1001 klassista levytystä: Tomás Luis de Victoria

18. klassinen levytysVictoria Voices & Viols, Andrew Hope: Motets; leyvyn kansikuva

Tomás Luis de Victoria:
O magnum mysterium (1572)

Victoria Voices and Viols
Andrew Hope, johtaja

Motets (2003)
Gaudeamus CD GAU 338 (Presto CD)

Kuuntele/osta:
The Sixteenin levytys (+ nuottikuva)
Presto Classical

Uskonpuhdistuksen pyörteissä Espanja oli yksi katolisuuden järkähtämättömistä linnakkeista ja synnytti mm. inkvisition ja jesuiittaliikkeen reaktioina protestanttiseen liikehdintään. Myös musiikissa yhteys Roomaan oli erityisen vahva, ja siellä Tomás Luis de Victoria (1548-1611) vaikutti kaksi vuosikymmentä, minkä aikana hän todennäköisesti opiskeli Palestrinan johdolla. Ainakin Victorian tyyli on selvästi johdettu häneltä.

Moralesin jälkeisen sukupolven tärkein espanjalaissäveltäjä Victoria sävelsi ainoastaan hengellistä musiikkia: tunnetuin näistä on neliääninen motetti O magnum mysterium, joka sävellettiin Kristuksen ympärileikkauksen juhlaa (1. tammikuuta) varten. Renessanssin yleisen käytännön mukaisesti Victoria sävelsi motettinsa pohjalta myös messun. Teoksen teksti on vanha gregoriaaninen joulunajan responsorio, jonka teksti (”oi suuri salaisuus”’) pohjautuu Luukaksen testamentin kertomukseen Kristus-lapsesta seimessä. Kyseessä on yksi renessanssin suosituimmista teksteistä, johon oman sävellyksensä tekivät myös mm. Palestrina, Gombert, Gabrieli ja Byrd.

Jälleen kerran totean, että myöhäisrenessanssin motetit eivät lukeudu suosikkiteoksiini, Spem in aliumin muodostaessa lähinnä poikkeuksen. Palestrinan polyfoniaa selkeyttävästä vaikutuksesta huolimatta O magnum mysterium kuulostaa minusta sekavalta ja homogeeniseltä. Tasaiselta äänimatolta, josta on vaikea löytää kiinnostavia yksityiskohtia. Partituurin lukeminen musiikkia kuunnellessa auttaa tälläkin kertaa huomattavasti, niin että teoksen rakenne ja lauluäänien päällekkäisyys ei tunnu pelkältä kaaokselta.

Vaikka teos onkin selvästi teknisesti hyvin rakennettu, se ei liikuta minua tavoilla, joilla polyfoninen kuoromusiikki parhaimmillaan tekee. Sen sijaan motetin pohjalta tehty messu (Westminsterin katedraalin kuoron esittämänä) miellyttää minua paljon enemmän, kuten yleensä: teoksen suurimuotoisuus tekee siitä jotenkin juhlavamman ja eloisamman, ja tekstin tuttuus tekee eri äänien erottamisesta helpompaa. Äänikuvaa selkeyttää myös soitinsäestyksen puute.

Victoria Voices and Violsin levytystä Victorian moteteista ei näytä löytyvän mistään streaming-palvelusta, ja CD:näkin sen voi ostaa ainoastaan ”Presto CD:nä”. Nämä ovat levyjä, joiden lisäkappaleiden polttamiseen CD-R:ille levykauppa Presto Classsicalilla on virallinen lisenssi. Äänenlaadussa tätä ”puolivirallisuutta” ei huomaa, koska lähteenä ovat tehdastasoiset DDP-tiedostot. Levyn etiketin ja tekstiliitteen painojälki on sen sijaan ruman ja halvan näköinen. Harmi ettei näitä levyjä voi vain ostaa FLAC-tiedostona, koska fyysinen pakkaus tuo niin vähän lisäarvoa. Vaikka tämä on ilmeisesti ainoa laillinen tapa saada tämä levytys kuultavakseen, levyn omistamisesta tulee yhtä likainen olo kuin Mustamäen torin Best of Metallica -tuotteista.

Koska tämä levytys on niin harvinainen, olen valinnut YouTube-linkiksi The Sixteenin version, koska siinä tulevat nuotit mukana.

1001 klassista levytystä: Giovanni Pierluigi da Palestrina

Allegri: Miserere; levynkansi16. klassinen levytys

Giovanni Pierluigi da Palestrina:
Missa Papae Marcelli (1567)

The Sixteen
Harry Christophers, johtaja

Allegri: Miserere (1990)
Coro 16014

Kuuntele/osta:
YouTube
Presto Classical

Renessanssin musiikkiin perehtyessäni olen erottanut kolme aikakaudelle erityisen leimallista muutosta. Yhdestä niistä, instrumentaalimusiikin yleistymisestä, olen jo kirjoittanut. Ne kaksi muuta, kirjapaino ja uskonpuhdistus, liittyvät läheisesti toisiinsa.

Mekaaninen painokone mahdollisti laajamittaisen nuottijulkaisutoiminnan ja musiikin kaupallisen levittämisen. Ottaviano Petruccin, Pierre Attaingnantin ja Pierre Phalèsen kaltaiset nuotinpainajat assosioituivat niin vahvasti julkaisemiinsa kokoelmiin, että vielä levytetyn musiikin aikakaudellakin teoksen kanteen saattaa päätyä heidän eikä säveltäjän nimi.

