#22 The Chemical Brothers – Block Rockin’ Beats (1997)


YouTube

Spotify

The Chemical Brothers - Block Rockin' Beats; singlen kansikuvaM/A/R/R/S:in jälkeisenä vuosikymmenenä brittiravekulttuuri ehti käydä läpi lukemattomia musiikillisia vaiheita, alun baleaarisista eliittiklubeista (#24) laittomien ulkoilmaravejen (#23) kautta takaisin laillisiin, mutta aiempaa isompiin klubeihin (Ministry of Sound, ym.). Näinä vuosina elektroninen tanssimusiikki valloitti lähestulkoon kaiken muun maailman paitsi oman synnyinmaansa, Yhdysvallat. 1990-luvun puolivälin jälkeen oli kuitenkin brittiartistien aika viedä amerikkalaisille heidän oma keksintönsä uudessa electronica-nimisessä paketissa.

Hip hop ja house olivat olleet Isossa-Britanniassa koko tämän ajan toisistaan erottamattomia musiikkikulttuureja. Molemmat kuuluivat kaikissa englantilaisissa rave-genreissä junglesta trip hopiin, eikä electronica -buumin tärkein genre, big beat, ollut poikkeus. Siinä skrätsäys ja funk-samplet yhdistyivät acidin housen energisesti pulputtaviin bassolinjoihin sekä tietysti mahdollisimman ISOIHIN hip hop -breakbeateihin. Tyylin kaupallisen läpimurron airueina voi pitää Ed Simonsin ja Tom Rowlandsin The Chemical Brothers -projektia.

Lontoolainen Simons hylkäsi lakikoulun acid housen inspiroimana ja muutti Manchesteriin opiskelemaan historiaa, lähinnä Haçienda-klubin vuoksi. Ska-musiikin parissa kasvanut Rowlands oli tehnyt musiikkia aiemminkin, hankkittuaan samplerin jo Justified Ancients of Mu Mun 1987-levyn inspiroimana. Lopulta acid veti hänetkin Manchesteriin opiskelemaan. Oppiaineen ja musiikkimaun yhdistämä kaksikko ryhtyi tekemään yhteisiä DJ-keikkoja vuonna 1990, soittaen hip hopia, rockia ja acid housea, eli juuri niitä tyylejä joista heidän omakin musiikkinsa rakentuisi. Settien vakiobiiseihin kuului mm. Beatlesin Tomorrow Never Knows.

Kaksikon lavanimeksi vakiintui The Dust Brothers, ja he alkoivat pian tehdä myös omia raitoja: Akai S1000 -samplerilla ja Roland Juno 106 -analogisynalla DIY-hengessä tehty debyyttisingle Song to the Siren julkaistiin vuonna 1992. Kappaleen nimi ja lauluraita perustuivat This Mortal Coilin coveriin Tim Buckleyn samannimisestä biisistä. Seuraavana vuonna kaksikko teki levytyssopimuksen Junior Boys Ownin kanssa ja julkaisi EP:n 14th Century Sky (1994), jolta löytyvää Chemical Beats -raidan massiivisia rumpudroppeja ja acid house -synapörinä voi pitää bändin tulevan maailmanmenestyksen pohjapiirrustuksena.

Kun kaksikko alkoi saada näkyvyyttä, amerikkalainen rap-kokoonpano Dust Brothers sai vihiä asiasta ja painosti brittikaksikon muuttamaan nimeään. Viittaukset päihdekulttuuriin ja veljeyteen silti säilyivät uudessa nimessä. Chemical Brothersina julkaistu debyyttialbumi Exit Planet Dust (1995) oli vielä varsin yksioikoinen ja kaikki biisit oli rakennettu samoista aineksista; kokonaisuudessaan levy on varsin puuduttava. Toisaalta levy on yksi ensimmäistä tyylillisesti eheistä rave-kulttuurin synnyttämistä albumikokonaisuuksista.

Levy oli kaupallinen menestys, jonka myötä heidät lisensoitiin Yhdysvalloissa EMI:n konemusiikin tuontiin erikoistuneelle Astralwerks-levymerkille. Menestys myös avasi tien levytyssopimukseen Virgin Recordsin kanssa. Debyyttilevy oli tehty kolmessa viikossa (joskin sisälsi biisimateriaalia kolmen vuoden ajalta), mutta seuraajaa työstettiinkin sitten vuoden ajan Lontoon Orinoco-studioilla.

