1001 klassista levytystä: Thomas Tallis

Thomas Tallis (n. 1505-1585) on varhaisin säveltäjä, jolta löytyy enemmän kuin yksi teos 1001 Classical Recordings -kirjasta. En nyt tiedä mikä juuri hänestä tekee niin erityisen. Ainakin hän teki aktiiviuransa Englannissa sen suurimpien uskonnollisten ja samalla myös musiikillisten mullistusten keskellä.

Henrik VIII (vallassa 1509-1547) erotti Englannin paavin vallasta, mutta maa pysyi silti käytännössä katolisena. Edvard VI:n kaudella (1547-1553) Englannista tehtiin käytännönkin tasolla protestanttinen maa, eikä silloin saanut edes säveltää latinankielisiä tekstejä. Kirkkomusiikki piti laulaa englanniksi: messujen, vespereiden ja motettien tilalle tulivat servicet ja anthemit.

Maria I (1553-1558) teki Englannista jälleen katolisen, ja jonkinlainen vakaus löytyi Elisabet I:n kaudella (1558-1603), jolloin katolisuutta ja protestanttisuutta yhdistelevä kompromissi, nykyaikainen anglikaanisuus syntyi.

Samalla päädyttiin musiikissakin monimuotoiseen kompromissiin: vaikka kirkonmenot tuli pitää joitakin paikallisia poikkeuksia lukuunottamatta englanniksi, myös latinankielistä hengellistä musiikkia, messujakin, sai edelleen säveltää. Ainakin jos oli Thomas Tallis tai hänen oppilaansa William Byrd, jotka nauttivat Elisabetin henkilökohtaisesta suojeluksesta: kuningatar jopa myönsi heille yksinoikeuden nuottien painamiseen Englannissa.


Tallis: Lamentations of Jeremiah; levynkansi 14. klassinen levytys

Thomas Tallis:
Lamentations of Jeremiah (1565)

The Hilliard Ensemble
Paul Hillier, johtaja

Lamentations of Jeremiah (1986)
ECM 833 308-2

Kuuntele/osta:
Presto Classical

Lamentations of Jeremiah on yksi englantilaisen renessanssin ahkerimmin sävelletyistä teksteistä. Se perustuu Raamatun Valitusvirsiin, joita yleisesti pidetään profeetta Jeremiaan kirjoittamina. Kirjaa käytetään länsimaisen kirkon liturgiassa erityisesti kiirastorstain tenebrae-palveluksessa.

Tekstiä sävellettiin aikaisemmin jo manner-Euroopassa, mutta 1500-luvun puolivälissä siitä tuli erityisen suosittu Englannissa. Tätä on selitetty mm. sillä, että Valitusvirsien teksti Jerusalemin tuhosta saattoi olla metafora katolilaisuuden hävittämiselle Englannista. Lamentations oli muodissa nimenomaan Elisabet I:n kauden alussa 1560-luvulla.

Kuuluisimmat sävellykset tekstiin ovat Tallisin kaksi versiota, joissa on eri musiikin lisäksi myös hyvin erilaiset tekstit: kyse on tenebrae-palveluksen ensimmäisestä ja toisesta saarnasta.

Koska levyn on julkaissut ECM Records, sitä on turha yrittää etsiä muualta kuin levykaupasta tai kirjastosta. En siis voi jakaa tätä levytystä kanssanne, mutta korvikkeena teoksen (version 1) tässä esittää The Sixteen.


Tallis: Spem in alium; levynkansi17. klassinen levytys

Thomas Tallis:
Spem in alium (1569)

Winchester Cathedral Choir
David Hill, johtaja

Spem in alium (1989)
Hyperion CDA 66400

Kuuntele/osta:
YouTube (vaihtoehtoinen levytys)
Hyperion Records

Pelkistetyn ja helposti ymmärrettävän polyfonian (esim. Palestrina) ohella 1500-luvun lopulla sävellettiin myös ennenkuulumattoman monimutkaista moniäänisyyttä hyödyntäviä teoksia. Tähän mennessä projektissa on tainnut tulla vastaan korkeintaan 8-äänistä musiikkia, mutta moniäänisyys venyi lopulta peräti 40-äänisiin sävellyksiin, joista tunnetuin on Thomas Tallisin motetti Spem in alium. Teoksen teksti on mukailtu Raamatusta, Juditin kirjasta. 2010-luvun ihminen on todennäköisimmin törmännyt teokseen Fifty Shades of Greyn sivuilla.

Spem in alium ei ole ainoa 40-ääninen teos, sillä sen inspiraationa oli Alessando Striggion motetti Ecce beatam lucem, tai mahdollisesti saman säveltäjän messu Missa sopra Ecco sì beato giorno, joka on moniäänisin tunnettu renssanssisävellys (Agnus Dei -osassa on 60 ääntä). Nämä teokset on sävelletty 1567-1568, eli hieman ennen Tallisia.

