1001 klassista levytystä: Giovanni Pierluigi da Palestrina

Allegri: Miserere; levynkansi16. klassinen levytys

Giovanni Pierluigi da Palestrina:
Missa Papae Marcelli (1567)

The Sixteen
Harry Christophers, johtaja

Allegri: Miserere (1990)
Coro 16014

Kuuntele/osta:
YouTube
Presto Classical

Renessanssin musiikkiin perehtyessäni olen erottanut kolme aikakaudelle erityisen leimallista muutosta. Yhdestä niistä, instrumentaalimusiikin yleistymisestä, olen jo kirjoittanut. Ne kaksi muuta, kirjapaino ja uskonpuhdistus, liittyvät läheisesti toisiinsa.

Mekaaninen painokone mahdollisti laajamittaisen nuottijulkaisutoiminnan ja musiikin kaupallisen levittämisen. Ottaviano Petruccin, Pierre Attaingnantin ja Pierre Phalèsen kaltaiset nuotinpainajat assosioituivat niin vahvasti julkaisemiinsa kokoelmiin, että vielä levytetyn musiikin aikakaudellakin teoksen kanteen saattaa päätyä heidän eikä säveltäjän nimi.

Painotuotteiden myötä levisi tietysti myös uskonpuhdistus, ja kaikkialla minne se levisi, vaikutukset olivat mittavia myös musiikissa. Anglikaaneille, kalvinisteille ja luterilaisille syntyi kaikille oma versionsa uudesta kansantajuisemmasta kirkkomusiikista. Yhteistä näille oli kansankielen käyttö latinan sijaan ja musiikin selkeys. Sanoista tuli saada selvää, ja monissa protestanttisissa kirkoissa seurakunnan tuli pystyä laulamaan mukana. Näistä uusista kirkkomusiikin muodoista olenkin tämän projektin aikana jo kirjoittanut, mutta nyt on aika ottaa käsittelyyn katolisen kirkon reaktio näihin muutoksiin.

Roomassa ei seisty kaikkien näiden mullistusten edessä tumput suorina vaan aloitettiin omat uudistukset, jotka tunnetaan nykyään vastauskonpuhdistuksena. Tärkein uudistusten keskus oli Trenton kirkolliskokous (toiminnassa 1545-1563), jossa pohdittiin myös kirkkomusiikkia.

Kokouksen johtopäätökset jäivät kuitenkin varsin yleiselle tasolle: kirkkomusiikista kiellettiin kaikki ”epäpuhtaus”. Epämääräisestä lausunnosta tehtiin sitten vaihtelevia johtopäätöksiä eri puolilla katolista Eurooppaa. Mullistukset eivät olleet siis yhtään niin isoja kuin uusissa kristillisissä kirkoissa, koska laulukielenä säilyi latina, eikä seurakunta osallistunut laulamiseen.

Tiukimmin asiaa tulkittiin Roomassa, missä päädyttiin siihen, että laulun sanoista on saatava selvää ja musiikin on palveltava Jumalaa, ei säveltäjien taiteellista itseilmaisua. Tämä tarkoitti hyvinkin vaikeaselkoiseksi ja monimutkaiseksi kehittyneen polyfonian yksinkertaistamista, sekä instrumenttien täydellistä kieltämistä kirkonmenoissa. Myös kirkkomusiikissa käytettävien tekstien määrää rajattiin, eikä kirkkomusiikissa saanut enää lainata melodioita maallisista sävelmistä.

Vastauskonpuhdistuksen musiikki henkilöityy vahvimmin juuri Roomassa vaikuttaneeseen Giovanni Pierluigi da Palestrinaan (1525-1594), joka työskenteli useissa eri kirkoissa ja loi niin leimallisen ilmaisumuodon, että sitä alettiin kutsua ”Palestrina-tyyliksi”. Alan kirjallisuudessa sanotaan, että tämä olisi ensimmäinen kerta länsimaisen taidemusiikin historiassa kun tulevat sukupolvet tarkoituksella yrittivät imitoida jotain aiemmin vakiintunutta tyyliä.

En sitä nyt yritä teoreettisesti selittää, mutta Palestrina eroaa aiemmasta renessanssimusiikista, ainakin tässä projetkissa, siinä että sanoista tosiaankin saa selvää. Aiempaa polyfoniaa selkeämpi yhden melodian korostaminen viittaa jo seuraavan vuosisadan varhaisbarokkiin. Jotain Wikipediassa puhutaan kontrapunktinkin korostamisesta.

