Kun keskiaika saatiin hoidettua pois alta, on aika siirtyä renessanssimusiikin pariin. On tietenkin täysin tulkinnanvaraista, mihin keskiajan ja renessanssin rajaviiva asetetaan. Renessanssi ei ollut kuitenkaan nimensä mukainen tyhjyydestä noussut uudelleensyntymä (re + naissance = uusi- + syntymä), vaan osa samaa kulttuurista jatkumoa kuin keskiaika.
Nykytutkimuksen vallitseva käsitys on kuitenkin se, että vuosien 1400-1600 (tai 1450-1600) musiikki eroaa siinä määrin vanhemmasta (keskiaika) ja uudemmasta (barokki), että se on luontevaa määritellä omaksi aikakaudekseen. Toki edelleen on myös teoreetikkoja, joiden mielestä keskiajan ja barokin välissä ei ollut mitään merkittävää erillistä tyylikautta, tai niitä joiden mielestä jo 1300-luvun ars nova oli renessanssimusiikkia.
Keskiaikaa luonnehtivat melko selkeästi maantieteellisesti rajatut alueelliset tyylit, mutta renessanssi oli kansainvälisen eurooppalaisen sävellystyylin aikaa. Vanhojen ranskalaisten, saksalaisten ja italialaisten musiikin keskusten lisäksi innovaatioita syntyi niin Englannissa kuin nykyisten Benelux-maidenkin alueella. Säveltäjät matkustivat paljon ja toimivat elämänsä aikana lukuisissa hoveissa ja kirkoissa ympäri maanosaa.
Silti vielä 1400-luvun musiikkityyliä kuvataan useimmin maantieteellisillä määreillä ranskalaisflaamilainen tai alankomainen koulukunta. Näitä koulukuntia/sukupolvia oli laskutavasta riippuen 3-5, joista jokainen omalla tavallaan dominoi aikansa eurooppalaista musiikkielämää. 1001 Classical Recordings -kirjassa näitä koulukuntia edustavat levytykset 5, 6, 7, 9, 11 ja 15. Jokaisella sukupolvella on siis oma edustajansa, toisella sukupolvella kaksi.
Ensimmäisestä sukupolvesta käytetään usein tarkentavaa termiä burgundilainen koulukunta. Tämän uuden musiikillisen keskuksen, Burgundin herttuakunnan, taustat olivat Englannin ja Ranskan välisessä satavuotisessa sodassa (1337-1453), jonka myöhäisvaiheissa (vuodesta 1415 lähtien) Englanti miehitti suurta osaa nykyaikaisesta Ranskasta. Ajan tunnetuin poliittinen ja uskonnollinen henkilö on Jean d’Arc (n. 1412-1431), joka taisteli ranskalaisten itsenäisyyden puolesta.
Väkivallan lisäksi Englannista tuotiin manner-Eurooppaan kuitenkin myös musiikillisia vaikutteita, jotka henkilöityvät parhaiten säveltäjä John Dunstapleen (n. 1390-1453), joka todennäköisesti vietti suurimman osan urastaan Ranskassa Bedfordin herttuan palveluksessa.
Englannin liittolaisena oli sodan lopulla myös Burgundi, Ranskan vasalli joka sijaitsi nykyisen Pohjois-Ranskan, Luxemburgin, Belgian ja Alankomaiden alueilla. Taiteet kukoistivat burgundilaisten herttuoiden hoveissa ja sieltä olivat kotoisin myös 1400-luvun alun merkittävimmät säveltäjät, Dunstaplen oppilas Gilles Binchois (n. 1400-1460) ja Guillaume Dufay (tai Du Fay, n. 1400-1474).