Mielenkiinnosta latasin Spem in aliumin kuoropartituurin IMSLP:stä, mutta sitä on ihan mahdotonta seurata: kaikki äänet eivät edes mahdu kerralla näytölle niin että nuoteista saisi selvää. Siitä huolimatta teos ei ole sieltä vaikeaselkoisimmasta päästä, vaan on yllättävän helppoa kuunneltavaa.

Tarkasti ottaen kyseessä on 8×5-ääninen teos: itsenäisiä ääniä 40, mutta ne on jaettu kahdeksaan viiden laulajan ryhmään, niin että jokaisessa ryhmässä on yksi laulaja kustakin äänialasta (sopraano, altto, tenori, baritoni, basso). Aikalaisesityksissä lauluryhmät oli todennäköisesti sijoitettu eri puolille kirkkoa.

Ensivaikutelmani teokseen liittyy sen dynamiikkaan, joka on poikkeuksellisen suurta jopa klassisen musiikin mittapuulla. Ymmärtäähän sen, kun teoksen alussa äänessä on 2 laulajaa, lopussa 40. En ole pystynyt kuuntelemaan tätä kertaakaan ilman että olen välillä joutunut nostamaan tai laskemaan volyymiä.

Koska Tallisin ura tuli käsiteltyä yllä, keskityn tässä saman teoksen eri levytysten vertailuun. 1001 Classical Recordings -kirjassa Spem in aliumilla ei ole omaa ”Other Recommended Recordings” -laatikkoaan, mutta vaihtoehtoinen levytys (Tallis Scholars) löytyy epäintuitiivisesti Lamentations of Jeremiah’n yhteydestä. Lisäksi kokoelmiini on tämän projektin ulkopuolella päätynyt teoksesta myös Huelgas Ensemblen ja Oxford Cameratan levytykset, sekä Kronos Quartetin instrumentaalisovitus jousille.

Ymmärrän miksi kirjaan on valittu juuri Winchesterin katedraalin kuoron levytys, sillä se on näistä kaikkein kirkkain ja korostaa dynamiikkaa eniten. Tallis Scholarsin levytyksen soundi ei ole yhtä eriytynyt, vaan lauluäänet sulautuvat enemmän yhdeksi massaksi, ja muistuttaa paikoitellen jopa György Ligetin nykysävellysten kenttämäisyyttä. Siis soundillisesti, ei sävellyksellisesti: Ligetin ”mikropolyfonia” on kuitenkin hyvin erilaista kuin renessanssipolyfonia.

Tallis Scholarsin levytys myös hieman Wichester Cathedral Choiria hidastempoisempi: suurin osa levytyksistä kestää noin 10 minuuttia, tämä 11. Oxford Cameratan levytys on pisin, hieman yli 12 minuuttia.

Ehkä se johtuu temposta, tai jostain muusta syystä (julkaisija on halpisyhtiö Naxos, joka kyllä osaa tehdä myös upeita vanhan musiikin levytyksiä), mutta tämä on kuulemistani levytyksistä lattein. Äänekkäimpiin kohtiin ei vaan tule samanlaista kylmiä väreitä aiheuttavaa voimaa kuin paremmissa levytyksissä. Ehkä tämä on liian kompressoitu tai jotain – voin hyvin kuvitella että tämä teoksen äänittäminen, miksaaminen ja masterointi ovat erittäin haasteellisia tehtäviä. Huelgas Ensemble on sitten jostain sieltä väliltä: teknisesti toimiva levytys, joka ei kuitenkaan säväytä yhtä paljon kuin jotkut. Varsinkin loppuhuipennuksesta puuttuu potkua.

Nykymusiikkiin erikoistuneen Kronos-kvartetin sovitus on mielenkiintoinen erikoisuus. Jännittävällä tavalla neljällä jousisoittimella on luotu samankaltaista suuruuden tuntua kuin kuoroversioissakin, vaikka eihän tämä nyt aivan samaan mahtipontisuuteen ylläkään. Jousikvartetin äänenvärin ansiosta tunnelma on ennemminkin melankolinen kuin juhlava.

YouTubesta löytyy ainakin Tallis Scholarsin versio (linkki yllä), mutta jos haluaa ottaa kaiken hyödyn YouTuben teknologiasta, niin kannattaa tsekata 4K:na tallennettu 360 asteen taltiointi Breda Sacramentskoorin esityksestä, jossa on aivan erilainen tilan tuntu kuin näissä muissa.

#28 Karlheinz Stockhausen – Gesang der Jünglinge (1956)

Yksi listani keskeisistä ongelmista on elektronisen musiikin määrittelyn vaikeus, ellen sanoisi jopa mahdottomuus. Olennainen kysymys on myös se, muodostaako elektroninen musiikki siinä määrin yhteismitallisen kokonaisuuden, että sitä on mielekästä käsitellä tällaisen listan muodossa.