Painotuotteiden myötä levisi tietysti myös uskonpuhdistus, ja kaikkialla minne se levisi, vaikutukset olivat mittavia myös musiikissa. Anglikaaneille, kalvinisteille ja luterilaisille syntyi kaikille oma versionsa uudesta kansantajuisemmasta kirkkomusiikista. Yhteistä näille oli kansankielen käyttö latinan sijaan ja musiikin selkeys. Sanoista tuli saada selvää, ja monissa protestanttisissa kirkoissa seurakunnan tuli pystyä laulamaan mukana. Näistä uusista kirkkomusiikin muodoista olenkin tämän projektin aikana jo kirjoittanut, mutta nyt on aika ottaa käsittelyyn katolisen kirkon reaktio näihin muutoksiin.

Roomassa ei seisty kaikkien näiden mullistusten edessä tumput suorina vaan aloitettiin omat uudistukset, jotka tunnetaan nykyään vastauskonpuhdistuksena. Tärkein uudistusten keskus oli Trenton kirkolliskokous (toiminnassa 1545-1563), jossa pohdittiin myös kirkkomusiikkia.

Kokouksen johtopäätökset jäivät kuitenkin varsin yleiselle tasolle: kirkkomusiikista kiellettiin kaikki ”epäpuhtaus”. Epämääräisestä lausunnosta tehtiin sitten vaihtelevia johtopäätöksiä eri puolilla katolista Eurooppaa. Mullistukset eivät olleet siis yhtään niin isoja kuin uusissa kristillisissä kirkoissa, koska laulukielenä säilyi latina, eikä seurakunta osallistunut laulamiseen.

Tiukimmin asiaa tulkittiin Roomassa, missä päädyttiin siihen, että laulun sanoista on saatava selvää ja musiikin on palveltava Jumalaa, ei säveltäjien taiteellista itseilmaisua. Tämä tarkoitti hyvinkin vaikeaselkoiseksi ja monimutkaiseksi kehittyneen polyfonian yksinkertaistamista, sekä instrumenttien täydellistä kieltämistä kirkonmenoissa. Myös kirkkomusiikissa käytettävien tekstien määrää rajattiin, eikä kirkkomusiikissa saanut enää lainata melodioita maallisista sävelmistä.

Vastauskonpuhdistuksen musiikki henkilöityy vahvimmin juuri Roomassa vaikuttaneeseen Giovanni Pierluigi da Palestrinaan (1525-1594), joka työskenteli useissa eri kirkoissa ja loi niin leimallisen ilmaisumuodon, että sitä alettiin kutsua ”Palestrina-tyyliksi”. Alan kirjallisuudessa sanotaan, että tämä olisi ensimmäinen kerta länsimaisen taidemusiikin historiassa kun tulevat sukupolvet tarkoituksella yrittivät imitoida jotain aiemmin vakiintunutta tyyliä.

En sitä nyt yritä teoreettisesti selittää, mutta Palestrina eroaa aiemmasta renessanssimusiikista, ainakin tässä projetkissa, siinä että sanoista tosiaankin saa selvää. Aiempaa polyfoniaa selkeämpi yhden melodian korostaminen viittaa jo seuraavan vuosisadan varhaisbarokkiin. Jotain Wikipediassa puhutaan kontrapunktinkin korostamisesta.

Palestrinan tunnetuin teos on yksi hänen 104:stä messustaan, Missa Papae Marcelli, joka on nimetty paavina vain 22 päivää vuonna 1555 hallinneen Marcellus II:n mukaan. Paavin täsmällinen yhteys sävellykseen on epäselvä, ja teoksen ympärillä on liikkunut muutenkin paljon epämääräistä legendatietoa.

Tunnetuimman legendan mukaan tämä teos olisi vakuuttanut Trenton kirkolliskokouksen siitä että polyfonialla oli edelleen paikkansa kirkonmenoissa, ja että moniäänisenkin sävellyksen sanoista voi saada korvakuulolta selvää. Tämä perinnetieto tuskin pitää paikkansa, vaikka teos onkin sävelletty kirkolliskokouksen viimeisenä vuonna 1563. Se kuitenkin julkaistiin vasta 1567.

Palestrinan selkeyden tavoittelu tekee tästä teoksesta ainakin minulle nautittavampaa kuultavaa kuin moni muu myöhäisrenessanssin kuoromusiikki, koska kokonaisuus ei kuulosta sekavalta ja vaikeasti lähestyttävältä. Sen lisäksi että sanoista saa selvää, ne on monin paikoin myös helppo ymmärtää. Esimerkiksi katolisen messun Credo-osan sanat ovat käytännössä luterilainen uskontunnustus latinaksi.

Koska Palestrina-tyylissä ei voi käyttää eri ääniä yhtä vapaasti kuin vanhemmasa polyfoniassa, on sävellykseen haettava vaihtelua muualta, vaikkapa rytmiikasta ja laulavan kokoonpanon vaihtelemisesta. Esimerkiksi tässä messussa kuoro jaetaan monenlaisiin kokoonpanoihin ja täydet kuusi ääntä kuullaan samanaikaisesti ainoastaan tekstin tärkeimmissä kohdissa, mikä korostaa musiikin sanoja palvelevaa roolia.