Palestrinan tunnetuin teos on yksi hänen 104:stä messustaan, Missa Papae Marcelli, joka on nimetty paavina vain 22 päivää vuonna 1555 hallinneen Marcellus II:n mukaan. Paavin täsmällinen yhteys sävellykseen on epäselvä, ja teoksen ympärillä on liikkunut muutenkin paljon epämääräistä legendatietoa.

Tunnetuimman legendan mukaan tämä teos olisi vakuuttanut Trenton kirkolliskokouksen siitä että polyfonialla oli edelleen paikkansa kirkonmenoissa, ja että moniäänisenkin sävellyksen sanoista voi saada korvakuulolta selvää. Tämä perinnetieto tuskin pitää paikkansa, vaikka teos onkin sävelletty kirkolliskokouksen viimeisenä vuonna 1563. Se kuitenkin julkaistiin vasta 1567.

Palestrinan selkeyden tavoittelu tekee tästä teoksesta ainakin minulle nautittavampaa kuultavaa kuin moni muu myöhäisrenessanssin kuoromusiikki, koska kokonaisuus ei kuulosta sekavalta ja vaikeasti lähestyttävältä. Sen lisäksi että sanoista saa selvää, ne on monin paikoin myös helppo ymmärtää. Esimerkiksi katolisen messun Credo-osan sanat ovat käytännössä luterilainen uskontunnustus latinaksi.

Koska Palestrina-tyylissä ei voi käyttää eri ääniä yhtä vapaasti kuin vanhemmasa polyfoniassa, on sävellykseen haettava vaihtelua muualta, vaikkapa rytmiikasta ja laulavan kokoonpanon vaihtelemisesta. Esimerkiksi tässä messussa kuoro jaetaan monenlaisiin kokoonpanoihin ja täydet kuusi ääntä kuullaan samanaikaisesti ainoastaan tekstin tärkeimmissä kohdissa, mikä korostaa musiikin sanoja palvelevaa roolia.

1001 klassista levytystä: Thomas Tallis

Thomas Tallis (n. 1505-1585) on varhaisin säveltäjä, jolta löytyy enemmän kuin yksi teos 1001 Classical Recordings -kirjasta. En nyt tiedä mikä juuri hänestä tekee niin erityisen. Ainakin hän teki aktiiviuransa Englannissa sen suurimpien uskonnollisten ja samalla myös musiikillisten mullistusten keskellä.

Henrik VIII (vallassa 1509-1547) erotti Englannin paavin vallasta, mutta maa pysyi silti käytännössä katolisena. Edvard VI:n kaudella (1547-1553) Englannista tehtiin käytännönkin tasolla protestanttinen maa, eikä silloin saanut edes säveltää latinankielisiä tekstejä. Kirkkomusiikki piti laulaa englanniksi: messujen, vespereiden ja motettien tilalle tulivat servicet ja anthemit.

Maria I (1553-1558) teki Englannista jälleen katolisen, ja jonkinlainen vakaus löytyi Elisabet I:n kaudella (1558-1603), jolloin katolisuutta ja protestanttisuutta yhdistelevä kompromissi, nykyaikainen anglikaanisuus syntyi.

Samalla päädyttiin musiikissakin monimuotoiseen kompromissiin: vaikka kirkonmenot tuli pitää joitakin paikallisia poikkeuksia lukuunottamatta englanniksi, myös latinankielistä hengellistä musiikkia, messujakin, sai edelleen säveltää. Ainakin jos oli Thomas Tallis tai hänen oppilaansa William Byrd, jotka nauttivat Elisabetin henkilökohtaisesta suojeluksesta: kuningatar jopa myönsi heille yksinoikeuden nuottien painamiseen Englannissa.


Tallis: Lamentations of Jeremiah; levynkansi 14. klassinen levytys

Thomas Tallis:
Lamentations of Jeremiah (1565)

The Hilliard Ensemble
Paul Hillier, johtaja

Lamentations of Jeremiah (1986)
ECM 833 308-2

Kuuntele/osta:
Presto Classical

Lamentations of Jeremiah on yksi englantilaisen renessanssin ahkerimmin sävelletyistä teksteistä. Se perustuu Raamatun Valitusvirsiin, joita yleisesti pidetään profeetta Jeremiaan kirjoittamina. Kirjaa käytetään länsimaisen kirkon liturgiassa erityisesti kiirastorstain tenebrae-palveluksessa.

Tekstiä sävellettiin aikaisemmin jo manner-Euroopassa, mutta 1500-luvun puolivälissä siitä tuli erityisen suosittu Englannissa. Tätä on selitetty mm. sillä, että Valitusvirsien teksti Jerusalemin tuhosta saattoi olla metafora katolilaisuuden hävittämiselle Englannista. Lamentations oli muodissa nimenomaan Elisabet I:n kauden alussa 1560-luvulla.