Parhaiten jälkimmäinen ongelma konkretisoituu populaari- ja korkeakulttuurin eroissa. Niitä arvotetaan niin perustavasti eri kriteereillä, että miten niitä voi muka järjestää samalla listalla keskinäiseen ”merkittävyysjärjestykseen”? Omalta osaltani ongelma on myös siinä, että en ymmärrä mitään musiikin teoriasta, joten taidemusiikin merkityksen ymmärtäminen ja siitä kirjoittaminen on minulle aina haaste. Näitä kysymyksiä on luontevaa käsitellä Karlheinz Stockhausenin Gesang der Jünglinge -mestariteoksen kautta.

Spotify
YouTube

Stockhausen WDR:n studiolla 1950-luvulla

Lue loppuun

#39 Aphex Twin – Come to Daddy (1997)

YouTube (Musiikkivideo)
Spotify

Aphex Twin - Come to Daddy; EP:n kansikuvaKonemusiikki on noin keskimäärin muuta musiikkia kasvottomampaa ja siten vähemmän taipuvaista henkilöpalvontaan. Rockin piirissä on omatDylaninsa, Jagger/Richardsinsa, Lennon/McCartneynsä ja muut Jumalasta seuraavaksi korotetut nerot, mutta elektronisen musiikin parissa vähemmän. Lähimmäksi vastaavanlaista asemaa on kenties päässyt Aphex Twininä parhaiten tunnettu Richard D. James.

Osana tätä neron leimaa on tietysti Aphex Twinin nimeäminen milloin minkäkin genren luojaksi, riippuen siitä keneltä kysyy. Siinä mielessä projekti on kuin 1990-luvun Kraftwerk. Debyyttilevy Selected Ambient Works 1985-92 oli yksi keskeisistä varhaisista ambient house -albumeista, Didgeridoo-biisi oli olennainen trance-musiikin synnyssä ja Girl/Boy junglen muuttumisessa drum ’n’ bassiksi. Tai niin legendat kertovat. Eniten Aphex Twin kuitenkin identifioituu Intelligent Dance Music -genreen (ks. #74).

Jamesin neron statusta rakennetaan ennen kaikkea kertomuksilla hänen nuoruudestaan: hän syntyi Irlannin Limerickissa ja kasvoi Cornwallin maaseudulla, kuta kuinkin siis täysin eristyksissä musiikkikulttuurin keskuksista ja ulkopuolisista vaikutteista. Tarinan mukaan hän keksi lapsena John Cagen tyyliin preparoidun pianon tietämättä mitään siitä että joku muukin oli joskus tehnyt niin. Teininä hän siirtyi musique concréte -henkisten nauhamanipulaatioiden pariin, edelleenkin ilman ulkomaailman vaikutteita.

Muiden tekemään musiikkin James alkoi sosialisoitua tarinan mukaan vasta 15-vuotiaana kun hän kuuli Larry ”Mr. Fingers” Heardin klassisia Chicago house -kappaleita, mutta silloinkin hän piti siitä vain siksi että oli itsekin täysin sattumalta tehnyt samantyylistä musiikkia. Lopulta kun acid house kunnolla rantautui Britanniaan, James oli täysillä mukana rave-kulttuurissa ja soittamassa DJ-keikkoja. James ei tosin ollut tietenkään mikään tavallinen DJ, sillä hän muun muassa ”soitti” vinyylien sijaan hiekkapaperia. Laitteet varmaan tykkäsivät.

Uuden konemusiikin innoittamana James sukelsi syvemmälle syntetisaattoreiden muokkaamisen ja kokoamisen maailmaan. Hän oli teknisesti täysin itseoppinut kun pääsi vuonna 1990 halutulle elektroniikkalinjalle Kingstonin yliopistoon. Pääsyyksi omien laitteiden tekemiseen James on kertonut sen, että markkinoilla olevat laitteet rajoittavat liikaa luovuutta. Hän innostui ensimmäisestä syntetisaattoristaankin kunnolla vasta kun avasi sen ja alkoi sörkkiä sen sisuskaluja.

22-vuotiaana Jamesilla oli kasassa tuhatkunta julkaisematonta kappaletta, joita hän oli siihen asti jakanut kavereilleen kasetteina. Lopulta tästä laajasta materiaalista julkaistiin Aphex Twinin debyyttilevy, joka kattoi nimensä mukaisesti sävellyksiä vuosilta ’85-’92. Tuotteliaisuutensa vuoksi häntä verrattiin mielellään Mozartiin ja teksturaalisen innovatiivisuutensa vuoksi Stockhauseniin, Ligetiin, Xenakisiin ja Reichiin. Aphex Twiniä nostettiin taitelijanjalustalle nimenomaan vertaamalla häntä taide- eikä populaarimusiikin tekijöihin.