Studiossa kaksikko yhdisti analogisia syntetisaattoreita digitaalisiin Akai-samplereihin ja CUBASE-ohjelmistoon. Ne genrelle leimalliset isot biitit saatiin levyttämällä useita rumpusampleja päällekkäin ja käyttämällä niissä hieman eripituisia delay-efektejä. Kasvavan maineen, ja osin varmaan Dust Brothers -tapauksenkin vuoksi, Chemical Brothers ryhtyi naamioimaan samplelähteensä niin hyvin, ettei kukaan voisi haastaa heitä oikeuteen. Usein he myös samplasivat ihan vain omaa soittoaan, koska niin oli helpointa. Edeltäjäänsä psykedeelisemmällä kakkoslevyllä Dig Your Own Holella (1997) yhtye löikin sitten läpi globaaliin valtavirtaan.

Exit Planet Dustiin verrattuna kakkoslevy on huomattavasti monipuolisempi. Ensimmäinen single Setting Sun oli sillanrakentaja rave-kulttuurin ja brittipopin välillä, sillä lähestulkoon suoraan Tomorrow Never Knowsin kopioksi rakennetussa kappaleessa lauloi niinikään Beatlesista voimakkaasti vaikutteita ottaneen Oasiksen Noel Gallagher. Pelkkä hänen läsnäolonsa antoi yhtyeelle kahmalokaupalla rock-uskottavuutta.

Ikonisempi big beat -hitti on silti levyn avausraita Block Rockin’ Beats, jonka voi melkein sanoa määritelleen koko genren. Biisin pääasiallinen, nimeä hokeva, lauluraita on Schoolly D:n hip hop -biisistä Gucci Again, rummut Bernard Purdien Them Changesista (tässä pelkkä breakbeat); bassolinjasample on naamioitu niin hyvin että sen lähdettä on lähinnä spekuloitu ahkerasti (vahvin veikkaus on 23 Skidoon Coup).

Levyn toisesta päästä löytyy 9-minuuttinen neopsykedelia-eepos The Private Psychedelic Reel, joka huhun mukaan joutui tarkkaan syyniin Apple Recordsin toimistoilla, koska siellä oltiin vakuuttuneita siitä, että biisi samplasi luvattomasti Beatlesia. Näin ei kuitenkaan ollut, mutta pastissi oli mitä ilmeisemmin täysosuma. Dig Your Own Holea markkinoitiin raskaasti Yhdysvalloissa ja sitä seurasi ahkera keikkailurupeama, joka vakiinnutti yhtyeen aseman elektronisten live-aktien ykkösluokassa.

Suurten raveyhtyeiden Orbitalin ja Underworldin tapaan kemikaaliveljet välttivät musiikillisten kompromissien tekemistä live-esiintymisten suhteen. He eivät yrittäneet tuoda mukaan ”oikeita instrumentteja”, koska ei kukaan elävä rumpali esimerkiksi olisi fyysisesti kyvykäs soittamaan heidän rytmejään. Sen sijaan visuaalista karkkia tarjottiin Vegetable Visionin abstraktien taustaprojektioiden muodossa. Kaksikko myös osoitti että syntikat, samplerit ja mikserit eivät tee musiikista yhtään vähemmän spontaania ja improvisoivaa kuin perinteinen rock-musiikki. He rakensivat biisiensä liveinkarnaatiot reaaliajassa ja ”modulaarisesti”: luuppeja toistettiin niin kauan kuin yleisö näytti niistä nauttivan, ja biisien liveversiot saattoivat erota paljonkin albumiversioista.

He myös ottivat toisille artisteille tekemänsä remixit osaksi livesettiään (Brothers Gonna Work It Out -albumi tarjoaa maistiaisen). Big beat olikin remixaamisen taiteen huipentuma: DJ:t ottivat toisten biisit osaksi tuotantoaan tavaramerkkisoundinsa kautta. Remixaaminen oli niin luontevaa genren artisteille, koska jo heidän oma säveltämisensäkin oli eräänlaista kulttuuristen elementtien uudelleenjärjestelyä. Keikatkin olivat oikeastaan liveremixaamista. Yhtye joutui riisumaan biisejään minimalistisemmaksi livetilannetta varten, jotta taustanauhoja ei tarvittu; jotta mikään ei olisi ennalta määrättyä. Musiikista jätettiin jäljelle vain kaikkein rytmisin ydin. Tavoitteena oli saada yleisö tanssimaan ilman sen ihmeellisimpiä koristeita, ja pystyä muokkaamaan livesettiä reaaliajassa vastaamaan yleisön fiilistä.