5. klassinen levytys
Guillaume Dufay:
Isorytmiset motetit (1420-1442)
Huelgas-Ensemble
Paul van Nevel, johtaja
O gemma lux (1999)
Harmonia Mundi HMC 901700
Osta/kuuntele:
Spotify
Presto Classical
Dufayn isorytmisissä moteteissa havainnollistuu se, että 1300-luvun tyylikeinoja ei hylätty äkillisesti kun renessanssiksi jälkiviisaasti kutsuttu aika alkoi. Isorytmiikka oli nimenomaan myöhäiskeskiajan motettien rytmistä rakennetta tarkasti määrittelevä kaava. Dufayn 13 varhaisinta motettia noudattavat sitä, mutta viimeiset 11 ovat vapaarytmisiä, puhdasta renessanssimusiikkia.
1001-kirjan levysuositus koskee näitä vanhemman tyylin mukaisia teoksia, jotka tasapainottelevat keskiajan ja renessanssin välisellä raja-aidalla. Ne Dufay kirjoitti juuri ennen tuota vuotta 1450, josta jotkut laskevat renessanssin alkavan.
Dufay oli kosmpoliittisäveltäjän perikuva: hän toimi mm. paavin, Savoijin herttuan ja Cambrain katedraalin palveluksessa. Hänen sävellystyylissään yhdistyivät ranskalaiset, italialaiset ja englantilaiset vaikutteet ja hänen mukanaan tämä yleiseurooppalainen tyyli levisi ympäri maanosaa.
Nämä motetit sävellettiin suuria juhlallisuuksia varten: Nuper rosarum flores (1436) Firenzen Santa Maria del Fiore -katedraalin vihkiäisiin. Eräät tutkijat ovat jopa esittäneet, että motetin rakenne olisi sävelletty vastaamaan katedraalin mittasuhteita. Toisaalta muut ovat sanoneet että inspiraationa olisi ollut Raamatussa ilmoitetut Salomonin temppelin mittasuhteet, mutta kumpikaan näistä teorioista tuskin pitää paikkansa. Inspiroivia mielikuvia joka tapauksessa.
Vuoden 1450 jälkeen keskiaikaiset elementit jäivät yhä kauemmas taakse. Tätä Dufayn jälkeistä sukupolvea kutsutaan laskutavasta riippuen ensimmäiseksi tai toiseksi alankomaiseksi koulukunnaksi, ja sen tärkeimmät edustajat olivat Antoine Busnois (k. 1492) ja Johannes Ockeghem (k. 1497).
Täysrenessanssiin siirtyminen tiesi ilmaisun vapautumista: enää ei tarvinnut noudattaa keskiajan tiukkoja sääntöjä rytmin ja äänten hierarkian suhteen. Musiikki oli kuitenkin edelleen polyfonista eli moniäänistä, ja sävellykset rakennettiin yhtä pääasiallisesti yksinkertaisten kirkko- tai kansansävelmien pohjalta.
Nämä valmiit sävelmät olivat toimineet jo myöhäiskeskiajalla moniäänisen teoksen matalimpana äänenä, pohjasävelenä eli cantus firmuksena. Korkeammat äänet oli sitten johdettu tuosta alkuperäisestä melodiasta. Renessanssin edetessä ääniä alettiin lisätä myös pohjasäveltä matalammalle ja äänien käyttö muuttui muutenkin koko ajan vapaammaksi. Myös äänien määrä alkoi kasvaa.
Pohjasäveltä oli kutsuttu tenoriksi (sanasta tenore, ”sitoa yhteen”) ja sen pohjalta sen päälle rakennettiin toinen (motetus), kolmas (duplum) ja neljäs (triplum) ääni. Renessanssin aikana näistä termeistä kehittyivät nykyiset laulualoja tarkoittavat termit. Pohjasävelestä johdettuja ääniä alettiin kutsua contratenoreiksi (tenoria korkeampi ääni oli contratenor altus, matalampi contratenor bassus). Korkeimmaksi ääneksi alettiin säveltää superiusta (”korkein”). Näistä neljästä itsenäisestä äänestä syntyivät myös nykyaikaiset äänialanimet altto (altus), sopraano (superius), tenori ja basso (bassus).