Rytmiikaltaan Jamesin musiikki oli jo alusta lähtien osa teknomusiikin jatkumoa, mutta moniuloitteisten harmonioiden ja melodioiden vuoksi häntä ylistettiin vertaansa vailla olevaksi mestarisäveltäjäksi, joka loi teknosinfonioita. Kuten ehkä sävystäni voi päätellä, en usko näistä legendoista ja ylisanoista yhtäkään. Teknisesti lahjakas James eittämättä on, mutta varmasti suuri osa hänen lapsineroimagostaan on mediassa tarkoituksella rakennettua.

Esimerkiksi Aphex Twinin kakkosalbumi Selected Ambient Works Volume II:n (1994) ympärille rakennettiin melkoista mystisyyden auraa. James sanoi sen syntyneen noin 70-prosenttisesti lucid-unissa. Lucid dreaming on tekniikka jolla ihmiset opettelevat tietoisesti ohjaamaan uniaan. James ohjasi niitä musiikinteon suuntaan niin että hän näki unta itsestään studiossa tekemässä musiikkia ja sitten herättyään koitti toistaa unessa tekemänsä ja kuulemansa musiikin valvetilassa. Hyvä levy se on, mutta ei mitään niin ainutlaatuista etteikö sitä olisi voinut tehdä ilman tällaisia vippaskonsteja. Toisaalta James on myös sanonut nukkuvansa vain pari tuntia yössä ja tekevänsä musiikkia univajeessa, mikä kuulemma tuo musiikkiin omaa omituista särmäänsä.

Levyn kappaleilla puolestaan ei ole nimiä koska Jamesilla on synesteettisiä kykyjä: hänen aistikokemuksensa sekoittuvat niin että hän voi ”nähdä ääniä”. Hän kuulemma näkee keltaista aina kun kuulee musiikkia josta pitää. James identifioikin kappaleensa usein ennemmin väreihin kuin sanoihin. Tai sanoihin jotka eivät tarkoita mitään, tai vaikka matemaattisiin kaavoihin (ΔMi−1 = −αΣn=1NDi[n][Σj∈C[i]Fji[n − 1] + Fexti[[n−1]]).

Itse arvostan Aphex Twinin uran vaiheista kuitenkin sitä myöhempää, ja kaupallisempaa, koska silloin hänen imagonsa keinotekoisuus paljastui ilmiselväksi. Breakbeatit olivat vahvasti läsnä I Care Because You Dolla (1995) ja Richard D. James Albumilla (1996) etenkin drum ’n’ bass oli selkeä inspiraatio. Come to Daddy (1997) -single on kuitenkin se julkaisu josta Aphex Twin parhaiten tunnetaan. Sen myötä James kasvoi ulos maineestaan ihmelapsena, makuuhuoneeseen laitteidensa kanssa eristäytyneenä nerona. Sen sijaan hänestä tuli shokkirokkarin lähin vastine raven jälkeisessä konemusiikissa, mikä oli elektronista musiikkia tekevän artistin imagoksi todella virkistävää.

Tämä single teki Jamesista ”konemusiikin pahan pojan”, rock-tähden joka on pelottava ja synkkä kuin Marilyn Manson. Paitsi että James hymyilee. Todella pelottavasti. Se on paljon kammottavampaa kuin avoin synkistely. James onkin kertonut nimenomaan pitävänsä erityisen paljon äänistä jotka kuulostavat ”pahoilta” ja aavemaisilta. Järkyttäminen ja pelottavien kuuntelukokemusten tarjoaminen on lähellä hänen sydäntään.

Aphex Twinin häiriintynyt imago tiivistyy parhaiten hänen yhteistyössään video-ohjaaja Chris Cunninghamin kanssa. Siinä löysi kyllä kaksi kieroa tyyppiä toisensa harvinaislaatuisen hedelmällisellä tavalla. Tuloksena Come to Daddyn musiikkivideon lisäksi mm. Windowlicker (1999), Flex (2000), Monkey Drummer (2001) ja Rubber Johnny (2005). Ajatonta kamaa. Painajaismaista kuvastoa jonka Aphex Twinin kiero pörinä nostaa toiseen potenssiin. Windowlickerin kansi- ja videotaiteen sukupuolitasapainoa häiritsevä gender bending tuo monessa mielessä mieleen esimerkiksi electroclash-artisti Peachesin (Fuck the Pain Away, 2000). Vaikka Windowlickerin musiikkivideo onkin hulvaton seksistisen hip hop -videon parodia, luulen että toisin kuin sukupuolinormeja tarkoituksella kysenalaistava Peaches, Aphex Twin sotkee sukupuolia ainoastaan järkyttääkseen. Aivan kuten shokkirokkarille sopii.

