#28 Karlheinz Stockhausen – Gesang der Jünglinge (1956)

Yksi listani keskeisistä ongelmista on elektronisen musiikin määrittelyn vaikeus, ellen sanoisi jopa mahdottomuus. Olennainen kysymys on myös se, muodostaako elektroninen musiikki siinä määrin yhteismitallisen kokonaisuuden, että sitä on mielekästä käsitellä tällaisen listan muodossa.

Parhaiten jälkimmäinen ongelma konkretisoituu populaari- ja korkeakulttuurin eroissa. Niitä arvotetaan niin perustavasti eri kriteereillä, että miten niitä voi muka järjestää samalla listalla keskinäiseen ”merkittävyysjärjestykseen”? Omalta osaltani ongelma on myös siinä, että en ymmärrä mitään musiikin teoriasta, joten taidemusiikin merkityksen ymmärtäminen ja siitä kirjoittaminen on minulle aina haaste. Näitä kysymyksiä on luontevaa käsitellä Karlheinz Stockhausenin Gesang der Jünglinge -mestariteoksen kautta.

Spotify
YouTube

Stockhausen WDR:n studiolla 1950-luvulla

Lue loppuun

#77 Expo 58 (maailmannäyttely, 1958)

Belgian tärkeä rooli elektronisen musiikin historiassa alkaa jo paljon ennen EBM:ää (#90), new beatia (#91) ja hardcorea (#62). Brysselin maailmannäyttely vuonna 1958 on varmasti kuuluisin atomin rakennetta kuvaavasta maamerkistä, mutta se näytteli tärkeää osaa myös elektronisen musiikin historiassa. Taidemusiikin piiristä tässäkin toki lähdettiin.

Atomium, Brysselin maailmannäyttelyä varten rakennettu maamerkki

Philips-yhtiön paviljongissa soitettiin uusinta huutoa olevaa elektronista musiikkia arviolta kahdelle miljoonalle näyttelykävijälle. Paviljonki oli arkkitehti Le Corbusierin, hänen avustajansa Iannis Xenakisin ja avant-garde-säveltäjä Edgard Varésen yhteinen saavutus, jossa äänet ja arkkitehtuuri muodostivat toisistaan erottamattoman kokonaisuuden. Näyttelyssä ensiesityksensä saivat kaksi elektronisen musiikin merkkiteosta: Varèsen Poème électronique ja Xenakisin Concret pH.

Varèse vaati jo vuonna 1916 uusia soittimia ja tekniikoita jotta hän voisi toteuttaa omassa mielikuvituksessaan olevia ääniä. Hänen mielestään muusikkojen pitäisi voida toteuttaa kaikki mahdolliset musiikilliset ideat, ja elektroniikka voisi tällä tavalla vapauttaa musiikin. Varèse otti vaikutteita musiikkiinsa ja ajatuksiinsa mm. Ferruccio Busonin esseestä Luonnos säveltaiteen uudeksi estetiikaksi (1906) sekä italialaisesta futurismista.

Futuristeista esimerkiksi Luigi Russolon mukaan perinteisesti epämusikaalisina pidetyt meluäänet on otettava mukaan musiikkiin, koska perinteiset sävelet rajoittivat musiikillista ilmaisua. Elektroniikka sekä teknologian ja ympäristön äänet voisivat siis avata rajattomat mahdollisuudet musiikilliselle ilmaisulle kun se 1900-luvulle asti oli ollut pienen soitin- ja sävelvalikoiman rajoittamaa.

Varèse toteuttikin ajatuksiaan hyödyntämällä sävellyksissään kahta edellä (#78) mainittua maailmansotien välistä hittisoitinta, thereminiä ja ondes martenota. Hän oli kuitenkin pahasti aikaansa edellä, koska silloin ei ollut vielä olemassa teknologiaa jolla hän olisi voinut toteuttaa ideoitaan. Sävetäjä joutui siis toimimaan olemassaolevian soitinten ehdoilla ja tutkimaan uudenlaista musiikillista ilmaisua niiden avulla. Varèselle ”olemassaoleva soitin” saattoi kyllä tarkoittaa esimerkiksi hälytyssireeniä.