6. klassinen levytys
Antoine Busnois:
Motetit (1400-luku)
The Binchois Consort
Andrew Kirkman, johtaja
Missa L’homme arme (2002)
Hyperion CDA 67319
Kuuntele/osta:
Hyperion Records
Todennäköisesti suosituin cantus firmus oli ranskalainen chanson L’homme armé – esimerkiksi sen pohjalta sävellettyjä messuja on säilynyt nykyaikaan yli 40. Yhden niistä sävelsi Antoine Busnois. Sen lisäksi tältä levyltä lyötyy toinen messu (Missa Spiritus almus) ja kaksi motettia.
Kaiken muun lukemani ja kuulemani perusteella olen tullut siihen tulokseen että messut ovat yleisesti ottaen renessanssipolyfonian korkeimpia saavutuksia. Näin myös Busnois’n tuotannossa. Jostain syystä 1001-kirjaan häntä edustamaan on kuitenkin valittu levyltä löytyvät motetit Anima mea liquefacta est ja Gaude celstis domina.
Minuuttimääräisesti ne ovat siis levyllä selvässä vähemmistössä, mutta se johtunee siitä että kukaan ei ilmeisesti ole tehnyt kokonaista levytystä Busnois’n moteteista. Sekin kertoo siitä, ettei niitä ole pidetty yhtä keskeisinä kuin messuja.
Kumpaakaan näistä biiseistä ei löydy YouTubesta tai Spotifysta juuri tämän nimenomaisen kokoonpanon esittämänä, joten on tyydyttävä korvikkeeseen: tässä viimeksi mainitun motetin esittää The Orlando Consort.
7. klassinen levytys
Johannes Ockeghem:
Alma redemptoris mater (1400-luku)
The Clerks’ Group
Edward Wickham, johtaja
Missa Mi-mi (1994)
Gaudeamus GAU 139
Kuuntele/osta:
Spotify
YouTube
Presto Classical
En ole tässä projektissa pahemmin kertonut, mitä mieltä olen näistä klassisista levytyksistä. Se johtuu hyvin pitkälti siitä, että en osaa kuunnella klassista musiikkia ”hyvän” ja ”huonon” näkökulmasta.
Minulle on tärkeintä että tämä musiikki on mielenkiintoista, ei sen miettiminen kuulostaako se miellyttävältä. Suurimmasta osasta näistä teoksista olisikin vaikea saada otetta, jos en samalla perehtyisi niiden sävellyskontekstiin.
Nytkin olen täydentänyt lähdelukemistoani Noah Greenbergin ja Paul Maynardin toimittamalla An Anthology of Early Renaissance Musicilla (1975). Kyseessä on ennenkaikkea nuottikokoelma ja esitysopas renessanssimusiikkia esittäville kokoonpanoille, mutta saa siitä kuulijakin jotain irti.
Moniäänistä laulun ja soitinten risteilyä on hauska seurata nuoteilta samalla kun kuuntelee, ja vastaavasti teosten esittelytekstit havainnollistavat hyvin sitä, kuinka renessanssimusiikissa ei ole olemassa samalla tavalla ”oikeaa” esitystapaa kuin myöhemmässä musiikissa.
Oikeastaan kaikki ennen painettujen nuottien yleistymistä (n. v. 1500) kirjoitetut nuotit ovat epätäydellisiä, koska useimmissa tapauksissa säveltäjä pystyi olemaan mukana valmistelemassa esitystä; painetut nuotit sen sijaan levisivät niin moneen paikkaan, ettei säveltäjä voinut enää venyä kaikkialle. Eivät säveltäjät edes ajatelleet teoksiaan vielä silloin niin että on joku tietty ”oikea” tapa esittää ne.
Busnois’n aikalainen Johannes Ockeghem on monen mielestä toisen alankomaisen koulukunnan merkittävin säveltäjä. Alma redemptoris mater (englanniksi ”gracious mother of the Redeemer”, en edes yritä suomentaa) on keskiaikaiseen Neitsyt Maria –antifoniin perustuva hengellinen neliääninen motetti.