Kuuluisimmat sävellykset tekstiin ovat Tallisin kaksi versiota, joissa on eri musiikin lisäksi myös hyvin erilaiset tekstit: kyse on tenebrae-palveluksen ensimmäisestä ja toisesta saarnasta.

Koska levyn on julkaissut ECM Records, sitä on turha yrittää etsiä muualta kuin levykaupasta tai kirjastosta. En siis voi jakaa tätä levytystä kanssanne, mutta korvikkeena teoksen (version 1) tässä esittää The Sixteen.


Tallis: Spem in alium; levynkansi17. klassinen levytys

Thomas Tallis:
Spem in alium (1569)

Winchester Cathedral Choir
David Hill, johtaja

Spem in alium (1989)
Hyperion CDA 66400

Kuuntele/osta:
YouTube (vaihtoehtoinen levytys)
Hyperion Records

Pelkistetyn ja helposti ymmärrettävän polyfonian (esim. Palestrina) ohella 1500-luvun lopulla sävellettiin myös ennenkuulumattoman monimutkaista moniäänisyyttä hyödyntäviä teoksia. Tähän mennessä projektissa on tainnut tulla vastaan korkeintaan 8-äänistä musiikkia, mutta moniäänisyys venyi lopulta peräti 40-äänisiin sävellyksiin, joista tunnetuin on Thomas Tallisin motetti Spem in alium. Teoksen teksti on mukailtu Raamatusta, Juditin kirjasta. 2010-luvun ihminen on todennäköisimmin törmännyt teokseen Fifty Shades of Greyn sivuilla.

Spem in alium ei ole ainoa 40-ääninen teos, sillä sen inspiraationa oli Alessando Striggion motetti Ecce beatam lucem, tai mahdollisesti saman säveltäjän messu Missa sopra Ecco sì beato giorno, joka on moniäänisin tunnettu renssanssisävellys (Agnus Dei -osassa on 60 ääntä). Nämä teokset on sävelletty 1567-1568, eli hieman ennen Tallisia.

Mielenkiinnosta latasin Spem in aliumin kuoropartituurin IMSLP:stä, mutta sitä on ihan mahdotonta seurata: kaikki äänet eivät edes mahdu kerralla näytölle niin että nuoteista saisi selvää. Siitä huolimatta teos ei ole sieltä vaikeaselkoisimmasta päästä, vaan on yllättävän helppoa kuunneltavaa.

Tarkasti ottaen kyseessä on 8×5-ääninen teos: itsenäisiä ääniä 40, mutta ne on jaettu kahdeksaan viiden laulajan ryhmään, niin että jokaisessa ryhmässä on yksi laulaja kustakin äänialasta (sopraano, altto, tenori, baritoni, basso). Aikalaisesityksissä lauluryhmät oli todennäköisesti sijoitettu eri puolille kirkkoa.

Ensivaikutelmani teokseen liittyy sen dynamiikkaan, joka on poikkeuksellisen suurta jopa klassisen musiikin mittapuulla. Ymmärtäähän sen, kun teoksen alussa äänessä on 2 laulajaa, lopussa 40. En ole pystynyt kuuntelemaan tätä kertaakaan ilman että olen välillä joutunut nostamaan tai laskemaan volyymiä.

Koska Tallisin ura tuli käsiteltyä yllä, keskityn tässä saman teoksen eri levytysten vertailuun. 1001 Classical Recordings -kirjassa Spem in aliumilla ei ole omaa ”Other Recommended Recordings” -laatikkoaan, mutta vaihtoehtoinen levytys (Tallis Scholars) löytyy epäintuitiivisesti Lamentations of Jeremiah’n yhteydestä. Lisäksi kokoelmiini on tämän projektin ulkopuolella päätynyt teoksesta myös Huelgas Ensemblen ja Oxford Cameratan levytykset, sekä Kronos Quartetin instrumentaalisovitus jousille.

Ymmärrän miksi kirjaan on valittu juuri Winchesterin katedraalin kuoron levytys, sillä se on näistä kaikkein kirkkain ja korostaa dynamiikkaa eniten. Tallis Scholarsin levytyksen soundi ei ole yhtä eriytynyt, vaan lauluäänet sulautuvat enemmän yhdeksi massaksi, ja muistuttaa paikoitellen jopa György Ligetin nykysävellysten kenttämäisyyttä. Siis soundillisesti, ei sävellyksellisesti: Ligetin ”mikropolyfonia” on kuitenkin hyvin erilaista kuin renessanssipolyfonia.