Aphex Twin - Windowlicker (1999) vs. Peaches - Operate (2000); kritiikkiä vai hyväksikäyttöä?

Lue lisää: Prendergast (2000): s. 418-421; Toop (1995): s. 208-213; Poschardt (1995): s. 324-325; Reynolds (2008): s. 162-166; Sharp (2000): s. 144; Rule (1997/2011): s. 151-152.

Kuuntele myös: Koska James varjelee niin tiukasti omaa auteur-imagoaan, hän ei mielellään puhu kappaleidensa tekoprosessista tai hänen vaikutteistaan, mutta ainakin Richard D. James Albumilla hänen rytmeihinsä vaikutti voimakkaasti Wagon Christ ((Lapping Up) Space Milk, 1994).

Spotify: Soittolistalla nyt 293/500 biisiä.

Melomaanikko eksyy elokuviin

Elektroninen Top 100 on nyt vähän tavallista pidemmällä tauolla koska teen taustatutkimusta. Siinä sivussa luultavasti päivitän enimmäkseen uutta elokuvablogiani, joka on nimetty loogisesti Cinemaanikoksi. Uuden aluevaltaukseni kunniaksi heittäydyn elokuvalliseksi myös tässä, eli listaan kymmenen suosikkisoundtrackiani.

Soundtrackin käsite ei tietystikään ole ongelmaton koska varsinaisilla soundtrack-levyillä harvoin soivat kaikki elokuvan ääniraitaan kuuluneet kappaleet, ja toisaalta ne voivat olla myös ”music from and inspired by” -tyyppisiä levyjä, joilla on paljon musiikkia jota ei leffassa kuulla. Sitten on myös erikseen ”original score” -levyjä joilla on ainoastaan vartavasten elokuvaa varten tehtyä instrumentaalimusiikkia. Käsittelen tässä näitä kolmea erilaista elokuvamusiikin ilmenemismuotoa iloisesti sekaisin.

Saatan hieman spoilata joitakin näistä elokuvista, mutta vain tapauksissa joissa se on aivan välttämätöntä soundtrackin kuvaamiseksi.

 

10. Kissaihmiset (Cat People, 1982)

Spotify

Music from the film Cat People; levynkansiDiskotuottaja Giorgio Moroder on ollut vähintään yhtä tärkeä elokuvasäveltäjänä ja soundtrack-tuottajana kuin elektronisen tanssimusiikin pioneerinakin. Tunnetuin hänen elokuvamusiikeistaan lienee Midnight Express (1978), mutta hänen musiikkinsa on kutakuinkin unohtumattomin osa sellaisiakin elokuvia kuin Blondien Call Mesta megahitin tehnyt  American Gigolo (1980) tai Scarfacen ja Kissaihmisten kasariremaket. Puhumattakaan Flashdancen (1983) ja Top Gunin (1986) soundtrackien tuottamisesta. Tai Never Ending Storyn teemabiisistä. Unohtumattomia elokuvamusiikkeja kaikki.

Cat People on kuitenkin suosikkini koska pidän siitä elokuvasta kaikkein eniten. Moroderin sensuellit kasarisoundit sopivat hyvin ohjaaja Paul Schraderin uusioversion kieroon ja uhkaavaan tunnelmaan. Parhaimpia ovat luonnollisesti usvaiset unijaksot, jotka näyttävät ihan musiikkivideoilta: paljon savua, valoheittimiä, minimalistiset pahvilavasteet ja Moroderin syntikat. Instrumentaaliscoren lisäksi elokuvan tunnelmaan sopii täydellisesti David Bowien tekemä teemabiisi Cat People (Putting Out Fire).

 

9. Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream, 2000)

Requiem for a Dream soundtrack; levynkansiPop Will Eat Itselfistä alun perin tunnettu Clint Mansell on Darren Aronofskyn hovisäveltäjä ja hänen musiikkinsa on aina ollut keskeisessä roolissa Aronofskyn elokuvissa, paitsi ehkä debyyttiohjaus Piissä, joka perustui vahvasti 90-luvun lopun trendikkääseen konemusiikkiin. Aronofskyn toinen ohjaus Requiem for a Dream sen sijaan nojasi vahvasti Mansellin säveltämään ja Kronos Quartetin kanssa esittämäänsä alkuperäismusiikkiin.

Elokuvan score on täynnä lyhyitä katkonaisia kappaleenpätkiä, jotka sopivat elokuvan nopeaan leikkaustyyliin täydellisesti. Niissä myös toistuvat pakkomielteisesti ja jatkuvasti samat teemat. Tarttuvin näistä on ns. Party-teema jonka lyhyt elektroninen jumputus säestää jokaista euforista huumekohtausta. Melankolisempi Dreams-teema toistuu vielä useammin. Näiden lisäksi jousivetoisemmat kappaleet ovat sitten hieman pitempiä, mutta eivät yhtään vähemmän intensiivisiä.