Vaikka renessanssin aikana alkoikin kehittyä nykyaikainen käsitys säveltäjäidentiteetistä, teosten identifiointi ei silti ole ongelmatonta. Vaikeutta aiheuttaa nykyajalle varsin vieras ilmiö: nuotinpainajat laittoivat vähemmän tunnettujen säveltäjien teoksia tunnetumpien nimiin lisätäkseen nuottikokoelmiensa myyntiä. Erityisen suosittu kohde oli 3. alankomaisen koulukunnan kiistaton keskushenkilö, aikansa julkkissäveltäjä Josquin (n. 1445-1521).
Näin tehtiin siinä määrin että jopa Josquinin kuuluisimpia kappaleita, El Grillo ja Mille regretz, pidetään nykyään muiden tekeminä. Siitä ei kuitenkaan ole epäilystä, että hän sävelsi ”Pange lingua” -messun, ensimmäisen kuunteluprojektin 15:stä messusta.
Messun tekstiin, ja messussa laulettavaksi, sävellettiin keskiajalla valtavasti musiikkia, mutta suurin osa sävellyksistä oli nimettömiä ja ainoastaan osia messusta. Joitakin nimeltä tunnetun säveltäjän kokonaisia messuja on säilynyt keskiajalta, mutta nykyisin tunnettu sävellysmuoto syntyi oikeastaan vasta renessanssissa.
Keskiajalla tähän musiikilliseen kokonaisuuteen laskettiin vielä myös proprium, eli kirkkovuoden aikana juhlan aiheen mukaan vaihtuvat messun osat. Renessanssissa alettiin kuitenkin keskittyä läpisävelletyissä messuissa lähinnä ordinariumiin, joka on joka messussa sama. Nämä osat – Kyrie, Gloria, Credo, Sanctus ja Agnus Dei – muodostavat nykyaikaisen messusävelyksen osat (joskin myös pienempiin osiin pilkottuja sävellyksiä on tehty).
Aluksi messun osien välillä ei ollut välttämättä yhdistävää musiikillista lankaa, mutta renessanssissa tämäkin muuttui ja messusta tuli länsimaisen taidemusiikin ensimmäinen merkittävä suurimuotoinen sävellystyyppi, jossa säveltäjät pystyivät laittamaan kaiken potentiaalinsa peliin ja rakentamaan pitkiä draaman kaaria – kuten oopperoissa ja sinfonioissa myöhempinä vuosisatoina.
Lähes kaikki merkittävät renessanssisäveltäjät tekivät useita messuja. Silloin ei vielä tunnettu nykymuotoista sävellajimerkintää tai opusnumeroita, joten teokset erotetaan yleensä toisistaan nimenomaan cantus firmuksen perusteella: L’homme armésta tulee Missa L’homme armé; Pange lingua gloriosista tulee Missa Pange lingua, jne.
9. klassinen levytys
Josquin des Prez:
Missa Pange lingua (1514)
The Tallis Scholars
Peter Phillips, johtaja
Missa Pange lingua (1986)
Gimell CDGIM 009
Kuuntele/osta:
YouTube (pelkkä messu)
Hyperion Records
Tämän messun pohjasävel on peräisin Tuomas Akvinolaisen hymnistä Pange lingua gloriosi. Tämä ei kuitenkaan ole enää tyylipuhdas cantus firmus -messu, sillä Josquin uudisti sävellysmuotoa; Agnus dei (ajasta 22:20 loppuun) kuitenkin noudattaa vielä melko puhdasta cantus firmus -tyyliä.
Missa Pange linguaa pidetään yhtenä alankomaisen polyfonian suurimmista mestariteoksista, joka oli eräänlainen synteesi kaikista varhaisrenessanssin musiikillisista kehityskuluista. Tätä kuunnellessa unohdan usein, että kuuntelen säestyksetöntä musiikkia. Se on tyypillistä aikakauden musiikille, joka hyödyntää ihmisäänen täyttä soinnillista potentiaalia.