Luultavasti juuri teknologian kehittymättömyys johti siihen että Ranskasta Yhdysvaltoihin muuttanut Varèse piti lähes kahden vuosikymmenen tauon sävellystyöstä. Toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet saivat kaikkein kehittyneimmän nauhuriteknologian sotasaaliiksi natseilta: näin sota mahdollisti ääniteknologian vallankumouksen, joka alkoi musique concrèten ja nauhamusiikin muodossa, mutta johti pian kokonaisvaltaiseen äänilevytuotannon murrokseen.

Varèse sai oman nauhurinsa vuonna 1953 ja ryhtyi kokoamaan äänikirjastoa, joista sitten koosti musique concréten hengessä erilaisia kollaaseja, jollainen oli myös Poème électronique. Sävellys sai ensiesityksensä Philipsin paviljongissa, jossa se toistettiin 11-kanavaisena 425:n kaiuttimen kautta. Kaiuttimien ja kanavien määrä mahdollisti sen että teos kuulosti eri puolilla paviljonkia hieman erilaiselta. Antiikkista surround-ääntä siis. Maailmannäyttelyn jälkeenkin Varèse jatkoi vielä nauhateostensa jalostamista, mm. Columbia-Princeton Electronic Music Centerissä, kunnes kuoli vuonna 1965. Koska Varèsen ideat olivat paljon teknologiaa edellä, hänen teoksensa eivät olleet yhtä vaikutusvaltaisia kuin hänen ajatuksensa, jotka inspiroivat monia myöhempiä pioneereja Stockhausenista Zappaan.

Philipsin paviljonki Brysselin maailmannäyttelyssä 1958

Vähemmälle huomiolle vuoden 1958 maailmannäyttelyssä jäi säveltäjä-arkkitehti Iannis Xenakisin Concret pH, ääniteos joka koostui kokonaan hiilen palamisen äänestä (vrt. Hugh Le Cainen kolme vuotta vanhempi Dripsody joka koostuu kokonaan pisaroiden veteen tippumisen synnyttämistä äänistä). Sekä säveltäjänä että arkkitehtinä Xenakis oli kiinnostunut äänen ja rakennetun ympäristön suhteesta; hän oli siis omiaan työstämään Philipsin paviljonkia Brysseliin. Eräät hänen sävellyksistäänkin perustuvat arkkitehtonisiin periaatteisiin.

Xenakis oli Olivier Messiaenin oppilas, ja loi oman ”stokastisen musiikkinsa” joka ei olisi ollut mahdollista ilman 1900-luvun elektronista teknologiaa. Hänen tuotannossaan keskeisessä osassa on matematiikka; sattuma ja todennäköisyys. Myös Concret pH:n äänet järjestettiin todennäköisyyslaskennan avulla. Xenakis on kenties 1900-luvun säveltäjistä se, joka on kaikkein selvimmin matematiikan ja musiikin rajalla, tieteen ja taiteen reunamilla. Normaalijaukamaan perustuva ST/10-1,080262 vuodelta 1962 on yksi hänen ensimmäisistä tietokoneavusteisesti syntyneistä sävellyksistään.

Lue lisää: Maailmannäyttelystä: Young (2000): s. 19-20. Varèsesta: Henderson (2010): s. 47-49; Prendergast (2000): s. 34-37; Kuljuntausta (2002): s. 88. Xenakisista: Henderson (2010): s. 45-46; Prendergast (2000): s. 66-68.

Kuuntele myös: Elektronisen musiikin pioneerit liittyivät maailmannäyttelyihin vahvasti myös 42 vuotta myöhemmin: Kraftwerk teki comebackin säveltämällä Expo 2000 -kappaleen uuden vuosituhannen ensimmäiseen maailmannäyttelyyn Hannoverissa.