Elokuva jakautuu kolmeen vuodenaikaan: kesään, syksyyn ja talveen. Kesän katkonaisista mielihyvän hetkistä edetään syksyn kautta talveen, jota dominoi sama synkkä jousiteema raidoissa Southern Hospitality, The Beginning of the End ja Meltdown. Musiikin vimmainen toisto elokuvan loppua kohden sopii täydellisesti tarinan loppuhuipennukseen. Lopussa kuullaan vielä viimein täyspitkänä versiona elokuvan varsinainen teema, joka esiintyy soundtrackilla nimillä Summer Overture, Cleaning Apartment, Marion Barfs ja Lux Aeterna.

 

8. Lost Highway (1997)

Tämä Lost Highway Soundtrack; levynkansiTrent Reznorin tuottama soundtrack yhdisteli David Lynchin hovisäveltäjä Angelo Badalamentin ja Barry Adamsonin hämyistä jazz-vaikutteista tunnelmointia ja (cameo-roolin pornotähtenä tekevän) Marilyn MansoninNine Inch Nailsin ja Rammsteinin raskaampaa synkistelyä. Sekä soundtrack-levyn että itse elokuvan avaa ja lopettaa toista elektronista synkistelyvaihettaan elänyt David Bowie kappaleella I’m Deranged.

Reznor sävelsi elokuvaa varten yhden uuden kappaleen Nine Inch Nailsina (The Perfect Drug) sekä kaksi abstraktimpaa instrumentaalia kappaletta ihan vain omalla nimellään, Coil-yhtyeestä tutun Peter Christophersonin tuotantoavustuksella. Marilyn Mansonilta oli mukana puolestaan aiemmin julkaisematon Apple of Sodom -kappale joka levytettiin Reznorin tuottamaa Antichrist Superstaria (1996) varten. Soundtrack toimi myös Rammsteinin ensimmäisenä käyntikorttina Yhdysvalloissa.

 

7. Avaruusseikkailu 2001 (2001: A Space Odyssey, 1968)

Spotifyssa on joku feikkisoundtrack jossa on oikeat teokset mutta väärät levytykset

2001: A Space Odyssey Soundtrack; levynkansiStanley Kubrick käytti elokuvissaan klassista musiikkia usein hyvin kekseliäästi. Tässä science fiction -klassikossaan hän käytti pääosin kahta melkoiseksi kliseeksi päätynyttä teosta: Johann Strauss II:n Tonava kaunoista ja Richard Straussin Also sprach Zarathustraa. Näiden romantiikan aikakauden sävellysten lisäksi kuullaan György Ligetin nykymusiikkia. Tämä usean aikakauden musiikin soittaminen sopii täydellisesti elokuvan vuosimiljoonia kattavaan tarinaan.

Elokuvan kuuluisimmat sävellykset ovat juurikin Straussien (eivät sukua toisilleen) käsialaa, mutta mielestäni ikimuistoisimmat musiikkivalinnat ovat silti Ligetiä. Kivikauteen sijoittuvassa alussa ei kuulla ”primitiivistä musiikkia” vaan soundtrackin haastavin teos, aavemainen kuoroeepos Jupiter and Beyond, joka kuullaan uudestaan elokuvan lopussa kun ihmiskunnan kehitys risteää toisen kerran myyttisen monoliitin kanssa.

 

6. Amerikan Psyko (American Psycho, 2000)

Amerikan Psyko on American Psycho - Music from the controvesial motion picture; levynkansiloistava satiiri juppikulttuurista ja populaarimusiikista. Varsinaiselta soundtrack-levyltä puuttuvat valitettavasti kaikki kolme elokuvan keskeisintä kappaletta: Whitney Houstonin Greatest Love of All, Genesiksen In Too Deep ja  Huey Lewis & The Newsin Hip to Be Square, joista jälkimmäinen tosin oli levyn ensimmäisellä painoksella mutta jäi jatkopainoksilta pois lisensointiongelmien vuoksi.

Elokuvan päähenkilö Patrick Batemanille esileikki tarkoittaa levyjen arvostelemista samalla kun hän katselee naisia muhinoimassa keskenään. Suosikkikohtaukseni elokuvasta ovatkin Batemanin monologit Houstonin ja Genesiksen kappaleista samalla kun hän valmistautuu irstauksiin. Toinen toimiva äänen ja kuvan yhdistelmä on aivan alussa, jossa juppiklubilla soi New Orderin True Faith, jota parempaa kuvausta todellisuudesta vieraantuneesta kokaiinikulttuurista en ole kuullut. Soundtrackia täydentää hienosti neljä Christian Balen monologia elokuvasta, joista viimeinen käsittelee Greatest Love of Allia.