Tämä siitäkin huolimatta, että renessanssin aikana alettiin taas kiinnittää huomiota laulun ja sanojen selkeyteen, sekä tekstin ja musiikin väliseen yhteyteen. Laulu ei ollut siis vain instrumentti muiden joukossa, kuten vaikka 1300-luvun monitekstisissä ars nova -moteteissa, vaan musiikin tuli tukea tekstiä.
Tämä musiikki ei kaipaa mitään soittimia, sillä soundi on riittävän monipuolinen ja kiinnostava muutenkin. Monet pitävätkin renessanssimusiikkia vanhimpana musiikkina, joka avautuu nykyaikaiseen musiikkikäsitykseen tottuneelle kuulijalle suhteellisen ongelmattomasti; keskiajan kirkollinen laulumusiikki oli sen verran pelkistettyä, karua ja kaavamaista, että sitä kuunnellessa säestettyyn lauluun tottunut nykyihminen kyllästyy helposti. Renessanssin polyfonia on siis selkeää, mutta silti monisyistä. Suosikkiosani tässä messussa on Gloria (ajassa 2:57-7:17).
11. klassinen levytys
Nicolas Gombert:
Motetit (1530-1550)
Henry’s Eight
Jonathan Brown, johtaja
Eight-Part Credo (1996)
Hyperion CDH 55247
Kuuntele/osta:
Hyperion Records
Neljättä alankomaista koulukuntaa kutsutaan tämän levyn kansilehtisessä ”kadonneeksi sukupolveksi”. Tarkemmin määritelmää ei avata, mutta oletettavasti ”kadonneella” viitataan siihen, että Josquinin (n. 1450-1521) ja Orlando di Lasson (n. 1530-1594) sukupolvien (3. ja 5. alankomainen koulukunta) välissä ei ollut samanveroista johtohahmoa. Mikä on suuri vääryys, koska mielestäni Nicolas Gombertin (n. 1495-1560) musiikki lukeutuu renessanssin parhaimmistoon.
Suuri harmi on myös se, ettei Gombertin tuotantoa parhaiten tulkitsevan Henry’s Eightin levytyksiä näistä moteteista löydy sen enempää Spotifysta kuin Youtubestakaan. On siis puhuttava viimeisestä oljenkorrestani, eli siitä että osa näistä 1001:stä levystä on pakko ostaa omaksi!
Hyperion Recordsin nettikauppa on kokemukseni mukaan paras paikka hankkia klassista musiikkia häviöttömässä FLAC-tiedostoformaatissa. Kauppa toki keskittyy pääasiallisesti levy-yhtiön omaan tuotantoon, mutta he tekevät sen paremmin kuin kukaan muu. Levyjen kansilehtiset, laulujen tekstit ja niiden englanninkieliset käännökset löytyvät ilmaiseksi netistä, FLAC:it ovat aina selvästi CD-levyjä halvempia, ja heidän koko kataloginsa on saatavilla kopiontisuojaamattomassa tiedostomuodossa, vaikka fyysinen levy olisi loppuunmyyty. Sellaisia rajoituksia tekijänoikeuksien viidakko tosin aiheuttaa, että monesta digitoidusta kansilehtisestä puuttuu osa alkuperäisestä kuvituksesta.
Gombert on yksi harvoista renessanssisäveltäjistä jonka teokset ovat välittömästi vakuuttaneet minut jo ennen tätä projektia. Suosikkilevytykseni Gombertilta on Henry’s Eightin versio messusta Missa Tempore Paschali (etenkin Agnus Dei on upea). Sitten kun vielä 1001-kirja suosittelee yhtyeen toista Gombert-levytystä (joka sisältää motettien lisäksi yksittäisen Credon, joka ei kuulu laajempaan messusykliin), voin olla aika varma siitä että Jonathan Brownin johtama ryhmä tietää mitä tekee. Valinnanvaraa ei toisaalta ole hirveästi: ”kadonneen sukupolven” edustajana Gombertia ei juurikaan oltu äänitetty ennen kuin Henry’s Eight ryhtyi levytysprojektiinsa 1990-luvulla.