Työnjako lavalla oli selkeä: DJ-taustainen Simons soitti syntikoita ja samplereita, teknisempi ja perinteisemmin musikaalinen Rowlands vastasi miksauspöydästä ja efekteistä. Simonsin käyttämän Akai MPC3000 -samplerin muistiin tallennetut sekvenssit oli järjestetty BPM:n mukaan, minkä ansiosta samantempoisia ja rytmisesti yhteensopivia ”palikoita” pystyttiin yhdistelemään luovasti, aina uusilla tavoilla. Rowlandsin ahkerassa käytössä oli mm. sähkökitaran yhteydessä tunnetuksi tullut fuzz-säröpedaali, joka toi livesoundiin aggressiota ja voimaa.

Läpimurtolevynsä jälkeen kemikaaliveljesten perfektionismi pääsi valloilleen: pelkästään seuraavan Surrender-levyn (1999) hittibiisiä Out of Control työstettiin vuoden ajan. Biisi sisälsi kaksikolle henkilökohtaisesti tärkeitä vierailijoita: Manchester-legenda New Orderin Bernard Sumner lauloi ja Primal Screamin Bobby Gillespie soitti kitaraa. Tämän kollaboraation myötä voi ajatella, että big beat hyväksyttiin osaksi sekä vaihtoehtorockin että tanssimusiikin kaanonia, aivan kuten New Order ja Primal Scream aikoinaan.

Monessa mielessä big beat oli tiivistelmä kaikesta siitä mitä ravessa oli vuoden 1987 jälkeen tapahtunut, ensimmäinen EDM-hybridigenre. Osin tätä kaikkien rave-tyylien yhdistelmää selittää se, että vuoteen 1997 mennessä rave-kulttuurissa käytetyt päihteet olivat monipuolistuneet yhtä paljon kuin musiikkigenretkin. Tärkeää valtavirtaläpimurron kannalta oli tietysti sekin, että musiikissa kuului myös punk ja indie rock. Samoin kuin Skrillexin brostep 15 vuotta myöhemmin, big beat vetosi rock-yleisöön koska se korosti keskitaajuuksia enemmän kuin muu elektroninen tanssimusiikki. Se oli kirjaimellisesti samalla taajuudella kuin rock.

Suurin ero rockiin oli ehkä se, että big beat ei nojannut melodiaan ja lauluun yhtä vahvasti. Big beat -hitit eivät koskaan olleet täysin instrumentaaleja, mutta varsinaista sanoitusta tai vokaaliosuutta niissä ei myöskään ollut. Ne samplasivat yleensä jotain obskuuria funk- tai rap-levyä, jotta biiseihin saatiin tarttuvan rytmiikan lisäksi myös kielellinen hokema – parhaana esimerkkinä varmaan Fatboy Slimin Rockafeller Skankin ”right about now, funk soul brother”. Vierailevien vokalistien originaalilyriikkakin noudatti samaa minimalistista slogan-tyyliä. Tämä ”lyriikan” tyyli saa biisit jäämään tehokkaasti päähän ja murtaa kielimuurin, mikä auttoi suuresti genren kansainvälistä läpimurtoa.

Brostepiin ja stadion trancen vertaaminen on muutenkin loogista, koska näitä megasuosion saavuttaneita EDM-sukupolvia yhdistää soundin maksimalistisuus. Biitit (tai dropit) ovat massiivisia ja nostatukset maanisia, täsmäsuunniteltuja isoille festarilavoille Ne ovat pitelemätöntä bilemusaa jonka tahdissa on ehkä luontevampaa pogota ja puida nyrkkiä kuin varsinaisesti tanssia.

Big beat oli hyvä esimerkki siitä miten englantilaisilla on pitkät perinteet mustan amerikkalaisen musiikin muuntelemista valkoiselle amerikalle kelpaavaan muotoon, Beatlesista ja Rolling Stonesista lähtien. Valkaisuprosessiin kuului tietysti myös levyteollisuuden ja musiikkilehdistön lanseeraama electronica-termi, joka esiintyi ensimmäistä kertaa Spin-lehdessä vuonna ’96. Se oli neutraalimpi ja helpommin lähestyttävä sana kuin huumeisiin assosioitunut rave tai valkoisen heteron kulttuurista hegemoniaa uhkaava ”mustien homojen” house.

