Ei minun nuoruudessani!

Olen huomannut olevani vanha nimenomaan musiikin avulla. Ensimmäinen huolestuttava merkki tuli heti kun täytyin 30: huomasin pitäväni Nickelbackin biisistä. Sitten törmäsin genreen nimeltä crunkcore ja tunsin olevani ikäloppu. Se on ilmeisesti joku emoteinien suosikkigenre, jossa sekoitetaan screamo-huutoa, autotune-laulua ja konebiittejä. Suosituin crunkcore-bändi taitaa olla brokeNCYDE, jonka Freaxxx-videooli ensimmäinen jonka kuulin ja näin, enkä tajunnut siitä mitään.

Jossain liikkuu urbaani legenda, ettei ihmisen musiikkimaku muutu yli 30-vuotiaana. Väitteelle ei ole mitään tieteellisiä todisteita, mutta taitaa siinä silti olla totuuden siemen. Kyse ei ole siitä ettei yli 30-vuotiaana voisi kiinnostua ja innostua kokonaan uusista bändeistä ja genreistä. Luulen että kyse on tietynlaisen estetiikantajun vakiintumisesta. Varsinkin nuoriskokulttuurikeskeisen populaarimusiikin kohdalla ihmisten käsitys siitä mitkä ominaisuudet kuuluvat hyvälle musiikille, muodostuu varsin aikaisin.

Crunkcore ei siis ole joku uusi, aiempaa huonompi genre, vaan genre joka perustuu itselleni vieraaseen estetiikantajuun. Se kuulostaa minusta aivan sietämättömältä mökältä koska sen tekijöillä ja kuuntelijoilla on täysin erilainen käsitys siitä mitä musiikki on. Kutsun sitä vaikka 2010-luvun estetiikaksi, vaikka onhan näitä ollut liikenteessä jo aiemmin. Kulttuuriset vuosikymmenet nyt eivät vuosilukuja niin tarkkaan katsele. Tätä estetiikkaa edustaa monessa mielessä myös witch house ja tavallaan ehkä myös dubstep. Siis ei mikään ensimmäisen polven dubstep vaan Skrillex ja muu vastava ”brostep”.

2010-luvun estetiikkaan kuuluu genrejen ja tyylikeinojen absurdin postmoderni yhdistely (esim. screamo-huuto ja autotune-laulu). Siihen kuuluu pilalle kompressoitu ja täyteen ahdettu soundi, joka on niin äänekästä että se särkyy. Luulen että tällainen uusi masterointitapa on olemassa koska siten musiikki kuulostaa parhaalta huonoista puhelimen kaiuttimista. Siinäkin taas yksi asia jota tällainen vanhan ajan reliikki ei voi tajuta: miksi kukaan haluaa kuunnella musiikkia niin huonoilla laitteilla? Katukuvasta päätellen aika moni haluaa.

Tärkeintä 2010-luvun estetiikassa on sotkea tyylejä keskenään, olla vulgaari ja äänekäs. Tietyssä mielessä copy-paste-estetiikka on sukua punkille, mutta ei kuitenkaan. Visuaalisessa asussa tämä myös näkyy. Muusikot pukeutuvat räikeästi ja levynkansia ja muuta sellaista kuvastaa ihan sama estetiikka. Törmäsin sattumalta yhteen keikkajulisteeseen johon nämä kaikki ominaisuuden tiivistyvät parhaiten, vaikka esiintyvien bändien musiikkityyleistä en tiedäkään mitään. Kuva on alla, ja teen siitä tässä lyhyen analyysin.

2010-luvun keikkajuliste (grmmsk.tumblr.com)Tyylillisesti tämä muistuttaa aika pitkälle witch house -julkaisun visuaalista asua. Kuvitus on sirpaleista ja monista lähteistä hutaisten koottua. Negatiiviefektiä käytetään ahkerasti. Fonttien väri on räikeä ja kirjaimia korvataan mahdollisimman monessa kohtaa ei-alfabeettisilla merkeillä, kuten kolmioilla ja kauttaviivoilla. Erilaiset ristit ovat myös hyvin suosittuja, varsinkin jos se poikkipuu on ainakin alapäässä. Luku 666 on näyttävästi esillä kaikessa korniudessaan. Tällaisten ”äärimmäisten” kulttuuristen symbolien käyttö on tärkeää, mutta niillä ei ole mitään äärimmäistä sisältöä. Kaikenlaiset kuvaa sotkevat rakeiset efektit, kuten vasemmassa alareunassa, ovat myös tyypillisiä. Hyvän esimerkin tästä visuaalisesta tyylistä antaa myös M.I.A.:n tuorein levy.

Estetiikan lisäksi tietysti myös moraalit muuttuvat. Otan esimerkiksi Millionaires-yhtyeen jonka imago ja lyriikat koostuvat siitä että pukeudutaan paljastavasti, ryypätään ja naidaan vapaamielisesti. Tämä kaikki tiivistyy täydellisesti videoon Party Like a Millionaire. Yhtyeessä kiinnostavinta on kyllä se, ettei kukaan ota mitään selvää kuinka tosissaan he ovat. Itse kuuntelen heitä nimenomaan postmodernina populaarikulttuurin parodiana, mutta varmaan jotakuta 14-vuotiaat vaikutteille alttiit tytöt ottavat tästä ihan oikeaa mallia.

Millionairesin promiskuiteetti näyttää aiheuttavan hyvin suurta vihamielisyyttä internetissä, vaikka lähteinäni ovatkin lähinnä Wikipedia ja Last.fm:n shoutbox. Tämä osoittaa pistävän tehokkaasti kulttuurimme tekopyhyyden. Jos mies laulaa ryyppäämisestä ja vapaasta seksistä, hän Millionaires - Bling Bling Bling!; levynkansion cool rocktähti. Jos Britney pukeutuu vartalonmyönteiseen niukkaan pukuun ja laulaa ”I’m a slave 4 u”, se on seksikästä. Jos naiset laulavat suoraan ja oma-aloitteisesti päihteistä ja seksistä, he ovat lutkia. Vaikka musiikkiteollisuus on tehnyt naisista ”lutkia” jo ainakin koko musiikkivideoajan. Millionairesin omaehtoisuudesta kertoo jo sekin, että he rahoittivat levytystään Kickstarterilla eivätkä levy-yhtiön ehdoilla. Eihän patriarkaatti voi sellaista sulattaa.

Toisaalta, sitten on tämä ”roolimalliaspekti”, että mitä jos nuoret ottavat tämän tosissaan ja ottavat mallia tällaisesta vahingollisesta käytöksestä! Tässä kohdassa huomaan taas olevani vanha ja kuuluvani johonkin väistyvään sukupolveen. Kyse on sukupolvikuilusta, jonka ylitse en vain voi tajuta jotain olennaista. Se, etten ymmärrä, ei tietenkään ole syy vähätellä jotain uutta ilmiötä. Tältä niistä vanhoista kalkkiksista tuntui silloin kun pelkäsivät että Elvis hedelmöittää teinityttöjä lanteenketkutuksillaan tai kun Johnny Rotten uhkasi mutiloida heidät lävistetyiksi irokeesipäiksi.

Kaikki nämä uudet estetiikat ja moraalikäsitykset herättävät vastustusta vanhassa sukupolvessa, joka on sisäistänyt oman estetiikkansa ja moraalinsa. Musiikista saadaan tällöin hyvä syntipukki. Musiikki ei luo ”moraalista rappiota” vaan heijastaa ja toisintaa yhteiskunnallisia arvoja ja trendejä. Jos ne vaikuttavat vaarallisilta, ratkaisu ei ole sensuroida musiikkia vaan puuttua taustalla vaikuttaviin yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Esimerkiksi teiniraskaudet tai sukupuolitaudit voivat olla asioita jotka voivat seurata uudesta löyhästä moraalikäsityksestä, mutta eivät vapaamielisestä musiikista. Se musiikki vain on aikansa kuva. Tietysti teiniraskauksien ja sukupuolitautien huonous on sekin arvomääritelmä, eivät ne ole absoluuttisesti huonoja asioita. Ainakaan jos on kaltaiseni arvorelativisti. Ehkä asialle kuitenkin pitäisi minun mielestäni tehdä jotain. Ei siksi että se on vanhan sukupolven mielestä moraalitonta vaan siksi että sillä on luultavasti psykofyysisiä haittavaikutuksia ihmisille itselleen.

Kaikki on todellakin suhteellista. Moraali ja estetiikka. Se mikä on oikein, se mikä on hyvää taidetta tai viihdettä. Siitä huomaa olevansa vanha kun näkee että jotkut 1990-luvulla syntyneet määrittelevät nämä asiat ihan kokonaan uudestaan eikä itse tajua koko asiasta yhtään mitään. Osaa vain kauhistella näitä nykyajan nuoria. Mutta sellaisia kaikkien aikojen nuoret ovat. Se on sukupolvierojen väistämätön seuraus.

2 vastausta artikkeliin ”Ei minun nuoruudessani!

  1. Jotain oudon koukuttavaa tossa Millionairesissa kyllä on!

    Mä oon aatellut että alkaa olla jo vähän klisee että miehille ympäriinsä paneminen antaa sankarileiman mutta naisille huoraleiman, mutta näköjään se on ihan paikkansapitävä juttu vieläkin. :( Hämmentävää miten Millionaires voi herättää niin suurta vihaa, vaikka eihän tossa esim. brokeNCYDEen tai moneen muuhun verrattuna ole paljon muuta eroa kuin että naiset eivät ole mukana vain komppaamassa miehiä.

    • Kai siihen suureen vihaan tosiaan riittää ihan vain se että naiset ovat muutenkin mukana kuin vain komppaamassa miehiä. :(

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.