Toisin kuin aiemmat sukupolvien aikana, 1500-luvun lopulla nämä neljännen ja viidennen alankomaisen koulukunnan säveltäjät eivät enää tulleet välttämättä Alankomaista ja Ranskasta, sillä aiemmat sukupolvet olivat jo levittäneet sävellystyylin ympäri Eurooppaa.
Orlando di Lasso oli kuitenkin syntyjään koulukunnan kotiseuduilta, nykyisen Belgian alueelta. Aktiiviuransa hän teki pääasiallisesti Baijerin herttuan hovissa Münchenissä. Hän kuitenkin matkusteli paljon, ja oli jonkin aikaa töissä myös Italian suurissa kaupungeissa, joten hänen tyylinsä oli hyvin kosmopoliittinen ja yhdisteli eri alueiden musiikkiperinteitä.
Lassoa voikin pitää renessanssin laulumusiikin huipennuksena, kaikkien tuon aikakauden kehityskaarien synteesinä. Säveltäjän kansainvälisyydestä kertoo jo sekin, kuinka monta eri variaatiota hänen nimestään löytyy historiankirjoista: Orlando di Lasso (saksa, italia, suomi), Orlande de Lassus (englanti), Roland de Lassus (ranska), jne.
15. klassinen levytys
Orlando di Lasso:
Motetit (1555-1604)
The Cardinall’s Musick
Andrew Carwood, johtaja
Missa Surge Propera (2004)
Gaudeamus CDGAU 310
Kuuntele/osta:
Spotify
Presto Classical
Lasson monipuolisesta ja laajasta tuotannosta 1001 klassiseen levytykseen on valittu Cardinall’s Musickin motettilevytys Missa Surge propera. Kuten nimestä voi päätellä, mukana on myös messu, jonka cantus firmuksena toimii levyltä niin ikään löytyvä motetti Surge propera amica mea. Myös yksi Lasson Magnificat-sävellys on mukana kokoelmalla.
Pääosan levystä muodostavat kuitenkin motetit, joita yleisesti pidetään Lasson tuotannon kirkkaimpina helminä. Suuresta teosjoukosta on tälle levylle valikoitunut seitsemän motettia, joiden tekstit ovat Laulujen laulusta. Tätä Raamatun aistillisinta kirjaa pidettiin 1600-luvulla allegoriana Kristuksen kirkkoa tai Neitsyt Mariaa kohtaan kokemalle rakkaudelle, vaikka itse teksti onkin varsin maallinen.
Asiantuntijat (mm. tämän levyn kansilehtisessä) sanovat että Lasso oli erityisen taitava yhdistämään sanoja ja säveliä niin että musiikki korostaa täydellisesti tekstin merkitystä, mutta ei tämä musiikki miltään pornolta kuulosta vaan ihan yhtä hartaalta kuin muistakin Raamatun kirjoista tekstinsä ottaneet motetit.
Cardinall’s Musickin levytykseltä ei löydy näytteitä YouTubesta, mutta koko levy löytyy Spotifysta. Valitsin kuitenkin esimerkin YouTubesta, koska tässä on musiikin mukana kulkeva nuottikuva. Videolla motetin Quam pulchra es esittää Chœur de Chambre de Namur, joka on myös julkaissut levyllisen Laulujen lauluun perustuvia Lasson motetteja. Canticum canticorum (Laulujen laulu latinaksi) vuodelta 2015 (Spotify) sisältää samat motetit kuin Cardinall’s Musickin levy, mutta kamariyhtyeen säestämänä. Tämä YouTube-video on kuitenkin jostain toisesta saman kuoron levytyksestä, ilman säestystä. Quam pulchra es perustuu Laulujen laulun 7. luvun säkeisiin 7-10 (”Miten kaunis, miten ihana oletkaan, rakastettuni, riemuni!”).