Valkoinen Amerikka on ehkä yksi maailman rock-fanaattisimmista kulttuureista, joten tanssimusiikista oli tehtävä tarpeeksi rockia. Chemical Brothersissa oli tarpeeksi erilaisiin yleisöihin vetoavia ominaisuuksia: biittien raskaus vetosi metallin kuuntelijohin, perinteisiä lauluja muistuttava säkeistörakenne pop rockin kuuntelijoihin. Myös heidän kansitaiteensa oli sopivan neutraalia verrattuna esimerkiksi acid housen psykedeliaan ja smiley-naamoihin.

Kuuntele myös: Spotify-soittolistalla on nyt 469 biisiä eli top 500 jää kohta liian pieneksi!

Chemical Brothersin tapaan myös suurimmalla big beat -tähden, Norman Cookin eli Fatboy Slimin, tausta oli indie rockissa (Housemartins-yhtyeen basistina) ja dub-reggaessa. Jälkimmäisesti kertovat mm. hänen varhaiset house-projektinsa Beats International (Dub Be Good to Me) ja Mighty Dub Katz (Magic Carpet Ride). Hänen remixinsä Cornershopin Brimful of Ashasta on hieno esimerkki siitä, miten big beatin kautta elektroninen musiikki saattoi nostaa rock-musiikin profiilia (vrt. alkuperäinen versio). Remixaajasta tuli hitintekijä; myös Groove Armada (I See You Baby) ja Wildchild (Renegade Master) nousivat listoille Cookin avustuksella.

Cookin perustamansa Big Beat Boutique -klubi antoi nimen koko genrelle ja hänen naamastaan tuli sen kasvot. Supertähti-DJ:stä (Paul Oakenfold, Sasha, Fatboy Slim, jne.) onnistuttiin ihmeen kaupalla brändäämään uusi kitarasankari – tai ehkä ennemminkin pop-idoli, megatähti jonka pelkästä näkemisestä ollaan valmiita maksamaan. DJ:n esiintymisessä kun ei varsinaisesti ole hirveästi toimintaa. Toiminta tapahtuu tanssilattialla, mutta DJ on eräänlainen klubimenojen ylipappi tai kapellimestari. Haittapuolena oli, että rave-kulttuurin sisäänrakennettu anonymiteetti ja tasa-arvo katosi: DJ:stä tuli muiden yläpuolella oleva tähti. Passiivisesti sivusta seuraamisesta tuli tärkeämpää kuin itsensä unohtaminen kollektiivisen tanssin kautta.

Isoja big beat -hittejä tekivät myös Propellersheads (History Repeating) ja Bentley Rhythm Ace (drum ’n’ bass -henkinen Return of the Hardcore Jumble Cartootechnodisco Roadshow), jonka tausta oli Pop Will Eat Itselfin indie-samplerockissa. Halittiin genre Yhdysvalloissakin, vaikka ei yhtä luontevasti ja runsaslukuisena. Mainstream-menestykseen ylsi vain lasvegasilainen Crystal Method (Keep Hope Alive).

Näiden isoille levy-yhtiöille levyttäneiden megatähtien lisäksi big beatia tekivät myös undeground-muusikot, etenekin levymerkeille Skint ja Bolshi. Näitä historian havinaan unohtuneita big beat -biisejä olivat mm. Dr. Bonen I Came Here to Get Ripped, Environmental Sciencen The Day the Zak Stood Still ja Rasmuksen (ei Sen Rasmuksen) Afro (Blowing in the Wind).

Mustana hevosena voi mainita Jack Dangersin industrial-akti Meat Beat Manifeston, jonka EP God O.D. esitteli jo vuonna 1988 big beatin rytmiset rakennuspalikat. Pohjatyö maksoi itsensä takaisin 10 vuotta myöhemmin kun Prime Audio Soup pääsi yhdelle electronica-buumin tärkeimmistä teoksista – Matrixin soundtrackille – ja toi Dangersin musiikin laajan yleisön tietoisuuteen.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 267-271; Reynolds (2008): s. 425-428; Prendergast (2000): s. 373, 466-470; Rule (1997/2011): s. 154-164; Brewster & Broughton (2010): s. 410-417, 476-479, 523-538; Shapiro (2000): s. 153; Matos (2015): s. 212-217, 230-237, 250-251.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *