juttu ja kyseisen levyn biisi 8. Kinda I Want To on varmaan se maailman paras teinikiimabiisi. Nine Inch Nailsista ehkä löysin nyt sitten lopulta sen kauan etsimäni kitaran ja syntikoiden epäpyhän liiton.

Ensimmäinen pelkästään internetin avulla löytämäni bändi taisi olla samaan tarpeeseen vastannut KMFDM. Etenkin 9. Stray Bullet teki kovan vaikutuksen. Minusta se ei tehnyt kouluammuskelijaa vaan auttoi minua käsittelemään uskontoa ja itsenäistymään itse ajattelevaksi yksilöksi. Intohimoisen keräilyn kohteeksi päätyi myös Paradise Lost, jonka parasta levyä ei valitettavasti löydy Spotifystä. Kyseessä on tietysti synapop-levy Host (1999) jota haluan hehkuttaa jokaisen mahdollisuuden tullen kaikkien metallipuristien kiusaksi. Mutta kyllä se vuoden 2002 Symbol of Lifekin on ihan kelvollinen levy, kun tuotannostakin vastaa Front Line Assemblyn Rhys Fulber. Kyseinen levy sopikin hyväksi jatkumoksi NIN:in ja KMFDM:n perään. Erinomainen esimerkki tästä koneistetusta metallisoundista on vaikkapa avausbiisi 10. Isolate.

Netistä tuli keskeisimmän musiikin löytämisen väylän lisäksi myös keskeisin sosiaalisuuden väylä, mikä auttoi sisäänpäinkääntyttä ja ujoa teinipoikaa oikeasti jopa tutustumaan joihinkin ihmisiin. Uudet nettituttavuudet olivat nekin yleensä sellaisia joihin yhdisti samanlainen musiikkimaku. Sitä kautta aloin tutustua elektroniseen darkwaveen (erotuksena ethereal darkwavesta). BlutEngeliltä ja Malaiselta on ihan väärät levyt Spotifyssä joten tyytyminen on Diary of Dreamsin goottihumppahittiin 11. Butterfly:Dance!

Eurodancen jättämän aukon tanssittavan musiikin tarpeestani täyttivät siis darkwave, EBM ja futurepop ja musiikkimakuni alkoi pikkuhiljaa muuttua hieman ”gootiksi”. Vuoden 2003 kovimpia musalöytöjä olivat Covenant (12. Bullet), VNV Nation (13. Joy) ja Front Line Assembly (14. Millennium). Jälkimmäiseen bändiin sattumalta tutustuin ensimmäisenä juuri sen bändin ainoan metallilevyn kautta ja lähinnä vahingossa tutustuin myöhemmin Tactical Neural Implantiin (1992) ja huomasin että se electro-industrial onkin bändin tuotannossa paljon parempaa. Mutta olihan tuossa Millenniumissa sentään sampleja yhdestä niiden aikojen suosikkielokuvistani, Rankasta päivästä.

Oikeastaan noista kolmesta VNV Nation ei aktivoinut minussa fanipoikaa vaan lähdin keräilemään vain Covenantin ja FLA:n levyjä. Kaikki mahdolliset sinkut oli saatava myös valtaosalta edellämainituista yhtyeistä. Tätä vaihetta siis kuvaa se, että kuuntelin verrattain harvaa yhtyettä mutta niitä sitten sitäkin enemmän. Se kai on tyypillistä teini-iälle.

Yksi hyvä teiniangstibiisi on vielä mainittava, eli Meshin 15. People Like Me With This Gun. Meshin katkera ihmissuhdetilitys iski muutenkin todella kovaa. Se oli juuri sopivan lapsellista kitinää nuorelle miehelle joka tunsi olevansa vastakkaisen sukupuolen karsastama. Nostalgiatrippini kakkososan saa päättää hieman rauhallisempi darkwave-biisi Switchblade Symphonyltä. Remixin takana on Nine Inch Nailsin Things Falling Apartilta itselleni tutuksi tullut Keith Hillebrandt: 16. Dissolve (Keith Hillebrandt Remix).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.