Tallis Scholarsin levytys myös hieman Wichester Cathedral Choiria hidastempoisempi: suurin osa levytyksistä kestää noin 10 minuuttia, tämä 11. Oxford Cameratan levytys on pisin, hieman yli 12 minuuttia.

Ehkä se johtuu temposta, tai jostain muusta syystä (julkaisija on halpisyhtiö Naxos, joka kyllä osaa tehdä myös upeita vanhan musiikin levytyksiä), mutta tämä on kuulemistani levytyksistä lattein. Äänekkäimpiin kohtiin ei vaan tule samanlaista kylmiä väreitä aiheuttavaa voimaa kuin paremmissa levytyksissä. Ehkä tämä on liian kompressoitu tai jotain – voin hyvin kuvitella että tämä teoksen äänittäminen, miksaaminen ja masterointi ovat erittäin haasteellisia tehtäviä. Huelgas Ensemble on sitten jostain sieltä väliltä: teknisesti toimiva levytys, joka ei kuitenkaan säväytä yhtä paljon kuin jotkut. Varsinkin loppuhuipennuksesta puuttuu potkua.

Nykymusiikkiin erikoistuneen Kronos-kvartetin sovitus on mielenkiintoinen erikoisuus. Jännittävällä tavalla neljällä jousisoittimella on luotu samankaltaista suuruuden tuntua kuin kuoroversioissakin, vaikka eihän tämä nyt aivan samaan mahtipontisuuteen ylläkään. Jousikvartetin äänenvärin ansiosta tunnelma on ennemminkin melankolinen kuin juhlava.

YouTubesta löytyy ainakin Tallis Scholarsin versio (linkki yllä), mutta jos haluaa ottaa kaiken hyödyn YouTuben teknologiasta, niin kannattaa tsekata 4K:na tallennettu 360 asteen taltiointi Breda Sacramentskoorin esityksestä, jossa on aivan erilainen tilan tuntu kuin näissä muissa.

1001 klassista levytystä: Englanti ennen uskonpuhdistusta

Alankomaisten koulukuntien ohella myös Englanti oli tärkeä renessanssimusiikin keskus. Näillä alueilla olikin tuohon aikaan läheiset suhteet – jopa siinä määrin, että englantilaissäveltäjä John Dunstablea (tai Dunstaple, n. 1390-1453) voi melkein pitää burgundilaisen, eli ensimmäisen alankomaisen, koulukunnan perustajana. Hänen puuttumisensa 1001 Classical Recordings -kirjasta on yksi sen suurimmista puutteista renessanssin osalta, joten hän ansaitsee tulla tässä mainituksi.

Dunstable esimerkiksi sävelsi yhden ensimmäisistä cantus firmus -messuista, Missa Rex seculorumin, joka tosin ei ole säilynyt nykyaikaan asti. Keskiajan läheisyydestä kertoo se, että hänen tunnetuin motettinsa (Veni creator spiritus/Veni sancte spiritus) käytti kolmea eri tekstiä joita laulettiin päällekkäin, menettelytapa joka katosi renessanssin aikana tyystin.

Ennen 1500-lukua sävelletystä englantilaisesta musiikista on kuitenkin jäänyt nykypolville varsin sirpaleinen kuva, sillä uskonpuhdistuksen yhteydessä suuri osa katolisen liturgian musiikista hävitettiin. Tuosta vanhasta lauluperinteestä on säilynyt otteita etenkin manner-Euroopassa; englantilaiset lähteet ovat harvinaisempia, minkä vuoksi Dunstablen kaltaiset ulkomailla vaikuttaneet laulajat tunnetaan paremmin.

Parhaiten, joskaan ei täydellisesti, säilynyt nuottimuotoinen lähdeaineisto on kuitenkin vuoden 1500 tienoilla Englannissa koottu Eton Choirbook. Alunperin siinä oli mukana 93 teosta (myös Dunstaplea), mutta kolmasosa niistä on kadonnut. Säilyneessä aineistossa parhaiten edustettuna on John Browne (n. 1453-1500).


8. klassinen levytysBrowne: Music from the Eton Choirbook; levynkansi

John Browne:
Stabat mater (1490-luku)

The Tallis Scholars
Peter Phillips, johtaja

Music from the Eton Choirbook (2005)
Gimell 036

Osta/kuuntele:
YouTube

Browne on ensimmäinen 1001-kirjan säveltäjistä, joka on melko tuntematon – häntä ei mainita yhdessäkään musiikinhistorian kirjassa, jonka olen lukenut. Brownen elämästä ei tiedetä juuri mitään, ja häneltä on säilynyt nykyaikaan vain kymmenen sävellystä, kaikki Eton Choirbookin ansiosta.

Brownea edustaa tässä projektissa Stabat mater, joka on varmaan messun ohella ahkerimmin sävelletty teksti länsimaisen taidemusiikin historiassa. ”Stabat mater dolorosa” (”Seisoi äiti tuskissaan”) on katolinen hymni 1200-luvulta, jonka on todennäköisesti kirjoittanut italialainen munkki Jacopone da Todi (1236-1306). Se käsittelee Marian kärsimystä Jeesuksen ristiinnaulitsemisen aikana, ja siihen ovat säveltäneet musiikin Brownen lisäksi mm. Vivaldi, Pergolesi, Haydn ja Rossini. 1001 klassiseen levytykseen sisältyy kuusi stabat materia.


10. klassinen levytysTaverner: Western Wind Masses; levynkansi

John Taverner:
Western Wynd Mass (1530-luku)

The Tallis Scholars
Peter Phillips, johtaja

Western Wind Masses (1993)
Gimell CDGIM027

Osta/kuuntele:
Naxos Music Library

Tähän asti länsimaisen musiikin historiaa on sävyttänyt uskonnollinen yhtenäisyys: lähes kaikki 1001-kirjassa toistaiseksi käsitellystä musiikista on ollut peräisin katolisen kirkon piiristä. 1500-luvulla länsimaisen kristikunnan yhtenäisyys alkoi kuitenkin rakoilla; uskonpuhdistuksilla ja vastauskonpuhdistuksilla oli valtava merkitys myös vuosisadan musiikille. 1001-kirjassa on tuolta ajalta ainoastaan katolista ja anglikaanista kirkkomusiikkia, mutta tärkeät traditiot muodostuivat myös luterilaisille ja kalvinisteille.

Kahdesta viimeksi mainitusta ei nykyään pahemmin puhuta varmaan siksi, että kyseisten suuntausten ideana oli musiikin laulaminen yhdessä seurakunnan kanssa. Sen vuoksi sävellyksien oli oltava mahdollisimman yksinkertaisia, mikä oli katolisen renessanssipolyfonian täysi vastakohta. Tosin kyllä näistä protestanttien psalmeista ja koraaleista tehtiin moniäänisiäkin versioita kirkkomenojen ulkopuolella.

Kun englantilainen John Taverner sävelsi tämän messun 1530-luvulla, mitään musiikillista kristikunnan pirstaloitumista ei ollut kuitenkaan vielä tapahtunut. Henrik VIII (vallassa 1509-1547) kyllä irrotti Englannin kirkon Roomasta ja paavin vallasta tuon samaisen vuosikymmenen aikana, mutta taustat olivat puhtaasti politiikkaan ja kuninkaan rakkauselämään liittyviä. Teologinen ero alkoi kehittyä vasta myöhemmin, jolloin latina korvattiin englannilla myös musiikissa, ja messumusiikin tilalle sävellettiin anthem- ja service-nimisiä teoksia.

Tältä levytykseltä löytyy kolme samaan sävellykseen perustuvaa messua: kansansävelmä Westron Wynde oli Englannissa melkein yhtä suosittu cantus firmus kuin L’homme armé mantereen puolella. Tavernerin sävellyksen lisäksi tältä levyltä löytyvät myös Christopher Tyen ja John Sheppardin Westron Wynde -messut. Niissä on kaikissa vain neljä osaa, koska ennen uskonpuhdistusta englantilaiset eivät yleensä säveltäneet messukokonaisuuksiinsa Kyrietä. Tämäkin siis muuttui pian näiden säveltäjien jälkeen.

Tätä nimenomaista suositeltua levytystä ei löydy Spotifysta tai YouTubesta, joten muistutan Naxos Music Libraryn olemassaolosta. Kaikilla Suomen suurimmilla kirjastokimpoilla on lisenssit NML:ään, klassista, jazzia ja kansanmusiikkia tarjoavaan ”kirjasto-Spotifyhin”, johon pääsee kirjautumaan omalla kirjastokortin numerolla. Siis jos samanaikaisia kuuntelijoita ei ole liikaa suhteessa kunkin kimpan lisenssien määrään.

Naxosiin linkkaaminen on kuitenkin harmillisen hankalaa, sillä suoria kiinteitä linkkejä teoksiin ei ole. Avuliainta on lähinnä sanoa että kirjautumisen jälkeen levy löytyy seuraavan kaltaisesta osoitteesta (tai hakemalla kataloginumeroa CDGIM027):
https://kirjastonnimi.naxosmusiclibrary.com/catalogue/item.asp?cid=CDGIM027.