 

5. Donnie Darko (2001)

Donnie Darko: Original Soundtrack and Score; levynkansiAmerican Psychon tapaan Donnie Darkon musiikit rakentavat ensisijassa ajankuvaa 1980-luvusta. Toisaalta elokuvan mindfuck-elementtejä korostavat ja synkkää tunnelmaa luovat Michael Andrewsin instrumentaalit. Musiikin tärkeydestä kertoo hyvin se, että elokuvan director’s cut ei saavuta ollenkaan samaa tunnelmaa kuin teatteriversio, ja tämä johtuu lähinnä kahden elokuvan ikonisimman biisin muuttamisesta: alkutekstien taustalla ei soi Echo & The Bunnymenin The Killing Moon, ja rikkinäiseen rakkauskohtaukseen täydellisesti sopiva Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart on korvattu INXS:illä.

Elokuva muistetaan silti parhaiten Gary Julesin Tears for Fears -coverista Mad World, josta tuli vuoden 2003 Britannian singlelistan jouluykkönen lähinnä elokuvan fanaattisen kulttiseurannan vuoksi, mitä on vieläkin vaikea uskoa todeksi. Alkuperäisen synapop muuttuu Julesin ja Andrewsin käsittelyssä minimalistiseksi ja hauraaksi jousin säestetyksi pianoballadiksi, joka sopii täydellisesti elokuvan surumieliseen loppumontaasiin. Kappaleen sanoituskin saa paljon traagisempia merkityksiä kun se esitetään mietteliään hiljaisesti eikä pirteänä elektronisena poppipalana.

 

4. The Wicker Man (1973)

Spotify

The Wicker Man: The Original Soundtrack Album; levynkansiWicker Man (1973) on pakanallisista menoista kertova ”kauhuelokuva”, jonka musiikkina oli kaunista pakanafolkia. Paul Giovannin säveltämä ja Magnet-yhtyeen esittämä soundtrack toimi myöhemmin suurena inspiraationa koko neofolk-genrelle. Elokuva menee oikeastaan hyvin pitkälti musikaalin puolelle, sillä monet kappaleet ovat elokuvan hahmojen esittämiä ja osin näyttelijöiden itsensä laulamia. Mukana on lisäksi myös instrumentaalia taustamusiikkia, joka eksyy välillä myös sähköisemmän progen puolelle.

Elokuvan tapahtumapaikkana on pakanallinen Summerislen saari joten musiikkina on esimerkiksi Maypolen ja Fire Leapin kaltaisia hedelmällisyysriittejä. Intensiivisin musikaalikohtaus on kuitenkin alastoman Britt Eklandin ritualistinen viettelytanssi, jonka taustalla soi Willow’s Song. Musiikilla on varmasti suuri rooli siinä että tuloksena on yksi elokuvahistorian eroottisimmista kohtauksista. On tietysti myös hienoa kuulla Christopher Lee laulamassa pianon säestyksellä The Tinker of Ryeta.

 

3. Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange, 1972)

A Clockwork Orange -soundtrack; levynkansiAvaruusseikkailua seuraavaan elokuvaansa Kubrick halusi kokeila jotain uutta, ja tällä kertaa klassisia sävellyksiä päätyi Wendy Carlosin uraauurtavien Moog-versiointien kohteeksi. Ikonisin näistä on tietysti Beethovenin yhdeksäs sinfonia, josta kuullaan osia sekä sinfoniaorkesterin että Carlosin esittämänä. Carlos oli esitellyt Bob Moogin kehittämien syntetisaattorien mahdollisuuksia klassisten teosten uudelleensovittamisessa jo Switched-On Bachilla (1968) josta tuli aikoinaan historian myydyin klassinen levytys.

Kellopeliappelsiinin soundtrackilla Moogin syntetisaattoreita käytettiin kuitenkin monipuolisemmin eri aikakausien klassisen esittämiseen, eikä ainoastaan yhden säveltäjän versiointiin. Beethovenin yhdeksännen lisäksi elokuvassa kuullaan unohtumattomina tulkintoina esimerkiksi Rossinin Wilhelm Tell -oopperan alkusoittoa ja Purcellia mukailevaa teemakappaletta. Unohtumaton on tietysti myös Gene Kellyn Singin’ in the Rainin kääntäminen alkuperäisestä musikaalikontekstista joksikin aivan muuksi. Carlosin omilla abstraktimmilla sävellyksillä oli niilläkin merkittävä rooli tunnelman luomisessa ja ne julkaistiin erillisenä original score -albumina. Varsinaisella soundtrackilla on vain lyhennelmä Timesteps-teoksesta.

 

2. Natural Born Killers (1994)

Spotify

Music From and Inspired by Natural Born Killers; levynkansi Trent Reznor aloitti työnsä elokuvamusiikin parissa jo pari vuotta ennen Lost Highwayta tuottamalla soundtrackin Oliver Stonen Natural Born Killersiin. Reznor hyödyntää laajaa musiikintuntemustaan luodessaan ääniraidan jonka eklektisyys ja pirstaleisuus vastaavat täydellisesti elokuvan sirpaleimaista kuvaa amerikkalaisesta mediamaisemasta, joka on osa sekä elokuvan kuvastoa että sen tematiikkaa. Mukana on kaikkea ambient-huminasta gangsta rapin kautta riot grrrliin.

NBK:n soundtrack toimii erillisenä albumijulkaisuna poikkeuksellisen hyvin, koska kappaleet sulautuvat toisiinsa ja elokuvan dialogiin saumattomasti. Kappaleet vaihtuvat ilman taukoja ja soivat usein hetken aikaa päällekkäin ristiinhäivityksinä. Kyse on oikeastaan ennemmin elokuvamusiikkiin perustuvasta uudesta miksauksesta, joka ei yritäkään dokumentoida elokuvan musiikkia ihan sellaisenaan. Sen sijaan Reznor suhtautui tehtäväänsä luovuudella, jota toivoisi useammiltakin soundtrack-julkaisuilta, ja koosti elokuvan musiikeista ennakkoluulottomasti uuden kokonaisuuden joka toimii myös kokoelma-CD:nä. Monissa kappaleissa on jopa jonkinlaista mash-up-henkeä kun kaksi eri biisiä soi samaan aikaan: esimerkiksi Diamanda Galásin  I Put a Spell on You -coverin ja Jane’s Addictionin Ted, Just Admit It… -kappaleen elokuvan dialogiin yhdistävä Sex Is Violent.

Reznorin oman bändin tuotanto edustaa ehdottomasti levyn ja soundtrackin parhaita puolia: Nine Inch Nailsin vanhemmat levytykset A Warm Place ja Something I Can Never Have on editoitu dialogin kanssa täysin yhteensopivasti. Varsinkin jälkimmäisen sanoitus kuulostaa kuin tätä soundtrackia varten kirjoitetulta: se sopii Mickey ja Mallory Knoxin keskusteluun niin täydellisesti. Myös alkuperäisversiosta poikkeava loppuosa on kaunista kuultavaa. Varta vasten elokuvaan on sen sijaan sävelletty Burn, jonka sanat ovat niin ikään täydelliset tähän elokuvaan. Se on myös yksi NIN:in parhaita biisejä, eikä mikään albumilta yli jäänyt jämäraita.

 

1. The Fountain (2006)

Spotify

The Fountain: Music From the Motion Picture; levynkansiMansellin, Kronos Quartetin ja Aronofskyn yhteistyö jatkui myös Unelmien sielunmessua seuranneella The Fountainilla. Tällä kertaa Mansellin sävellyksiä soitti jousikvartetin lisäksi myös Mogwai. Jousin maustettu post-rock onkin mitä parhainta musiikkia tähän eeppiseen elokuvaan, joka tapahtuu kolmessa eri aikatasossa ja sisältää vähintään yhtä kosmista trippailua kuin 2001. Elokuvan musiikki toimii niin loistavasti luultavasti osin siksi, että se sävellettiin rinnan elokuvan kuvausten kanssa, eikä vasta kuvausten päätyttyä kuten yleensä.

Death Is the Road to Awe on sekä levyn että elokuvan huippukohta: sen tunteikkaat kuoronostatukset säestävät yhtä elokuvahistorian upeimmista loppuhuipennuksista. Myös lopputekstien taustalla soiva hiljaisempi, pianovoittoinen Together We Will Live Forever on levyn huippukohtia. Soundtrack toimii täydellisesti myös ilman kuvaa, kuten kyllä kaikki muutkin tässä mainitsemani elokuvamusiikit. The Fountain on kuitenkin ihan ilman elokuvaakin yksi parhaista post-rock-teoksista joita olen koskaan kuullut. Siinä kävi jopa niin, että kuuntelin ensin viikko- tai kuukausitolkulla pätkiä soundtrackista Fountainin nettisivuilla ja se oli oikeastaan pääsyy miksi edes menin katsomaan koko elokuvan. Sen nähtyänikin olen sitä mieltä että parasta siinä on loistava musiikki.

The Fountainin huikeaa kuvastoa

PS. Anteeksi etten maininnut Ennio Morriconea, Michael Nymania, Fabio Frizziä, Riz Ortolania, Cliff Martinezia, Philip Glassia, Vangelista, Goblinia tai John Carpenteria. Saturday Night Fever, Rocky Horror Picture Show ja Jesus Christ Superstar ovat myös kovia. Olis ehkä pitänyt tehdä Top 20.